Monthly Archives

heinäkuu 2014

Zetor

Anoppien nosturin nokkaan hinaamisen lisäksi juhannusaaton päiväohjelmaamme kuului myös lounas Helsingin keskustassa. Avoimena olevan ravintolan löytäminen ei kuitenkaan ollut ihan helppo homma, ja huolellisen googlettamisen jälkeenkin löysin vain pari ravintolaa, jotka ovat auki juhannusaattona.

Valitsimme niistä Zetorin. Olimme samaisessa traktoriravintolassa myös vuosi sitten juhannuksena äidin kanssa, ja ravintolan Suomi-teema tuntui sopivan hyvin juhannukseen. Zetorista on saanut aina hyvää ruokaa ja tunnelma siellä on hauska. Zetoriin siis!

Minä ja Henkan äiti tilasimme poronkäristystä perunarieskalla, Henkka otti ison traktorimiehen pihvin ja äippä valitsi listalta villisikamakkaraa. Ruoka oli jälleen kerran hyvää, aika tuhtia ja erittäin maukasta. Annos oli niin iso etten jaksanut sitä kokonaan, joten nälkäisenä täältä ei tarvitse poistua.

Herkuttelun jälkeen katsoin kelloa ja totesin, että meidän pitäisi tappaa vielä vähän aikaa ennen juhannuksen yllätysnumeroa. Päätimme tilata kahvit ja jotenkin se sopi täydellisesti juhannuksen Suomi-tunnelmaan. Kyllähän me nyt vielä kahvit juodaan. Santsikupinkin olisi saanut pyydettäessä.

Mummolassakin kokoonnuttiin aina yhdessä kahvipöydän ääreen, vaikka olisi kuinka ollut sadonkorjuuaika tai muuten vaan kiire. Kaikki istuivat yhdessä pöydän ääressä, juotiin sumppia ja syötiin pullaa tai vaniljajäätelöä mansikoilla. Kahvihetken jälkeen kukin palasi töihinsä. Kuka navettaan, kuka peltotöihin, mummo käsitöiden pariin ja joku sai tehtäväkseen lämmittää pihasaunan.

Me muksut ryntäsimme takaisin pihan leikkeihin. Keräsimme marjoja samaan aikaan jalkojamme pusikossa vaanivien kyykäärmeiden pelossa tömistäen. Saatoimme myös mennä aittaan kiusaamaan enoa, syömään vanhentuneita lääkkeitä (niin ei olisi saanut tehdä), lyömään toisiamme tai sitten suuntasimme navettaan ratsastamaan lehmillä.

Jos postia ei oltu vielä haettu, saatoimme hoitaa sen yhdessä pienen vasikan kanssa, jonka otimme narun päähän kuin koiran ja viipotimme kauas isomman tien varteen postilaatikolle vasikkaa ulkoiluttaen. Jos vastaan tuli auto tai traktori, menimme vasikan kanssa metsään, jotta auto mahtuu ohitse. Matkalla saatoimme tuhota pari muurahaispesää ja kaivaa pesän sisuksista löytyvät munat ulos. Kauheita kakaroita.

Kaikki nämä hauskat muistot mummolan maatilalta tuli mieleen Zetorissa ruokaillessa. Täällä on vähän samanlainen tunnelma, vaikka onhan ravintola kuitenkin ihan eri asia kuin mummon mökki syvällä Savon sydämessä.

Kun juhannuskahvit oli juotu, lähdimme valumaan kohti Lasipalatsin aukiota ja Dinner in the Skyta. Matkalla saatoimme jammailla äidin kanssa hetken Zetorin tanssilattialla ja ratsastaa puuhevosilla. Sukuvika kun ruuvi puuttuu päästä.

Norjalainen kurkkusalaatti

Joskus sitä kaipaa jotain todella yksinkertaista lisuketta. Jotain joka syntyy näppärästi ja sopii vähän kaiken kanssa. Norjalainen kurkkusalaatti on juuri tällainen lisuke, joskin sen täytyy tekeytyä jääkaapissa jonkun aikaa. Se on etikkaisuudessaan myös hieman ärtsy, tosin pahimman terän voi taittaa lisäämällä sokeria tai laittamalla etikkaa hieman vähemmän.

Norjalainen kurkkusalaatti raikastaa rasvaisia ruokia ja on omiaan myös hieman makeiden ruokien kanssa. Me söimme salaattia muun muassa rusinoilla ja aprikoosilla maustetun riisipilahvin kanssa, ja makeahko riisi sopi hyvin yhteen kirpeiden kurkkujen kanssa.

Norjalainen kurkkusalaatti

– kurkku
– 1 dl valkoviinietikkaa
– 1 dl vettä
– 5 tl sokeria
– 0,5 tl suolaa
– ripaus pippuria
– persiljaa

Kuori ja viipaloi kurkku. Laita viipaleet kannelliseen astiaan. Kippaa kurkkujen päälle valkoviinietikka, vesi, sokeri, suola ja pieni ripaus pippuria. Laita kansi kiinni, ravista hyvin ja jätä jääkaappiin tekeytymään ainakin yön yli. Voit käydä ravistelemassa astiaa aina välillä.

Siivilöi kurkkujen liemi pois, kippaa viipaleet tarjoiluastiaan ja ripottele kasa persiljaa päälle. Valmis!

Ravintola Näsinneula

Viettäessämme pari kesäistä lomapäivää Tampereella emme voineet olla vierailematta Näsinneulassa ja sen näköalaravintolassa. Olen käynyt ravintolassa kerran aiemminkin joskus vuosia sitten ja nyt halusin palata sinne Henkan kanssa. Koska olemme kiertäneet jo Puijon tornin ravintolan sekä Tallinnan TV-tornin ravintolan, oli Ravintola Näsinneula luonnollinen jatke taivasseikkailuillemme.

Särkänniemi oli mennyt jo kiinni ja viimeiset huvittelijat odottelivat kyytiä bussijonossa, kun hurautimme portista sisään huvipuistoalueelle. Astuimme Näsinneulan aulaan ja tallustelimme hisseille, joissa hissikammoinen koki viime käynnillään aika huimia sykelukemia ja melkoista paniikkia. Ilokseni sain kuitenkin huomata, että hissikammo on helpottanut, eikä Näsinneulan hississä tarvinnut jännittää yhtään.

Sisälle ravintolaan astuessamme meitä tervehti upea näky. Isot ikkunat paljastivat kauniin kesäisen järvimaiseman, jonka yllä aurinko alkoi pudota pikkuhiljaa alemmaksi. Iloinen tarjoilija toivotti meidät tervetulleeksi ja ihailimme hetken ravintolan rauhaisaa tunnelmaa ennen kuin meidät ohjattiin pöytään.

Upeat maisemat vangitsivat huomiomme ja kamerat räpsyivät kun kuvasimme ilta-auringossa kylpevää Tamperetta. Vatsassa kurniva nälkä sai meidät tarttumaan ruokalistoihin ja päätimme tilata sekä Tampere-menun että Finlandia-menun. Ihan ensiksi nautiskelimme kuitenkin alkudrinkit, jotka olivat varsin mainion makuisia. Oma lempparini oli punainen mansikka-raparperijuoma.

Ensimmäisenä pöytään tuotiin keittiön tervehdyksenä toimiva kylmä tomaattikeitto, joka sopi täydellisesti kuumaan kesäpäivään. Söin aterian aikana tavoistani poiketen jopa kaksi leipäpalaa, sillä ihana suolakiteillä viimeistelty spelttileipä vei kieleni mennessään. Leipiä oli neljää erilaista ja muutkin maistamamme leivät olivat hyviä.

Tampere-menu alkoi haudutetulla Paijan viljaporsaalla ja Finlandia-menun alkuruokana toimi miedosti suolattu lohi muikunmädin kera. Minä ihastuin pehmeään lohiannokseen kun taas Henkka piti enemmän porsaasta. Oikein herkullisia annoksia molemmat.

Ennen kuin siirryimme pääruokaan maistelimme raparperin ja ranskankerman makuja jäätelön muodossa. Aurinko alkoi laskea yhä alemmas ja kuikuilimme jatkuvasti alas bongaillen Tampereen keskustan tuttuja rakennuksia, Näsijärven tyyntä rauhallisuutta ja Pyhäjärveä, jolla risteilimme aiemmin päivällä. Tornista näkyy jopa Valkeakoskelle asti ja pyörivä ravintola takaa sen, että jokaisesta pöydästä pääsee ihailemaan maisemia kaikkiin ilmansuuntiin. Yksi kierros kestää 45 minuuttia ja sen aikana upea auringonlaskukin ehtii osua jokaisen kohdalle varmasti.

Finlandia-menun pääruokana oli ihanaa Kaldoaivin poronvasaa kahdella tapaa. Annos oli lisukkeineen upea ja esitteli mielestäni Suomea parhaimmillaan. Erittäin kotimainen meininki oli myös Tampere-menun järvikuha-annoksessa, joka oli, ei enempää eikä vähempää kuin paras koskaan syömäni kala-annos. Rapea kuha ja raikas hernerisotto oli niin hyvää, etten olisi halunnut vaihtaa annoksia lainkaan, vaan olisin voinut syödä koko kalan itse. Toisaalta halusin toki maistaa myös poroa ja antaa Henkankin nauttia herkullisesta kuhasta, joten tottakai lautasia vaihdettiin taas puolessa välissä. Viimeistään tässä vaiheessa olimme erittäin vakuuttuneita.

Ennen jälkiruokia maistelimme vielä lähijuustoja itsetehdyn hillon ja näkkärin kera. Ihanan iloinen ja luonteva tarjoilijamme piti meistä hyvän huolen ja haluankin antaa ekstraplussan tummatukkaiselle tarjoilijatytölle. Hän oli aivan mahtava.

Herkullinen ilta päätettiin jälkiruoilla. Finlandia-menun makeana päätöksenä toimi porkkanakakku, jota piristivät ihanat lakritsin maut. Tampere-menun jälkiruokana maistelimme taasen makean toffeen ja pirteän mustaherukkajäätelön liittoa. Nam.

Kun jälkiruoat oli lusikoitu viimeistä pisaraa myöten, oli aurinko jo vaipunut horisontin alapuolelle ja Tampereen keskustaan alkoi syttyä yhä enemmän valoja. Tammerfestien esiintymislavalla Ratinassa vilkkuivat värivalot ja Näsijärvellä seilaavat veneet suuntasivat kohti rantaa. Me päätimme kävellä hotellille kaikessa rauhassa, sulatella herkullista ateriaamme ja ihailla ihanaa Tamperetta.

Näsinneulan juurella pysähdyimme hetkeksi ihmettelemään hiljaista huvipuistoa ja googlasin nopeasti, mitä tornin laella olevat valot tarkoittivatkaan. Ainiin, niistä voi katsoa minkälaista säätä Tampereelle on luvassa. Mitä enemmän Näsinneulan laella näkyy keltaista valoa, sitä aurinkoisempaa on luvassa. Vihreä valo taasen lupailee sadetta.

Odotukset Näsinneulan ravintolaa kohtaan olivat korkealla, mutta siitäkin huolimatta ne täyttyivät, elleivät jopa ylittyneet. Kotimaisiin makuihin pohjautuva ruoka oli mainiota, ja vaikka Finlandia-menu onkin ravintolan suosituin kokonaisuus, veti Tampere-menu sille mielestäni varsin hyvin vertoja. 124 metrin korkeudesta avautuvat maisemat olivat henkeäsalpaavan upeat ja saivat meidät ihastumaan Tampereeseen taas astetta enemmän.

Yhteistyössä Ravintola Näsinneula.

Rakkaudesta Helsinkiin: Vallila

Lupailin pitkin talvea, että suosittu Rakkaudesta Helsinkiin -sarja saa jatkoa taas kesällä, kun säät suosivat ulkona liikkujaa, ja minä ja äiti pääsemme jalkautumaan Helsingin kaduille. Puhuimme ensimmäisestä Helsinki-kävelystä jo varhain keväällä, mutta lopulta sääjumalat, hammasleikkaukseni ja muut sattumukset lykkäsivät ensimmäisen kävelyn peräti heinäkuulle asti. Olimme yrittäneet käydä jo sitä ennenkin tutustumassa Vallilaan, mutta rankkasade pilasi suunnitelmamme ja päädyimme lopulta katsomaan Stockmannille hääpukuja. Hups.

Nyt kuitenkin heinäkuun alussa sovimme taas treffit kaupungille ja aiemmin päivällä päällemme ryöpsähtäneistä sadekuuroista huolimatta kävelyretki onnistui, pysyimme kuivina ja opimme taas paljon uutta maamme pääkaupungista. Kohteenamme oli tällä kertaa tosiaan Vallila, ja sama vanha virsi toistui tämänkin kaupunginosan kohdalla, kuin niin monen muunkin paikan kohdalla aiemmin.

Erehdyin nimittäin taas kerran ajattelemaan, että kyllähän minä nyt Vallilan tunnen kun liikun siellä lähes päivittäin, olen opiskellut monta vuotta Vallilassa ja kulkenut pitkin poikin alueella. Olin jälleen kerran väärässä, sillä kun katsoo kunnolla ympärilleen ja poikkeaa hieman tutusta reitistä, löytää väistämättä uusia aarteita. Tällä kertaa löysimme muun muassa ihanan piknikpuiston kallion laelta ja suuren puistomaisen sisäpihan, jossa tuntui kuin olisi maaseudulla eikä keskellä kaupungin vilinää. Saanko esitellä teille Vallilan:

Ensimmäinen kohteemme sijaitsee osoitteessa Hämeentie 39. Hassusti kolmen eri korkeudella kulkevan tien puristuksessa oleva vanha punatiilinen rakennus ei kuulu opaskirjamme reittiin, mutta meitä kiinnosti tietää mikä rakennus on miehiään tai naisiaan. Niinpä otin googlen esiin ja se kertoo, että talo on vanha Valtionrautateiden viljamakasiini ja se on valmistunut aivan 1900-luvun alussa. Nykyään rakennus on kaupungilla varastokäytössä.

Sörnäisten vankilan ohi olen kulkenut varmaan jo satoja kertoja. Vankilan ensimmäinen osa valmistui vuonna 1881, jonka jälkeen sitä on laajennettu useasti. Viimeisin laajennus on tehty 1990-luvulla. Sörnäisten vankilassa on ollut lusimassa paljon tunnettuja vankeja, kuten esimerkiksi Juha Valjakkala eli Nikita Fouganthine. Nykyään vankilassa on noin 300 vankia, jotka rakentavat rekisterikilpiä ja liikennemerkkejä. Vankilan pihalla loikkii keväisin myös pieniä mustia pupuja. Olen ihaillut niitä monesti kävellessäni töihin.

Vallilan kirjasto ja sen yhteydessä oleva Päiväkoti Runo rakennettiin sopimaan mahdollisimman hyvin sekä tien toisella puolella olevaan Puu-Vallilaan, että uudempiin kerrostaloihin. Mielestäni tässä on onnistuttu hyvin, vaikkei rakennus silti mitenkään erityisen kaunis ole. Ympäristöönsä sopiva kuitenkin, joten tavoite saavutettu. Rakennus on valmistunut vuonna 1991.

Seuraavaksi ylitimme Mäkelänkadun ja suuntasimme kohti ihastuttavaa Puu-Vallilaa. Ihan ensiksi etsimme Päijänteentie 29:ssä sijaitsevan Helsingin kahvipaahtimon, jonka ovesta astuimme sisään ja pysähdyimme ihastelemaan persoonallista kahvilaa. Onpa söpö paikka!

Tilasimme kahvit, voileivät ja nappasimmepa vielä pienet kakkupalatkin mukaamme hauskaan ruuvipenkkipöytään, tai mikä lie se olikaan viralliselta nimitykseltään. Kahvi oli herkullista, leivät todella maukkaita ja itsetehdyt kakkupalat meheviä. Nam. Täältä voi hakea kahvia ja pientä purtavaa myös mukaan. Suosittelen ehdottomasti!

Kahvihetken jälkeen kiertelimme vanhojen talojen seassa, vilkutimme ikkunassa vartioivalle kissalle ja koukkasimme salaa jonkun talon takapihalle ihailemaan maisemia. Löysimme keskeltä Puu-Vallilaa myös viihtyisän puiston ja kiipesimme kallioisen puiston korkeimmalle kohdalle katselemaan maisemia. Mikä ihana piknik-paikka! Täällä on todella aistittavissa kaupungin monimuotoisuus: Toisella puolella puistoa on rivissä suloisia vanhaa aikaa henkiviä puutaloja, kun taas toisella puolella näkyy rumat Teollisuuskadun rakennukset, McDonaldsin kyltit ja harmaita kerrostalojen kattoja. Yäk.

Ensimmäiset Puu-Vallilan talot rakennettiin 1910-luvulla vastaamaan kaupungin kasvavaan asuntopulaan. Suurin osa asunnoista oli pieniä yhden huoneen sekä hellahuoneen yhdistelmiä. Ulkohuussit sijaitsivat pihan perällä.

Helsingissä on ollut toki enemmänkin puukaupunginosia kuin vain ne muutamat, jotka ovat vielä pystyssä. Monelle tullee yllätyksenä, että nykyään niin ruma Länsi-Pasila oli aikoinaan yhtä suloinen puukaupunginosa kuin Puu-Vallila, Puu-Kumpula ja Puu-Käpylä. Se tuhottiin kuitenkin täysin niin kuin moni muukin puukaupunginosa 1960- ja 1970-luvuilla. Onneksi osa puutalojen asukkaista protestoi vahvasti talojen maan tasalle jyräämistä, ja niin muun muassa Puu-Vallila sai jäädä, ja nyt se on suojeltua aluetta.

Vallilan ammattikoulun pihalla on huuhkajapatsas nimeltä Valkan Vallu. Pylvään nokassa keskellä koulun pihaa nököttävä huuhkaja on uskomattoman ruma, mutta siihen liittyy hauska perinne. Keväällä koulujen päättyessä huuhkaja on nimittäin tapana lippalakittaa. Hauskaa, se pitäisi joskus nähdä. Mikä ihmeen Mantan lakitus? Ensi keväänä mennään katsomaan Valkan Vallun lippalakitusta!

Samaisen koulun takaseinässä pitäisi olla vuonna 1994 tehty graffitityö, joka kuvaa Vallilaa. Teos on kuitenkin varmaan maalattu yli, sillä emme löytäneet sitä. Sen sijaan rakennuksen takaosa näytti siltä, että se on äskettäin maalattu uusiksi, joten tämä taideteos on ilmeisesti jäänyt ikuisesti historiaan.

Ensi-Kodin pihassa on peräti kaksi taideteosta. Toinen on pääovella sijaitseva patsas äidistä ja lapsesta, joka on kuulemma täynnä symboliikkaa. Esimerkiksi patsaan naisen selän kääntäminen symboloi jotain, mutta mitä? Sitä opaskirjamme ei kuitenkaan suostu kertomaan. Meistä nainen näytti hieman häpeilevältä ja hämillään olevalta. Ehkä hän halusi myös suojella lastaan kääntämällä selkänsä kadulla seisoville pällistelijöille.

Toinen Ensi-Kodin pihassa oleva taideteos koostuu viidestä naispatsaasta. Torsot kuvaavat naiseuden ja äitiyden muutoksia naisvartalossa. Patsaiden nimet ovat Raskaus, Neitsyys, Uupumus, Mitä nyt ja Naiseus eli Uusi tasapaino.

Seuraavaksi ylitimme taasen Mäkelänkadun ja astelimme minulle niin tutun koulun pihaan. Pihassa oleva kolmea tyttöä kuvaava patsas on nimeltään Nuorten leikki. Ihmishahmojen mittasuhteita on venytetty, jotta vauhdin hurma tehostuisi.

Tästä minä olen kävellyt niin monta kertaa ohi, että patsaan luona tuli ihan nostalginen olo. Tästä on kipitetty kiireessä pakkasta pakoon sisään kouluun ja maleksittu kaikessa rauhassa kohti bussipysäkkiä keväisenä iltapäivänä. Tässä kävellessä on jännitetty tulevaa koetta tai käyty mielessä esitelmää, iloittu hyvin menneestä tentistä ja hypitty ihastunut hymy kasvoilla kotimatkalle. Tästä on kuljettu koulun komeimman miehen käsipuolessa kohti koulua ja sieltä pois. Tässä kävellessä on kärsitty myös sydänsuruista ja onpa tässä korkattu joskus siiderikin. Voi niitä villin viattomia opiskelija-aikoja.

Koulun vieressä olevat rakennukset ovat myös väistämättä tuttuja opiskeluajoilta. Kiinteistö Oy Mäkelänkatu on 160 metriä pitkä keltainen rakennus Mäkelänkadun varrella. Muistan joskus kävelleeni talon vierusta ja ihmetellyt, eikö tämä talo lopu koskaan. Rakennus on kaupunginarkkitehti Gunnar Taucherin käsialaa aivan kuten moni muukin 1920- ja 1930 -luvun helsinkiläistalo. Kiinteistö Oy Mäkelänkatu on hyvä esimerkki 1920-luvun työväen asuntoarkkitehtuurista.

Toinen iso työväen asunnoiksi vuonna 1926 valmistunut rakennus sijaitsee osoitteessa Sturenkatu 40 ja on nimeltään Asunto Oy Sture. Se oli valmistuessaan Helsingin suurin asuinrakennus ja sen alakerrassa sijaitsi kauppahalli aina vuoteen 1973 saakka.

Asunto Oy Sturen naapurissa osoitteessa Somerontie 14 sijaitsee mielenkiintoinen ja kaunis rakennus, joka on pitänyt parhaillaan sisällään asunnot jopa 700 asukkaalle. Nykyään asuntoja on suurennettu, väliseiniä on kaadettu ja rakennuksessa asuu runsaat 200 asukasta.

Hauskinta Asunto Oy Sammatissa on sen jättimäinen sisäpiha, jolle astuessa tuntuu kuin saapuisi aivan toiseen maailmaan. Vehreällä sisäpihalla on aivan hiljaista, grillitila kutsuu herkuttelemaan yhdessä, pihakeinu odottelee keinujia ja pyykit kuivuvat pitkillä pyykinkuivaustelineillä. Puistomaisen suurpihan sanotaan olevan jopa Pohjoismaiden suurin sisäpiha. Voi hyvinkin olla. Mene ja tiedä.

Kuka jätti oven auki ja päästi turistit sisään..

Paavalinkirkko valmistui vuonna 1930 ja sen pääsisäänkäynnin yläpuolella komeilee kukas muukaan kuin itse Paavali. Minusta mielenkiintoisempaa kuin Paavalin tuijottaminen oli bongata talvisodan pommituksista jääneitä jälkiä, joista näkyvin lienee pääsisäänkäynnin oikeanpuoleisessa pylväässä oleva kuoppa.

Paavalinkirkon vieressä olevan puiston nimi on tietenkin Paavalinpuisto ja sen penkeillä istuu jos jonkinlaista kulkijaa. Uskokaa kun kerron, tästäkin on kuljettu opiskeluaikana useasti ja jossain vaiheessa jopa tunnistin tietyt spurgut, jotka huutelivat penkeiltään joka-aamuisten aamukaljojensa kanssa. Jotenkin se opiskelumotivaatio kasvoi kun katsoin penkeillä lojuvia rassukoita ollessani itse matkalla kouluun. Tuollainen minusta ei tule koskaan. Parempi käydä koulut kunnolla.

Spurgujen lisäksi puistossa on nyrkkeilijäpatsas, joka kuvastaa Gunnar “GeeBee” Bärlundia. Gunnar rankattiin vuonna 1934 maailman kolmanneksi parhaaksi nyrkkeilijäksi ja noihin aikoihin menestynyt nyrkkeilijä hylkäsi Suomen ja muutti Yhdysvaltoihin. Jäbä kuoli Floridassa vuonna 1982.

Suklaavaahtokarkit

Sitruunaruoho-blogin arkistoista löytyi hauskoja suklaakuorrutettuja vaahtokarkkeja ja minä pöllin idean surutta ilahduttamaan meidän juhannustamme. Ostin kasan isoja valkoisia ja vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja, kaivoin kätköistä sinne unohtuneen taloussuklaan ja ostin lisäksi lemppariani valkosuklaata, sekä valitsin suupalojen koristeeksi kauniin värisiä nonparelleja.

Askartelin namut valmiiksi aamulla ja illalla jähmettyneet karkit otettiin hyvissä ajoin esiin jääkaapista, jotta ne ehtivät vähän lämmetä ennen tarjoilua. Jääkylmä vaahtokarkki ei ole kaveri edes juhannuksena, etenkään kun tämän vuoden juhannuksena ei muutenkaan ollut erityisen lämmin.

Suklaakuorrutetut vaahtokarkit sopisivat söpösti myös vaikkapa kastejuhlan tarjoilupöytään, kotibrunssille, piknikille tai pieneksi naposteltavaksi kuohuviinin kanssa. Meillä näitä syötiin tosiaan läpi juhannusviikonlopun ja taisinpa minä napsia muutaman namun suuhuni myös aamiaiseksi. Koska mä voin ja koska ne oli niin houkuttelevan näköisiä.

Suklaakuorrutetut vaahtokarkit

– vaahtokarkkeja
– suklaata
– nonparelleja

Sulata suklaa varovasti mikrossa, kattilassa tai vesihauteessa. Dippaa vaahtokarkki suklaaseen ja ripottele nonparelleja päälle koristeeksi. Anna jähmettyä rauhassa ennen tarjoilua.

Martinan matkapäiväkirja: Viimeinen päivä Senigalliassa

Laitoin herätyskellon soimaan lähtöpäivänä melko aikaisin, sillä halusin viettää vielä viimeisiä kiireettömiä aamuhetkiä Senigalliassa, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, pakata valmiiksi ja kirjautua ulos hotellista ennen kuin meidän olisi määrä lähteä bloggaajatoverin kanssa kaupungille haistelemaan paikallista sunnuntaimeininkiä ja ottamaan vielä lisää kuvia kauniista Senigalliasta. Blogimatkan viimeinen päivä. Haluan ottaa tästä vielä kaiken ilon irti.

Herätyskello soi ja nousen pirteänä ylös, vaikka edellisenä yönä uni jäikin melko katkonaisesti rantakadun baareista kuuluvan jumputuksen takia. Ei haittaa, avaan parvekkeen oven ja tervehdin aamuista Senigalliaa. Läträän loput vartalovoiteet ihooni ja heitän tyhjät purkit roskikseen. Laitan hiukset kiinni ja lähden aamiaiselle. Aamiaispaikka on tyhjä, kaikki bloggaajat ja muut hotellivieraat taitavat nukkua vielä. Tai ei, tuolla rantakadulla minulle vilkuttelee bloggaajakollega, joka on aamulenkillä. Vilkutan miehelle takaisin ja istahdan terassin aurinkoiseen pöytään nauttimaan aamiaistani kaikessa rauhassa.

Minulla on vielä rutkasti aikaa, joten teen pienen kävelykierroksen hotellin läheisyydessä. Käyn ostamassa työpisteelleni pienen matkamuiston, jääkaapin oveen magneetin sekä italiankielisen hömppälehden, jota voin lueskella opiskelumielessä. Palaan takaisin hotellille, pakkaan tavarani ja valun aulaan, jossa kirjaudun ulos ja jätän matkalaukkuni säilytykseen. Bloggaajakaveri saapuu sovittuun aikaan paikalle, ja lähdemme kävelemään kohti keskustaa.

Höpöttelen miehelle niitä näitä ja ihmettelen taas kerran, minne se ujo Martina on kadonnut, ja kuka tuo rennosti vierailla kielillä puheleva tyttö on. Kiertelemme kaupungilla, kuvaamme kaikkea eteen tulevaa ja nautimme sunnuntaiaamupäivän vilskeestä. Torin hedelmäkojuilla käy kuhina, Foro Annonariolla on meneillään jokin Vespa-tapahtuma ja sama meininki näyttää jatkuvan myös Rocca Roverescan edustalla. Kuvaamme vanhoja moottoripyöriä, autoja ja ihmisiä.

Pian bloggaajakaverin puhelin soi ja hän kertoo, että meidän tuleekin mennä rannalle. Olisi itseasiassa melkein jo kiire. Okei, lähdemme kävelemään takaisin hotellille, jonka aulassa tapaamme muut bloggaajat. Heistä osa oltiin juuri herätetty kun selvisi, että meidän pitääkin olla rannalla tiettyyn kellon aikaan. Aiemmin meille kerrottiin, että voimme valua paikalle kun haluamme, jos haluamme.

No ei se mitään, minä en vaan ollut varautunut rantavermeillä ja matkalaukkunikin on jo pakattuna säilössä. Toisaalta, eihän minun tarvitse mennä uimaan tai ottaa aurinkoa. Voin hengailla rannalla shortseissani ja topissani. Aurinkorasvaakin laitoin kriittisimmille alueille hartioille sekä kasvoihin, joten no hätä!

Saavumme rannalle ja meille on varattu aurinkotuolit parhaalta paikalta. Lököilemme niillä hetken ja lähdemme sitten kävelemään pitkin rantaviivaa. Otamme taas kuvia, juttelemme niitä näitä ja kuvaamme videoita siitä, miksi rakastamme Senigalliaa. Jokainen tekee oman videon ja kun minun vuoroni tulee, olen aivan käsittämättömän rauhallinen.

Kaikki kanssani joskus englannin tunnilla olleet tietävät, että kameralle höpöttäminen englanniksi ei todellakaan luonnistu minulta helposti. En ehkä tiedä mitään pelottavampaa. Ja siinä minä olen, lausumassa englantia ja vähän italiaakin väliin samalla kun minua kuvataan, eikä minua jännitä lainkaan. Mitä ihmettä minulle on tapahtunut! Kuka tuo rohkea, rento ja elämästään täysillä nauttiva tyttö on!? Otan videon kuvaamisen jälkeen lasillisen kuohuvaa ja kilistän hiljaa mielessäni itselleni. Tämä reissu on tehnyt minulle niin hyvää ettei tosikaan. Elämäni reissu, todellakin. Olen ihan hurjan ylpeä itsestäni!

Istumme rantaloungessa pehmeillä sohvilla vaaleiden verhojen viilentävässä varjossa, nautimme kuohuviinilaseistamme ja napostelemme antipastoja. Olo on samaan aikaan sekä onnellinen että haikea. Kohta tämä loppuu. Istun hetken ajatuksissani ja mietin mennyttä viikonloppua. Tämä on ollut ihan uskomatonta ja kaikki huipentuu tähän upeaan päivään rannalla. Paikalla on livemusiikkia ja pian söisimme yhteisen lounaan pitkän pöydän ääressä, minkä jälkeen olisi minun aikani lähteä. Pelkään purskahtavani itkuun.

Astelemme lounaspöydän ääreen ja herkuttelemme ihanilla merenelävillä, salaateilla, pastalla ja kaikella, mitä pöytään on katettu. Iloinen puheensorina raikaa, italialainen bloggaaja pitää puheen ja tuntuu kuin olisimme oikeasti yhtä suurta italialaista perhettä pitkän lounaspöytämme ääressä. Jäisin tähän niin mielelläni, mutta nyt minun on mentävä hotellille hakemaan tavarani, vaihtamaan vaatteet pikaisesti hotellin vessaan ja sitten lentokenttäkyyditykseni jo saapuisikin.

Halaan kaikki ihanat ihmiset ja meinaan oikeasti tirauttaa pari kyyneltä, kun bloggaajat sanovat minun olevan blogimatkan sweetest girl. Otamme vielä viimeiset yhteiskuvat ja laitan taktisesti aurinkolasit silmille. Kun meinaa tulla se kyynel. Olen samaan aikaan helpottunut, onnellinen ja surullinen. Helpottunut siitä, että selvisin kaikesta jännästä kunnialla, onnellinen siitä miten ihana reissu oli ja surullinen siitä, että se on nyt ohi. Minä haluaisin niin kovasti vielä jäädä!

Hyvästien jälkeen kävelen rantakatua pitkin hotellille ja oloni on hämmentävä. Tekisi mieli leijua ilmassa, hymyilen hulluna ja samalla sydämessä tuntuu kivistävä tunne, kun tiedän reissun olevan nyt ohi. Tämä on ollut niin mahtavaa ettei tosikaan. En olisi ikinä uskonut mikä elämys tämä matka olisi, olen niin onnellinen että pääsin mukaan. Mitkään sanat eivät voi kiittää järjestäviä tahoja tarpeeksi. Olen vain ihan pohjattoman kiitollinen.

Tuttu tyttö tulee hakemaan minut hotellilta. Huudan hänelle portaiden yläpäästä italiaksi olevani valmis ja sitten me menemme. Juttelemme matkalla lentokentälle ja päästelen suustani kaikki italiankieliset lauseet, jotka mieleeni tulevat, vaikken aina olekaan varma ovatko ne teknisesti täysin oikein. Tyttö kuitenkin ymmärtää minua hyvin ja hyvästelee minut kentällä italiaksi. Astelen pieneen lentokenttärakennukseen, checkaan itseni sisään lennolle ja tilaan baarista juotavaa.

Juon puolen litran vesipulloni melkein huikalla alas, katselen ympärilleni ja olen sanoinkuvaamattoman onnellinen. Lennolla Anconasta Roomaan on lisäkseni vain 7 matkustajaa, minä pääsen tuttuun tapaani hipelöintitarkastukseen piipatessani metallinpaljastimessa ja kohta istun jo tutuksi tulleen pienen postikoneen kyydissä.

Katselen lentokoneen ikkunasta Apenniineja ja tervehdin Roomaa. Rooman kentällä yritän etsiä tiskiä tai automaattia, jolla voisin checkata itseni sisään lennolle Roomasta Helsinkiin, mutta sellaista ei löydy. Yritän tehdä check-inin netissä, mutta sekään ei onnistu. Käyn kysymässä parilta tiskiltä apua ja minulle kerrotaan, että voin mennä suoraan portille. Ilman check-iniä. Outoa.

Kaikkeen säätämiseen menee niin paljon aikaa, että kaavailemani tuliaiset jäävät ostamatta ja ehdin juuri ja juuri käydä syömässä lentokentän ravintolassa. Ruoka ennen kaikkea, muuten tästä tytöstä tulee pahoinvoiva hirviö. Tilaan saman setin kuin menomatkalla, puhun tarjoilijoille ainoastaan italiaa ja kuuntelen vieressäni istuvien suomalaisten juttuja. He eivät taida tietää minun ymmärtävän suomea.

Kun portti aukeaa menen sinne matkavahvistukseni kanssa, check-in tehdään epäilyksistäni huolimatta tuossa tuokiossa ja niin olen koneessa matkalla kotiin. Melkein toivoin ettei check-in onnistu ja joudun jäämään Roomaan. Se olisikin ollut ihan kamala kohtalo. Juon koneessa cappuccinoa, kirjoitan matkamuistiinpanoja ihan hulluna, torkahdan hetkeksi ja yhdessä hujauksessa olemme takaisin Suomessa.

Harmaa Helsinki-Vantaa toivottaa minut tervetulleeksi kotiin, Henkka on kentällä vastassa ja joutuu kuuntelemaan valtavaa puheripulia koko kotimatkan ajan. Mutta kun mulla oli niin mahtava reissu ja mä olen niin ylpeä itsestäni, että minun on ihan pakko päästä jakamaan se kaikki ihan heti! En todellakaan ole kutsunut tätä turhaan elämäni matkaksi. Aivan mahtava kokemus. Kiitos kaikille, jotka teitte sen mahdolliseksi!

Tanskalainen sillivoileipä

Aina kun kuulen sanan sillivoileipä, tai näen sellaisen pötköttelevän edessäni, alkaa päässäni soida Pauli Hanhiniemen ääni. ”Muistan kuinka laitoit sillivoileipää mun krapulaan..” Melko häiritsevää, biisi ei nimittäin kuulu suosikkeihini, vaikka Pauli onkin ihan hauska hemmo ja Kolmannella Naisella on muita ihan hyviä biisejä.

Viimeksi sillivoileipäbiisi soi päässäni kun tein postauksen sillivoileipiä Euroviisufinaaliin. Tai oikeastaan biisi soi päässäni sen jälkeenkin kun käsittelin sillivoileipäkuvia, kun tein blogiaikatauluun tilaa sillivoileipä-postaukselle ja kun kirjoitin tämän postauksen. Että sillivoileipää itse kunkin krapulaan sitten vaan! Olkaa hyvät.

Tanskalainen sillivoileipä

– maalaisleipää (Kuten kuvasta näkyy, meillä ei ollut maalaisleipää vaan saaristolaisleipää. Mitä pienistä.)
– voita tai margariinia
– salaatinlehtiä
– keitettyä perunaa
– keitettyä kananmunaa
– valkosipulisilliä
– kapriksia
(- persiljaa)

Kun perunat ja kananmunat on keitetty ja potut ovat jäähtyneet, voit alkaa koota leipiä. Voitele maalaisleipäviipaleet ensin ohuesti voilla tai margariinilla. Laita sitten salaatinlehti pohjalle.

Asettele keitetyt perunat ja kananmunat viipaleina salaatinlehtien päälle ja laita päällimmäiseksi silliä. Sillin valkosipulista lientä voi myös kipata vähän leivän päälle sillipurkin pohjalta. Koristele kapriksilla ja halutessasi persiljalla.

”..sitä muulla tavoin tuskin olis saanut talttumaan, palaa minut parantamaan..”
Ja kaikki yhes koos:
”Äiti pojastaan pappia toivoi, poika lauloi, lauloi ja joi. Äiti toivoi, poika joi.”

Martinan matkapäiväkirja: Pitkän päivän ilta

Senigallian matkapäiväkirjani viimeisimmässä osassa jäätiin lauantain lounashetkeen ja sen jälkeiseen raukean onnelliseen oloon, joka muuttui kuitenkin pian ylitsepursuilevaksi energiaksi, kiitos iltapäiväkahvin, jonka kofeiiniherkkä vetäisi kitusiinsa. Ylimääräinen energia oli kuitenkin varsin tervetullutta, sillä päivä oli ollut jo tapahtumarikas ja vielä olisi paljon kaikkea kivaa tiedossa.

Ensimmäinen kiva nökötti Duca-aukion laidalla ja olimme nähneet sen jo moneen otteeseen. Rocca Roveresca on yhdessä rannalla olevan Rotondan kanssa Senigallian päänähtävyys, eikä komeaa linnaa voi olla huomaamatta. Olimme aiemmin kävelleet siitä vain ohi, mutta nyt pääsimme tutustumaan linnan sisätiloihin.

Ennen kuin astuimme sisään linnaan odottelimme kuitenkin opastamme Rocca Roverescan edustalla, otimme kuvia ja jostain syystä puhe kääntyi italialaiseen kirosanaan, joka lausutaan samalla tavalla kuin suomenkielinen sana “katso”. Kerroin uusille ystävilleni, mitä “katso” suomeksi tarkoittaa ja siellä me sitten osoittelimme kaikkea mahdollista ja huudahtelimme “Katso!”.

Italialaiset hyssyttelivät meitä minkä naurultaan pystyivät, sillä heidän korvaansa se kuulosti todella rumalta. Samalla oppaamme tuli paikalle ihmetellen, mitä nämä bloggaajat täällä kiroilevat. Ei kun me puhutaan suomea! “Katson” huutaminen loppui kuitenkin siihen paikkaan, kun taaksemme saapui paikallinen lapsiperhe. Okei, ei kiroilla enää.

Linna oli sisältä upea ja sen näköalapaikalla oli ihanaa katsella maisemia yli Senigallian kattojen. Kiertelimme myös mielenkiintoisessa keramiikkanäyttelyssä. Pimeä sali sai kahvista huolimatta aikaan sen, että silmäluomet alkoivat tuntua raskailta ja jalat olivat yhtäkkiä todella väsyneet. Kuuntelin silti opastamme kiinnostuneena ja otin muutaman kuvan itkevistä keramiikkahahmoista.

Seuraavaksi suuntasimme upeaan kirkkoon, jonka penkille istahtaminen oli virhe. Väsynyt joukkiomme nuokkui kirkonpenkissä, vaikka paikalle oli saapunut toinenkin opas kertomaan meille kauniista kirkosta. Yritin keskittyä miehen puheeseen, mutta ympärilläni nuokkuvat bloggaajatoverit ja kirkon rauhaisa hiljaisuus saivat ajatuksen karkaamaan.

Onneksi osa meistä jaksoi tsempata etupenkissä ja he kertoivat meille myöhemmin lyhennetyn version kirkkoesitelmästä. Aika noloa, mutta raja se on bloggaajan jaksamisellakin. Nauroimme kimppaväsähdykselle yhdessä myöhemmin illallisella ja totesimme yhteen ääneen olevamme huonoja bloggaajia kun emme jaksaneet keskittyä kunnolla.

Kirkolta nuutunut joukkiomme suuntasi hotellille, jossa ehdimme vaihtaa pikaisesti vaatteet kunnes minibussi lähtisi viemään meitä kohti sisämaata. Pieni virkistäytyminen hotellihuoneen rauhassa teki terää ja osa taisi ottaa torkut viileässä minibussissa matkalla viinitilalle. Viimeistään siinä vaiheessa kun minibussi kaartoi viinitilan pihaan ja vastassa oli suloinen pikkuherra Marcello äitinsä kanssa, oli porukkamme taas täynnä energiaa. Jee, kohta me saadaan verdicchiota!

Kiertelimme tilalla ja kuuntelin kiinnostuneena opastamme. Kierroksen jälkeen istahdimme pöydän ääreen maistelemaan tilan viinejä ja voi että ne maistuivat hyvälle. Sitä mukaa kun viinilasit tyhjenivät, alkoi puheensorina lisääntyä ja volyymi kasvaa, ja kohta olimme taas oikein pirteän eloisa bloggaajajoukko.

Viinitilalla vietettyjen kiireettömien hetkien jälkeen suuntasimme kauniiseen Corinaldon kaupunkiin, jossa katselin itseäni taas ulkopuolelta. Tuossa minä menen ihan mielettömän upeassa paikassa, nauraa hekotan toisten jutuille, olen kuin kotonani ja nautin edelleen joka hetkestä. Yhtäkkiä olen tyhjän teatterin lavalla muiden bloggaajien kanssa. Otamme hölmöjä kuvia, joissa näyttelemme ties mitä pyörtymistä, toisen kuristamista ja muuta yhtä älykästä. Väsymys ja viini saivat porukan hieman villiintymään, ja poistuimme teatterista hysteerisesti hihitellen. Elämä on ihanaa.

Kaunis kaupunki lumoaa minut ja kokemuksen kruunaa kaunis auringonlasku, jonka näemme puiden lomasta ennen kuin istumme takaisin autoon, joka vie meidät hotellille. Nälkä alkaa kurnia vatsassa, joten päätämme piipahtaa huoneissamme taas vain pikaisesti ja suunnata sitten heti syömään.

Koska olen jo vaihtanut ylleni siistimmät iltavaatteet, vietän huoneessani taas yhden iloisen hetken ympäriinsä tanssien ja ääneen nauraen. Kännykkä latautuu seinässä, tankkaan minibaarista vähän vettä, harjaan hiukseni ja hilppaisen alas hotellin aulaan.

Tunnen kuinka väsymys alkaa painaa samaa tahtia kun viimeisetkin auringonsäteet häipyvät horisonttiin. Tuhti illallinen saa minut varmaan pilkkimään ennen aikojaan, joten yritän syödä hillitysti. Se onnistuu helposti, sillä ruoka tuodaan yhteisissä astioissa, ja voin ottaa kutakin ruokalajia vain vähäsen.

Katselen ympärilleni ja mietin hetken jokaista pöydän ääressä istuvaa uutta ystävää. Jokainen on omanlaisensa valloittava persoona, olen oppinut tuntemaan heitä reissun aikana paljon ja pidän jokaisesta omalla tavallaan. Kaikki näyttävät hurjan kauniilta ja onnellisilta. Onnellinen ihminen on kaunis.

Volyymi karkaa taas käsistä. Pyydämme anteeksi naapuripöydältä meteliämme. Pelkäämme pilanneemme pariskunnan romanttisen illallisen huutelemalla taas kerran sitä “katsoa” ja nauramalla aivan liian kovaan ääneen. Huomaan ajattelevani hieman haikeana, että tämä on viimeinen iltamme yhdessä. Huomenna minun pitää lähteä jo ennen iltapäivää kotiin. Minun tulee ikävä kaikkia ja kaikkea.

Päätämme skipata jälkiruoan ja haemme sen sijaan jäätelöä gelateriasta. Olimme päättäneet erään bloggaajatoverin kanssa jo edellisenä iltana, että gelatoa on saatava vielä tämän reissun aikana, ja nyt toiveemme toteutuu. Kävelemme kaikessa rauhassa kohti hotelliamme, nuolen sormilleni sulavaa jäätelöä ja juttelen kaikenlaista reissun aikana tutuimmaksi tulleen bloggaajan kanssa.

Lauantai-ilta Senigalliassa on täynnä juhlatuulella olevia ihmisiä. Rantakadulla pauhaa musiikki, ihmisiä kulkee tasaisena virtana ja satumme sopivasti paikalle, kun ranta-aukiolla olevaan kivi- ja kukkamuodostelmaan vaihdetaan päivämäärä. Se tehdään joka yö käsin ja jäämme seuraamaan kun numero vaihdetaan seiskasta kasiin. On siis keskiyö.

Minua väsyttää jo aivan valtavasti ja oma sänky houkuttelee paljon. Osa haluaa vielä drinkeille ja toivon salaa, että joku muukin menisi mieluummin nukkumaan. Sitten minunkin olisi helpompi painua pehkuihin toisten perässä. Niin onneksi käykin ja sniikkaan parin muun bloggaajan perässä sisään hotelliin, toivotan hyvät yöt drinkeille suuntaaville kavereille ja kipitän portaita pitkin hotellihuoneeni rauhaan.

Suljen oven perässäni ja huokaisen syvään. Niin ihana ilta, niin ihana reissu ja kohta se olisi ohi. Olo on jo nyt todella haikea. Rantakadun musiikki kuuluu selvästi huoneeseen asti, mutta arvelen ettei se häiritse uniani. Hetken kuluttua bloggaajatoveri lähettää viestin, että hekin saapuivat jo takaisin hotellille. Drinkkihetki jäi lyhyeksi, oli liian meluisaa ja liian väsynyttä porukkaa. Ymmärrän, onneksi en lähtenyt väkisin mukaan vaan tulin suosiolla heti nukkumaan.

Painan pääni tyynyyn ja käyn mielessäni läpi päivän tapahtumia. Olen nähnyt ja kokenut niin paljon, että mietin hieman huolissani, miten voin muistaa kaiken myöhemmin. Painan mieleeni tärkeimmät hetket ja nukahdan jälleen kerran hymy huulillani.