Elämää tekohampaan kanssa

Viime syksynä minusta tuli tekarimummo. Syyskuussa minulta leikattiin kuollut hammas pois suun etuosasta, ja ennen kun saan siihen pysyvän keinojuurihampaan, olen joutunut totuttelemaan elämään väliaikaisen yöksi pois otettavan tekohampaan kanssa. Se on samanlainen kuin mummoilla, sillä erotuksella tosin, että vaaleanpunaisessa ienosassa on kiinni vain yksi hammas. Mummoilla niitä saattaa olla koko hieno rivi. Kammottava muovimöhkäle se kuitenkin on, ja onhan tekarissa ollut kieltämättä hieman totuttelemista. Tässä postauksessa on kyse nimenomaan väliaikaisesta mummotekarista, keinojuurihampaasta puhutaan sitten myöhemmin kunhan saan sellaisen suuhuni.

Kas tältä näyttää väliaikainen tekarini. Tuon kun työntää suuhun, on kitalaessa aika paljon muovia.

Asennoiduin tekohampaaseeni alusta alkaen mahdollisimman positiivisesti ja huumorillakin. Silti olen huomannut, että muovimöhkäle suussani on aiheuttanut häiritsevien tuntemusten, puheongelmien ja muiden fyysisten seuraamusten lisäksi myös muutoksia henkisellä puolella. Jälkimmäiset ovat ilmenneet lähinnä omituisina alitajunnasta syöksähtelevinä ajatuksina, kun itsetuntoni on totutellut elämääni tekarimummona.

Olen tuttuun tapaani keksinyt myös lukuisia hyviä puolia tekohampaasta, sillä ihan kaikessa on positiivisiakin puolia, uskokaa tai älkää. Tekohampaassakin niitä on paljon. Listasin tähän kaikki hassut ajatukset, omituiset havainnot ja muut asiat, joihin olen joutunut tottumaan tekarimummona ja joista osasta olen ilahtunutkin. Kenties joku samaan tilanteeseen joutuva saa tästä lohtua, vinkkejä ja positiivista energiaa. Ja teille, jotka omistatte vielä kaikki hampaanne, tämä on kurkistus siihen, mikä teitäkin odottaa todennäköisesti sitten vanhuksena, kun hampaat alkavat tippua suusta. Pidemmittä puheitta, kas tällaista on elämä tekohampaan kanssa:

– Ensimmäinen havainto, joka hieman kauhistutti tekarissa, ilmeni jo leikkaussalissa. Olin juuri hipsimässä toimenpiteestä pois yhtä hammasta köyhempänä upouusi tekari suussani, kun lausuin kiitokseni minua hoitaneille lääkäreille. Sanan ”kiitoksia” s-kirjain suhahti siihen malliin, että kirosin heti mielessäni tekarin aiheuttamaa ässävikaa. Tiesin kuitenkin, että puhuminen helpottuu kun tekariin tottuu, mutta hetki siinä meni, että opin lausumaan ässän normaalisti. Nykyään en enää joudu miettimään äänteiden lausumista, mutta silti ässä saattaa suhahtaa vielä hankalissa sanoissa. En kuitenkaan kiinnitä siihen enää mitään huomiota, enkä usko että muutkaan huomaavat pientä sössähtävää äännettä. Ja jos huomaavat niin mitä sitten? Ei kukaan puhu aina täydellisesti.

– Toinen alkuvaiheissa välillä kovastikin häiritsevä asia oli luonnollisesti se, miltä tekohammas tuntuu suussa. Kun kitalakeen tunkee yhtäkkiä ison muovimöhkäleen, niin onhan se vähän hankalaa ennen kuin siihen tottuu. Oli päiviä, jolloin odotin vain että pääsen kotiin ottamaan tekarin pois painamasta suutani. Vaikkei muovimöhkäle tuottanut varsinaisesti kipua, muistutti tekari välillä hyvinkin häiritsevästi olemassaolostaan. Hankalat päivät vähenivät nopeasti ajan myötä ja loppuivat lopulta kokonaan. Nykyään en edes muista että suussani on jotain ylimääräistä.

Hymy ennen tekaria.

– Ennen minulla oli tapana pureskella purkkaa aina ruokailun päätteeksi. Kun sain leikkaustikit pois suustani, olin iloinen kun pääsin taas kaivamaan purkkapussista päivittäisen purukumikaverini suuta raikastamaan. Laitoin purkan suuhuni ja aloin pureskella sitä antaumuksella. Pureskelin vähän aikaa, kunnes huomasin, että purkka takertuu tekohampaan muoviseen kitalakiosaan, ja kohta koko purkka oli liimaantunut tekariini. Yritin irrottaa sitä kielellä ja lopulta sormellakin, mutta lopulta minun ei auttanut muu kuin ottaa tekohammas pois suusta, putsata se vesihanan alla ja lahjoittaa purkkavarastoni anopille. Hei hei purkat!

– Ensimmäinen leffailta irtokarkkipussin äärellä oli myös mielenkiintoinen. Muovin täyttämään kitalakeen ei mahtunut niin paljon karkkia kuin normaalisti, namuja ei voinut pyöritellä samalla tavalla suussa kuin ilman tekaria ja kaikista tahmaisimmat karkit saattoivat jäädä kiinni muoviin. Tietyn kokoinen karkki voi myös jumittua kuperaan tekariin hetkeksi, eivätkä kaikki karkit maistuneet enää niin hyviltä, kun osa suusta on muovin peitossa. Toisaalta kovia karkkeja voi syödä enemmän, sillä muovin suojassa oleva kitalaki ei mene niistä rikki. Jeii!

– Kitalaen täyttävästä muovista on hyötyä myös, jos laittaa suuhun vahingossa jotain liian kuumaa. Kuuman ruokapalan voi tyrkätä kiinni muoviin niin suu ei pala. Kätevää.

– Myös pillereiden nielaiseminen on helpompaa, sillä suu on niin täynnä muovia, etteivät pillerit pääse pyörimään suussa vaan hulahtavat kurkkuun kuin itsestään. Nyt aamuvitamiinien syöminen on paljon helpompaa!

Hymy tekarin kanssa.

– Syömisen jälkeen tekarin alle saattaa jäädä puurohiutaleita, leivänmuruja tai muuta epämääräistä mössöä, ja se täytyy päästä huuhtelemaan pois. Tekarin huuhteleminen vesihanan alla on helppo ja nopea homma, mutta toisinaan mietin, voinko tehdä sen esimerkiksi ravintolan vessassa tuntemattomien ihmisten edessä. Olen kai sen verran itsepäinen ja muiden mielipiteistä piittaamaton, etten ole antanut tämän häiritä, vaan huuhtelen hampaani, oli lavuaarien äärellä sitten muita tai ei. Normaalisti kukaan ei edes huomaa pari sekuntia vievää toimenpidettä, eikä kukaan ole ainakaan toistaiseksi katsonut minua kummastellen. Ja jos katsoo, lupaan mulkoilla takaisin. Tekohammasta koskeviin kysymyksiin vastaan mielelläni.

– Mennään sitten niihin outoihin ajatuksiin. Tiedostan tekohampaani välillä liiankin hyvin ja etenkin alkuaikoina se oli lähes koko ajan mielessä. Myöhemminkin se on pulpahtanut mieleen mitä erikoisemmissa tilanteissa. Yksi mielenkiintoinen alitajuinen ajatus tuli mieleeni lääkärin vastaanotolla, jonne hakeuduin rintakivun takia. Lääkäri katsoi kurkkuuni ja kun hän pyysi avaamaan suun, ajattelin hädissäni, että voi ei miten noloa, nyt hän näkee tekohampaani! Ajatus tuli täysin kutsumatta alitajunnastani ja nauroin sille mielessäni heti perään, sillä olihan se nyt ihan hemmetin typerä ajatus. Lääkäri on nähnyt varmasti aika paljon pahempaakin kuin tekohampaan ihmisen suussa. Hauskaa oli myös se, että tiesin olevani kohta ilman paitaa mieslääkärin edessä, mutten kokenut sitä yhtään noloksi tai epämukavaksi. Mutta se tekari, se vasta noloa onkin! Hohhoijaa..

– Toinen hassu ajatus tuli mieleen kuntosalilla, kun eräs mies tuli jututtamaan minua. Hän kehui minua viehättäväksi ja pyysi kanssaan ulos. Arvatkaapa mikä oli meikätytön ensimmäinen ajatus? No ajattelin tietysti ihmeissäni sitä, että tässä mä hymyilen tekohampaallani ja tuo mies pitää minua silti viehättävänä. Joku haluaa lähteä kanssani ulos, vaikka minulla on tekari suussa! Ei voi olla totta! Jepjep.. Olisin tietysti voinut ihmetellä miksi punainen naamani, hikinen olemukseni, pörröiset hiukseni ja rumat urheilutrikooni ovat tehneet vaikutuksen vieraaseen mieheen, mutta ei, tekohammas oli taas suurin ihmetyksen aihe. Nauroin luonnollisesti tällekin alitajunnan aivopierulle mielessäni heti perään, sillä olihan se taas ihan järjetön ajatus. Eihän tekohammasta edes huomaa.

– Yksi asia joka minua mietityttää yhä tekarielämässä, ja johon en ole saanut vielä vastausta, on ehkä hieman ällöttävä. Herkimmät jättäkää siis tämä kohta lukematta. Mietin nimittäin kerran sitä, että entäs jos minulle iskee kamala vatsapöpö kun olen poissa kotoa, ja minun pitää oksentaa julkisella paikalla. Mitä teen tekarille? Jos se ei lähde suusta pois kyseisen toimituksen voimasta, täyttyy kitalaen alle jäävä osa varmasti siitä itsestään, ja se ei voi olla mukava tunne. Toisaalta jos ehdin ottaa tekarin pois ennen ällöttävää hetkeä, mihin pistän sen? Pitäisikö alkaa kantaa jotakin rasiaa mukana tällaisia tilanteita varten? Vai luotanko vain siihen, että pöpöt jättävät minut rauhaan ainakin siihen asti, kunnes saan pysyvän tekohampaan suuhuni.

– Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä ajatuksena pidän monissa muissakin tilanteissa pätevää ohjenuoraa, joka kehottaa iloitsemaan jokaisesta kokemuksesta ja hetkestä, muistamaan että vastoinkäymiset kasvattavat ja kaikella on tarkoituksensa. Tekohampaan osalta olen iloinnut ainakin sitä, että nytpähän sitten tiedän millaista on elää tekohampaan kanssa. Moni muu ei sitä tiedä, joten koittakaahan sitten vaan totutella tekariin kun sellaisen saatte mummona suuhunne. Minulle tekohampaan suuhun laittaminen ei ole enää tuolloin niin suuri kynnys, olenhan saanut harjoitella tekarimummoutta jo hyvissä ajoin alle kolmekymppisenä tyllerönä. Tämä on myös hyvä valtti ”Mä oon..” -pelissä (päinvastainen kuin ”Mä en oo koskaan..” -peli). Varma piste meikäläiselle! Paitsi jos peli käydään vanhainkodissa..

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply