Italia,  Marche,  Senigallia,  Ulkomaat,  Yleinen

Martinan matkapäiväkirja: Ensimmäinen päivä Senigalliassa

Herätyskello soi ja hetken verran luulen olevani kotona. Njääh, kohta täytyy lähteä töihin.. Raotan silmiäni ja ymmärrän lämpimän keltaisesta valosta, että nyt ei todellakaan olla kotona. Ehei, mä olen Italiassa! Yhtäkkiä minua ei väsytä enää lainkaan ja pomppaan energisenä ylös sängystä.

Astun parvekkeelle toivottamaan hyvät huomenet vielä heräilevälle Senigallialle. Otan muutaman kuvan ja hiljennyn hetkeksi miettimään tätä hetkeä, tätä matkaa ja sitä, miten olen tähän päätynyt. Edessä on pitkä päivä täynnä ohjelmaa, mutta se ei haittaa. Nautin varmasti joka hetkestä.

Aamuvirkku kun olen, olen ensimmäisenä myös aamiaisella ja pääsen kuvaamaan koskematonta aamiaispöytää. Sanon tarjoilijalle jotakin italiaksi samalla kun valitsen parhaan paikan hotellin kattoterassilta. Tarjoilija innostuu puhumaan pitkät pätkät italiaa ja vaikka kuinka pinnistän, en ymmärrä juuri mitään. Joudun sanomaan hänelle, että puhun oikeastaan vain vähän italiaa enkä ymmärrä kaikkea. Se ei tunnu haittaavan.

Pian aamiaiselle valuu muitakin bloggaajia. Tilaan cappuccinoa ja hengitän keuhkot täyteen raikasta aamuisen kirpeää ilmaa. Päivästä on tulossa lämmin, sen tuntee jo nyt. Vietämme leppoisan aamiaishetken terassilla, käyn hakemassa kamat huoneestani ja astelen aulaan, josta lähdemme pyöräilemään kohti satamaa. Satamasta meidän on määrä lähteä veneellä merelle.

Pyöräilemme mukavan viileässä aamuauringossa ja hetkittäiset kuumat auringonsäteet lupailevat helteistä päivää. Saan kuulla, että helteet ovat vasta juuri pari päivää sitten saavuttaneet Senigallian. Mikä tuuri! Taivaskin on kuulemma sinisempi kuin koskaan.

Saavumme satamaan, jossa etsimme hetken aikaa opastamme. Kohta näemme täydellisesti ruskettuneen italialaismiehen vilkuttavan meille, jätämme pyörät parkkiin ja laskeudumme miehen johdattamana laiturilta alas veneeseen. Kyseessä on oikeastaan hieno jahti, jonka keulaan levittäydymme lojumaan raukeina, päivittämään somea ja nauttimaan auringosta. Voiko olla parempaa tapaa aloittaa päivä? Nipistän itseäni, voiko tämä olla tottakaan?

Nautiskelemme raikkaasta suolantuoksuisesta meri-ilmasta, yhä korkeammalle nousevasta auringosta ja upeista maisemista. Huutelemme tervehdyksiä ohimeneville veneilijöille ja kaikki vaikuttavat varsin tyytyväisiltä oloonsa. Tähän voisi tottua.

Parin tunnin veneilyn jälkeen saavumme satamaan, otamme pyörämme ja viiletämme viihtyisän kahvilan terassille. Aikataulu on tiukka ja olemme ehkä jo myöhässä, mutta aina on aikaa kahville. Rakastan Italiaa.

Seuraavaksi suuntaamme erittäin mielenkiintoiseen fiftarikauppaan, jonka pitäjä on kuuluisan Senigalliassa vietettävän Summer Jamboree -tapahtuman isäntä. Ihastelemme hauskaa putiikkia, kuuntelemme isäntämme tarinan ja osa meistä kokeilee kaupasta löytyviä 50-luvun vaatteita.

Aika kuluu kuin siivillä ja seuraava paikka odottaa jo. Se ei olekaan ihan mikä tahansa paikka, vaan suuntaamme kohti kahden Michelin-tähden ravintolaa Madoninna del Pescatorea. Piipahdamme välissä pikaisesti hotellilla ja mietimme, pitäisikö vaihtaa siistimpää päälle. Ei kuulemma tarvitse, hellevaatteet käyvät aivan hyvin. No okei sitten.

Hyppäämme kahden auton kyytiin, jotka vievät meidät rantakatua pitkin kohti etelää. Katselemme matkalla bloggaajatoverin kuvia hänen perheestään. Yhtäkkiä auto pysähtyy tien varteen ja astumme ulos. Näen vain meren, aution rannan ja asuintaloilta näyttäviä matalia rakennuksia. Onko täällä muka joku ravintola? Ja vieläpä Michelin-ravintola?

No onpa hyvinkin, saan huomata kun astumme erään talon pihalle, jonka terassilla on katettuja ravintolan pöytiä. Sisältä löytyy upeaa merellistä ruokaa tarjoileva Madoninna del Pescatore, ja ravintolan keittiössä meitä tervehtii itse huippukokki Moreno Cedroni. Astelemme muina miehinä Michelin-ravintolan keittiöön ja tuntuu kuin tekisin jotain kiellettyä. Enhän minä saisi olla täällä.

Vaan kylläpäs saan, minut on jopa kutsuttu tänne. Aivan käsittämätöntä, mietin kun katselen miten kokit tekevät millintarkkaa työtä veitsiensä kanssa ja tervehtivät meitä siinä sivussa. Keittiössä tulee pian ahdasta kun koko porukkamme änkeytyy sisälle. Tuntuu pahalta kun työtään tekevät kokit joutuvat väistymään tieltämme ja puikkelehtimaan vaivalloisesti välistämme.

Katson lumoutuneena Moreno Cedronin työskentelyä ja yritän ottaa mahdollisimman paljon kuvia haastavissa olosuhteissa. Kaikki eivät mahdu eturiviin, eikä valaistuskaan ole paras mahdollinen. Keittiössä on kuuma ja selkää pitkin virtaava hiki haittaa keskittymistä.

Saamme maistaa huippukokin tekemiä maistiaisia ja voi että miten hyvältä ne maistuvat. En osaa edes kuvailla mikä ihana makujen ilotulitus suussani poukkoilee. Hymisen tyytyväisenä ja kiitän tuuriani siitä, että juuri minä pääsin tänne. Ihan mieletöntä. Katson ällistyneenä kun Moreno Cedroni ottaa osaa bloggaajien selfieihin ja mietin mielessäni, että siinäpä vasta rento ja mukava huippukokki.

Käymme välillä vilvoittelemassa salin puolella, jossa tarjoilija kaataa meille kylmää vettä kauniisiin sinisiin laseihin. Kuvaan ravintolan ruokasalia, sammutan janoni kuplavedellä ja olen edelleen ihan ihmeissäni siitä, mitä kaikkea on jo tapahtunut, ja mitä kaikkea tulee vielä eittämättä tapahtumaan.

Jälkiruoka meille esitellään ulkona rantakadun varrella ja se on kerrassaan nerokas. Voit lukea lisää syötävästä pesusienestä täältä. Kun jälkiruoka on valmis ja kaikki ovat ottaneet siitä riittävästi kuvia, saamme käsiimme lusikat ja käymme herkkuun käsiksi. Kun kaikki ovat maistaneet jälkiruokaa, on pöydällä vielä yksi suupala, jota kukaan ei muka halua. Kaikki kääntyvät jo pois lähteäkseen takaisin sisään, joten päätän pelastaa jälkiruoan parempiin suihin. Namnam, onpa hyvää! Ei tällaisesta herkusta voi jättää murustakaan lautaselle. Se olisi suorastaan rikos.

Ennen lähtöämme Moreno Cedroni tulee vielä rannalle hyppimään kanssamme, jotta saamme otettua iloisia kuvia koko porukasta. Yksi-kaksi-kolme-HYPPY! ja niin pomppaamme ilmaan kameroiden räpsyessä. Cedroni on keskellä ja me bloggaajat hänen vierellään. Kiitämme miestä ja jatkamme matkaa kohti Cedronin omistamaa Aniko-ravintolaa Senigallian keskustassa.

Aniko on eräänlainen katukoju tai kioski, jonka terassille istahdamme pitkän pöydän ääreen. Tilaan suositusten mukaisesti panino con tatakia parmesaanimoussella ja sitä maistellessani olen vain ihan hiljaa ja nautin. Miten mikään leipä voi olla näin hyvää!

Istun reunapaikalla ja katselen iltapäivän auringossa kylpevää aukiota. Ihmiset kulkevat ohi kaikessa rauhassa, kylläinen porukkamme istuu raukeina paikallaan ja kun jälkiruokakahveja aletaan tilata, päätän minäkin ottaa kahvin. Mitä pienestä kofeiiniyliherkkyydestä, pitäähän minun nyt maistaa reissun aikana yksi kupillinen italialaista vahvaa kahvia. Tunnen sitäpaitsi olevani jo hieman väsynyt ja päivä on vasta puolessa välissä. Taidan tarvitakin pientä piristystä.

Siemailen herkullista kahviani ja tunnen kuinka silmäni aukeavat ja kofeiini alkaa kiertää veressäni. Ping, olen taas valmis seuraaviin seikkailuihin! Rupattelemme vielä hetken pöydässä ja keskustelemme loppupäivän ohjelmasta. Mieleni valtaa yhtäkkiä ihan käsittämätön hyvänolontunne.

Tässä hetkessä Italian auringon alla on kaikki niin kohdallaan, etten voisi muuta toivoa. Ihana päivä takana, vielä ihanampi edessä, vatsa täynnä hyvää ruokaa, ympärillä jo tutuksi tulleita sydämellisiä ja ihania ihmisiä, kaikkialla kuuluu niin kovasti rakastamani italian kieli ja jos jossain vaiheessa jännitin matkaa ja täällä oloa, niin en jännitä enää. Päinvastoin, tuntuu kuin olisin saapunut kotiin pitkän matka jälkeen. Italialla on minuun sellainen vaikutus. Olen sanalla sanoen onnellinen.

Kommentit pois päältä artikkelissa Martinan matkapäiväkirja: Ensimmäinen päivä Senigalliassa