Keskiviikosta keskiviikkoon

On taas päiväkirjan aika. Tällä kertaa aloitan viikon epäloogisesti keskiviikosta ja jatkan höpinöitä arjestani aina seuraavaan keskiviikkoon asti. Postauksen julkaisen vasta viikonloppuna, sillä ennen sitä täytyy saada ilmoille pari muuta juttua, kuten Blogiringin nachokampanjan postaus. Älkää siis ihmetelkö jos aikamuodot ovat vähän vinksallaan.

Noniin, aloitetaanpa sitten siitä keskiviikosta, jolloin tämä opiskelija istahti taas pulpetin taakse. Tai siis työväenopiston pöydän taakse. Italian kurssi nimittäin jatkui pitkän kesätauon jälkeen ja huomasin unohtaneeni taas miltei kaiken oppimani. No, eiköhän se kielitaito muistu taas pikkuhiljaa mieleen nyt kun kurssi taas jatkuu ja pääsen käyttämään ihanaa Italian kieltä viikoittain. Parhaiten kielitaito tietysti kehittyisi paikan päällä Italiassa, jonne matkakuumeeni vetää minua taas aivan valtavalla voimalla.

Ennen tunnille rientämistä päätin ottaa kaiken ilon irti kesän viimeisistä auringonsäteistä. Kävin nappaamassa evässämpylän mukaani ja istahdin Kaisaniemen puistoon evästauolle ennen junaan astumista. Istuin hiljaa auringossa ja nautin herkkusämpylääni. Jos ei katsonut väsähtänyttä luontoa, vaan laittoi silmät kiinni ja antoi auringon lämmittää silmäluomia, tuntui yhä kuin kesä olisi parhaimmillaan.

Aurinkoisen evästauon jälkeen riensin tunnille ja olin tapojeni mukaan ensimmäinen innokas luokassa. Tällaista se on ollut ala-asteelta lähtien. Tämä tyttö seisoi koulun pihalla ennen kuin koulun ovetkaan olivat aunneet, yläasteelle ja lukioon menin mieluusti aikaisemmalla bussilla etten vaan myöhästy, ja sama meno jatkui AMK:ssakin, jossa istuin käytävällä aina ennen muiden tuloa. Mikähän mua vaivaa.

Ensimmäinen Italian tunti oli mukavan rento. Opettajamme näytti meille kuvia kotiseudultaan Sisiliasta, jossa oli viettänyt koko heinäkuun. Hän antoi myös muutamia ruokaohjeita, joita aion ehdottomasti kokeilla. Tunnin aluksi kysyttiin myös ketkä kaikki kävivät kesän aikana Italiassa ja kukin onnellinen kertoi vuorollaan hieman reissustaan. Minä istuin takapulpetissa kateudesta vihreänä ja etsin sanakirjasta miten sanotaan “Olen kateellinen” ja “Olkaa hiljaa!”. Yritin piristää itseäni ajattelemalla, että kyllä minäkin pääsen Italiaan vielä monta kertaa, eikä edellisestä kerrastakaan ole kulunut edes vuotta. Mitä mä siis valitan.

Tunnin jälkeen kävelin naurulihakset kipeinä kotiin, sillä alamme aina jossain vaiheessa tuntia hihittää vieruskaverini kanssa tyhmille jutuillemme. Sitä se väsymys teettää. Olemme pahimpina päivinä varmasti todella rasittavia kun emme saa naurua loppumaan, mutta onneksi olemme taaimmaisessa rivissä, niin ainakin etupulpetin tytöt ja pojat säästyvät tukahdetuilta naurunpyrskähdyksiltämme ja omituisesti hytkyvistä hahmoista takavasemmalla.

Torstaina heräsin pirteänä ihan liian aikaisin. Olin töissä jo ennen puolta seiskaa mikä ei välttämättä tiedä hyvää illan ratsastustuntia ajatellen, sillä minun pitäisi jaksaa valvoa tänään hieman normaalia myöhempään. Toisaalta jos minua ei kerran enää väsyttänyt, niin miksen lähtisi töihin ajoissa. Voin tehdä hieman pidemmän päivän ja olen silti niin ajoissa kotona, että ehdin nukkua tarvittaessa pienet päikkärit ennen tallille lähtöä.

Päikkäreitä ei kuitenkaan tarvittu sillä olin omituisen pirteä koko päivän lukuun ottamatta lounastauon jälkeistä väsymystä. Söin tavoistani poiketen tosi tuhdin hampurilaislounaan ja vaivuin sen jälkeen hetkeksi koomaan kun ruoansulatus imi kaiken energian. Kuppi kahvia avasi kuitenkin silmät taas.

Ennen tallille lähtöä söin pienen välipalan, vaikka hampurilainen olikin karkottanut nälän koko iltapäiväksi. Olin parhaillaan olohuoneessa venyttelemässä kun Henkka tuli kotiin mielenkiintoisten ostoskassien kanssa. Toisesta paljastui rapuveitsiä ja rapuaiheisia lautasliinoja (arvatkaa mitkä juhlat meillä on lauantaina?) ja toinen paketti sisälsi hartaasti odotetun uuden läppärin. Kyllä nyt kelpaa tehdä blogihommia kun kone ei koko ajan kaadu ja näytöllä vilkkuu muutakin kuin blue screen. Ehkä olikin jo aika päivittää kone uuteen..

Ja sitten meikätyttö ajoi turvaliivi takapenkillä keikkuen tallin pihaan. Ilahduin kun luin tallin seinältä, että saisin ratsastaa tänään super estetykki-Felialla. Parempaa esteratsua saa oikeasti hakea. Felialla kaikki onnistuu kuin leikiten ja ketterä tamma suoriutuu vaikeistakin tehtävistä tyylillä. Niin, paitsi jos ratsastaja on yhtä tumpelo kuin minä olin tänään.

Tänään oli nimittäin sellainen päivä kun ratsastus ei vaan tuntunut sujuvan lainkaan. Alkuverkat meni ihan hyvin, mutta kun aloimme hypätä sähläsin ihan omiani ja Felia-raukka yritti suoriutua tehtävistä selässään koheltavasta katastrofista huolimatta. Hemmetti, otti ihan päähän kun kerrankin oli hyvä estehevonen alla, tunnilla kivoja tehtäviä ja minä olin yhtäkkiä taantunut lähes alkeistasolle. Irvistelin vain itselleni mielessäni kun mokailin este toisensa perään.

Yritin lohduttaa itseäni sillä, että ymmärrän ja huomaan kuitenkin mokani ja opin niistä varmasti taas uutta. Lopputuntia kohden homma alkoi sujua jo vähän paremmin, mutta ratsastukseni oli silti jotenkin tosi vaikeaa. Tällä hevosella olisi voinut suoriutua paljon paremminkin, mutta tänään oli tällainen päivä. Ehkä seuraava tunti on sitten taas sellainen, kun kaikki sujuu kuin rasvattu.

Jos ratsastukseni oli torstaina huonoa, sujui autolla ajaminen sentään normaalia paremmin. Tunsin liikkuvani sujuvasti muun liikenteen seassa ja ajaminen oli jotenkin tosi kivaa. Jammailin kotimatkalla Aquan tahtiin (laatumusiikkia, tiedän) ja rummutin molemmilla jaloillani tahtia auton lattiaan. Mitkä polkimet? Kuka niitä käyttää?

Perjantaiaamuna heräsin jälleen omituisen aikaisin. Kello oli 3:48 kun avasin silmäni ja mietin mielessäni, onko mitään järkeä nousta näin aikaisin etenkin kun olin päässyt edellisenä iltana nukkumaan normaalia myöhemmin. No mutta onneksi on perjantai ja aurinko paistaa!

Työpäivän jälkeen ilta kului iloisesti leipoessa herkkuja huomisiin rapujuhliin ja kävinpä välillä tärisemässä leuanvetotangollakin tavoitteenani vetää edes yksi leuka. Ei onnistunut tänäänkään ainakaan ihan tyylipuhtaasti ilman hyppyapua, mutta joku päivä vielä ihan varmasti onnistuu. Olen nimittäin päättänyt niin.

Lauantaina oli revanssin paikka kun suuntasin taas tallille estetunnille. Toivottavasti tämä sujuu nyt paremmin kuin torstaisella tumpelotunnilla. Sain taas kivan estepollen, mutta joku tökki edelleen, enkä saanut heppaa etenemään kunnolla ja hypyistä tuli melko karmeita. Viimeiset kaksi estettä onnistui onneksi hyvin, joten minulle jäi kuitenkin lopulta tunnista ihan hyvä fiilis. En mä ihan toivoton tapaus ole, vaikka välillä onkin ihmeellisen vaikeaa selviytyä ihan niistä helpoista perusjutuistakin.

Tähän on hyvä lopettaa tämän vuoden estetunnit, sillä tämä oli tosiaan viimeinen estetunti koko vuonna. Tällä kaudella kokeiltiin nimittäin sellaista, että kaikki kauden estetunnit ovat yhteen pötköön, niin että putken aikana pääsee kunnolla esteratsastusmoodiin ja pahin jännitys kaikkoaa kun hyppäämiseen tottuu. Hyvä idea sinänsä, sillä peräkkäisten estetuntien aikana pystyi todella keskittymään hyppäämiseen paremmin ja oli aina helppo jatkaa siitä mihin viime tunnilla jäätiin.

Pitkä tauko esteratsastuksessa ei sen sijaan ole kiva asia, joten täytynee harkita vakavasti ylimääräisten estetuntien ottamista myöhemmin syksyllä/talvella. Jos joku haluaa välttämättä ostaa minulle synttärilahjan, eikä millään keksi mitään kivaa lahjaa, niin estetunti olisi kiva ylläri. Kahdella tällaisella rahalla saa yhden pienryhmäestetunnin:

Kotimatka sujui taas iloisissa merkeissä laulaa hoilottaen. Tällä kertaa auton kaiuttimista pauhasi ainakin Scooteria, Roxettea ja taisi siellä välissä tulla kerran Summer is crazykin. Laatumusa jatkuu. On hassua miten voin nykyään jopa nauttia autoilusta, kun miettii minkä paniikin pelkkä ajatuskin yksin ajamisesta aiheutti vielä alkuvuodesta. Olen edelleen arka lähtemään millekään muulle reitille kuin tutulle tallireitille ja isoille teille liittyminen pelottaa vielä hurjasti. Mutta sillä tutulla tallireitillä painan menemään välillä vähän liiankin kovaa ja heilun ratissa musiikin tahdissa niin, että muita autoilijoita mahtaa naurattaa.

Toisinaan olen hieman hasardikuski, sillä huomaan välillä ajattelevani, että koska Henkkakin sujahtaisi tuosta välistä, niin kyllä minäkin ehdin. Juu ei, mitä ajamiseen tulee niin asia ole todellakaan ole niin, että jos Henkka pystyy siihen, niin sitten pystyn minäkin. Eivätkä ne muut autot aina väistä vaikka kuinka sujahtaisi silmät kiinni liikenteen sekaan. Voi minua.

Mutta osaan minä ottaa iisistikin ja ymmärrän ainakin osan vaaratilanteista. Lauantaiaamuna kun lähdin ajamaan tallille, oli auto kylmän yön jäljiltä ihan märkä ja ikkunat meni huuruun kun lähdin ajamaan. Mitä nyt pitää tehdä? Apua, uusi tilanne, en osaa toimia! Hidastin vauhtia ja päätin pysäyttää seuraavan tien varteen, sillä tiesin että siihen mahtuu stoppaamaan ja voin ottaa hätäpuhelun Henkalle.

Ensin piti kuitenkin selvitä risteyksestä, jossa ei YLEENSÄ tarvitse väistää autoja, sillä niitä harvoin tulee kummastakaan suunnasta. Toivoin todella ettei tule nytkään, sillä näin huuruisten lasien läpi vain epämääräisiä hahmoja ja värejä. Pysäytin auton kokonaan ennen risteystä ja yritin katsoa näkyykö missään liikettä. Kun ei näkynyt, valuin hitaasti risteyksen yli ja toivoin, että jos jostain tulee auto, se näkee aikeeni ja pysäyttää tai tööttää minulle merkiksi.

Tien reunaan oli parkkeerattu punainen auto ja se oli pelastukseni. Punainen väri nimittäin erottui parhaiten huuruikkunoiden takaa, joten minun oli helppo tähdätä punaisen möhkäleen taakse, pysäyttää siihen ja kaivaa puhelin esiin. Ja kas vain, pian pääsin jatkamaan matkaani kun sain näkyvyyden kuntoon Henkan neuvojen avulla. Se oli kuulkaa tosi vaikeaa, ihan ylivoimainen haaste tajuta itse. Piti nimittäin käyttää pyyhkijöitä pari kertaa ja odottaa hetki että huuru haihtuu itsestään. Mistä mä olisin voinut tietää että se oli niin yksinkertaista..

Kun hasardikuski oli päässyt takaisin kotiin ilman kuolonuhreja, aloin valmistautua iltaa varten. Keitin pari kuppia Pauligin vuosikertakahvia samalla kun meikkasin ja katsoin telkkarista Australian MasterChefiä. Tuo vuosikertakahvihomma on muuten aika hauska idea. Tämä on järjestyksessään toinen vuosi kun Paulig julkaisee vuosikertakahvin, jota valmistetaan vain rajoitettu erä. Presidentti Special Blendin luonnehditaan maistuvan voimakkaalle, paahteiselle sekä hieman suklaiselle ja mustaherukkaiselle. Pelkäsin kuvailun perusteella, että kahvi on liian tujua makuuni, mutta yllätyin iloisesti kun kahvi olikin ihanan pehmeän makuista, mutta silti aromikasta ja maukasta. Tästä minä pidin.

Sunnuntai oli täynnä touhua ja tohinaa, sillä kotona tekeminen ei lopu etenkään näin muuton alla. Muuttolaatikot keräävät sisäänsä tavaroita, joita emme tarvitse ennen lokakuuta, ja välillä on hyvä siivota myös nykyistä kotia, vaikka uusi koti onkin päällimmäisenä mielessä. Sunnuntai on ollut perinteisesti myös blogipäivä, jolloin näppäimistö laulaa ja valmiit blogipostaukset ajastetaan ilmestymään tasaisesti pitkin tulevia viikkoja.

Ennen muuttolaatikoiden esiin kaivamista leivoin pellillisen myslisämpylöitä, joiden tuoksuun Henkkakin heräsi. Tai oikeastaan hän heräsi kolinaan ja paukkeeseen kun meikäleipuri vaivasi taikinaa hieman väkivaltaisin ottein, mutta leikitään että hän heräsi vastapaistetun leivän tuoksuun, sillä se kuulostaa paljon kivemmalta.

Sämpyläaamiaisen jälkeen Henkka lähti raksalle ja minä aloin kaivella keittiön kaapeista täytettä muuttolaatikoihin. Laitoin myös saunan päälle ja lojuin pitkän tovin lempeissä löylyissä ja jatkoin sitten taas touhuamista. Siinä se sunnuntai sitten menikin kuin yhdessä hujauksessa, ja pian oli aika painaa pää taas tyynyyn ja laittaa herätyskello soimaan aikaisin maanantaiaamuna.

Maanantai valkeni aurinkoisena ja vaikka minua vähän väsyttikin, ei tämä maanantai tuntunut lainkaan maanantailta. Viikon ensimmäiselle päivälle tyypillinen kooma ja ahdistus loisti poissaolollaan ja olin omituisen energinen ja hyväntuulinen. Kenties syynä oli tieto siitä, että illalla tämä tyttö aloittaa salitreenin elämänsä ensimmäistä kertaa ihan tosissaan. Nyt joudun ruksaaman yli Mä en oo koskaan -listaltani kohdan “En ole koskaan maksanut kuntosalilla käymisestä.”, sillä nyt menin ja ostin salikortin. Mutta ne ruksit vedetään yli ylpeydellä!

Aloin jo kirjoittaa tähän miten salitreeni meni, mutta tekstiä tuli niin julmetun paljon, että päätin tehdä aiheesta oman postauksen. Katsotaan siis myöhemmin tarkemmin miten eka kerta salilla meni ja miten treenaaminen lähtee muutenkin käyntiin. Alkuinnostus on ainakin huipussaan, toivotaan että hyvä fiilis jatkuu alun jälkeenkin.

Salilla kului iloisesti yli tunti ja päätin sen jälkeen vielä kipittää kotiin kun virtaa tuntui riittävän. Matkaan kului parikymmentä minuuttia hölkäten, mikä oli juuri sopiva loppuverryttely. Kovin paljon enempää en olisi jaksanut treenin päälle juosta ja olin nytkin punainen kuin paloauto ja hiestä märkä kuin vesilätäkkö kotiin päästyäni. Lasi maitoa palautusjuomaksi, sitten suihkuun ja illallista naamaan.

Tiistaiaamuna liikuttelin itseäni varovaisesti ennen kuin nousin ylös, sillä pelkäsin lihasten olevan aivan jumissa treenin jäljiltä. Yllätyinkin melkoisesti kun olo tuntui vetreältä. Mitä nyt osa selän lihaksista tuntui väsyneeltä ja iltaa kohden ne alkoivatkin hieman kipeytyä ja jäykistyä, muttei yhtään niin pahasti kuin ajattelin.

Jos selän lihakset on vähän jumissa, niin sehän ei kuitenkaan estä pomppimasta uudestaan kohti salia. Innokkaat treenaajat treffasivat nimittäin taas töiden jälkeen salin edessä. Tällä kertaa vuorossa oli jalkatreeni, jonka jälkeen päätin jälleen hölkötellä muutaman kilometrin matkan kotiin, vaikka jalat olivatkin aika poikki. Ihanaa kun treeni maistuu näin hyvältä!

Keskiviikkona valuin väsyneillä jaloillani töihin, jossa ehdin olla muutaman tunnin kunnes piti ottaa suunta kohti hammaslääkäriä. Siellä vierähtikin matkoineen pitkä tovi ja kalenteriin tuli taas kaksi uutta hammaslääkäriaikaa. Ruskeasuon hampilääkäristä tulee tätä menoa toinen kotini. No, mikäs siellä on hoitotuolissa köllötellessä.

Touhusin töissä iltaan asti ja muistelin välillä aikaa viisi vuotta sitten. Silloin minua jännitti melkoisesti, sillä minulla ja Henkalla oli illalla ensimmäiset treffit. Tänään ei enää jännittänyt, sillä se ravintolan eteen ilmestynyt mies alkaa olla viiden vuoden yhteiselon jälkeen jo aika tuttu kaveri. Oli silti kiva fiilistellä vuosien takaisia treffejä sopimalla treffit Cantina Westiin, eli samaan paikkaan kuin viisi vuotta sitten. Tämä oli jo 20. kertamme Cantina Westissä, joten kyseessä oli todellinen juhlaillallinen.

Niinpä minä tallustin Cantina Westin eteen tasan samaan kellonaikaan kuin viisi vuotta sitten ja kun Henkka oli tullut paikalle, siirryimme sisään ravintolaan herkuttelemaan Texas-viikkojen mauilla. Juhlaillallisellemme oli järkätty ravintolan puolesta myös muutama kiva yllätys, mutta kerron niistä ja illallisesta lisää myöhemmin, sillä tämä teksti alkaa olla jo niin pitkä, että lienee parasta lopetella tältä erää. Näitä päiväkirjamaisia juttuja tulee jatkossakin aina silloin tällöin, sillä elämme tänä syksynä niin tapahtumarikasta aikaa, että haluan tallentaa osan siitä blogiin ihan itseänikin varten, halusitte tai ette. Olen ymmärtänyt, että ainakin osa haluaa.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply