Martinan matkapäiväkirja: Pitkän päivän ilta

Senigallian matkapäiväkirjani viimeisimmässä osassa jäätiin lauantain lounashetkeen ja sen jälkeiseen raukean onnelliseen oloon, joka muuttui kuitenkin pian ylitsepursuilevaksi energiaksi, kiitos iltapäiväkahvin, jonka kofeiiniherkkä vetäisi kitusiinsa. Ylimääräinen energia oli kuitenkin varsin tervetullutta, sillä päivä oli ollut jo tapahtumarikas ja vielä olisi paljon kaikkea kivaa tiedossa.

Ensimmäinen kiva nökötti Duca-aukion laidalla ja olimme nähneet sen jo moneen otteeseen. Rocca Roveresca on yhdessä rannalla olevan Rotondan kanssa Senigallian päänähtävyys, eikä komeaa linnaa voi olla huomaamatta. Olimme aiemmin kävelleet siitä vain ohi, mutta nyt pääsimme tutustumaan linnan sisätiloihin.

Ennen kuin astuimme sisään linnaan odottelimme kuitenkin opastamme Rocca Roverescan edustalla, otimme kuvia ja jostain syystä puhe kääntyi italialaiseen kirosanaan, joka lausutaan samalla tavalla kuin suomenkielinen sana “katso”. Kerroin uusille ystävilleni, mitä “katso” suomeksi tarkoittaa ja siellä me sitten osoittelimme kaikkea mahdollista ja huudahtelimme “Katso!”.

Italialaiset hyssyttelivät meitä minkä naurultaan pystyivät, sillä heidän korvaansa se kuulosti todella rumalta. Samalla oppaamme tuli paikalle ihmetellen, mitä nämä bloggaajat täällä kiroilevat. Ei kun me puhutaan suomea! “Katson” huutaminen loppui kuitenkin siihen paikkaan, kun taaksemme saapui paikallinen lapsiperhe. Okei, ei kiroilla enää.

Linna oli sisältä upea ja sen näköalapaikalla oli ihanaa katsella maisemia yli Senigallian kattojen. Kiertelimme myös mielenkiintoisessa keramiikkanäyttelyssä. Pimeä sali sai kahvista huolimatta aikaan sen, että silmäluomet alkoivat tuntua raskailta ja jalat olivat yhtäkkiä todella väsyneet. Kuuntelin silti opastamme kiinnostuneena ja otin muutaman kuvan itkevistä keramiikkahahmoista.

Seuraavaksi suuntasimme upeaan kirkkoon, jonka penkille istahtaminen oli virhe. Väsynyt joukkiomme nuokkui kirkonpenkissä, vaikka paikalle oli saapunut toinenkin opas kertomaan meille kauniista kirkosta. Yritin keskittyä miehen puheeseen, mutta ympärilläni nuokkuvat bloggaajatoverit ja kirkon rauhaisa hiljaisuus saivat ajatuksen karkaamaan.

Onneksi osa meistä jaksoi tsempata etupenkissä ja he kertoivat meille myöhemmin lyhennetyn version kirkkoesitelmästä. Aika noloa, mutta raja se on bloggaajan jaksamisellakin. Nauroimme kimppaväsähdykselle yhdessä myöhemmin illallisella ja totesimme yhteen ääneen olevamme huonoja bloggaajia kun emme jaksaneet keskittyä kunnolla.

Kirkolta nuutunut joukkiomme suuntasi hotellille, jossa ehdimme vaihtaa pikaisesti vaatteet kunnes minibussi lähtisi viemään meitä kohti sisämaata. Pieni virkistäytyminen hotellihuoneen rauhassa teki terää ja osa taisi ottaa torkut viileässä minibussissa matkalla viinitilalle. Viimeistään siinä vaiheessa kun minibussi kaartoi viinitilan pihaan ja vastassa oli suloinen pikkuherra Marcello äitinsä kanssa, oli porukkamme taas täynnä energiaa. Jee, kohta me saadaan verdicchiota!

Kiertelimme tilalla ja kuuntelin kiinnostuneena opastamme. Kierroksen jälkeen istahdimme pöydän ääreen maistelemaan tilan viinejä ja voi että ne maistuivat hyvälle. Sitä mukaa kun viinilasit tyhjenivät, alkoi puheensorina lisääntyä ja volyymi kasvaa, ja kohta olimme taas oikein pirteän eloisa bloggaajajoukko.

Viinitilalla vietettyjen kiireettömien hetkien jälkeen suuntasimme kauniiseen Corinaldon kaupunkiin, jossa katselin itseäni taas ulkopuolelta. Tuossa minä menen ihan mielettömän upeassa paikassa, nauraa hekotan toisten jutuille, olen kuin kotonani ja nautin edelleen joka hetkestä. Yhtäkkiä olen tyhjän teatterin lavalla muiden bloggaajien kanssa. Otamme hölmöjä kuvia, joissa näyttelemme ties mitä pyörtymistä, toisen kuristamista ja muuta yhtä älykästä. Väsymys ja viini saivat porukan hieman villiintymään, ja poistuimme teatterista hysteerisesti hihitellen. Elämä on ihanaa.

Kaunis kaupunki lumoaa minut ja kokemuksen kruunaa kaunis auringonlasku, jonka näemme puiden lomasta ennen kuin istumme takaisin autoon, joka vie meidät hotellille. Nälkä alkaa kurnia vatsassa, joten päätämme piipahtaa huoneissamme taas vain pikaisesti ja suunnata sitten heti syömään.

Koska olen jo vaihtanut ylleni siistimmät iltavaatteet, vietän huoneessani taas yhden iloisen hetken ympäriinsä tanssien ja ääneen nauraen. Kännykkä latautuu seinässä, tankkaan minibaarista vähän vettä, harjaan hiukseni ja hilppaisen alas hotellin aulaan.

Tunnen kuinka väsymys alkaa painaa samaa tahtia kun viimeisetkin auringonsäteet häipyvät horisonttiin. Tuhti illallinen saa minut varmaan pilkkimään ennen aikojaan, joten yritän syödä hillitysti. Se onnistuu helposti, sillä ruoka tuodaan yhteisissä astioissa, ja voin ottaa kutakin ruokalajia vain vähäsen.

Katselen ympärilleni ja mietin hetken jokaista pöydän ääressä istuvaa uutta ystävää. Jokainen on omanlaisensa valloittava persoona, olen oppinut tuntemaan heitä reissun aikana paljon ja pidän jokaisesta omalla tavallaan. Kaikki näyttävät hurjan kauniilta ja onnellisilta. Onnellinen ihminen on kaunis.

Volyymi karkaa taas käsistä. Pyydämme anteeksi naapuripöydältä meteliämme. Pelkäämme pilanneemme pariskunnan romanttisen illallisen huutelemalla taas kerran sitä “katsoa” ja nauramalla aivan liian kovaan ääneen. Huomaan ajattelevani hieman haikeana, että tämä on viimeinen iltamme yhdessä. Huomenna minun pitää lähteä jo ennen iltapäivää kotiin. Minun tulee ikävä kaikkia ja kaikkea.

Päätämme skipata jälkiruoan ja haemme sen sijaan jäätelöä gelateriasta. Olimme päättäneet erään bloggaajatoverin kanssa jo edellisenä iltana, että gelatoa on saatava vielä tämän reissun aikana, ja nyt toiveemme toteutuu. Kävelemme kaikessa rauhassa kohti hotelliamme, nuolen sormilleni sulavaa jäätelöä ja juttelen kaikenlaista reissun aikana tutuimmaksi tulleen bloggaajan kanssa.

Lauantai-ilta Senigalliassa on täynnä juhlatuulella olevia ihmisiä. Rantakadulla pauhaa musiikki, ihmisiä kulkee tasaisena virtana ja satumme sopivasti paikalle, kun ranta-aukiolla olevaan kivi- ja kukkamuodostelmaan vaihdetaan päivämäärä. Se tehdään joka yö käsin ja jäämme seuraamaan kun numero vaihdetaan seiskasta kasiin. On siis keskiyö.

Minua väsyttää jo aivan valtavasti ja oma sänky houkuttelee paljon. Osa haluaa vielä drinkeille ja toivon salaa, että joku muukin menisi mieluummin nukkumaan. Sitten minunkin olisi helpompi painua pehkuihin toisten perässä. Niin onneksi käykin ja sniikkaan parin muun bloggaajan perässä sisään hotelliin, toivotan hyvät yöt drinkeille suuntaaville kavereille ja kipitän portaita pitkin hotellihuoneeni rauhaan.

Suljen oven perässäni ja huokaisen syvään. Niin ihana ilta, niin ihana reissu ja kohta se olisi ohi. Olo on jo nyt todella haikea. Rantakadun musiikki kuuluu selvästi huoneeseen asti, mutta arvelen ettei se häiritse uniani. Hetken kuluttua bloggaajatoveri lähettää viestin, että hekin saapuivat jo takaisin hotellille. Drinkkihetki jäi lyhyeksi, oli liian meluisaa ja liian väsynyttä porukkaa. Ymmärrän, onneksi en lähtenyt väkisin mukaan vaan tulin suosiolla heti nukkumaan.

Painan pääni tyynyyn ja käyn mielessäni läpi päivän tapahtumia. Olen nähnyt ja kokenut niin paljon, että mietin hieman huolissani, miten voin muistaa kaiken myöhemmin. Painan mieleeni tärkeimmät hetket ja nukahdan jälleen kerran hymy huulillani.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply