Hämeenlinna,  Kotimaa,  Yleinen

Ratsastusvaellus Evolla

Olen haaveillut jo kauan vähän pidemmästä ratsastusvaelluksesta, ja kun Maajussin morsian vinkkasi Grouponissa olevasta tarjouksesta, jolla pääsisi edullisesti neljän tunnin maastovaellukselle Evon kansallispuistoon, ei mennyt aikaakaan kun olimme varanneet paikat itsellemme. Houkuttelin myös heppailevan työkaverini mukaan ja niin meitä oli kolme innokasta heppatyttöä autossa matkalla kohti Etelä-Hämettä. Tai no, ei siihen työkaverin houkutteluun tarvittu kuin maininta sanoista ”hevonen, vaellus, tule mukaan” ja kaveri oli jo klikkaamassa itselleen lahjakorttia Grouponin sivuilla. Ja sitten mentiin!

Hausjärvellä sijaitsevassa Haukankallion ratsastuskeskuksessa piti olla puoli yhdeksältä aamulla, joten auto starttasi Helsingistä jo seiskan maissa. Kun kaikki ratsastushousuiset tytöt olivat kyydissä, lähdimme köröttelemään navigaattorin avulla perille ja iloitsimme aurinkoisesta säästä, jonka luvattiin hellivän meitä koko päivän.

Perillä tallilla pyörimme hetken pihalla eksyneen näköisinä ja pian paikalle saapuivat myös muut vaellukselle osallistujat. Enää puuttui vain vaelluksen vetäjä, jonka pää ilmestyikin pian tallirakennuksen ovien välistä esiin. Jaoimme hevoset, ja kun kysyttiin ketkä ovat tottuneet ratsastamaan herkillä hevosilla, olin ihan hiljaa, sillä halusin kerrankin jonkun supervarman aloittelijoiden pollen, jonka selässä voisin rentoutua, ihailla maisemia ja nauttia olostani. Olisin toki ottanut vauhdikkaammankin tapauksen jos sellainen olisi minulle määrätty, mutta kun minulle annettiin kiltti suomipolle, olin tosi tyytyväinen saadessani vaihteeksi rauhallisen ratsun.

Talilla meidän oli määrä harjata hevosemme, laittaa niille suojat ja suitset ja pakata itsemme sekä pollet autoihin, joilla meidät kuljetettaisiin noin tunnin ajomatkan päähän Evolle. Hausjärvelle olimme ajaneet hieman yli tunnin, joten satulassa kököttämisen lisäksi päivään kuuluisi jonkin verran myös autossa istumista.

Homma ei alkanut ainakaan minun ja ratsuni Vekan kohdalla kovinkaan lupaavasti. Kaikkien muiden pollet olivat jo sisällä tallissa, mutta Veka vipelsi vielä laitumella. Vaelluksen vetäjä lähti kuitenkin hakemaan pollea sisään, joten pian minäkin pääsisin laittamaan ratsuani kuntoon. Tai niinhän minä luulin. Kiertelin katsomassa minkä näköisiä veijareita muiden hevoset ovat, luin karsinoiden ovissa olevia lappuja ja kurkin tallin ovesta ulos. Missä Veka viipyy?

Muut alkoivat jo laittaa suitsia hevosilleen ja minä en ollut vielä edes nähnyt ratsuani. Kuinka kaukana se laidun oikein sijaitsee? Kohta vaelluksen vetäjä tuli takaisin talliin ja kertoi ettei Veka anna ottaa itseään kiinni. Vetäjän mies on kuulemma parhaillaan koittamassa onneaan, ja vihdoin hulmuavaharjainen suomipolle kopsutteli sisään, riistäytyi irti taluttajansa otteesta ja ryntäsi karsinaansa riimunnaru perässä viuhuen. Mahtava ensivaikutelma! Hauska tavata, Veka.

Ryhdyin harjaamaan pollea vauhdilla ja sen kavioita putsatessani huomasin, että kappas, yksi kenkä puuttuu. Eikun vaan polle kengitykseen ja sitten äkkiä suojat ja suitset päälle. Muut hepat olivat odottaneet jo tovin jos toisenkin kuljetusautoissa, ja vihdoin saimme pakattua myös Vekan, eväät ja itsemme autoihin. Matka kohti Evoa voi alkaa.

Perillä kansallispuiston reunalla satuloimme hevosemme ja lähdimme matkaan. Köpsöttelimme pitkin hiekkateitä, koukkasimme rakennusten pihojen läpi takaisin metsään ja seikkailimme välillä myös kapeammilla metsäpoluilla. Ravasimme pitkiä pätkiä niin että ratsastajatkin hengästyivät toden teolla, eikä laukkapätkistäkään vauhtia ja pituutta puuttunut.

Veka osoittautui todelliseksi herrasmieheksi, joka ei turhia hötkyile. Suomipolle kipitti kiltisti edellä menevien perässä ja jouduimme ottamaan välillä muutaman raviaskeleen pysyäksemme reippaampien kavereiden vauhdissa. Vaellukselle osallistuneet herkät kisapolletkaan eivät olleet mitään heikkohermoisia tapauksia, vaan kaikki metsässä kipittäjät olivat oikein täysijärkisiä hevosia. Ei tällaiselle retkelle voisikaan ottaa mitään sekopäätä mukaan. Nämä kaverit olivat selvästi tottuneita vaelluspolleja, niin hyvin ne osasivat käyttäytyä tilanteessa kuin tilanteessa.

Parin tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyimme laavulle, jossa meitä odotti nuotiolla tirisevät makkarat ja muut vaelluseväät. Ensin piti kuitenkin luonnollisesti katsoa että hevosilla on kaikki hyvin, avata turpahihnat, sitoa hepat kullekin valmiiksi laitetun heinäkasan ääreen ja vasta sitten oli ihmisten vuoro ravita itsensä.

Pillimehua..

..ja pullaa! Oli tarjolla toki muutakin evästä kuten grillilihoja, salaattia ja kahviakin.

Ratsastaessa oli ehtinyt tulla nälkä ja pieni lepotauko tuli tarpeeseen. Vettä tuli kitattua useita mukillisia ja ulkona nautitut eväät maistuivat namilta. Etenkään pulla ei ole maistunut koskaan niin hyvältä kuin nyt. Otin sitä jopa pienen palan lisää. Laavulla olisi ollut myös uimamahdollisuus, jonka olisin ehdottomasti hyödyntänyt jos olisin tiennyt ottaa uimakamppeet mukaan. Henkilökohtaiset kamppeemme kulkivat auton kyydissä tallilta taukopaikalle, joten täällä pääsi omaan laukkuun käsiksi jos sitä kaipasi.

Pian jatkoimme taas matkaa huomataksemme, että eihän meistä kaikki muistanut kiristää ratsujemme turpahihnoja. Ei vaikka minäkin yritin niin kovasti painaa mieleeni, että pistä se hihna myös kiinni ennen lähtöä, nyt kun kerran avaat sen. Ei auttanut muu kuin pysäyttää letka, hypätä alas ja kiristää oman sekä takana tulevan kaverin turpahihna. Minulla kun oli yksi matalimmista hevosista, joten ei ollut homma eikä mikään hypätä hetkeksi alas ja kavuta huoltotoimenpiteiden jälkeen takaisin selkään.

Jatkoimme matkaamme kohti koskemattomia metsiä, joita vetäjämme kutsui taikametsäksi ja kuvaus oli kieltämättä melko osuva. Luonto esitteli parastaan, välillä perhoset lehahtivat lentoon pensaista, vaelluksen vetäjä huuteli ohjeita kumpaan suuntaan kannattaa katsoa jottei missaa upeita maisemia, ja olipa tien päälle kaatunut yksi puukin, jonka yli hevosemme näppärästi astuivat. Tien varresta olisi voinut kerätä myös ison kasan kanttarelleja, mutta missäs me olisimme ne kuljettaneet. Taskussa?

Ihana Veka.

Parempaa maastoratsua saa hakea.

Reissun loppupuolella eräässä risteyksessä vetäjä sanoi, että nyt lähdemme laukkaamaan tuota tietä pitkin, nähdään viiden kilometrin päässä, koittakaa pysyä kyydissä. Ja sitten mentiin! En tiedä oliko tie todella viisi kilometriä pitkä, mutta elämäni pisin laukkapätkä se oli varmasti. Veka pinkoi minkä jaloistaan pääsi, mutta silti edellä menevät kilparatsut katosivat välillä kokonaan näkyvistä.

Minä nauroin ääneen ja tajusin sulkea suun vasta kun hampaaseen kopsahti hyönteinen. Pitkän laukkapätkän loppua kohti voimat alkoivat käydä vähiin sekä minulla että Vekalla. Veka puuskutti ja minä otin tiukassa paikassa hevosen harjasta kiinni, etten vaan vahingossa tule ottaneeksi tukea ohjista. Tiessä oli melko jyrkkiäkin mutkia sekä ylä- ja alamäkiä, joten vauhdin hurmaa saatiin oikein olan takaa.

Lopussa laukka riistäytyi hieman käsistä ja yksi ratsastaja oli vähällä tipahtaa kyydistä. Letka oli venynyt aivan liian pitkäksi eikä kukaan enää kuullut toisten huutoja. Mitäköhän se tien vieressä koiran kanssa istunut mieskin tuumasi, kun mutkan takaa ilmestyi aina uusi hevonen kipittäen täyttä vauhtia ohitse. Onneksi hän tajusi pysyä tien reunassa ja koirakin oli kiinni hihnassa. Olisi voinut muuten käydä hassusti.. Varokaa siis laukkaavia hevosia kun ulkoilette Evolla!

Karkkivastaavana toimin tällä kertaa minä. Pitäähän autossa matkaevästä olla..

Kun tulimme takaisin lähtöpisteeseen ja hyppäsimme hevosten selästä alas, oli ensimmäinen ajatukseni, että höh, nytkö tämä on jo ohi? Toisaalta olin jo aika väsynyt ja seuraavana päivänä lihaksissa todella tuntui että jotain on tehty. Hiertymiltä sentään säästyin kuin ihmeen kaupalla. Matkustimme takaisin tallille hevoskuljetusauton hytissä, jossa kaivoimme karkkipussin esiin ja neppailimme päällämme kiipeileviä lentomuurahaisia lattialle.

Kotona suihku tuntui taivaalliselta, sillä päivän aikana oli tullut hikoiltua paljon puhumattakaan ihoon tarttuneesta pölystä ja liasta, joka oli ihana päästä pesemään pois. Myös uni maistui makealta pitkän toiminnantäyteisen päivän päätteeksi. Vekaa jäi vähän ikävä ja hauskaa päivää on mukava muistella vielä myöhemminkin. Seuraavaksi voisin kokeilla pitkästä aikaa issikkavaellusta. Unelma olisi tehdä se Islannissa, mutta onneksi täältä Suomestakin löytyy kivoja islanninhevostalleja, jotka järjestävät eri pituisia maastolenkkejä kaikentasoisille ratsastajille. Kaverit, koskas mennään?

8 kommenttia

  • Nanna

    Se tunne!

    Niinisalon upeissa kangasmetsissä ennen usein vekkuleilla velikulta-suokeilla kirmanneena, kaikkina vuodenaikoina….
    hevoset ja vaellus vaan on niin <3

    • Martina

      Niinpä, mikään ei tuuleta pääkoppaa paremmin kuin reipas maastolaukka, eikä sitä tunnetta voi kuvailla sellaiselle joka ei ole sitä kokenut. Se pitää tuntea itse ja sitten onkin jäänyt jo koukkuun. 🙂

      Haaveilen parhaillaan jostain ihanasta ruskavaelluksesta Lapissa, mutta se jäänee toistaiseksi vain haaveeksi.

  • Arja

    Ihana kirjoitus, kiitos Martina. Olen itse ollut Evon ratsastusvaelluksillä tänä kesänä kolme kertaa. Kaksi niistä Groupon ja yksi privaatti. Ensi kesänä on tarkoitus koota taas hyvä ryhmä omia tuttuja tai ihmisiä jotka tykkäävät kovasta menosta, sillä sitähän ne laukkasessiot näissä Evon maastoissa on. Itse putosin viikko sitten juurikin siinä viimeisessä laukkapätkässä ja loukkasin itseni semivakavasti. Yksi hiusmurtuma kylkiluussa ja aivotärähdys. Kipusin kyllä takaisin Sätkän selkään ja pyysin myös että mennään vielä laukkaa. En halunnut sen putoamisen jäävän viimeiseksi muistoksi tämän kesän Evoilusta.

    Olen itse mennyt Vekalla kaksi kertaa ja yhdyn kirjoitukseesi. Siinä on erinomainen maastoratsu, tosin mielestäni kaikki tallin retkille osallistuneet hevoset ovat joka kerta toimineet aivan loistavasti ja turvallisesti. Kun unohtaa kaiken säätämisen mitä yleensä ennen matkaan pääsyä tallilla tapahtuu ja yhden tai useamman epäselvistä oheistuksista aiheutuneen pahoittuneen mielen on kokonaisuus aivan ihana. Olen huomannut että pahoittuneet mielet unohtuvat viimeistään laavulla, jos ei ole jo tyyntynyt ratsailla ollessa.

    Oli kiva nähdä kuviasi joita olet liittänyt tarinaan. Itsellä kuvaukset on jääneet aika vähiin ja keskittynyt laavulle. Nyt kun tiedän että olet innostunut maastoilija, niin otan yhteyttä ensi kesänä kun alamme järjestämään privaattimaastoa. Saimme järjestäjän taholta sovittua kohtuullisen, 110€/henkilö, hinnan. Ryhmään mahtuu 5 ratsastajaa, muutoin siitä tulee liian suuri.

    Hyvää syksyä, Arja

    • Martina

      Kiitos kommentista Arja! On tosi kiva kuulla muidenkin kokemuksia Evon ratsastusvaelluksilta. Laukkapätkät ovat kyllä niin pitkiä ja vauhdikkaita etten ihmettele yhtään jos maahan muksahtaa useampikin ratsastaja. Itsekin jouduin tosiaan takertumaan Vekan harjaan laukkapätkän loppupäässä, kun voimat olivat jo ihan loppu, enkä halunnut ottaa vahingossakaan tukea ohjista. Välillä mietin jo epätoivoisena, että jos emme kohta pysähdy, tipahdan kyydistä silkasta väsymyksestä. Rankkaa mutta ihan pirun hauskaa!

      Hyvä että nousit takaisin selkään tippumisen jälkeen ja pääsit vielä laukkaamaankin. Muuten olisi voinut jäädä kammo. Oletko toipunut jo hiusmurtumasta?

      Heh, on hauskaa että mainitsit pahoittuneet mielet, sillä meilläkin tuntui olevan ajoittain muutama mutrusuu matkassa. Nopeasti ne hymyt sieltä kuitenkin löytyivät kun tuli jokin upea maisema eteen, otettiin vähän vauhdikkaampi ravipätkä tai päästiin laavulle syömään eväitä.

      Ota ihmeessä yhteyttä kun järkkäätte privaattimaastoa! Minulla on myös muutama kaveri jotka voisivat olla kiinnostuneita, jos tuntuu ettei ryhmä tule muuten täyteen. Viisi on kyllä mukavan pieni ryhmäkoko. 🙂

      Ihanaa syksyä sinullekin Arja!

    • Laura

      Ollaan menossa lähiaikoina kahden tunnin vaellukselle tuonne. Meillä on ollut kaikenlaista säätöä jo varausvaiheessa. Millaisiin säätöihin olisi hyvä sitten varautua tallilla tai vaelluksella? Mistä mielipaha on aiheutunut? Blogikirjoitus kyllä antoi kuvan, että mukava retki on tulossa. Täytyy kyllä ehkä kysyä, jos mein olisi mahdollista saada hieman rauhallisempaa menoa, kun itse en ainakaan koskaan ole laukannut noin pitkään ja kuulostaa aika hurjalta ja pelottavaltakin. 😮

      • Martina

        Itse retki oli huikea ja toiveita rauhallisemmasta menosta otetaan varmasti vastaan. Turvallisuuteen panostettiin selvästi ja hepat olivat kaikki pomminvarmoja maastoratsuja. Säätäminen oli oikeastaan sellaista pientä ihmettelyä mistä mitäkin löytyy. Ja tosiaan myös hepan kengittäminen lähtöhetkellä aiheutti pientä hämmennystä, mutta sellaista sattuu. Tällaisilla retkillä on varmaan aina jotakin säätöä, joten en olisi huolissani, vaan ottaisin kaiken ilon irti ikimuistoisesta maastovaelluksesta.

  • Anneli

    Hei, kävimme kaverini kanssa Woucher-diili 2h vaelluksella kyseisellä tallilla nyt kesäkuussa. Olisimme peruuttaneet ratsastuksen siinä vaiheessa, kun alettiin etsiä kaikille sopivaa yhteistä aikaa vaellukselle, koska tallin yhteydenotot olivat pöyristyttäviä, eikä törppökäytöstä selitelty mitenkään tallilla. Itse vaellus oli ok.