Browsing Category

Hämeenlinna

Hopealinja

Mikä onkaan parempaa kuumana kesäpäivänä kuin istua laivan kannella, nauttia vilvoittavasta tuulesta ja ihailla suomalaista järvimaisemaa. Okei, meren rannalla kasvanut tyttö pitää ehkä astetta enemmän merestä kuin järvestä, ja voisi se kansi olla myös pienemmän veneen eikä laivan, mutta ymmärtänette pointin.

Meillä kävi ihan mieletön tuuri kesäisellä Tampereen reissullamme, sillä alkukesästä vielä epävakaisena sekoilleet säät suosivat meitä ja koko päivän kestävälle sisävesiristeilyllemme osui ihanan helteinen päivä. Olisimme menneet risteilylle joka tapauksessa ja jännitimme vähän tuleeko siellä tylsää jos sataa ja on kylmä, mutta onneksi aurinko jaksoi porottaa ja aika laivalla kului kuin siivillä.

Aluksemme Silver Star lähti Tampereen Laukontorilta klo 9:30. Lippuja voi ostaa torin laidalla nököttävästä vaaleansinisestä rakennuksesta ja jos aamiainen on jäänyt väliin tai muutenkin, torilta löytyy maailman parasta mustaamakkaraa Tapolan kojusta. Me saavuimme paikalle hyvissä ajoin, jotta mustaamakkaraa himoitseva minä pääsin nauttimaan myöhäisen aamiaisen torilla. Puolukkahillolla tottakai.

Sitten oli aika astua laivaan ja lähteä vesille. Suuntasimme laivan aurinkokannelle, kapteeni kävi tervehtimässä ja sisällä laivassa oli mies soittamassa harmonikkaa. Ihana tunnelma. Laiva lähti satamasta ja alkoi lipua alas Pyhäjärveä. Me nautimme täysin rinnoin ihanasta Suomen kesästä, järvestä ja auringosta. Kuinka kaunis Suomi onkaan.

Matka Visavuoreen kestää noin 4,5 tuntia, mikä saattaa kuulostaa alkuun tosi pitkältä, etenkin kun matka taivalletaan edestakaisin, ellei sitten halua jatkaa Visavuoresta Hämeenlinnaan, joka on 2,5 tunnin matkan päässä. Voit toki tulla myös Hämeenlinnasta ja jatkaa Visavuoresta Tampereelle tai takaisin Hämeenlinnaan. Ihan miten haluat. Laiva pysähtyy tarvittaessa myös Nokian Edenillä ja Lempäälän kanavallakin voi jäädä pois kyydistä.

Matkalla on paljon nähtävää ja aika kuluu vauhdilla ihan vaan kannella istuskellessa. Toinen toistaan hulppeampia mökkejä ja asuinrakennuksia on hauska katsella, seassa on myös pieniä söpöjä mummonmökkejä, romahtanut venekatos, pieni asutettu saari ja olipa yhdellä rannalla myös eräs elämästä nauttiva alaston mieskin. Kukin tyylillään ja kai nyt vapaasta kesäfiiliksestä saa nauttia.

Lempäälän kanavassa riittää ihmeteltävää varsinkin lapsille, mutta myös ihan tällaisille vanhemmillekin tytöille ja pojille. Miten laiva mahtuu kapeaan kanavaan ja kuinka nopeasti vesi nousee ja laskeekaan. Sulut kiinni ja sulut auki. Nyt se on auki, nyt se on kii. Rannalla haukkuu koira ja ohikulkijat vilkuttavat laivalle.

Menomatkalla Visavuoreen laivalla tarjoiltiin myös maukas buffet-lounas. Tarjolla oli paljon erilaisia salaattiaineksia, joista omalle lautaselleen voi koota mieleisensä kombon. Oli myös leipää ja levitettä, perunoita ja kasvislisuketta, maukasta kanapataa ja sitten se suurin yllätys, eli ihan sairaan hyvänmakuiset silakkapihvit. Eiväthän silakkapihvit voi olla hyviä! Vaan ovat ne, ainakin Hopealinjan laivalla.

Minun olisi tehnyt mieli ottaa silakkapihvejä vielä lisääkin, mutta piti jättää tilaa kahvin kanssa tarjoiltavalle mustikkapiirakalle ja vaniljakastikkeelle. Ihanaa suomalaista ruokaa nautittuna upeissa maisemissa. Kyllä kelpaa.

Laivan baarista voi hakea myös muun muassa lemppariani Happy Joe -siideriä kannelle nautittavaksi, ja jos sataa, voi siiderin tai muun juoman nauttia sisätiloissa laivan ylä- tai alakerrassa. Upealta ne järvimaisemat näyttävät ikkunastakin katsottuina.

Jos sataa, mukana on lapsia tai muuten vaan alkaa aika käydä pitkäksi, niin laivalta löytyy iso kasa lauta- ja korttipelejä, joita mekin pelasimme paluumatkallamme Silver Moonilla, kun eräs aurinkorasvan unohtanut bloggaaja alkoi muistuttaa väritykseltään rapua. Siinä vaiheessa ei auttanut edes ystävällisen ja erittäin iloisen Tammerfesteille matkalla olleen miehen laukusta lainattu aurinkorasva, jota hän pakotti minut laittamaan kun näki punaisen ihoni.

Lautapelien lisäksi laivalla on luettavaa sekä leluja lapsille. Myös henkilökunnan kanssa on mukava jutustella. Perillä Visavuoressa on hieman yli tunti aikaa tutustua alueeseen ja se riittää varsin hyvin. Takaisin Tampereelle saavuimme iltakahdeksan maissa ja aamulla vielä niin rauhallista aamu-untaan uinuva Tampere oli muuttunut ihan täysin. Tori, rannat ja ravintolalaivat olivat täynnä porukkaa. Ratinassa soitti Happoradio ja meininki oli iloisen riehakas. Tammerfest oli alkanut!


Paluumatkalla Henkka söi pulled pork -leipää…

…ja minä maistelin merellistä toast skagenia aka Laivan leipää.

Hopealinjan kyydillä pääsee myös noin 20 minuutin matkan päässä Tampereen Laukontorilta sijaitsevaan Viikinsaareen, jossa voi viettää kesäistä päivää vaikkapa uiden, grillaten, tutustumalla luontopolkuun tai käymällä kesäteatterissa. Voit järjestää risteilyn myös omalla porukalla tai osallistua teemaristeilyyn. Tutustu tarkemmin tarjontaan Hopealinjan nettisivuilla.

Yhteistyössä Hopealinja

Ratsastusvaellus Evolla

Olen haaveillut jo kauan vähän pidemmästä ratsastusvaelluksesta, ja kun Maajussin morsian vinkkasi Grouponissa olevasta tarjouksesta, jolla pääsisi edullisesti neljän tunnin maastovaellukselle Evon kansallispuistoon, ei mennyt aikaakaan kun olimme varanneet paikat itsellemme. Houkuttelin myös heppailevan työkaverini mukaan ja niin meitä oli kolme innokasta heppatyttöä autossa matkalla kohti Etelä-Hämettä. Tai no, ei siihen työkaverin houkutteluun tarvittu kuin maininta sanoista ”hevonen, vaellus, tule mukaan” ja kaveri oli jo klikkaamassa itselleen lahjakorttia Grouponin sivuilla. Ja sitten mentiin!

Hausjärvellä sijaitsevassa Haukankallion ratsastuskeskuksessa piti olla puoli yhdeksältä aamulla, joten auto starttasi Helsingistä jo seiskan maissa. Kun kaikki ratsastushousuiset tytöt olivat kyydissä, lähdimme köröttelemään navigaattorin avulla perille ja iloitsimme aurinkoisesta säästä, jonka luvattiin hellivän meitä koko päivän.

Perillä tallilla pyörimme hetken pihalla eksyneen näköisinä ja pian paikalle saapuivat myös muut vaellukselle osallistujat. Enää puuttui vain vaelluksen vetäjä, jonka pää ilmestyikin pian tallirakennuksen ovien välistä esiin. Jaoimme hevoset, ja kun kysyttiin ketkä ovat tottuneet ratsastamaan herkillä hevosilla, olin ihan hiljaa, sillä halusin kerrankin jonkun supervarman aloittelijoiden pollen, jonka selässä voisin rentoutua, ihailla maisemia ja nauttia olostani. Olisin toki ottanut vauhdikkaammankin tapauksen jos sellainen olisi minulle määrätty, mutta kun minulle annettiin kiltti suomipolle, olin tosi tyytyväinen saadessani vaihteeksi rauhallisen ratsun.

Talilla meidän oli määrä harjata hevosemme, laittaa niille suojat ja suitset ja pakata itsemme sekä pollet autoihin, joilla meidät kuljetettaisiin noin tunnin ajomatkan päähän Evolle. Hausjärvelle olimme ajaneet hieman yli tunnin, joten satulassa kököttämisen lisäksi päivään kuuluisi jonkin verran myös autossa istumista.

Homma ei alkanut ainakaan minun ja ratsuni Vekan kohdalla kovinkaan lupaavasti. Kaikkien muiden pollet olivat jo sisällä tallissa, mutta Veka vipelsi vielä laitumella. Vaelluksen vetäjä lähti kuitenkin hakemaan pollea sisään, joten pian minäkin pääsisin laittamaan ratsuani kuntoon. Tai niinhän minä luulin. Kiertelin katsomassa minkä näköisiä veijareita muiden hevoset ovat, luin karsinoiden ovissa olevia lappuja ja kurkin tallin ovesta ulos. Missä Veka viipyy?

Muut alkoivat jo laittaa suitsia hevosilleen ja minä en ollut vielä edes nähnyt ratsuani. Kuinka kaukana se laidun oikein sijaitsee? Kohta vaelluksen vetäjä tuli takaisin talliin ja kertoi ettei Veka anna ottaa itseään kiinni. Vetäjän mies on kuulemma parhaillaan koittamassa onneaan, ja vihdoin hulmuavaharjainen suomipolle kopsutteli sisään, riistäytyi irti taluttajansa otteesta ja ryntäsi karsinaansa riimunnaru perässä viuhuen. Mahtava ensivaikutelma! Hauska tavata, Veka.

Ryhdyin harjaamaan pollea vauhdilla ja sen kavioita putsatessani huomasin, että kappas, yksi kenkä puuttuu. Eikun vaan polle kengitykseen ja sitten äkkiä suojat ja suitset päälle. Muut hepat olivat odottaneet jo tovin jos toisenkin kuljetusautoissa, ja vihdoin saimme pakattua myös Vekan, eväät ja itsemme autoihin. Matka kohti Evoa voi alkaa.

Perillä kansallispuiston reunalla satuloimme hevosemme ja lähdimme matkaan. Köpsöttelimme pitkin hiekkateitä, koukkasimme rakennusten pihojen läpi takaisin metsään ja seikkailimme välillä myös kapeammilla metsäpoluilla. Ravasimme pitkiä pätkiä niin että ratsastajatkin hengästyivät toden teolla, eikä laukkapätkistäkään vauhtia ja pituutta puuttunut.

Veka osoittautui todelliseksi herrasmieheksi, joka ei turhia hötkyile. Suomipolle kipitti kiltisti edellä menevien perässä ja jouduimme ottamaan välillä muutaman raviaskeleen pysyäksemme reippaampien kavereiden vauhdissa. Vaellukselle osallistuneet herkät kisapolletkaan eivät olleet mitään heikkohermoisia tapauksia, vaan kaikki metsässä kipittäjät olivat oikein täysijärkisiä hevosia. Ei tällaiselle retkelle voisikaan ottaa mitään sekopäätä mukaan. Nämä kaverit olivat selvästi tottuneita vaelluspolleja, niin hyvin ne osasivat käyttäytyä tilanteessa kuin tilanteessa.

Parin tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyimme laavulle, jossa meitä odotti nuotiolla tirisevät makkarat ja muut vaelluseväät. Ensin piti kuitenkin luonnollisesti katsoa että hevosilla on kaikki hyvin, avata turpahihnat, sitoa hepat kullekin valmiiksi laitetun heinäkasan ääreen ja vasta sitten oli ihmisten vuoro ravita itsensä.

Pillimehua..

..ja pullaa! Oli tarjolla toki muutakin evästä kuten grillilihoja, salaattia ja kahviakin.

Ratsastaessa oli ehtinyt tulla nälkä ja pieni lepotauko tuli tarpeeseen. Vettä tuli kitattua useita mukillisia ja ulkona nautitut eväät maistuivat namilta. Etenkään pulla ei ole maistunut koskaan niin hyvältä kuin nyt. Otin sitä jopa pienen palan lisää. Laavulla olisi ollut myös uimamahdollisuus, jonka olisin ehdottomasti hyödyntänyt jos olisin tiennyt ottaa uimakamppeet mukaan. Henkilökohtaiset kamppeemme kulkivat auton kyydissä tallilta taukopaikalle, joten täällä pääsi omaan laukkuun käsiksi jos sitä kaipasi.

Pian jatkoimme taas matkaa huomataksemme, että eihän meistä kaikki muistanut kiristää ratsujemme turpahihnoja. Ei vaikka minäkin yritin niin kovasti painaa mieleeni, että pistä se hihna myös kiinni ennen lähtöä, nyt kun kerran avaat sen. Ei auttanut muu kuin pysäyttää letka, hypätä alas ja kiristää oman sekä takana tulevan kaverin turpahihna. Minulla kun oli yksi matalimmista hevosista, joten ei ollut homma eikä mikään hypätä hetkeksi alas ja kavuta huoltotoimenpiteiden jälkeen takaisin selkään.

Jatkoimme matkaamme kohti koskemattomia metsiä, joita vetäjämme kutsui taikametsäksi ja kuvaus oli kieltämättä melko osuva. Luonto esitteli parastaan, välillä perhoset lehahtivat lentoon pensaista, vaelluksen vetäjä huuteli ohjeita kumpaan suuntaan kannattaa katsoa jottei missaa upeita maisemia, ja olipa tien päälle kaatunut yksi puukin, jonka yli hevosemme näppärästi astuivat. Tien varresta olisi voinut kerätä myös ison kasan kanttarelleja, mutta missäs me olisimme ne kuljettaneet. Taskussa?

Ihana Veka.

Parempaa maastoratsua saa hakea.

Reissun loppupuolella eräässä risteyksessä vetäjä sanoi, että nyt lähdemme laukkaamaan tuota tietä pitkin, nähdään viiden kilometrin päässä, koittakaa pysyä kyydissä. Ja sitten mentiin! En tiedä oliko tie todella viisi kilometriä pitkä, mutta elämäni pisin laukkapätkä se oli varmasti. Veka pinkoi minkä jaloistaan pääsi, mutta silti edellä menevät kilparatsut katosivat välillä kokonaan näkyvistä.

Minä nauroin ääneen ja tajusin sulkea suun vasta kun hampaaseen kopsahti hyönteinen. Pitkän laukkapätkän loppua kohti voimat alkoivat käydä vähiin sekä minulla että Vekalla. Veka puuskutti ja minä otin tiukassa paikassa hevosen harjasta kiinni, etten vaan vahingossa tule ottaneeksi tukea ohjista. Tiessä oli melko jyrkkiäkin mutkia sekä ylä- ja alamäkiä, joten vauhdin hurmaa saatiin oikein olan takaa.

Lopussa laukka riistäytyi hieman käsistä ja yksi ratsastaja oli vähällä tipahtaa kyydistä. Letka oli venynyt aivan liian pitkäksi eikä kukaan enää kuullut toisten huutoja. Mitäköhän se tien vieressä koiran kanssa istunut mieskin tuumasi, kun mutkan takaa ilmestyi aina uusi hevonen kipittäen täyttä vauhtia ohitse. Onneksi hän tajusi pysyä tien reunassa ja koirakin oli kiinni hihnassa. Olisi voinut muuten käydä hassusti.. Varokaa siis laukkaavia hevosia kun ulkoilette Evolla!

Karkkivastaavana toimin tällä kertaa minä. Pitäähän autossa matkaevästä olla..

Kun tulimme takaisin lähtöpisteeseen ja hyppäsimme hevosten selästä alas, oli ensimmäinen ajatukseni, että höh, nytkö tämä on jo ohi? Toisaalta olin jo aika väsynyt ja seuraavana päivänä lihaksissa todella tuntui että jotain on tehty. Hiertymiltä sentään säästyin kuin ihmeen kaupalla. Matkustimme takaisin tallille hevoskuljetusauton hytissä, jossa kaivoimme karkkipussin esiin ja neppailimme päällämme kiipeileviä lentomuurahaisia lattialle.

Kotona suihku tuntui taivaalliselta, sillä päivän aikana oli tullut hikoiltua paljon puhumattakaan ihoon tarttuneesta pölystä ja liasta, joka oli ihana päästä pesemään pois. Myös uni maistui makealta pitkän toiminnantäyteisen päivän päätteeksi. Vekaa jäi vähän ikävä ja hauskaa päivää on mukava muistella vielä myöhemminkin. Seuraavaksi voisin kokeilla pitkästä aikaa issikkavaellusta. Unelma olisi tehdä se Islannissa, mutta onneksi täältä Suomestakin löytyy kivoja islanninhevostalleja, jotka järjestävät eri pituisia maastolenkkejä kaikentasoisille ratsastajille. Kaverit, koskas mennään?