Syksyn kiireisin viikko

Paluu Amsterdamin matkalta, muutto anoppilaan, vanhan kodin remontti, ärhäkkä syysflunssa, 4 päivää töitä, Italian tunti, ratsastustunti, hammaslääkäri ja sitä seuraava parin päivän saikku. Kas siinä vähän ohjelmaa syyskuun viimeiselle viikolle. Meikäläiseen iskenyt sitkeä flunssa tosin torppasi sekä Italian tunnin, ratsastustunnin että kaksi työpäivääkin, ja voi että olin tyytyväinen (NOT), että sen hiton flunssan piti tulla ilahduttamaan elämääni juuri tällä viikolla, kun tekemistä olisi ollut vaikka muille jakaa. Perkale.

Selvisimme hullusta viikosta kuitenkin Henkan vanhempien korvaamattomalla avulla ja minun apunani oli myös paketillinen buranaa, Finrexiniä ja Amsterdamista ostettua Strepsilsiä, jonka hollanninkielinen teksti muistutti minua kiireen keskellä ihanasta kaupunkilomastamme. Blogiin olin onneksi ajastanut postauksia pitkin viikkoa, joten voin hyvällä omatunnolla jättää keltaisen keittiön sivuston hetkeksi oman onnensa nojaan. Kävin vain välillä kurkkimassa että postaukset olivat ilmestyneet ajallaan ja vastaamassa kommentteihin. Muuten pidin blogilomaa, vaikka pään sisällä risteilikin miljoona juttua Amsterdamista, tulevasta Blogiringin kampanjasta, syksyn aikana kokeiltavista resepteistä ja päiväkirjapostauksesta, jonka halusin ehdottomasti tehdä tästä mullistusten viikosta.

Kirjoitin kaiken hässäkän keskellä muutaman sanan mukanani kulkevaan vihkoon ja painoin mieleeni tunnelmia viikon varrelta. Loppuviikosta ollessani melkeinpä pakkolevossa ensin pitkittyneen flunssan ja sitten poistetun hampaan takia, istahdin koneen ääreen kirjoittamaan muistiinpanot puhtaaksi. Tämä onkin hyvä, nyt en haikaile niin kovasti rehkimään viimeisien muuttolaatikoiden ja kiireessä vähän miten sattuu purettujen tavaroiden kanssa, sillä blogihommat pitävät hyvin otteessaan. Kas tästä se alkaa, Martinan muistiinpanot vuoden 2013 syyskuun viimeiseltä kokonaiselta viikolta, jolloin koko elämä tuntui heittävän häränpyllyä, vaikka oikeasti muutokset olivatkin aika pieniä jos miettii miten pahasti se häränpylly voi pahimmillaan heilahtaa.

Maanantaiaamu. Olemme tulleet eilen illalla myöhään kotiin Amsterdamin matkalta ja sunnuntaiaamuna alkanut flunssa kukoistaa täydessä loistossaan. Työpäivän jälkeen alkaa täysi tohina kun viimeisetkin tavarat pitää pakata muuttolaatikoihin. Amsterdamin laukut odottavat purkamistaan ja niistä löytyvä likapyykki täytyy saada kuivumaan ennen iltaa, jotta märät vaatteet ehtivät kuivua huomiseksi, jolloin otamme kimpsut ja kampsut mukaamme ja muutamme anoppilaan. Flunssaiselle tekisi ihan hyvää levätäkin välillä ja kellahdinkin vaaka-asentoon aina laitettuani pesukoneen uudelleen pyörimään. Douppasin itseäni myös kahvilla ja buranalla, vaikka paras lääke olisikin ollut lepo.

Tiistaina päätän jäädä työkavereiden ja muun lähipiirin hellästä painostuksesta kotiin lepäämään, sillä he ovat ennenkin tienneet mikä minulle on parasta silloin kun en itse sitä tajua. Muun muassa kolmen kuukauden mykoplasma stoppasi vasta silloin, kun menin muiden painostuksesta lääkäriin. Myös itsemurhan tehnyt hampaani vaati pikaista hoitoa, jota tajusin hakea kun kaverit vihjasivat siihen suuntaan. Mutta kun lääkäriin mennään vasta sitten kun on ihan pakko.. Jep, tuosta ajatuksesta pitäisi päästä eroon.

Tiistaista tuli siis lepopäivä, jolloin yritin olla ajattelematta toimistolla odottavia töitä, jotka olisi ihan pakko hoitaa torstaihin mennessä. Lepäsin, join ja söin Henkan flunssaiselle ostamia ruokia parhaani mukaan, mutta päivän ruokasaldo jäi silti ihan liian pieneksi. Kun Henkka tuli töistä kotiin oli pakko heittää vaatteet jätesäkkeihin, kosmetiikka laatikoihin ja ottaa suunnaksi uusi kotimme, jossa olisimme evakossa niin kauan, kunnes Järvenpään talomme valmistuu. Appi ja anoppi, täältä tullaan!

Meidän valtakunta alkaa tästä.

Meidät otettiin avosylin vastaan ja pääsin heti syömään anopin tekemää herkullista sosekeittoa. Santsasin maukasta soppaa vielä toisenkin lautasellisen. Kun maha tuli täyteen alkoivat silmät valua kiinni ja flunssa ottaa taas tiukemman otteen väsyneestä tytöstä. Vielä pitäisi purkaa välttämättömimmät tavarat, jotta löytäisin aamulla muun muassa vaatteet työpäivää varten. Päätin nimittäin mennä flunssasta huolimatta töihin hoitamaan kiireisimmät jutut pois, jotta ihmiset saavat ensi viikolla palkkansa ja minä saan mielen sopukoissa häiritsevän työstressin heivattua roskakoriin.

Ensimmäinen yö anoppilassa oli melko tuskainen. Nukahdin kyllä ihan nopeasti, mutta heräsin pian järjettömään nuhaan, yskään ja tukkoiseen oloon, joka ei ottanut millään asettuakseen, vaikka nousin keskellä yötä kaivamaan laatikoista flunssalääkettä. Herätyskellon soidessa tuntui kuin en olisi nukkunut lainkaan ja niinpä jouduin lähtemään aivan zombiena töihin.

Nuokuin raksapakumme kyydissä matkalla töihin ja perillä vetäsin naamariini kaikki mahdolliset lääkkeet mitä keksin, jotta saisin tehtyä työni kunnialla. Doping toimi muutaman tunnin ajan ihan hyvin ja paahdoin hommia menemään reippaaseen tahtiin. Yhden jälkeen olin valmis ja lähdin taapertamaan kohti bussipysäkkiä, jolta alkaisi viimeinen matkani kohti Helsingin kotia.

Jälkeenpäin ajatellen koko keskiviikko tuntui menneen aivan sumussa. Muistan jutelleeni työkaverin kanssa luottokampaajastani, jolla myös työkaverini on suosituksestani käynyt, ja mietimme huolestuneena miksi työtään rakastava ihminen päättää lopettaa liiketoimintansa viikon varoitusajalla. Kampaaja oli nimittäin jättänyt vastaajaani viestin lopettavansa tämän viikon jälkeen, ja vaikka minun piti soittaa hänelle tarkistaakseni onko kaikki kunnossa, jäi soitto kaiken muun kiireen jalkoihin. Olen joutunut luopumaan tällä viikolla rakkaasta kodistani, hetkellisesti myös terveydestäni ja sitä myötä henkireikänäni toimivasta urheilusta, tutuista arkirutiineista kotona ja nyt myös kampaajastani. Myös rakas autoni Azipod menee vaihtoon. Kaikki pysyvä tuntuu katoavan. Mistä minä nyt pidän kiinni? Henkasta ja läheisistä, työrutiineista ja blogista varmaan ainakin. Ja otan ilolla vastaan kaiken uuden kivan mitä tulee. Niin kai se pitää ajatella.

Keskiviikko oli päivistä kamalin. Saavuin viimeisen kerran Helsingin kotiin töistä sillä samalla bussilla, jolla olen kulkenut kotiin jo monta vuotta. Vaikka osa tavaroista oli roudattu jo anoppilaan, tuntui asunto edelleen ihan kodilta. Kaikki tuntui tutulta, asetin laukkuni tottuneesti pikkupöydälle ja tallustin omaan sänkyyn omalle paikalleni nukkumaan. Nukahdin heti ja nukuin sikeästi tunnin, kunnes Henkka tuli kotiin ja aloimme pakata loppuja tavaroita laatikoihin. Minä toimin tutusti lääkkeiden avulla, mutta silti voimat loppuivat ihan liian aikaisin ja olin illalla nukkumaan mennessäni aivan poikki. Peruin huomisen ratsastuksen ja päätin katsoa aamulla, onko olo vielä kipeä, ja jos on niin jään suosiolla lepäämään.

Toimii.

Torstaina heräsin herätyskelloon ja totesin nukkuneeni sikeästi koko yön. Anopin antama melatoniinitabletti taisi toimia tai sitten syynä oli rankan päivän ylirasitus ja mieletön univelka. Tukkoinen olo ei ollut kuitenkaan vielä poistunut, joten lähetin töihin viestin saikkupäivästä ja jatkoin uniani herätäkseni puoli kahdentoista aikaan. Puoli kahdeltatoista! En ikinä nuku niin myöhään! Takana oli siis kevyet 13h yöunet, jotka olivat vieneet flunssan terävimmän kärjen pois.

Nousin ylös ja hymyilin. Elämä näyttää levänneenä paljon paremmalta ja keksin heti lisää syitä miksi pidän anoppilassa asumisesta. Uudessa kodissa tuntuu kuin olisi koko ajan matkalla ja elämä on yhtä seikkailua. Uusi ympäristö piristää enkä malta odottaa että pääsen tutkimaan lähialueiden lenkkipolkuja ja todennäköisesti myös eksymään niille. Onneksi on kolme ihmistä joilta soittaa suunnistusapua. Yläkerran olohuoneesta löytyy kuntopyörä, jota aion testata heti tervehdyttyäni ja ehkäpä reisi- ja pakaralihaksenikin kehittyvät kolmikerroksisen talon rappusissa rampatessa.

On kivaa kun ympärillä on ihmisiä, ruokapöydässä on seuraa ja aina paikalla on joku, jonka kanssa jakaa päivän kuulumiset. Omaa rauhaakin saa, meille on varattuna yläkerta kokonaan ja siellä minun kelpaa möllöttää jos haluan olla välillä yksin. Oikeasti, tämähän on hauskaa! Henkan veli tyttöystävineen taisi olla ihan oikeassa kerrottuaan oman remonttievakkonsa jälkeen Keravalla olleen niin kivaa, etteivät he olisi halunneet muuttaa anoppilasta lainkaan pois. Saa nähdä pitääkö minut muiluttaa väkisin Järvenpäähän sitten kun seuraava muuttopäivä koittaa.

Torstaina otin tuntumaa tyhjään taloon ja tallustin heti ensitöikseni keittiöön tekemään aamupalaa. Aamupalaa puolenpäivän jälkeen, ihan käsittämätöntä.. Hain ylhäältä mukaan ottamani aikakauslehdet ja selasin niitä aamiaiseni ohessa. Katselin välillä ikkunasta ulos ja kuuntelin talon ääniä. Keitin vielä toisen kupillisen teetä ja vastasin anopin lähettämään tekstiviestiin, jossa hän kertoi jääkaapissa olevan sitä ihanaa sosekeittoa ja eilistä ruokaa. Hymyilin onnellisena. On kiva kun minusta pidetään hyvää huolta. Henkkakin on huolehtinut hyvinvoinnistani ja jaksamisestani niin, että olen saanut tuntea olevani prinsessa. Flunssainen ja vähän hukassa oleva prinsessa ehkä, mutta prinsessa kuitenkin.

Ensimmäinen aamiainen uudessa kodissa. Mehukeittoa ja vitamiiniporeita flunssaiselle sekä Muumimamman voimajuomaa teemukiin.

Torstai oli täynnä hyviä hetkiä. Seikkailu uudessa kodissa jatkui pienien arjen haasteiden kanssa, joita ei tule normaalisti edes ajatelleeksi. Missä on töpseli? Miten saan nettiyhteyden toimimaan? Käsi haparoi suihkussa kun en muistanut mihin kohtaan hyllyä jätin shampoopullon. Aa, tuolla se on. Ihmettelen hetken vedenkeitintä ja kun se on kuumentanut teeveteni, tuijotan pitkään astiakaappiin. Mikä näistä mukeista on hyvä teekuppi? Tiskipöydällä on yksi tuollainen, otan siis samanlaisen itselleni.

Yritän vetää yläkerran verhot ylös, mutta toinen ei nouse vaan jää roikkumaan typerästi ja pelkään rikkoneeni sen. Istahdan uudelle lempipaikalleni yläkerran aulaan ja katson kattoikkunasta ulos. Tämä on kiva paikka. Totean syksyn tulleen yhdessä hujauksessa. Eilen illalla käytiin pakkasen puolella ja ruska on täydessä loistossaan. Ensi viikolla syksyn lapsella on syntymäpäivät, miltähän se tuntuu uudessa kodissa? Taidan jättää synttärimuffinssien leipomisen väliin, sillä liian monimutkainen ruoanlaitto vieraassa keittiössä tuntuu vielä liian vaikealta. Ja veinhän töihin juuri Amsterdamin tuliaisiakin.

Leipoa voi sitten myöhemminkin, enkä malta odottaa että anopin keittiö tulee niin tutuksi että osaan toimia siellä sujuvasti. Olen katsellut keittiötä jo vähän sillä silmällä blogia ajatellen. Kaapeissa on paljon kivoja astioita ja kuvauspaikkojakin on useita. Ja olenhan minä täällä touhunnut ennenkin, joten ihan vieraasta paikasta ei sentään ole kyse. Rutiinit vaan puuttuvat ja taidan tarvita alkuun hieman apua että löydän tarvittavat asiat.

Pienen lepohetken jälkeen jatkan laatikoiden purkamista kaikessa rauhassa. Hmm, missähän täällä on sakset? Ja mihin voin laittaa tyhjän muovikassin. Ainiin, niiden paikka oli roskiksen takana. Läträän suihkun jälkeen lempikosteusvoiteellani ja tuttu tuoksu saa hymyn huulille. Peilistä tuijottava naama taas sammuttaa hymyn hetkeksi. Flunssainen ja väsynyt naama on kalpea ja se on kerännyt itseensä pari stressinäppyä, jotka yritän poistaa peilikaappiin nostamillani tököteillä. Mutta minne laitoinkaan vanupuikot? Henkka lähettää viestin ja kysyy vointia. Hän kertoo vanhan kodin remontin alkaneen hyvin ja hymyilen taas. Kyllä tämä tästä.

Torstai-iltana alakerrasta kuului myös kutsuhuuto syömään lettuja. Eipä tarvinnut kahdesti käskeä.

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Anna Sv lauantai, syyskuu 28, 2013 at 15:00

    Kauan meinaatte asua siel? 🙂 Viihdyin kyl siel niin hyvin, muuttaisin milloin tahansa sinne takaisin, mut kai sitä pitää olla aikuisena oma koti :/ Täytyy tulla moikkaa teitä sinne joku päivä!

    • Reply Martina lauantai, syyskuu 28, 2013 at 17:33

      Kyllä täällä varmaan se pari kuukautta menee niin kuin teilläkin. 😀 Jouluksi olis kiva päästä uuteen kotiin, mutta katsotaan nyt haluunko lähteä täältä pois ollenkaan. Joo, tulkaa ihmeessä käymään joku päivä!

    Leave a Reply