Martinan matkapäiväkirja – Perillä Senigalliassa

Lento Roomasta Anconaan sujuu hyvin ja nopeasti. Nousen ylös keltaisesta potkurikoneesta ja astun pieneen lentokenttärakennukseen. Katselen ympärilleni. Jossain pitäisi olla kuljettajani odottamassa minua kyltin kanssa.

Kentällä on vain muutama ihminen ja pian näen miehen käsissään paperilappunen, jossa lukee minun nimeni. Tervehdin miestä italiaksi ja hän vastaa minulle jotain, josta ymmärrän vain puolet. Seuraan miestä autolle, tervehdin mielessäni ihanan lämmintä meri-ilmastoa ja istahdan hymyillen auton etupenkille.

Kuljettajani on erittäin sympaattinen, italialaiseksi ehkä jopa hieman ujon oloinen kohtelias vanha mies, joka juttelee minulle italiaksi. Vastaan niin hyvin kuin osaan, mutta jossain vaiheessa joudun sanomaan hänelle, etten ymmärrä ihan kaikkea. Se ei haittaa.

Jatkamme matkaa ja minä nautin joka hetkestä. Auton radiossa soi tuttu Eros Ramazzottin biisi, jonka mukana minun tekisi mieli hyräillä. Olen kuitenkin hiljaa. Kuljettajani tekee käsillään eleitä kun joku jumittaa autollaan edessäni. Niin italialaista. Tästä minä pidän.

Saavun hotellille, sanon heipat kuskilleni ja astelen respaan. Saan mukaani huoneeseen pari kassillista esitteitä ja muuta sälää matkan järjestäjiltä. Menen huoneeseeni, ihailen sitä hetken ja ihmettelen varmaan ääneen, miten olen päässyt tänne. Olen blogimatkalla Italiassa. Ihan käsittämätöntä.

Puran tavaroitani, tappelen parvekkeen oven kanssa, päivitän somea ja pian oveeni koputetaan. Kaksi ihanan eloisaa italialaista naista toivottaa minut tervetulleeksi Senigalliaan ja kertoo, että lähdemme tunnin päästä pyöräilemään ympäri kaupunkia. Sopii minulle. Nähdään tunnin päästä aulassa!

Perhoset heräävät vatsanpohjassa kun mietin, että tapaan pian bloggaajakollegani. Minkäköhänlaisia he ovat? Tullaanko me hyvin toimeen ja onko meillä kivaa keskenämme? Tiedän sisimmässäni että vastaus on kyllä.

Ihmettelen taas miksi en jännitä tämän enempää ja astun ulos huoneestani. Olen hotellin aulassa sovittuun aikaan ja tervehdin muita bloggaajia. Nauraa räkätän pian ääneen muiden kanssa. Ihanaa, näiden ihmisten kanssa on helppo olla.

Otamme pyörät hotellin takapihalta ja lähdemme ajamaan pitkin rantakatua. En voi olla hymyilemättä. Ilta on kaunis, aurinko paistaa ja ympärilläni on ihanan iloisia ihmisiä. Tuntuu aivan kuin olisin lomalla, vaikka oikeastaanhan tämä on työmatka. Ensimmäinen työmatkani bloggaajana. Voi jospa se kuusi vuotta sitten pienen ja vaatimattoman blogin perustanut tyttö olisi tiennyt mihin kaikkeen Keltaisessa keittiössä -sivuston luominen vielä johtaakaan.. Huhhuh, ei voi muuta sanoa!

Kiertelemme pitkin kaupunkia, näemme toinen toistaan kauniimpia paikkoja ja alan pian hahmottaa kaupunkia. Pari tuntia kuluu kuin siivillä ja pian olemme takaisin hotellilla. Saamme ruhtinaallisesti aikaa vaihtaa vaatteet ja valmistautua illalliselle. Nähdään hetken kuluttua!

Hyppelen innoissani ympäri huonettani ja yritän ymmärtää mitä tapahtuu. En ymmärrä, joten tyydyn lisäämään huulikiiltoa ja ottamaan tyhmän peiliselfien, jos sen näkeminen saisi minut tajuamaan paremmin, että täällä mä olen. Katson kuvaa ihmeissäni. Siinä olen minä, mutta miten ihmeessä olen päässyt tänne!

Siirryn hotellin alakertaan, jossa meidän on määrä tavata ennen illallista. Siellä osa jo istuukin ja tervehtii minua iloisesti. Kävelemme kaikessa rauhassa kohti pimentyvää keskustaa, jonka pieneltä sivukadulta löytyy illallisravintolamme. Istumme pöytään ja katselemme ympärillemme.

Eteemme tuodaan toinen toistaan maukkaampia herkkuja, maistelemme roséviiniä ja jutustelemme vierustovereidemme kanssa. Mietin kesken illallisen, kuka on tuo nainen, joka nauraa ja vitsailee muiden bloggaajien kanssa, osallistuu syvällisempiinkin keskusteluihin ja nauttii siinä sivussa täysillä elämästään. Mistä tuo rohkeus ja itsevarmuus on tullut!? Minähän olen ujo. Tai olin. En tiedä enää mitä olen.

Syömme pitkän illallisen italialaiseen tapaan ja lähdemme vaeltamaan takaisin kohti hotelliamme. Räpsin matkalla kuvia yövalaistuksessa kylpevästä Senigalliasta ja juttelen bloggaajatoverin kanssa. Huomenna on pitkä päivä täynnä ohjelmaa, joten hyvää yötä, nähdään huomenna!

Tanssin vielä pienen ilon tanssin hotellihuoneessani, joka tuntuu jo aivan kodilta. Onneksi kukaan ei näe miten sekoilen täällä. Muille tällaiset reissut ovat varmaan jo aivan rutiinia, mutta minä olen pakahtua innostuksesta.

Olen samaan aikaan todella väsynyt ja todella innoissani. Vedän päiväpeiton sivuun ja asetun makaamaan keskelle isoa parisänkyä. Koska mä voin. Vedän peiton korville, hymyilen ja nukahdan heti. Nukun sikeästi aamuun asti ja olen varma että hymyilin läpi koko yön.

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply blogger_5 perjantai, heinäkuu 4, 2014 at 21:13

    Italialaisetkin saattavat olla ujoja ja miksi yrität puhua italiaa jos et sitä osaa. Miksi muuten et itse aja autoa?

    • Reply Martina lauantai, heinäkuu 5, 2014 at 11:39

      Tarvitseekohan tähän edes vastata.. Italiaa puhun tietenkin siksi, että oppisin puhumaan sitä paremmin, ja autoa en ajanut koska minulla oli kuljettaja.

    Leave a Reply