Rakkaudesta Helsinkiin: Munkkiniemi

Tällä kertaa tutustuimme äidin kanssa Munkkiniemeen, joka on meille molemmille entuudestaan jo hieman tuttu, mutta jossa oli vielä paljon tutkimattomia paikkoja. Minä olen viettänyt Munkkiniemen puistotiellä asuneen ystävän luona aikaa opiskeluaikoinani ja äiti on ollut joskus kauan aikaa sitten samaisella puistotiellä töissä.

Munkkiniemi oli vielä 1910-luvulla maaseutua ja sen muuttamiseksi kaupungiksi alettiin tehdä suunnitelmia. Eliel Saarinen suunnitteli upean kokonaisuuden alueelle, jota hallitsi ennen oikeastaan vain Munkkiniemen kartano ja sen ympäristö. Läheskään kaikkia Saarisen suunnitelmia ei kuitenkaan toteutettu rahanpuutteen ja sodan takia. Voin vain kuvitella miten upea kaupunginosa olisi, jos kaikki Saarisen piirtämät rakennukset olisivat toteutuneet.

Munkkiniemestä tuli vähän samat fiilikset kuin Lauttasaaresta. Täällä asuvat ovat ylpeitä kotipaikastaan eivätkä mielellään edes poistu rakkaasta kaupunginosastaan. Kaikki tarvittava on lähellä ja ulkopuoliselle tai uudelle asukkaalle voi ainakin alkuun tulla hippasen ulkopuolinen olo. En tiedä kuinka hyvin tämä pitää paikkansa, mutta sellainen olo minulle tuli.

Meillä on tapana miettiä näitä kävelykierroksia tehdessämme, olisiko kulloisessakin kohteessamme kiva asua. Katselemme asuintaloja sillä silmällä ja valitsemme alueita, joihin voisimme muuttaa. Munkkiniemeen ihastuimme molemmat ja voisimme hyvinkin nähdä itsemme asumassa täällä. Rannassa olevat rumat kerrostalot eivät houkutelleet, mutta hieman syvemmältä sisämaasta löytyi söpöjä asuintaloja ja Munkkiniemi huokui hyvää henkeä.

Kaikkialla oli rauhallista vaikka oli aurinkoinen perjantai-ilta ja esimerkiksi keskusta oli aivan täynnä porukkaa. Missään ei näkynyt spurgun spurgua, terassilla istui normaalin näköisiä ihmisiä perjantailasillisella, puistossa oli reippailijoita ja koiran ulkoiluttajat kipittivät kaduilla. Ihana tunnelma. Turvallinen, viihtyisä ja ehkä ihan vähän sisäänpäin lämpenevä. Sellaisena Munkkiniemi näyttäytyi meille.

Me kuljimme kaupunginosaan niin sanotun Munkkiniemen portin läpi, aivan kuten tekee oletettavasti suurin osa Munkkaan suuntaajista. Munkkiniemen puistotien numeroissa 1 ja 2 sijaitsee kaksi samanlaista taloa tien molemmin puolin ja ne ikään kuin muodostavat puistotielle aukeavan portin.

Taloja kutsutaan tosiaan Munkkiniemen portiksi ja niiden rakennuttajan Martti Sorvarin pojat Jaska sekä Masa on ikuistettu talojen julkisivuille. Siinä ne toivottavat kaikki Munkkiniemeen saapuvat tervetulleiksi. Poikapatsaat on veistänyt Mauno Oittinen.

Kävelimme Munkkiniemen puistotien päästä päähän ja etsimme matkalla äidin vanhan työpaikan sekä ystäväni vanhan kotitalon. Kävimme myös kahvilla Max´s Cafessa, jonka terassilla nautimme kupilliset kahvia, karjalanpiirakat munavoilla ja minä vetäisin pullanhimoissani ihanan kanelipullankin. Nam. Aurinko paistoi, oli perjantai ja kaikki tuntuivat olevan hyvällä fiiliksellä. Jopa se ampiainen, joka yritti laskeutua pullaani näytti hymyilevän hieman ilkikurisesti, kun hätistelin sitä pois.

Munkkiniemen puistotien numerossa 14 sijaitsee pankki, jonka pihalla on yksi Munkkiniemen taideteoksista. Propellimaisen veistoksen nimi on Kasvu ja liekki ja se on Eila Hiltusen käsialaa. Me emme oikein ymmärtäneet teoksen hienoutta, tai edes sitä, mistä suunnasta sitä pitäisi katsoa. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään häiritsevän ruma, joten annoimme sille hyväksyntämme.

Munkkiniemen yhteiskoulu on yksi viehättävimmän näköisistä kouluista joita olen nähnyt. Sen sanotaan olevan legendaarinen, sillä siellä ovat opiskelleet muun muassa Hannu Mäkelä, Anssi Kukkonen ja Seppo Heikinheimo. Muncaksi kutsutussa koulussa on saanut alkunsa myös menestynyt koripalloseura Torpan Pojat eli ToPo.

Koulu sai alkunsa 1930-luvulla, jolloin munkkiniemeläiset alkoivat vaatia omaa koulua. Helsingin puolelle (Munkkiniemi liitettiin Helsinkiin suuressa alueliitoksessa vasta vuonna 1946) oli kuulemma liian pitkä matka, talvella pakkasessa tulee kylmä ja kesällä hiki. Voivoivoi. Pitäähän munkkiniemeläisille oma koulu saada! Tämä kuvastaa mielestäni hyvin munkkiniemeläisten käsitystä itsestään astetta parempana kansana. Eikä se välttämättä väärin ole.

Seuraavaksi tallustimme Munkkiniemen häpeäpilkulle Kone Oy:n entiselle toimistolle. Munkkiniemeläiset kertoivat taas tiukasti mielipiteensä kun taloa alettiin suunnitella. He vastustivat rakennusta niin paljon, että Edvin Laine sai jopa sakot herjauksesta. Suorakaiteen muotoinen möhkäle on kieltämättä ruma, vaikka se maastoutuukin hyvin puiden taakse, ja osittain veteen rakentaminen on mielestämme hauska idea.

Vastustuksesta huolimatta Kone Oy sai rakentaa ruman toimistotalonsa. Rakennuslupa oli palkinto siitä, että Kone entisöi Munkkiniemen kartanon, joka oli päässyt pahasti rapistumaan, ja jonka spurgut olivat vallanneet. Munkkiniemen kartano oli muuten kävelymmekin aikana remontissa ja se oli kauttaaltaan huputettu Koneen toimesta.

En siis voi näyttää teille miltä Munkkiniemen kartano näyttää, mutta voin kertoa, että rakennus on 1600-luvulta peräisin ja se on kuulunut muun muassa hollantilaiselle Mattheiszenin suvulle sekä Ramsayn sotilassuvulle. Jälkimmäisen suvun mukaan on nimetty kartanon editse kulkeva tiekin.

Entisen Kone Oy:n toimiston läheisyydessä Munkinpuistossa kulkee Rauhanmaili. Vastaavia YK:n vuoden 1986 rauhanvuoden kunniaksi nimettyjä maileja on maailmassa useampiakin ja Munkkiniemen maili on niistä kuudes. Kesäisin rauhanmaililla juostaan kilpailuja.

Nuottapolku 7:ssä sijaitsee kaunis ortodoksikirkko. Pokrovan kirkko on samaan aikaan sekä söpö että kauniin pröystäilevä. Se on kuulemma sisältä hyvin koristeellinen, mutta me emme uskaltaneet avata ovea, sillä sisältä kuului kovaäänistä miehen puhetta. Ties mikä tilaisuus siellä oli menossa. Emme uskaltaneet häiritä jos se oli jotakin tärkeää.

Seuraavaa kohdetta odotimme suurella mielenkiinnolla, sillä sen rakennuttaja ei kuulu suosikkeihimme. Jep, hän on Alvar Aalto, ja Munkkiniemen Urheilukentän laidalla kirjaston vieressä sijaitsee hänen vanha kotitalonsa. Kuten arvasimmekin, ei talo ollut kovinkaan kummoinen. Sen sisätiloihinkin pääsee tutustumaan, mutta se ei tainnut olla auki vierailumme aikana, ja rehellisesti sanottuna, ei ruman talon sisätilat oikeastaan meitä kiinnostaneetkaan.

Rumalta talolta suuntasimme Munkkiniemen upeimmalle talolle, joka nousi heti yhdeksi suosikeistani koko Helsingissä. Munkkiniemen pensionaatti on upean ylväs, sopivan koristeellinen, kauniin värinen ja kaikella tavalla erittäin hieno. Me ihailimme taloa joka suunnasta, minä kuvasin sitä vimmatusti ja toljotin vain edessäni avautuvaa vaikuttavaa näkyä. Miten mikään talo voi olla niin hieno! Rakennus valmistui vuonna 1918. Ensin se oli asuntola, sitten pitkään kadettikoulu ja nykyään siellä toimii Hallinnon kehittämiskeskus HAUS.

Seuraavaksi Munkkiniemen ranta kutsui meitä luokseen, vaikkei se varsinaisesti kuulunutkaan reittiimme. Joskus on kuitenkin kiva poiketa reitiltä ja istuimme hetken rantapenkillä ihaillen merellistä maisemaa ja yrittäen tunnistaa vastapuolen rakennuksia. Rannalla oli väkeä nauttimassa kauniista kesäillasta ja kyllä, todellakin voisin muuttaa tänne kun täällä on kerran oma rantakin. Ihana Munkkiniemi!

Rannalta suuntasimme kohti Kalastajatorppaa, joka oli ainakin minulle suuri pettymys. Ajattelin sen olevan jotenkin hieno paikka, jos kerran Ronald Reagan ja Jasser Arafatkin on majoitettu Kalastajatorpan yhteydessä olevaan Valtion vierastaloon. Vaan ei, hökötykset näyttivät melko masentavilta ja jatkoimme suosiolla matkaamme.

Seuraava kohde kiinnitti huomiomme ennen kuin ehdimme tarkistaa opaskirjasta, mikä meitä seuraavaksi odottaisi. Saarisen rivitalot osoitteessa Hollantilaisentie 12-20 ovat ulkoapäin tosi söpöjä ja sisältä ne voisivat olla vielä mielenkiintoisempia. Jokainen talo kun on kuulemma sisältä erilainen ja näin kauniiden seinien sisällä on oltava jotain vieläkin kauniimpaa. Hollantilaisentie on muuten saanut nimensä Munkkiniemen kartanoa isännöineen hollantilaisen Mattheiszenin suvun mukaan.

Saarisen rivitalojen jälkeen tapahtui jotain outoa ja meistä tuli yhtäkkiä tosi huonoja turisteja. Emme nimittäin löytäneet seuraavista kohteista kuin yhden.

Ramsaynrannassa sijaitsevan Sankarihautausmaan multaan on haudattu 28 nuorena kuollutta poikarukkaa, joita vartioi Wäinö Aaltosen teos nimeltä Maaemo suojelee poikaansa. Nämä tällaiset hautausmaat ovat aina niin surullisia paikkoja ja kuinka paljon niitä onkaan ympäri Suomea.

Reittiimme olisi tosiaan kuulunut vielä Munkkiniemen kartano ja sen mailla oleva Näkötorni, mutta molemmat oli huputettu remontin keskellä. Kalastajatorpan takana kohoavilla kallioilla olisi pitänyt olla ilmatorjuntatykki, mutta emme millään löytäneet sitä. Tulimme siis siihen tulokseen, että se on poistettu paikalta. Sehän ei ole vaihtoehto ettemme vaan löytäneet sitä. Me supersuunnistajat. Myöskään Sigurd Steniuksen hautaa emme löytäneet, joten sekin oli poistettu paikalta. Aivan varmasti. Ei vaan, kertokaahan viisaammat, onko tykki ja hauta yhä olemassa ja mistä ne löytää?

Loppureitistä olimme siis todella surkeita turisteja, mutta auttaako jos kerron teille lohdutukseksi vielä yhden faktan Munkkiniemen menneisyydestä? Vuonna 1939 Talvisodan aikaan nimittäin tapahtui sellaista, että neuvostoliittolainen pommikone ammuttiin alas ja se mätkähti keskelle Munkkiniemeä. Maahan tuli suuri kuoppa ja paikalliset asukkaat keräsivät pitkin Munkkiniemeä levinneitä koneen palasia säilöen niitä sotamuistoina. Toiset kertovat koneesta löytyneen naisen ruumiin, toiset taas kertovat koneessa olleen kolme lentäjää. Aika hurjaa.

Previous Post Next Post

12 Comments

  • Reply Pertti Honkala perjantai, tammikuu 2, 2015 at 18:08

    Hei,

    aika hyvä läpileikkaus Munkasta vain pumppuhuone puuttui, munkan koripallon syntypaikka

    • Reply Martina sunnuntai, tammikuu 4, 2015 at 08:11

      Kiitos! Pumppuhuoneesta en ollut aiemmin kuullutkaan. Kiitos siis lisäyksestä! Ehkä käyn kurkkaamassa senkin seuraavan kerran kun liikun lähistöllä. 🙂

      • Reply Matti perjantai, joulukuu 25, 2015 at 19:26

        Moi Martina!

        Pumppuhuonetta ei enää kannata mennä katsomaan, sen jäänteet on jäänyt maan täyttöjen alle -50 luvulla.

        Terkuin, Matti
        Munkkalainen 23 vuotta, vuodesta -46

        • Reply Martina lauantai, joulukuu 26, 2015 at 10:27

          Kiitos Matti tiedosta! Ei siis ihme etten ollut kuullut siitä mitään. 🙂

  • Reply Päivi lauantai, maaliskuu 19, 2016 at 10:49

    Hei, hauska tarina ja munkkalaisena olen iloinen, että monta kivaa paikkaa olitte löytäneet ja faktatkin olivat aika kohdallaan!

    Kyllä Steniuksen hauta on paikallaan, sinne ei vain ole suoraa kävelytietä, ehkäpä hautarauhan säilymiseksi. Hauta löytyy puistosta pienen mäen päältä kun koukkaa tien kautta. Ilmatorjuntapatterista on jäljellä vain betoninen jalusta.

    Kalastajatorppaa täytyy hiukan puolustaa. Kauniit ja perinteikkäät ravintolarakennukset olisivat olleet näiden uudempien hotellirakennusten alapuolella, kohti tenniskenttiä ja Steniuksenpuistoa käveltäessä. Sieltä löytyvät sekä ns. Vanha torppa että mainekas ja kaunis Pyöreä sali terasseineen ja mereen ulottuvine nurmikenttineen. Hotellirakennukset ovat uudempia, mutta suosittelen kyllä kokeilemaan merenpuoleisen rakennuksen Meritorppa-ravintolan terassia kauniina kesäpäivänä tai -iltana. Hulppeampaa paikkaa ihailla auringonlaskua ei hevillä Helsingin ravintoloista löydy!

    Muitakin kivoja ja mielenkiintoisia paikkoja Munkkiniemestä vielä löytyy eli tervetuloa uudelleen!

    • Reply Martina sunnuntai, maaliskuu 20, 2016 at 20:01

      Hei Päivi! Kiitos kommentista ja kiva jos postaus oli mieleesi. Iso kiitos myös täsmennyksistä. Kalastajatorppa ansaitsee selvästi uuden mahdollisuuden ja Steniuksen hautakin on jäänyt kaivertamaan hampaan koloon kun emme löytäneet sitä. Täytynee siis palata Munkkiniemeen vielä uudestaankin! Pidimme kovasti alueesta. Kiva kuulla että olemme tervetulleita! 🙂

  • Reply Jaakko keskiviikko, toukokuu 10, 2017 at 20:08

    YLEn aikaisen työkaverini Seijan välittämästä linkistä pääsin vasta nyt tutustumaan Munkka-kierrokseesi. Hieno esittely! Se Kalastajatorpan kallion ilmatorjuntatykin betoninen sirpalesuoja-aita sai toimia uudenvuodenpaukkumme alustana vuonna 1957 – tykkejähän ei siellä enää ollut. Minulta ilmestyi vappuna kakkosmuistelma (Elämäni kuvakirjan Muita tarinoita), jossa kerron tietenkin Munkasta vuosilta 1930-1965. Ja tuo 1930 oli isäni 14. kadettikurssin aloitusvuosi. Kirjassa on sivuja 292 ja kuvia 616 kpl.

    • Reply Martina torstai, toukokuu 11, 2017 at 10:38

      Kiitos Jaakko! Hienoa että löysit postauksen ja kiva että pidit siitä. Olisipa kiinnostavaa lukea muistelmasi Munkasta.

  • Reply Alpo Wäänänen torstai, elokuu 3, 2017 at 11:50

    Yksi it-tykkikin löytyy vierastalon takaa, bunkkereiden ääreltä. Totta, että vähän hankalasti löydettävissä. Osuvaa kuvausta kohteista ja munkkalaisuudesta. Itsekään en ihaile Aallon taloja – enpä myöskään huonekaluja. Kerettiläinen siis olen. Koneen rakennuksen olisivat minun puolestani saaneet räjäyttää yksinhäpein. Lampea eli Munkan plottia suunnitellaan kunnostettavaksi, nyt on kasvamassa umpeen. T. syntyperäinen MYK:n ja Topon kasvatti

    • Reply Martina perjantai, elokuu 4, 2017 at 17:35

      Kiitos lisätiedoista ja tarkennuksista! Ihan mahtavaa että kaltaisesi paikalliset ovat löytäneet juttuni ja jaksavat vielä kommentoidakin sitä. 🙂 Kiva kuulla että lammen ei anneta kasvaa umpeen.

  • Reply Minna perjantai, elokuu 4, 2017 at 02:50

    Muncan pihalla on hieno taideteos, joka näkyy kuvissasikin. Sen on suunnitellut Juhana Blomstedt, koulun kasvatti, ja sen nimi on Vapaaheitto. Kuparinen kaari on se matka, jonka pallo lentää päätyäkseen vapaaheittoviivalta koriin. Teos on Blomstedtin viimeinen julkinen työ.

    • Reply Martina perjantai, elokuu 4, 2017 at 17:37

      Kiitos lisätiedoista! Me ihmeteltiinkin mikä mahtaa olla kuparisen kaaren tarina. Nyt tiedämme. 🙂

    Leave a Reply