Monthly Archives

elokuu 2014

Sunnuntaikuulumisia

Jos viime vuosi oli osaltani hieman kurjempi, on tämä vuosi ollut jotain aivan päinvastaista. Juuri nyt on niin paljon kaikkea kivaa tapahtumassa, että on pakko istahtaa hetkeksi alas miettimään sitä kaikkea. Olen mennyt viime aikoina niin lujaa, että pieni hengähdyshetki on tarpeen. Ajatukset kaipaavat järjestelyä, enkä osaa elää hetkessä, kun tulevaisuudessa on niin paljon mietittävää.

Aivan lähitulevaisuudessa siintää Prahan matka, jota olen ehtinyt suunnitella aivan liian vähän. Normaalisti olen tähän mennessä jo pakannut melkein kaiken valmiiksi, tehnyt listan ravintoloista, lukenut opaskirjaa, googlettanut tuntitolkulla ja mielessäni on selvä kuva siitä, mitä haluan matkakohteessani tehdä ja nähdä. Toisin on nyt. Olen toki googletellut Prahaa innoissani, mutta aika ei ole riittänyt niin kokonaisvaltaiseen suunnitteluun kuin mihin olen tottunut.

Se ei tokikaan ole lainkaan vakavaa, sillä joskus tekee hyvää vain mennä tuntemattomaan ja lähteä kulkemaan, etsiä, löytää ja ihmetellä. Toisaalta, mitä lähemmäksi matka tulee, sitä enemmän olen siitä innoissani ja minulla on vielä hyvin aikaa tehdä excelini ja listani valmiiksi. Ja hei, kuinka kivaa, kohta me vietämme kuusivuotispäiväämme yhdessä Euroopan suosituimmista kaupungeista! Olen aina halunnut Prahaan. Unelmilla on tapana toteutua.

Jo pelkkä Prahan matka riittää saamaan suupielet ylöspäin ja nousemaan astetta pumpulisemmalle pilvenhattaralle harmaasta arjen pyörityksestä. Mutta ei siinä vielä todellakaan kaikki, sillä kauan ja hartaasti odottamani muutto omaan kotiin alkaa vihdoin monen vuoden uurastamisen jälkeen olla käsillä.

Minun on vaikea edes uskoa, että kohta me asumme vihdoin omassa kodissamme, jota olemme rakentaneet oikeasti varmaan ikuisuuden (tontti ostettiin vuonna 2010, joten laskekaapa siitä..). Ajatus on ihana, epätodellinen ja jopa hieman pelottavakin. Toisaalta odotan kärsimättömästi sitä päivää, kun viimeinenkin muuttolaatikko on kannettu uuteen kotiin, mutta toisaalta haluaisin pitkittää tätä hetkeä vielä hieman.

Kihisen innosta aina kun Henkka kertoo uuden vaiheen tulleen valmiiksi. Olen katsellut huokaillen kuvia valmiista kylpyhuoneesta, ihaillut valitsemiamme suihkuja, laattoja ja paneeleja, ja yrittänyt takoa päähäni, että kohta minä asun tuossa unelmieni talossa. Ihan käsittämätöntä. Vähemmästäkin on ihminen rajattoman onnellinen.

Muutto uuteen kotiin on iso juttu ja sen sulatteluun menee aikaa. Kestää kauan ennen kuin uusi koti tuntuu todella kodilta, tavarat löytävät paikalleen, rutiinit muodostuvat ja arki tuntuu taas normaalilta. Odotan sitä, että saan aloittaa uuden elämän uudessa kodissa, sillä onhan vuosi appivanhempien kodissa ollut kaikella tapaa todella erilainen kuin normaalin arjen eläminen. Viimeistä vuotta on leimannut odottaminen, väliaikaisuus ja “sitten kun” -ajattelu.

Ihan kuin muutto ei olisi jo tarpeeksi kokonaisvaltainen muutos, on ensi kesänä tiedossa taas jotain todella kivaa ja suurta, joka vaatii valmisteluja jo nyt, ja joka on koko elämän mittapuulla tärkeämpääkin tärkeämpi tapahtuma. Me menemme naimisiin.

Voitte kuvitella, että jos saan kulumaan yhden viikonloppumatkankin suunnitteluun lukuisia tunteja sekä käsittämättömän määrän aikaa ja energiaa, on häiden suunnittelu kaltaiselleni suunnittelufriikille ja Excelien sekä listojen rakastajalle ihan loputon leikkikenttä. Niin paljon ideoita, vaihtoehtoja ja pohdittavaa. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, häistä ei ole tulossa mitään järjetöntä spektaakkelia vaan päinvastoin pienehköt meidän näköiset juhlat.

Tällä viikolla löimme lukkoon hääpäivän sekä juhlapaikan ja sillä samalla sekunnilla mieleeni iskostui, että nyt ihan oikeasti ne häät tulevat. Me astelemme vihille ensi kesänä. Miten kutkuttavan jännittävä ajatus!

Koska minulla on tapana suunnitella kaikki hyvissä ajoin (joku voisi sanoa liiankin aikaisin), on hääsuunnitelmiakin tehty jo rutkasti. Tärkeimmät palaset on kasassa. Hääpaikka on valittu, hääpuku tilattu, ohjelmaa mietitty ja vaihtoehtoja pohdittu. Stressaamisenkin aloitin tapojeni mukaisesti jo nyt näkemällä ensin kahtena yönä peräkkäin hääunia ja viettämällä niiden jälkeisenä yönä kokonaisen tunnin keskellä yötä istumajärjestystä miettien. Istumajärjestystä! Emmehän edes tiedä vielä keitä kaikkia häihimme tulee! Hyvä minä.

Mutta tällainen minä olen. Suunnittelen ja stressaan kaiken etukäteen ja sitten h-hetkellä olen yleensä hämmästyttävän rauhallinen, kun kaikki paniikki on jo tuhlattu pois. Toivottavasti niin on nytkin.

Kun Prahan matka on takana, alkaa muutto kolkutella jo ovella. Muuton jälkeen aion viettää pitkiä iltoja, päiviä ja viikonloppuja kotia laittaen. Vihdoinkin. Asettelen kirjani koko seinän kokoiseen kirjahyllyyni, etsimme astioille oikeat paikat ja asettelen ne kaappeihin millin tarkasti. Etsimme huonekaluja, valitsen viherkasvit ja tuon kotiin leikkokukkia. Tutustun uuteen ihanaan keittiöömme, laitan työpisteen kuntoon ja juon shampanjaa uuden kodin kunniaksi.

Kotitohinoiden keskellä riittää myös häätohinaa, enkä voi oikeasti käsittää miten paljon kivoja asioita seuraavalle vuodelle on tiedossa. Häiden jälkeen koittaa häämatka, jonka suunnittelu on taas asia erikseen. Vaikka olemmekin ehkä jo päättäneet lähteä Italiaan (mikä yllätys!), voi muitakin vaihtoehtoja toki vielä tutkia (perinpohjaisesti Excelit viuhuen). Ja sitten kun kaikki muutto-, hää- ja häämatkatohina on ohi, aiomme kerrankin olla vaan, nauttia kodistamme, kesästä 2015 ja olla edes hetken ilman mitään projekteja (olen autuaasti unohtanut autotalli-, terassi- ja pihaprojektit, ja niin olkoonkin kunnes ne ovat ajankohtaisempia).

Jos viime vuonna risukasa oli suon upottavimmassa silmässä metsän pimeimmässä kohdassa, paistaa sinne nyt monta kirkasta auringonsädettä ja suokin on kuivunut. Ylämäkeä seuraa aina alamäki, huonoja aikoja hyvät ajat ja nyt eletään ehdottomasti niitä elämän parhaita aikoja.

Kinuskillan brunssi

Niin paljon kuin rakastankin Helsinkiä ja tuttuja paikkoja sen ympäristössä, yritän pikkuhiljaa tutustua myös uusiin hoodeihini hieman pohjoisempana. Olen vajaan vuoden Keravalla asumisen aikana tutustunut jo melko hyvin Keravaan, keravalaisiin ja mikä tärkeintä, Keravan lenkkipolkuihin, jotka ovat vallan mainiot.

Koska kotini tulee olemaan vielä pohjoisemmassa kaukana Järvenpäässä asti, täytyy minun alkaa tutustua myös tuleviin kotiseutuihini paremmin. Onneksi minulla on tuttuja, jotka ovat kertoneet minulle jo muun muassa missä sijaitsevat parhaat lenkkipolut (Paavonpolulla) ja mikä on paras brunssipaikka (Kinuskilla). Näin uusi kotiseutuni tulee pikkuhiljaa tutummaksi, vaikka en vielä edes asu Järvenpäässä. Tuleva muutto on astetta helpompi kun tietää jo hieman, mihin olen asettumassa.

Tosiaan, kaveri ehdotti eräänä kauniina heinäkuisena päivänä, että mentäisiinkö testaamaan Kinuskillan brunssi. Kuin ihmeen kaupalla saimme treffit sovittua jo seuraavaksi lauantaiksi, vaikka yleensä niin nopealla aikataululla toteutuvat suunnitelmat eivät käy päinsä. Normaalisti sopiva päivä löytyy vasta viikkojen tai kuukausien päästä, mutta nyt natsasi ja varasin meille pöydän Kinuskillan brunssilta.

Kinuskilla sijaitsee Kellokosken vanhalla ruukkialueella vuonna 1897 rakennetussa vanhassa makasiinirakennuksessa. Sijainti on upea kauniin luonnon keskellä joenmutkassa ja tiilirakennus on jo itsessään todella viehättävä. Kahvila on sisustettu söpösti vanhaa rakennusta kunnioittaen. Kinuskillan pihassa on myös viehättävä terassi, mutta me päätimme mennä syömään sisälle lähemmäksi brunssipöytää. Ei olisi sitten niin pitkä matka hakea lisää ruokaa..

Kinuskillan brunssi on ottanut vaikutteita Amerikasta ja kahvilan, leipomon ja konditorian brunssille tehdään tietenkin kaikki mahdollinen itse. Leivät ja croissantit ovat itsetehtyjä, kastikkeet kahvilan omaa käsialaa ja tietenkin myös jälkiruokapöydästä löytyvät leivonnaiset ovat paikan päällä leivottuja. Kotiin voi vielä napata tuliaiseksi juuri leivotun leivän tai valita herkullisimman näköisen kakkupalan vitriinistä. Minä vein kotiin itsetehdyn marengin ja kaveri nappasi focaccian äidilleen, joka piti huolta tämän pikkumiehestä sillä aikaa, kun tytöt olivat herkuttelemassa.

Brunssilta löytyy erilaisia leipiä levitteineen, kinkkuineen, juustoineen ja tuoreine vihanneksineen. On myös muroja ja hedelmiä. Lämpimistä ruoista löytyy tietenkin rapeaa pekonia, broilerin koipinuijia ja herkullista BBQ-kastiketta, rapumunakasta, nakkeja ja mac and cheesea. On myös salaatteja ja niiden päälle itsetehtyä salaatinkastiketta.

Makean osaston kiistaton kuningas oli ihanan mehevän suklainen mutakakku. Myös pannukakut vaahterasiirapilla olivat mieleeni. Nappasin jälkiruokalautaselleni myös kasan vaahtokarkkeja ja tein nutella-täytteisen croissantin. Voi nam. Kaikki herkut huuhdeltiin alas mehulla ja kahvilla, johon lorautin kauniin lauantaipäivän kunniaksi kunnon tujauksen kermaa.

Brunssin jälkeen oli pienoinen ähky ja nälkä tuli seuraavan kerran vasta illalla. Minulle on tullut tavaksi juosta pieni lenkki aina brunssipäivän iltana, sillä hiilaritankkauksen jälkeen energiaa riittää, ja tälläkin kertaa pieni viiden kilometrin lenkki muuttui lennosta kymmeneksi kilometriksi kun askel kulki niin hyvin. Kaunis kesäilta, mukava päivä takana, uudet juoksukengät ja kroppa täynnä energiaa. Kyllä kulkee.

Ennen kuin suuntasimme kohti kotia seisoskelimme vielä hetken joen rannalla kaunista maisemaa katsellen. Toisella puolella jokea nököttää söpö Kellokosken kirkko ja vanhan makasiinirakennuksen vieressä kohoaa Prinsessa-elokuvastakin tuttu Kellokosken sairaala, jonka luota kuului mielenkiintoista huutoa kyseisenä iltapäivänä.

Kaunis paikka ja ihana brunssi. Tänne palaan ehdottomasti vielä uudelleenkin viimeistään sitten, kun asun uudessa kodissamme, josta Kinuskillan kahvilaan voi vaikka pyöräillä. Brunssin ja leipomotuotteiden lisäksi Kinuskillasta saa myös lounasta ja järjestetäänpä kahvilassa myös teemaviikkoja, kuten blini- ja parsaviikkoja. Sunnuntaisin Kinuskillassa herkutellaan suolaisilla ja makeilla crepeseillä. Veikkaan että tästä saattaa tulla kantapaikkani.

Oleviste kirkon torni

Hmm, mitä sanoinkaan siitä korkeanpaikankammosta.. Tämän pari viikkoa sitten julkaistun jutun johdanto sopisi hyvin tähänkin postaukseen, sillä eräs urpo korkeanpaikankammoinen on taas kerran kiivennyt yläilmoihin pelkäämään.

Tämä tempaus oli siitäkin mielestä erittäin järkevä, että äitini oli vasta juuri hetki sitten varoitellut tästä paikasta, että se on sitten aika kamala myös ahtaanpaikankammoiselle, ja kyllä vain, myös se kammo löytyy tästä minun jättimäisestä päästäni. Mutta tottakai, jos äiti varoittaa menemästä jonnekin paikkaan, niin tietysti kunnon tyttären velvollisuuksiin kuuluu mennä juuri sinne. Siksi minä kiipesin Olevisten kirkon torniin Tallinnassa. Ja se oli ihan kamalaa.

Olevisten kelta- ja vihersävytteinen kirkontorni näkyy kauas. Se on ollut aikoinaan maailman korkein rakennus, kunnes salama tuhosi sen 159 metriä korkean tornin vuonna 1625. Nykyään vuosina 1438-1519 rakennetun kirkon torni yltää 124 metriin. Aika korkea se on siis edelleen.

Norjan kuninkaan Pyhän Olavin mukaan nimetty gotiikkaa edustava kirkko sijaitsee Tallinnan vanhassakaupungissa ja sen torniin pääsee kiipeämään pientä maksua vastaan. Tornin ulkotasanteelta näkee maisemia jokaiseen ilmansuuntaan kun kiertää kapeaa näköalatasannetta pitkin tornin ympäri. Itse näköalatasanteelle päästäkseen täytyy ensin selviytyä kapeista ja ahtaista portaista. Portaita on Henkan laskujen mukaan peräti 235 kappaletta ja kiviportaat ovat paikoin melko korkeatkin.

Ahtaat portaat kulkevat pimeässä tornissa ja kaartavat kapeassa tornissa jatkuvasti, niin että pää menee pyörälle jos kipuaa liian nopeasti. Todella huonokuntoisen ei tänne kannata lähteä kiipeilemään, vaikka matkan varrelta löytyykin lepopaikkoja. Pelkäsin ahtaassa portaikossa kipittämisen kutkuttelevan ahtaanpaikankammoani, mutta tilaa oli kuitenkin ainakin kaltaiselleni kääpiölle sen verran, että olo oli ihan mukava, mitä nyt portaita kiivetessä tuli vähän hiki.

Ahtaanpaikankammoisen ei siis tarvitse mielestäni jännittää, sillä minäkin selvisin kunnialla. Toista oli muuten aikoinaan Kairossa Khefrenin pyramidin sisällä, jossa kulkevat portaat olivat niin ahtaat, että meikäläisellä oli pieni alkava paniikki päällä, kun kompuroin niitä pitkin syvälle pyramidin uumeniin ja sieltä pois. Huh, se oli pelottavaa, mutta Olevisten kirkossa happea riittää tosiaan paljon paremmin.

Ylhäällä näköalatasanteellakaan en tajunnut heti pelätä, vaikka tuulen tuivertaessa askel heittikin hieman ja suoraan alas kurkatessa päässä huippasi. Huuiii, mä oon korkealla! Tornia kiertäessä se kuitenkin iski yllättäen ja varoitin Henkkaa, että kohta pitää päästä pois tai saatan jähmettyä kauhusta paikalleni.

Kiersimme siis loput näköalatasanteesta reippaasti, tosin kuvia piti tottakai ottaa paniikista huolimatta. Oviaukolla kurkistin vielä suoraan ylöspäin ja katsoin kuinka korkealle torni vielä jatkuu. Toosi korkealle, nyt huippaa, apua, äkkiä sisään.

Ja niin minun oli mentävä ihanaan turvalliseen porraskäytävään odottelemaan että Henkka tulee perässä ja kipuamme portaat alas. Alaspäin portaita oli vaikeampi kävellä ja ihan pikkulapsen kanssa en tänne tulisi, sillä kaiteena toimii ajoittain pelkkä köysi ja portaat ovat korkeat. Minunkin oli hankala taapertaa niitä ballerinoillani, jotka meinasivat irrota jalasta, joten voin kuvitella, että minua puolet lyhyemmällä pikkuihmisellä voi olla jo todellisia vaikeuksia päästä tornista alas. Ajan saatossa liukkaaksi hioutunut kivimateriaali ei yhtään auta asiaa.

Mutta kaikki te aikuiset ja isommat lapset, menkää ihmeessä ihailemaan kaunista Tallinnaa Oleviste kirkon tornista käsin. Maisemat ovat upeat ja niitä voisi varmasti tuijotella kauemminkin, jos ei kärsisi korkeanpaikankammosta kuten minä. Korkeanpaikankammo ei kuitenkaan ole este, sillä minäkin selvisin kokemuksesta kunnialla. Myöskään ahtaanpaikankammoisten ei tarvitse jättää tornivierailua väliin. Ja sitäpaitsi maisemat kyllä korvaavat pienen paniikin moninkertaisesti. Puhumattakaan siitä, miten hyvä fiilis alas päästyä oli. Mä ylitin taas kerran itseni ja olin tosi rohkea!

14 parasta lisuketta

Ruoan miettiminen niin arkeen kuin juhlaankin on joskus ihan ylitsepääsemättömän hankalaa. Pää lyö tyhjää, vaikka maailma on täynnä toinen toistaan upeampia reseptejä. Miksi mitään ei tule mieleen? Aina vaan ne samat ruoat päivästä toiseen.

Jos sitten ihan liian pitkän pähkäilyn jälkeen onnistuukin keksimään pääruoan, ollaan silti edelleen ongelmissa. Mutta mitä me syödään sen kanssa? Mitä lisuketta? Mikä olisi hyvää? Olisi kiva keksiä jotain vaihtelua.

Antakaas kun minä autan. Tässä on listattuna peräti 14 lisukereseptiä kaikenlaisiin tilanteisiin. Eiköhän näistä löydy jotain hyvää teidänkin ruokapöytään:

Yrttiperunat on klassikko. Yrttejä vaihtelemalla saat vaihtelua ruokapöytään. Oma suosikkini ovat valkosipuliset rosmariiniperunat, joihin savusuola tuo kivan pienen ulottuvuuden.

Perunoista voi tehdä tietenkin myös omatekoisia ranskalaisia parmesaanilla ja tryffelillä tai ihan tavallisia ranskalaisia ilman ylimääräisiä härpäkkeitä. Myös herkulliset salviaperunat vievät kielen mennessään.

Riisin ystävät voivat hakea vaihtelua inkivääririisistä.

Italialainen klassikko spinaci al burro on niin ikään lempparini. Saapasmaasta tulevat myös herkulliset lisukkeet porkkanasta ja munakoisosta.

Eksoottisempaa osastoa edustavat azerbaijanilainen riisipilahvi, marokkolainen kasviscouscous sekä equadorilainen quinoasta tehty quinoto.

Tästä reseptistä voit napata idean uunikasviksista. Toki voit tehdä niiden kanssa myös ohjeen kalkkunan, jos pääruoankin keksiminen antaa vielä odottaa itseään, mutta ihan yhtä hyvin voit tehdä samaiset kasvikset jollekin muulle pääruoalle. Ne sopivat yhteen lähes kaiken kanssa.

Yksi lempparilisukkeistani on tämä yksinkertaisen ihana kukkakaalisalaatti. Jos joku väittää ettei pidä kukkakaalista, niin syötä hänelle tätä ja kysy uudestaan. Veikkaan että mielipide muuttuu.

Kesäkurpitsa-fetavuoka on hieman tuhdimpi lisuke, ja jos sitä jää yli, voit syödä loput seuraavana päivänä lounaaksi. Juustoinen kasvisvuoka ei välttämättä edes tarvitse pääruokaa kaverikseen.

Valkosipulifestivaalit

Viikko sitten lauantaina aukesi Keravalla kaikkien valkosipulinystävien taivas, kun vuosittainen järjestyksessään jo 29. Valkosipulifestivaali täytti Keravan kadut myyntikojuilla, iloisilla ihmisillä ja viehättävällä valkosipulin tuoksulla. Aurinkomäelle kokoonnuttiin katsomaan esiintyjiä, liian innokkaita ampiaisia hätisteltiin pois kimpusta ja terassilla nautittiin valkosipuliolutta. Myyntikojuista ostettiin valkosipulisia tuliaisia, joita tietenkin maisteltiin ensin ahkerasti.

Olut maustetaan valkosipulimurskalla..

..kas näin, oman maun mukaan. Lopputulos on oikeasti hyvää ja minäkin join tuoppini tyytyväisenä loppuun.

Myyntikojuissa oli enimmäkseen valkosipulisia tuotteita, mutta myös muita herkkuja oli tarjolla..


..kuten vaikkapa metrilakua. Mitä olisivat markkinat/festarit ilman metrilakua? Me pilkoimme oman saaliimme pieniksi pätkiksi ja nostimme kulhon pöytään illalla kun teki mieli jotakin makeaa.

Erimakuisia valkosipulinkynsiä oli paljon tarjolla..

..ja niitä ostettiin tietysti kotiinkin.

Chili-valkosipulimurskaa on ostettava joka vuosi useita purkkeja, sillä tätä meillä kuluu ja paljon.


Myös valkosipulijäätelöä oli saatavilla, se tosin oli harmiksemme loppu siinä vaiheessa kun me ehdimme kojulle.

Tietenkin myytävänä oli myös sitä itseään sekä tavallisena versiona..

..että kauniisti koristeltuina letteinäkin.

Valkosipulifestivaalien aikaan Kerava näyttäytyy parhaimmillaan..

..ja kaikilla on kivaa, vauvasta vaariin.

Yleensä Valkosipulifestaripäivälle osuu myös kaunis aurinkoinen sää. Tänäkin vuonna aurinko paistoi, mutta välillä saatiin myös muutama virkistävä sadekuuro.

Nähdään taas ensi vuonna Valkosipulifestivaaleilla!

Shampanjaa ja mansikoita Karibialla

Matkalle lähdetään usein etsimään upeita kokemuksia, katselemaan hienoja nähtävyyksiä ja elämään hetkiä, joita voi muistella jälkeenpäin hymy huulilla. Maailma on täynnä upeita paikkoja, niin luonnon kuin ihmistenkin muokkaamia taideteoksia ja kokemuksia haetaan usein äärirajoilta aina syvänmerensukelluksesta laskuvarjohyppyyn. Toisinaan loman parhaaseen hetkeen riittää kuitenkin vain kaunis ilta, oma parveke, skumppaa ja mansikoita.

Meidän viime maaliskuun Karibian risteily oli totisesti täynnä toinen toistaan upeampia hetkiä. Yllätimme reissulla appivanhempani useaan otteeseen ja toki kaikista mieleenpainuvin hetki oli se, kun Henkka kosi minua. Näimme myös todella paljon erilaisia kauniita, henkeäsalpaavia ja ajatuksia herättäviä paikkoja, mutta silti yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli ihan tavallinen ilta oman hytin parvekkeella.

Olimme olleet päivällä tutustumassa kauniiseen Antiguan saareen ja vietimme laivalla nautitun lounaan jälkeistä raukeaa iltapäivähetkeä laivan kannella. Makasimme auringossa, joku taisi ottaa yhden oluen ja kävimme mielessämme läpi päivän kokemuksia Antigualla.

Tunsin kuinka aurinko poltti ihoani kuumasti ja palamisen pelossa päätin lähteä hyttiin valmistautumaan iltaa varten. Tänään pitäisi pestä hiukset, joten suihkussa kestäisi hieman kauemmin. Jääkää te muut vaan vielä ottamaan aurinkoa.

Kävelin portaat alas, sillä jo aika hyvin voitetusta hissikammosta on yhä jäljellä pieni paniikki, joka voi päästä valloilleen jos joudun yksin hissiin. Menin siis suosiolla portaita, vaikka kerroksia hytin ja aurinkokannen välillä oli aika monta. Kävelin hyttikäytävällä kun vastaan tuli tarjoilija mukanaan kylmä kuohuviini coolerissa sekä jotakin hyvää lautasella kuvun alla. Katsoin kateellisena tarjoilijan kantamuksia ja mietin, että joku onnellinen on tilannut hyttipalvelusta herkkuja itselleen.

Jaa, se joku onnellinen lienee naapurimme, sillä tarjoilija pysähtyi kanssani samaan aikaan syvennykseen, jossa on ovi meidän ja naapuriemme hyttiin. Tokaisin tarjoilijalle ovea avatessani, että tuo kelpaisi kyllä minullekin. Toivotin hyvät päivänjatkot ja laitoin oven perässäni kiinni.

Ehdin astua hyttiin sisään kun oveen koputettiin. No jopas nyt on. Avasin oven ja tarjoilijahan se siellä seisoi edelleen tarjottimensa kanssa ja kertoi, että nämä tässä on teille. Hän näytti tarjottimella olevaa kirjekuorta, jossa luki minun ja Henkan nimet, mutta olin silti ihan ällikällä lyöty. Miten niin meille, emme me ole tilanneet mitään. Mikäköhän juttu tämä nyt on.

Samalla tajusin, että olin vetänyt oven törkeästi kiinni tarjoilijan edestä, sillä eihän hän ollut menossa naapurihyttiin, vaan hän oli aikeissa tulla perässäni meidän hyttiin. Ja minä pamautin oven kiinni hänen nenän edessä. Vähänkö noloa. Sönkötin anteeksipyyntöjä ja sopersin ihmeissäni, että mikäköhän yllätys tämä on. Onpa jännää.

Tarjoilija poistui paikalta ja minä jäin tuijottamaan pöydällä olevaa tarjotinta. Jee, yllätys! Meille! Tästä täytyy kertoa äkkiä Henkalle. Otin hyttiavaimen käteen ja lähdin kohti ovea. Ovella käännyin kuitenkin takaisin ja kurkkasin tarjottimen kuvun alle. Ooo, suklaalla kuorrutettuja mansikoita! Voi nam! Nyt äkkiä ennen kuin skumppa lämpenee!

Juoksin hissille ja epäröin hetken uskaltaudunko sittenkin hissillä ylös, vai juoksenko portaat. Hissillä pääsee nopeammin, totesin, ja kun kerrokseeni pysähtyneessä hississä oli mukavan näköinen mies, uskaltauduin sinne sisään. Ei tarvitsisi olla ihan yksin jos hissi jumittuu, tippuu kuiluun tai räjähtää. Koska niin voi ihan hyvin käydä.

Tärisin innostuksesta ja vähän varmaan hissikammostakin. Hississä oleva mies sanoi minulle jotain, mutten enää muista mitä, enkä tiedä vastasinko hänelle edes mitenkään järkevästi. Halusin vaan äkkiä kertomaan Henkalle hyttiin saapuneesta yllätyksestä ihan kuin se olisi maailman tärkein juttu. Ja olihan se, ainakin sillä hetkellä minun maailmassani. Ampaisin hissistä ulos ja juoksin kohti paikkaa, johon Henkka ja hänen vanhempansa jäivät ottamaan aurinkoa.

Anoppi katsoi kohti juoksevaa miniäänsä huolestunut ilme kasvoillaan. Mikä sillä on hätänä? Unohtuiko hyttiavain? Aloin selittää hengästyneenä, että meillä on joku skumppa- ja mansikkayllätys hytissä. Mennään syömään ja juomaan se! Kaikki yhdessä!

Lähdimme kohti hyttejä ja pian selvisi, että appivanhemmillakin oli samanlainen yllätys. Yllätysten takana oli eräs laivan työntekijä, jolle Henkan isä oli kertonut eräänä iltana koko matkatarinamme yllätyksineen kaikkineen. Niille, jotka eivät ole lukeneet aiempia matkapostauksiani tiedoksi, että Karibian risteily järjestettiin täytenä yllätyksenä Henkan isälle, eikä Henkan äidillekään kerrottu kuin se, että lähdemme jonnekin lämpimään. Matkakohde selvisi vasta juuri ennen lähtöä. Matkayllätyksestä voit lukea lisää täältä, täältä, täältä ja täältä.

Päätimme nauttia skumpat ja mansikat omilla parvekkeillamme. Laiva oli juuri lähdössä Antigualta ja istahdimme aurinkoiselle parvekkeellemme. Henkka avasi skumpan ja minä söin ensimmäisen mansikan. Voi nam miten hyvää!

Kilistelimme skumppalaseilla ja istuimme katselemaan ohi lipuvaa Antiguan rannikkoa. Aurinko paistoi vielä lämpimästi, mutta painui koko ajan syvemmälle lähemmäs horisonttia. Enää ei ollut tukahduttavan kuuma, vaan juuri sopivan lämmin. Takana oli ihana päivä Antigualla ja nyt oli hyvä hetki vaan istua rauhassa paikallaan, siemailla kuohuvaa ja herkutella suklaaseen dipatuilla mansikoilla.

Tuo hetki kaikessa yksinkertaisuudessaan oli yksi loman parhaista. Voin vieläkin tuntea sen kokonaisvaltaisen onnen tunteen, joka oli tuossa hetkessä läsnä. Olo oli ihanan rento ja levollinen, mihinkään ei ollut kiire, edessä kimmelsi kaunis Karibianmeri ja edessä olisi vielä monta ihanaa päivää tropiikin lämmössä. En voinut olla hymyilemättä.

Postaus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä Suomessa toimivat Running With Wild Horses, Kaukokaipuu ja Destination Unknown. Tarkemmat ohjeet tempaukseen osallistumiseen löydät täältä. Instagram Travel Thursdayn kuvat löytyvät Instagramista tunnisteella #IGTravelThursday.

Meidäthän löytää Instagramista nimellä keltaisessakeittiossa

Pinjansiemen-mascarpone-basilikapasta

Aglio e olio on ihan mielettömän inspiroiva pastakirja. Selattuani sen läpi, olisin voinut elää vaikka koko seuraavan vuoden pelkällä pastalla kirjan ohjeita testaillen. Kirjan sivut ovatkin täynnä pieniä tarralappuja, joilla olen merkkaillut pastareseptejä. Yhden tarralapuista liimasin mascarponea, pinjansiemeniä ja basilikaa sisältävän pastan kohdalle merkiksi siitä, että tätä reseptiä pitää kokeilla mitä pikimmiten.

Tein pinjansiemen-mascarpone-basilikapastaa melko pian palattuani Senigalliasta, jolloin Italia-ikävä oli ihan hirveä. Olin lukenut ennen pastan kokkaamista Senigalliasta ostamaani italiankielistä naistenlehteä ja ennen sitä olin istunut koneella käyden läpi matkalla ottamiani kuvia.

Olin siis aivan Italia-fiiliksissä ja kun radiosta tuli vielä italiankielinen biisi, olisin voinut ottaa taksin samantien Helsinki-Vantaalle ja suunnata takaisin lempimaahani. Tyydyin kuitenkin laittamaan radion kovemmalle, kaatamaan itselleni lasin punaviiniä ja tarjoilemaan pastaa raksalta kotiin palanneelle Henkalle sekä tietysti myös itselleni. Ja se pasta, se oli ihan hurjan hyvää! Aivan kuin Italiassa.

Pinjansiemen-mascarpone-basilikapasta

– pastaa (mulla oli penneä)
– pinjansiemeniä
– mascarponea
– basilikaa

Keitä pasta suolatussa vedessä. Sillä aikaa kun pastavesi kiehuu, paahda pinjansiemenet kuivalla pannulla. Varo ettet käräytä siemeniä.

Kun pinjansiemenet ovat paahtuneet, lisää pannulle mascarpone ja anna sen sulaa. Kun pasta on keitetty, lisää myös se pannulle ja sekoita. Lisää tuore basilika ja mausta suolalla sekä pippurilla.

Rakkaudesta Helsinkiin: Töölönlahti

Töölönlahti on ihana kesäinen piilopaikka luonnon syleilyssä keskellä Helsinkiä. Sen ympäri kulkee suosittu lenkkipolku, jolle minäkin haluan vielä joskus kipittämään juosten. Tällä kertaa kävelimme lahden ympäri rauhaisaa tahtia kameran ja opaskirjan kanssa. Kyllä vain, olemme taas olleet äidin kanssa Helsinki-kävelyllä.

Töölönlahden länsipuoli on meille tuttu paikka, mutta itäpuoli vanhoine huviloineen on jäänyt hieman etäiseksi. Suuntasimmekin heti kohti Linnunlaulua ja siellä sijaitsevia vanhoja 1800-luvulla rakennettuja puutaloja, jotka jokainen Helsinkiin raiteita pitkin tullut on varmasti bongannut junaradan laidalta.

Ensimmäisenä tervehdimme korkealla kalliolla komeilevaa vaaleanpunaista huvilaa. Ihailimme sen pihaa ja mietimme, miten hieno talo se on, mutta miten esteetön näkyvyys sinne on vilkkaalta tieltä. Eikä tuo vieressä oleva junaratakaan ole mitenkään kaunis. Hieman ristiriitaisin fiiliksin mietimme, olisiko talossa kiva asua. Olisi ja ei olisi.

Heti vaaleanpunaisen talon jälkeen mäen päällä on sininen huvila ja Sinisen huvilan kahvila, jonka terassille istuimme ihailemaan aurinkoista Töölönlahden maisemaa ja herkuttelemaan pullalla ja lohipiirakalla. Kahvi maistui herkulliselta kauniin maiseman keskellä.

Leppoisan kahvihetken jälkeen jatkoimme matkaa. Seuraavaksi tien varressa nököttää Villa Kivi, jossa on vuokrahuoneita kirjailijoille ja jossa järjestetään yleisölle kirjallisuustapahtumia.

Villa Kiven toisella puolella mäen päällä oleva talo toi mieleemme Kruunuvuoren hylätyt huvilat. Pahasti ränsistynyt talo näkyy junaradan puolellekin ja lysyssä olevaa talovanhusta katsellessa tulee surullinen olo. Kuka on päästänyt upean vanhan puuhuvilan ränsistymään näin pahasti keskellä kauneinta Helsinkiä? Talon piha on täynnä rojua ja kyltit kertovat, että täällä järjestetään kirpputoreja. Opaskirjasta lunttaamme, että kirpputorin järjestäjänä toimii Aulis Junes, joka myös kunnostaa huvilavanhusta pikkuhiljaa. Voisi pistää vähän vauhtia siihen kunnostamiseen, sillä sen upea talovanhus ansaitsisi.

Ränsistyneen taloraukan vieressä on iso kivilaatta, jonka otsikko nauratti meitä. Itsekkyyden muistomerkki. Mitä ihmettä? Kiveen on kirjattu kaikkien kansanedustajien nimet, jotka äänestivät ydinvoiman puolesta vuonna 2010. Lueskelemme tuttuja nimejä ja jatkamme naureskellen matkaamme. Kaikenlaisia muistomerkkejä.

Ihailemme kauniin vehreää maisemaa ja hetken tuntuu epätodelliselta, että olemme oikeasti keskellä Helsinkiä. Täällä on niin kaunista, Töölönlahti kimmeltää vieressä kesäisen kutsuvana ja ihmiset hymyilevät.

Töölönlahden päädyssä kipitämme tien yli ja käymme lukemassa tammien juurella olevia kylttejä. Tämä tässä on Jean Sibeliuksen tammi ja tämä Leo Mechelinin mukaan nimetty tammi. Ja tuo pieni rääpäle kuuluu J.V. Snellmanille.

Tammien takana mäen laella komeilee Henrik Borgströmin muistomerkki. Herra Borgström oli aikoinaan merkittävä helsinkiläinen ja tässä hänen kelpaa katsella Töölönlahden takana komeilevaa kaupunkia. Borgström oli muun muassa tupakkatehtailija ja hän perusti Kaivopuiston, Kaivohuoneen ja Eläintarhan puiston. Ei mikään ihan turha jantteri.

Seuraavaksi suuntasimme kaupungin puutarhoille. Ruusut ja pionit kukkivat kauniisti ja ihmettelimme kaunista kukkaloistoa ja viimeisen päälle siistinä pidettynä puutarhaa. Kaunista, taas kerran. Ylhäältä Talvipuutarhan edestä avautuu upeat maisemat Töölönlahdelle ja puiston penkille voisi istahtaa levähtämään kaikessa rauhassa helposti vaikka kuinka pitkäksi hetkeksi.

Pienimmät lapset pitävät myös pensaslabyrinteista.


Tämä oli hieno, vaikken tiedäkään mikä se on, mitä se esittää tai kuka sen on tehnyt. Voisin ottaa tämän vaikka omaan pihaani (vink, vink, tuparit on tulossa, joskus, eikä kukaan syytä varkaudesta jos tarkoitus on hyvä, right?).

Puistosta löytyy myös Kullervon muistomerkki. Patsaan mies on selvästi sekoamassa, sillä hän puhuu miekalleen. Kuka sitäpaitsi antoi hullulle miekan? Miehen jaloissa oleva koirakin on selvästi peloissaan kun isäntä hourailee kädessään olevalle miekalle. Huhhuh, hullu ukko, lähdetään muualle.

Kipitämme puutarhan ovesta ulos ja käymme tervehtimässä Stadionin takana suunnistamassa olevaa Tahko Pihkalaa. Patsaan jalustalla on vertauskuvallisesti myös tahko, jonka funktiota en häpeäkseni tiennyt, ennen kuin äiti kertoi tahkolla teroitettaneen aikoinaan muun muassa viikatetta. Äidin lapsuudenkodissakin oli tahko ja se oli oikeasti noin iso, mitä se on patsaassakin. Aina oppii uutta.

”Munasillaan, munasillaan, kohta kaikki on munasillaan..”

Stadionin ympäristössä on kaksi muutakin merkittävää miestä. Kävelemme ensin Paavo Nurmen patsaalle, jossa mies juoksee vähän hassusti kiertyneenä ilman housuja. Takana kohoaa stadionin torni ja jossain lähellä on myös Lasse Virenin patsas. Etsitään se seuraavaksi.

Viren löytyy lopulta Kisahallin edestä ja katsomme kauhuissamme luisevaa miestä. Voi ei, tuollainen rimpula! Tosi reilua että Paavon patsaassa lihaksikas mies juoksee elämänsä voimissa, kun taas Lasse muistuttaa henkensä edestä juoksevaa kehitysmaan lasta. Lassen patsas on kooltaankin paljon pienempi, eikä edes sen jalustaan Myrskylästä tuotu graniitti pelasta säälittävää näkyä, joka jää todella pahasti Paavo Nurmen patsaan varjoon. Jos minä olisin Lasse, tekisin reklamaation.

Stadionilta kävelimme Oopperatalon edustalle, josta bongasimme Alkunäytös nimisen modernin teoksen. Kolme möhkälettä ja suihkukaivo kuvastaa varmaankin jotain hienoa, mutta meidän mielestä vain suihkukaivo on kiva ja yksi möhkäleistäkin on ihan jees. Emme silti ymmärrä teoksen ideaa.

Oopperatalon takana on meneillään tanssit, joista äiti bongailee tuttuja. Katselemme hetken aurinkoisessa illassa jammailevaa väkijoukkoa ja huomaan ajattelevani, miten rakastan kesäistä Helsinkiä. Talvella täällä on vain koteihinsa vauhdilla viipottavia pakkasessa palelevia harmaita hahmoja, mutta nyt kesällä puisto on täynnä iloisia auringosta nauttivia kaupunkilaisia. Ihana fiilis ja vielä maanantai-iltana!

Kävelemme puiston läpi, moikkaamme edellisiltä kierroksilta tuttua Oopperan käärmettä ja ihailemme hetken Finlandia-taloa. Tämän on oltava Alvar Aallon paras työ, sillä rakennus on oikeasti kaunis. Vielä kauniimpi se on lahden toiselta puolelta iltavalaistuksessa. On se Aalto saanut jotain hienoakin aikaiseksi, toteamme samalla kun muistelemme miehen vähemmän onnistunutta tekelettä Töölön perukoilla. Kelan päärakennus, yäk.

Matkalla rautatieasemalle moikkaamme vielä rannassa majailevaa joutsenperhettä. Joutsen on hieno lintu, mutta liian lähelle en aio mennä, etenkään kun maassa makoilee joutsenpariskunnan poikasia. Iso lintu kun hermostuu ja hyökkää kohti, voi tulla vähän kiire. Pysyn mieluummin hieman kauempana ja käytän kameran zoomia.

Katselen vielä kotimatkalla junasta Töölönlahtea ja mietin jälleen kerran, miten kaunis maamme pääkaupunki onkaan. Sinisen huvilan kahvilaan täytyy palata vielä uudestaankin ja jonain kauniina (tai miksei rumanakin) päivänä tulen tänne hölkkäämään Töölönlahden ympäri. Vähän vaihtelua juoksureitteihin.