Martinan matkapäiväkirja: Viimeinen päivä Senigalliassa

Laitoin herätyskellon soimaan lähtöpäivänä melko aikaisin, sillä halusin viettää vielä viimeisiä kiireettömiä aamuhetkiä Senigalliassa, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, pakata valmiiksi ja kirjautua ulos hotellista ennen kuin meidän olisi määrä lähteä bloggaajatoverin kanssa kaupungille haistelemaan paikallista sunnuntaimeininkiä ja ottamaan vielä lisää kuvia kauniista Senigalliasta. Blogimatkan viimeinen päivä. Haluan ottaa tästä vielä kaiken ilon irti.

Herätyskello soi ja nousen pirteänä ylös, vaikka edellisenä yönä uni jäikin melko katkonaisesti rantakadun baareista kuuluvan jumputuksen takia. Ei haittaa, avaan parvekkeen oven ja tervehdin aamuista Senigalliaa. Läträän loput vartalovoiteet ihooni ja heitän tyhjät purkit roskikseen. Laitan hiukset kiinni ja lähden aamiaiselle. Aamiaispaikka on tyhjä, kaikki bloggaajat ja muut hotellivieraat taitavat nukkua vielä. Tai ei, tuolla rantakadulla minulle vilkuttelee bloggaajakollega, joka on aamulenkillä. Vilkutan miehelle takaisin ja istahdan terassin aurinkoiseen pöytään nauttimaan aamiaistani kaikessa rauhassa.

Minulla on vielä rutkasti aikaa, joten teen pienen kävelykierroksen hotellin läheisyydessä. Käyn ostamassa työpisteelleni pienen matkamuiston, jääkaapin oveen magneetin sekä italiankielisen hömppälehden, jota voin lueskella opiskelumielessä. Palaan takaisin hotellille, pakkaan tavarani ja valun aulaan, jossa kirjaudun ulos ja jätän matkalaukkuni säilytykseen. Bloggaajakaveri saapuu sovittuun aikaan paikalle, ja lähdemme kävelemään kohti keskustaa.

Höpöttelen miehelle niitä näitä ja ihmettelen taas kerran, minne se ujo Martina on kadonnut, ja kuka tuo rennosti vierailla kielillä puheleva tyttö on. Kiertelemme kaupungilla, kuvaamme kaikkea eteen tulevaa ja nautimme sunnuntaiaamupäivän vilskeestä. Torin hedelmäkojuilla käy kuhina, Foro Annonariolla on meneillään jokin Vespa-tapahtuma ja sama meininki näyttää jatkuvan myös Rocca Roverescan edustalla. Kuvaamme vanhoja moottoripyöriä, autoja ja ihmisiä.

Pian bloggaajakaverin puhelin soi ja hän kertoo, että meidän tuleekin mennä rannalle. Olisi itseasiassa melkein jo kiire. Okei, lähdemme kävelemään takaisin hotellille, jonka aulassa tapaamme muut bloggaajat. Heistä osa oltiin juuri herätetty kun selvisi, että meidän pitääkin olla rannalla tiettyyn kellonaikaan. Aiemmin meille kerrottiin, että voimme valua paikalle kun haluamme, jos haluamme.

No ei se mitään, minä en vaan ollut varautunut rantavermeillä ja matkalaukkunikin on jo pakattuna säilössä. Toisaalta, eihän minun tarvitse mennä uimaan tai ottaa aurinkoa. Voin hengailla rannalla shortseissani ja topissani. Aurinkorasvaakin laitoin kriittisimmille alueille hartioille sekä kasvoihin, joten no hätä!

Saavumme rannalle ja meille on varattu aurinkotuolit parhaalta paikalta. Lököilemme niillä hetken ja lähdemme sitten kävelemään pitkin rantaviivaa. Otamme taas kuvia, juttelemme niitä näitä ja kuvaamme videoita siitä, miksi rakastamme Senigalliaa. Jokainen tekee oman videon ja kun minun vuoroni tulee, olen aivan käsittämättömän rauhallinen.

Kaikki kanssani joskus englannin tunnilla olleet tietävät, että kameralle höpöttäminen englanniksi ei todellakaan luonnistu minulta helposti. En ehkä tiedä mitään pelottavampaa. Ja siinä minä olen, lausumassa englantia ja vähän italiaakin väliin samalla kun minua kuvataan, eikä minua jännitä lainkaan. Mitä ihmettä minulle on tapahtunut! Kuka tuo rohkea, rento ja elämästään täysillä nauttiva tyttö on!? Otan videon kuvaamisen jälkeen lasillisen kuohuvaa ja kilistän hiljaa mielessäni itselleni. Tämä reissu on tehnyt minulle niin hyvää ettei tosikaan. Elämäni reissu, todellakin. Olen ihan hurjan ylpeä itsestäni!

Istumme rantaloungessa pehmeillä sohvilla vaaleiden verhojen viilentävässä varjossa, nautimme kuohuviinilaseistamme ja napostelemme antipastoja. Olo on samaan aikaan sekä onnellinen että haikea. Kohta tämä loppuu. Istun hetken ajatuksissani ja mietin mennyttä viikonloppua. Tämä on ollut ihan uskomatonta ja kaikki huipentuu tähän upeaan päivään rannalla. Paikalla on livemusiikkia ja pian söisimme yhteisen lounaan pitkän pöydän ääressä, minkä jälkeen olisi minun aikani lähteä. Pelkään purskahtavani itkuun.

Astelemme lounaspöydän ääreen ja herkuttelemme ihanilla merenelävillä, salaateilla, pastalla ja kaikella, mitä pöytään on katettu. Iloinen puheensorina raikaa, italialainen bloggaaja pitää puheen ja tuntuu kuin olisimme oikeasti yhtä suurta italialaista perhettä pitkän lounaspöytämme ääressä. Jäisin tähän niin mielelläni, mutta nyt minun on mentävä hotellille hakemaan tavarani, vaihtamaan vaatteet pikaisesti hotellin vessaan ja sitten lentokenttäkyyditykseni jo saapuisikin.

Halaan kaikki ihanat ihmiset ja meinaan oikeasti tirauttaa pari kyyneltä, kun bloggaajat sanovat minun olevan blogimatkan sweetest girl. Otamme vielä viimeiset yhteiskuvat ja laitan taktisesti aurinkolasit silmille. Kun meinaa tulla se kyynel. Olen samaan aikaan helpottunut, onnellinen ja surullinen. Helpottunut siitä, että selvisin kaikesta jännästä kunnialla, onnellinen siitä miten ihana reissu oli ja surullinen siitä, että se on nyt ohi. Minä haluaisin niin kovasti vielä jäädä!

Hyvästien jälkeen kävelen rantakatua pitkin hotellille ja oloni on hämmentävä. Tekisi mieli leijua ilmassa, hymyilen hulluna ja samalla sydämessä tuntuu kivistävä tunne, kun tiedän reissun olevan nyt ohi. Tämä on ollut niin mahtavaa ettei tosikaan. En olisi ikinä uskonut mikä elämys tämä matka olisi, olen niin onnellinen että pääsin mukaan. Mitkään sanat eivät voi kiittää järjestäviä tahoja tarpeeksi. Olen vain ihan pohjattoman kiitollinen.

Tuttu tyttö tulee hakemaan minut hotellilta. Huudan hänelle portaiden yläpäästä italiaksi olevani valmis ja sitten me menemme. Juttelemme matkalla lentokentälle ja päästelen suustani kaikki italiankieliset lauseet, jotka mieleeni tulevat, vaikken aina olekaan varma ovatko ne teknisesti täysin oikein. Tyttö kuitenkin ymmärtää minua hyvin ja hyvästelee minut kentällä italiaksi. Astelen pieneen lentokenttärakennukseen, checkaan itseni sisään lennolle ja tilaan baarista juotavaa.

Juon puolen litran vesipulloni melkein huikalla alas, katselen ympärilleni ja olen sanoinkuvaamattoman onnellinen. Lennolla Anconasta Roomaan on lisäkseni vain 7 matkustajaa, minä pääsen tuttuun tapaani hipelöintitarkastukseen piipatessani metallinpaljastimessa ja kohta istun jo tutuksi tulleen pienen postikoneen kyydissä.

Katselen lentokoneen ikkunasta Apenniineja ja tervehdin Roomaa. Rooman kentällä yritän etsiä tiskiä tai automaattia, jolla voisin checkata itseni sisään lennolle Roomasta Helsinkiin, mutta sellaista ei löydy. Yritän tehdä check-inin netissä, mutta sekään ei onnistu. Käyn kysymässä parilta tiskiltä apua ja minulle kerrotaan, että voin mennä suoraan portille. Ilman check-iniä. Outoa.

Kaikkeen säätämiseen menee niin paljon aikaa, että kaavailemani tuliaiset jäävät ostamatta ja ehdin juuri ja juuri käydä syömässä lentokentän ravintolassa. Ruoka ennen kaikkea, muuten tästä tytöstä tulee pahoinvoiva hirviö. Tilaan saman setin kuin menomatkalla, puhun tarjoilijoille ainoastaan italiaa ja kuuntelen vieressäni istuvien suomalaisten juttuja. He eivät taida tietää minun ymmärtävän suomea.

Kun portti aukeaa menen sinne matkavahvistukseni kanssa, check-in tehdään epäilyksistäni huolimatta tuossa tuokiossa ja niin olen koneessa matkalla kotiin. Melkein toivoin ettei check-in onnistu ja joudun jäämään Roomaan. Se olisikin ollut ihan kamala kohtalo. Juon koneessa cappuccinoa, kirjoitan matkamuistiinpanoja ihan hulluna, torkahdan hetkeksi ja yhdessä hujauksessa olemme takaisin Suomessa.

Harmaa Helsinki-Vantaa toivottaa minut tervetulleeksi kotiin, Henkka on kentällä vastassa ja joutuu kuuntelemaan valtavaa puheripulia koko kotimatkan ajan. Mutta kun mulla oli niin mahtava reissu ja mä olen niin ylpeä itsestäni, että minun on ihan pakko päästä jakamaan se kaikki ihan heti! En todellakaan ole kutsunut tätä turhaan elämäni matkaksi. Aivan mahtava kokemus. Kiitos kaikille, jotka teitte sen mahdolliseksi!