Vuosi 2013

Vuosi 2013 – epäonnen vuosi? No, ei ainakaan se kaikista paras vuosi tämän tytön elämässä. Tulen muistamaan vuoden 2013 stressintäyteisenä aikana, jolloin toisinaan tuntui, että koko elämä seisoi paikallaan ja odotti pitkittyneen taloprojektin valmistumista. Olimme ajatelleet pääsevämme muuttamaan uuteen kotiin jo vuoden 2012 jouluksi, mutta se ei todellakaan mennyt niin. Todellinen muuttopäivä odottaa edelleen jossain tulevaisuudessa, mutten onneksi tiennyt sitä taloprojektin alkupuoliskolla. En olisi kestänyt ajatusta yli kahden ja puolen vuoden pituiseksi venyvästä projektista.

Taistelin koko vuoden stressiä vastaan ja elämä oli yhtä vuoristorataa. Välillä kaikki tuntui vallan mahtavalta ja vuoden tarjoamat ilonpilkahdukset ja suoranaiset onnenräjähdykset saivat tämän tytön lentämään pilviin, mutta pian sieltä rysähdettiin kovaa maahan kun oli alamäen vuoro. Sellaista kai se elämä onkin – yhtä vuoristorataa päivästä toiseen, mutta väitän, että meikäläisen vuoristorata oli vuonna 2013 erityisen mutkainen.

Talostressi, tulevien muutosten jännittäminen ja onneksi ainakin toistaiseksi melko pieneksi jäänyt ikäkriisi saivat aikaan myös sen, että sairastelin vuonna 2013 enemmän kuin pitkään aikaan. Vuosi vaihtui kuumeisissa tunnelmissa ja kuumeflunssa pitkittyi keuhkotulehdukseksi, johon tajusin hakea apua vasta aivan liian pitkään jatkuneen yskimisen ja hengitysvaikeuksien jälkeen.

Sairastelu ei tietenkään loppunut keuhkotulehdukseen vaan sain pian riesakseni noroviruksen. En ole sairastanut kunnon vatsatautia pitkään, pitkään aikaan, mutta tänä vuonna niitä tuli jopa kolme. Talvella kärsityn noron lisäksi kuumeinen oksennustauti kaatoi minut sänkyyn keskellä kuuminta kesää, enkä ole varmaan koskaan tuntenut itseäni yhtä sairaaksi kuin silloin. Viimeisin mahapöpö kärsittiin eräänä syksyisenä lauantaina, jolloin stoppasin oireet lääkkeillä ja lähdin sairaana ratsastamaan, sillä estetuntia ei peruta vaikka mikä olisi. Seuraavana päivänä olo oli kuin junan alle jääneellä. Aika kipeä siis. Sovittaisiinko tautien jumalat, että tämä riitti minun osaltani tältä erää?

Ja hei, eihän parin kuukauden keuhkotulehdus ja kolme vatsatautia riitä mihinkään! Pistetään päälle vielä viheliäinen hammastulehdus, joka valvotti öisin, laittoi tytön antibioottikuurille juhannukseksi, häiritsi kaverin polttariviikonloppua ja pelästytti lopulta korvakäytävään levinneenä tulehduksena, kun tasapaino ja kuuloaisti eivät enää toimineet ja puolet naamasta tuntui turvonneelta. Lisää vaan särkylääkettä ja antibiootteja naamaan. Olen syönyt vuoden aikana varmaan enemmän antibioottikuureja kuin koko muun elämäni aikana.

Tokihan se vammainen hammas piti lopulta poistaa ja tilalle sain mummojen yöksi pois otettavan tekarin. Mitä sanoinkaan siitä ikäkriisistä..? Hammasleikkauksen yhteydessä sain syödä taas yhden antibioottikuurin ja hammashoito jatkuu pitkälle ensi vuoteen saakka keinojuurihampaan istuttamisella. Voin kertoa, ettei se ole mikään kaikista edullisin toimenpide, joten kaiken muun stressin lisäksi olen saanut miettiä, mistä revin rahat muutaman tonnin hammashoitoon. Ennen joulua kehittelin itselleni vielä rintarangantulehduksen, johon söin sellaista myrkkylääkettä, että koko tyttö oli aivan sekaisin noin viikon verran.

Noin, jätetään terveysasiat nyt tähän ennen kuin tämä alkaa muistuttaa vanhan mummon sairaskertomusta. Keskitytään siis vaihteeksi niihin vuoden parhaisiin puoliin. Vuosi 2013 toi nimittäin Martinan elämään myös paljon hyvää.

Aloitetaan hepoilla. Kehityin tänä vuonna ratsastajana hurjasti (tai ainakin elän itse siinä uskossa että kehityin, opettajani voi olla eri mieltä) ja hemmottelin itseäni usealla ratsastuskurssilla, lukuisilla esteratsastustunneilla, toteutin haaveeni pidemmästä maastovaelluksesta Evon kansallispuiston maisemissa ja opin niin paljon uutta hevosista ja itsestäni ratsastajana, ettei samanlaista kehityskaarta tulla varmastikaan näkemään ihan heti uudestaan. Suurin oivallukseni ratsastuksessa oli ehkä se, että tajusin mitä kaikkea en vielä osaa. Ja siitähän se oppiminen vasta lähteekin toden teolla käyntiin, kun tajuaa mitä on vielä opittavana.

Vaikka taloprojekti piti matkustusbudjetin minimissä, nautimme sentään muutamasta mukavasta reissusta. Kävimme maaliskuussa Tukholmassa (reissupostaukset täällä, täällä ja täällä) ja syyskuussa Amsterdamissa (reissupostaukset ja kaikki muu Hollantiin liittyvä löytyy täältä), joten irtiotoistakin on saatu nauttia. Matkustaminen jos joku nollaa arkistressin tehokkaasti.

Iloinen välipalahetki Amsterdamissa

Blogijutuissa koettiin myös valtavaa myllerrystä, kun koko blogimaailma tuntui ottavan valtavia harppauksia eteenpäin. Blogirinki on tuonut Keltaiseen keittiöön upeita kampanjoita, olen laskuttanut ensimmäiset rahapalkkiot blogin nimissä, saanut kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin aivan mielin määrin, ja vaikka kaikkeen olisikin kiva osallistua, ei aika riitä millään kuin murto-osaan meille tarjoutuvista mahdollisuuksista.

Ja tosiaan, kuten huomaatte, puhun blogiasioissakin meistä, sillä Henkka on ottanut yhä isomman roolin blogin tekemisessä ja kulkee mukanani kuvaajana ja tärkeänä mielipiteiden ja ideoiden lähteenä. Blogihommat vievät hirveästi aikaa ja energiaa, ja on mahtavaa ettei kaikkea tarvitse tehdä yksin. Ilman Henkan apua en pystyisi tuottamaan näin paljon sisältöä, ja sitten kun aikaa rutkasti vievä taloprojekti on valmis (tai no, valmis ja valmis..) on Henkallakin enemmän aikaa Keltaiselle keittiölle.

Evon maastovaellus

Vuonna 2013 opettelin myös vihdoin ajamaan autoa. Ajokorttihan minulla on ollut 18-vuotiaasta lähtien, mutta valtava ajokammo on pitänyt minut poissa ratin takaa aina vuoteen 2013 asti. Ostimme minulle unelmieni auton, mustan Chrysler Sebringin automaattivaihteilla, ja harjoittelin Azipodiksi ristimälläni autolla ajamista ensin Henkan kanssa ja lopulta ihan itsekseni. Olenkin valtavan ylpeä itsestäni kun voin istua nykyään kuljettajan penkille ilman kauhusta pamppailevaa sydäntä, selviän erikoisemmistakin tilanteista liikenteessä (vaihtelevalla menestyksellä tosin, mutta selviän kuitenkin edes jotenkin) ja toisinaan jopa nautin ajamisesta. Tätä en olisi uskonut jos joku olisi sen minulle vuosi sitten kertonut.

Vuonna 2013 minusta tuli myös vuokraemäntä kun pistimme Helsingin asuntomme vuokralle. Hoidimme vuokraamisen ilmoitusta ja näyttöä myöten itse, ja kun kaikki sujui hyvin ja täydelliseksi osoittautunut vuokralaisemme asui tyytyväisenä uudessa kodissaan, saimme taas taputtaa itseämme selkään. Hyvin selvitty tästäkin, vaikka vuokrahässäkkä aiheuttikin hetkeksi hieman stressiä ja kiirettä.

Amsterdam

Ehkäpä vuoden isoin muutos koettiin syys-lokakuun vaihteessa kun muutimme Henkan vanhempien luokse Keravalle odottelemaan taloprojektimme valmistumista. Ajatus toisten nurkissa asumisesta ahdisti minua aluksi valtavasti, mutta kun muutimme uuteen väliaikaiseen kotiimme, sopeuduin asumisjärjestelyyn nopeasti ja näin vain tilanteen hyvät puolet. Täällähän on kivaa! Mitä minä nyt tästäkin ahdistuin aivan suotta? Luulenkin että osa ahdistuksesta johtui siitä, että olin pettynyt kun emme vieläkään päässeet muuttamaan uuteen kotiimme, eikä siitä, että asuisimme anoppilassa hetken aikaa. Anoppilassa on edelleen kivaa, mutta kaipuu omaan kotiin kasvaa kasvamistaan, enkä tiedä miten maltan odottaa muuttoa.

Osittain isojenkin muutosten vuoksi opin itsestäni valtavasti vuonna 2013. Sain rutkasti itsevarmuutta kun selätin ajokammoni ja tajusin, että jos onnistuin tässä, niin onnistun varmasti monessa muussakin mahdottomalta tuntuvassa asiassa. Kun ajokammo hellitti, löysin itsestäni korkeanpaikankammon ja huomasin tulleeni muutenkin hieman varovaisemmaksi.

Globen ja korkeanpaikankammo

Henkan vanhemmilla asuessani olen oppinut paljon uutta myös Henkasta. Olen nähnyt mistä hän on tullut ja olen ymmärtänyt paremmin tiettyjä asioita hänessä ja hänen käytöksessään. Olemme käyneet myös hyviä keskusteluja anopin kanssa sekä Henkasta että kaikesta muustakin.

Vuosi 2013 on siis ollut melkoista mylläkkää ja tunteiden vuoristorataa. Kaikenkaikkiaan minulle jää kuitenkin positiivinen mielikuva tästä epäonnen vuodesta, sillä olen osannut ottaa kaiken ilon irti pienistä onnen hetkistä. Olen kasvanut paljon ja oppinut itsestäni monta uutta asiaa.

Vuonna 2013 minusta tuli autoilija, kenties vähän aikuisempi, entistä vahvemmin esteratsastaja, mutta myös taitavampi kouluratsastaja, vuokraemäntä, kämppis, ruokabloggaaja isolla R:llä, pienten kriisien jälkeen entistä ehjempi kokonaisuus ja aina vaan paremmin itseni tunteva melkein kolmekymppinen nainen. Tästä on hyvä jatkaa kohti mahdollisuuksien vuotta 2014.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply