St Lucia – The land, the people, the light

Olin lukenut ennen Karibian risteilyämme paljon St Lucian saaresta. Olin ihaillut kuvia sen kauniista luonnosta, Piton-vuorista, vesiputouksista ja La Soufrieren tulivuoresta. Saari kuulosti aivan trooppiselta paratiisilta enkä malttanut odottaa, että pääsen kiertelemään pitkin sen kaunista luontoa.

Vaan yhtä asiaa en ollut ottanut huomioon. Välimatkoja. Vuoristoisen saaren serpentiiniteillä ei kuljettaisikaan ihan tuossa tuokiossa nähtävyydeltä toiselle, vaan saaren pohjoisosaan saapuvalta laivalta olisi monen tunnin ajomatka keskemmäs saarta, jossa muun muassa se tulivuori sijaitsee. Matkustusajan lisäksi matkustushinnat tärkeimmille nähtävyyksille olivat hieman liikaa meille, joten jouduimme pistämään suunnitelmat uusiksi.

Ja siellä me sitten seisoimme saaren pääkaupungin Castriesin satamassa punomassa plan B:tä. Oviaukosta näki, miten trooppinen sadekuuro piiskasi sunnuntaisin hiljaisena pysyttelevää pääkaupunkia, jossa ei muutenkaan ole turisteille juuri mitään. Castries toimiikin yleensä vain läpikulkupaikkana kun risteilyturistit suuntaavat kohti St Lucian tarjoamia seikkailuja.

Meidän seikkailuksi osoittautui paikallisen bussin etsiminen. Päätimme lähteä pohjoiseen kohti Gros Isletiä ja Pigeon Islandia. Innokkaat myyntimiehet olisivat heittäneet meidät satamasta haluamaamme paikkaan, mutta me halusimme kokeilla paikallista meininkiä ja astuimme hiljaisen Castriesin kaduille etsimään bussipysäkkiä. Sade oli lakannut ja kostea ilma tuoksui raikkaalle. Välillä saattoi joku viemäri vähän tuoksahtaa.

Kysyimme neuvoa paikallisilta ja löysimme lopulta tiemme pääteasemalle, jolta bussi lähtisi kohti Gros Isletiä. Viimeisin meitä neuvonut paikallinen oli vetänyt jotain muutakin kuin raikasta Karibian ilmaa ja oli melko epäilyttävä näky päässä seisovine silmineen, mutta niin hänkin vain neuvoi meidät ystävällisesti oikeaan bussiin. Laukuista pidimme kuitenkin vaistomaisesti hieman tiukemmin kiinni, etenkin kun pääteaseman ympäristö oli muutenkin hieman luotaantyöntävän näköistä aluetta.

Bussissa oli vielä tilaa meille ja kun se saatiin täyteen, sai matka alkaa. Siellä me nökötimme kylki kyljessä paikallisten asukkaiden kanssa ja nousimme tarpeen vaatiessa ulos minibussista, jos joku takapenkkiläinen halusi poistua. Homma toimi näppärästi niin, että kuskille huudettiin kun haluttiin jäädä pois, bussi pysähtyi ja poistujalle annettiin tilaa astumalla ulos bussista ja takaisin sisään, kun kaikki halukkaat olivat jääneet pois. Maksu kuskille ja heippa! Kaikki olivat ystävällisiä ja kokemus oli oikein mukava. Oli hauska körötellä paikallisbussilla vähän pidemmän aikaa, vähän ahtaammin, mutta paljon edullisemmin, kuin suhata taksilla suoraan kohteeseen.

Matkalla katselimme vehreää maisemaa ja muistelin netistä etukäteen lukemiani faktoja saaresta. St Lucia on vuoristoisempi kuin muut Karibian saaret, minkä takia siellä sataa enemmän kuin muualla Karibialla. Sateet taas näkyvät vehreytenä, kaikkialla on vihreää kasvillisuutta, eksoottisia kukkia ja saaren keskellä on sademetsiä. Metsissä kasvaa muun muassa jättiläissaniaisia ja orkideoita.

Saarella kasvaa myös paljon banaaneja ja ne ovatkin saaren tärkein vientituote. Vuonna 1993 banaanin maailmanmarkkinoiden hinta romahti, mikä aiheutti levottomuuksia St Lucian saarella. Vuonna 2002 taasen trooppinen myrsky tuhosi puolet banaanisadosta, mikä oli kova kolaus maan taloudelle. Saarella on myrskynnyt myös vuosina 2007 ja 2010 kun hurrikaanit Dean ja Vincent aiheuttivat tuhoa.

St Lucia on ollut erittäin haluttu saari aina sen löytämisestä eli 1500-luvulta alkaen. Saari vaihtoi omistajaa toistakymmentä kertaa ennen kuin se itsenäistyi vuonna 1979. Virallinen kieli on englanti, mutta saarella puhutaan myös ranskaan ja englantiin pohjautuvaa patoisin kieltä. Valuutta on Itä-Karibian dollari, mutta myös USA:n dollarit käyvät.

St Lucian kaunis sinisävytteinen lippu kätkee sisäänsä monta merkitystä. Sininen väri edustaa taivasta ja merta, keltainen aurinkoa ja vaurautta ja musta sekä valkoinen rodullista harmoniaa. Kolmion muoto edustaa saaren symboleita Piton-vuoria.

Perillä Gros Isletissä katselimme ympärillemme ja lähdimme kävelemään kohti rantaa. Paikallisten asutukset olivat värikkäitä, hieman ränsistyneitä ja koiria oli joka pihassa. Lapset leikkivät meressä, ranta oli roskainen ja yleinen fiilis paikallisten keskellä oli mukavan rauhaisa. Leppoisa sunnuntai.

Lähdimme kävelemään rantaa pitkin kohti Pigeon Islandia, joka kohosi korkeuksiin rannan päässä. Matkaa olisi hieman, mutta eihän meillä ole mikään kiire. Mikäs tässä on rannalla kävellessä. Kolmiomaiset Piton-vuoret olivat kauniita ja aurinko kuivatti sateen jäljet.

Ajauduimme yleiseltä rannalta hotellien hyvin hoidetuille rannoille. Kontrasti oli huikea, missään ei näkynyt roskan roskaa. Rannat, ravintolat ja hotellirakennukset olivat kuin paratiisista ja muistelin lukeneeni jostain St Lucian olevan häämatkalaisten suosiossa. Kyllähän täällä kelpaa makoilla hemmoteltavana kun puitteet näyttävät olevan moitteettomat.

Kävelimme kaikessa rauhassa rantaa pitkin kun yhtäkkiä tiemme oli tukossa ja seisoimme kapean kanavan rannalla. Missään ei ollut siltaa, jota pitkin pääsisimme ylittämään veden ja ihmettelimme hetken mitä nyt pitäisi tehdä. Pian paikalla oli kuitenkin joku ystävällinen herra, joka tilasi urpoille turisteille kuljetusveneen. Kulman takaa kiersi kiikkerä kumivene jonka kyytiin meidät ohjattiin, istahdimme sen huterille reunoille, vene ajoi lyhyen matkan vastarannalle, kuljettaja toivotti hyvää päivänjatkoa ja siinä me seisoimme pöllämystyneinä ihmettelemässä mitä juuri äsken tapahtui. Se oli aika pelottava vene, onneksi matka oli superlyhyt.

Kun olimme kävelleet rannan päähän, yritimme istua rantabaariin oluelle. Meille kerrottiin kuitenkin ystävällisesti, että koska emme ole hotellin asukkaita, emme oikeastaan saisi olla täällä. Hupsis, ja me olimme taivaltaneet kaikessa rauhassa koko hotellialueen halki. Aivan rannan päädystä Pigeon Islandin kupeesta löytyisi kuitenkin yleinen baari, josta saa myös pientä purtavaa. Me suuntasimme sinne.

St Lucialla syödään hiilihydraattipitoista ruokaa, mikä näkyi tässäkin annoksessa.

Tilasimme päivän annoksen paikallista sapuskaa sekä paikalliset Piton-oluet. Herkuttelimme ne kaikessa rauhassa puisen pöydän äärellä ja nautimme elämästä. Päätimme ettemme jatka enää tutustumaan Pigeon Islandiin, vaikka sielläkin olisi kai ollut vielä jotain nähtävää. Me olimme kuitenkin nähneet jo paljon ja olimme valmiit suuntaamaan kohti Castriesia ja laivaamme.

Halusimme kuitenkin käydä vielä näköalapaikalla ja teimme taksikuskin kanssa diilin. Kuski ajoi meidät näköalapaikalle, jossa ihastelimme huikeita maisemia yli Castriesin. Kun olimme kuvanneet maisemaa tarpeeksi, vei samainen kuski meidät takaisin kaupunkiin, jonka satamakojuista ostimme matkamuistot ja astelimme sitten takaisin laivaan. Kannelta näimme vielä Piton-vuoret mereltä päin, ja vaikka saaren keskiosissa sijaitsevat nähtävyydet jäivät meiltä tällä kertaa väliin, onnistui St Lucia vakuuttamaan meidät kauneudellaan.

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Jael tiistai, toukokuu 27, 2014 at 21:45

    Minulle tulee kyllä niin ikävä Karibian aluetta näitä kuvia katsellessa!

    • Reply Martina keskiviikko, toukokuu 28, 2014 at 09:05

      Sama täällä. Karibia on niiin ihana. 🙂

    Leave a Reply