Ilmojen halki käy ratsastajan tie

Jes, sain kuin sainkin otettua myös tälle kesälle yhden esteratsastuskurssin, vaikka tuhansia euroja maksanut hammasoperaationi yrittikin olla eri mieltä. Viime vuonna hemmottelin itseäni jopa kahdella estekurssilla, mutta tänä vuonna oli tyytyminen vain tähän yhteen. Kurssi on nyt jo takanapäin, joten tässäpä olisi taas materiaalia heppaihmisille, kun kirjoittelen itselleni ja samalla myös teille muistiin, mitä tämän kesän kurssilla tapahtui.

Henkka oli kuvaamassa kahtena päivänä, joten kuvamateriaalia on kerrankin ilahduttavan paljon. Kaikissa kuvissa komeilee ponikaunotar nimeltä Armi, jolla ratsastin melkein koko kurssin.

Viime vuosina estekurssit ovat olleet täynnä ryskettä ja rytinää, eikä tästäkään kurssista tapahtumia puuttunut. Muuten kurssi sujui yllättävän rauhallisesti, mutta meikätyttö onnistui mätkähtämään heti ensimmäisellä tunnilla ratsastuskentän hiekkaan. Se oli ensimmäinen putoamiseni aikuisiällä, joten taisi olla jo aikakin tutustua tarkemmin kentän aluskasvillisuuteen. Onneksi ei sattunut, ainakaan pahasti. Tunti jolla tippuminen tapahtui oli muutenkin osaltani todella vauhdikas, mutta loppuviikosta homma sujui yllättävän rauhallisesti.

Viikon viimeisellä tunnilla eräs toinen tyttö tuli rytinällä esteen päälle, kun poni kieltäytyi erikoisesteellä, mutta onneksi häntäkään ei sattunut pahemmin. Viimeisen tunnin erikoisesteillä oli muutenkin hieman jännittävämpää ainakin ponien mielestä, ja kieltäytymisiä tuli useita.

Ensimmäiselle tunnille sain lemppariesteponini. Olen hypännyt pienellä pilkullisella kaverilla paljon, ja poni on juuri sellainen mistä pidän. Vauhtia löytyy, joskus liikaakin mutta yleensä sopivasti, esteet ylittyvät näppärästi, poni imee esteelle, kääntyy ketterästi ja tuntuu nauttivan hyppäämisestä. Siksi olin innoissani, kun pääsin taas hyppäämään lempiponillani.

Kuulin ennen tuntia, että poni on ollut viime aikoina hieman normaalia vauhdikkaampi. Tai no, “hieman” lienee turhan laimea ilmaisu, “out of control” taisi olla lause, jota opettajani käytti. Mutta ei hätää, kyllä minä kuulemma pärjäisin. Tuttu poni ja kaikkea. Niin minäkin halusin uskoa.

Alkuverkat menikin normaalisti, ja poni oli ennemminkin tahmea kuin vauhdikas. Vaan auta armias kun ensimmäinen este tuli eteen. Poni muuttui aivan toiseksi, se hyppi pomppulaukkaa vauhkona paikallaan tai vaihtoehtoisesti kaahasi täysiä, ja jos siinä muutama este osui tielle, niin ne jäivät myös aika nopeasti taakse. Minun tehtäväni oli yrittää ohjata ja mikä tärkeintä, pysytellä kyydissä. Ensimmäinen onnistui, jälkimmäinen ei.

Ponilla oli niin kovasti vauhti päällä, että jouduin pysäyttämään sen useasti seinään. Siinä on vaan sellainen pieni mutta, että kun vauhti pysähtyy kirjaimellisesti kuin seinään, voi ratsastajan tasapaino tehdä tepposet. Yritin varautua tähän nojaamalla taakse ja pitämällä jalat edessä, mutta eräällä kerralla se ei auttanut.

Olimme juuri hypänneet kolme suoralla linjalla olevaa estettä (toisin sanoen kaahanneet niiden yli täyttä vauhtia) kun halusin pysäyttää ponin ja ohjasin sen kohti seinää. Poni hypähti pari kertaa ja pysähtyi aivan niin kuin halusinkin sen tekevän, mutta ilmeisesti hypähdykset, huima vauhti tai ne molemmat yhteensä olivat liikaa, sillä pian poni tuntui kovin pieneltä ja kapealta allani, näin ratsastuskentän valkoisen aidan vilisevän silmissäni ja sitten möyrinkin jo maassa.

Kuulin kun opettajani sanoi jotain päin aitaa menemisestä, ja tajusin että se olin minä, joka menin päin aitaa. Ja poni seisoi hölmistyneenä siinä vieressäni. Kuulostelin hetken oloani ja huomasin, että polveen sattuu vähän, ilmat ovat ainakin osittain pihalla kun hengitys tuntuu oudolta, mutta muuten taidan olla yhtenä kappaleena.

Pudotus tuntui yllättävän pehmeältä ja olin hetken jopa iloinen, että tuli tämäkin nyt sitten koettua. Olin tehnyt tippumisesta ison mörön mielessäni ja nyt sain kokea, että ei siihen ehkä kuolekaan. Parempi olisi kuitenkin pysyä jatkossa kyydissä, etenkin kun lupasin anopillekin, että seuraava tippuminen tapahtuu sitten taas kymmenen vuoden kuluttua.

Kun sain tasattua hengitykseni ja testattua kipeän polven toimivuuden, kipusin takaisin ponin selkään ja sitten mentiin taas! Vauhti oli edelleen huima, mutta nyt käänsin opettajan kehotuksesta hieman loivemmin ja vasta seuraavaan aitaan, jos (ja kun) minun tarvitsi käyttää seinää ponin pysäyttämiseen. Esteille lähteminen kieltämättä hirvitti alkuun, mutta tiesin että minun on mentävä, muuten voi tulla kammo.

Lopputunti meni samaan vauhdikkaaseen malliin, tosin tällä kertaa pysyin kyydissä, vaikka ainakin kerran tömähdin vasten ponin kaulaa tehdessämme jälleen yhden äkkijarrutuksen. Hyppäsimme lopputunnista vielä useamman esteen miniradan ja ihme ja kumma, sain ponin hetkeksi hallintaani kesken suorituksen. Siitä tuli hyvä mieli, vaikka täyttä kaaosta tunti olikin meidän osaltamme muuten.

Seuraavalle tunnille opettaja oli ajatellut antaa kaikille saman hevosen kuin ensimmäiselle tunnille, mutta olimme yhdessä sitä mieltä, ettei pilkullinen poni tule enää hyppäämään, vaan minä otan jonkun toisen. Poni ei ollut yhtään oma itsensä ja pelkäsin, että sillä on jokin hätänä, kun se vauhkoili niin. Tuntui ettei poni ollut normaaliin tapaan innoissaan hyppäämisestä vaan päinvastoin kauhuissaan ja paniikissa. Raukkaparka, toivottavasti tämä on vain jotain ohimenevää, ja poni palaa pian omaksi ihanaksi iloista laukkaa esteille painelevaksi esteratsuksi.

Tiistaina heppani oli tosiaan vaihtunut ja tallissa odotteli tuttu ponitamma. Armilla olen ratsastanut kevään aikana jonkin verran ja estetunnillakin olen ollut sillä kerran. Tiesin siis suunnilleen mitä odottaa ja olin tyytyväinen liehuvaharjaiseen esteratsuuni.

Olimme tällä kertaa maneesissa, sillä kentän pohja oli vähän turhan pehmeä hyppäämiseen. Armilla on ollut hieman ongelmia uskaltautua etenkin maneesin katsomopäätyyn, joten kunnon tien ratsastaminen päädyissä mietitytti. Itse esteistä tiesin Armin suoriutuvan hienosti.

Päädyt olivatkin hieman ongelma, samoin se, etten osannut ratsastaa Armia koko ajan tarpeeksi reippaasti eteen ja hypyistä tuli välillä töksähtäviä. Hienosti poni silti hyppäsi kaikki esteet ja osa niistä meni jopa mukavan vauhdikkaasti. Kyllä tästä vielä hyvä tulee kunhan minä tästä vähän ryhdistäydyn ja opettelen käyttämään pohkeitani.

Tunti oli huomattavasti rauhallisempi kuin eilinen kaahaustunti ja Armi oli hyvää terapiaa hieman liian vauhdikkaan maanantain jälkeen. Huomenna meillä olisi samat hepat, joten pääsisin harjoittelemaan lisää hyppäämistä Armilla. Nyt aion todella keskittyä siihen, että pohkeeni ovat mukana menossa ja reagoivat heti, jos Armi alkaa himmailla.

Olen niin tottunut ratsastamaan kuumakalleilla, joita tarvitsee vain pidättää, etten oikein osaa toimia tahmeampien hepojen kanssa. Armi on siis hyvää harjoitusta minulle, vaikkei poni varsinaisesti olekaan tahmea. Huomattavasti rauhallisempi kuitenkin kuin maanantain villiponi. Kyllä meistä Armin kanssa vielä hyvä esteratsukko tulee!

Lue estekurssin toinen osa täältä.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply