Monthly Archives

syyskuu 2013

Helpot myslisämpylät

Mikään ei voita uunituoreen leivän tuoksua, makua, pehmeyttä ja rapeaa pintaa. Ai että, jos joka päivä saisi tuoretta leipää niin olisiko aika kivaa? Leipää pitäisi leipoa useamminkin, mutta jotenkin se tuntuu niin monimutkaiselta ja vaikealta, ettei siihen tule ryhdyttyä kovin usein. Haluaisin kuitenkin yrittää tehdä tässä parannuksen ja pistän homman heti käyntiin pyöräyttämällä pellillisen myslisämpylöitä.

Myslisämpylät

– 4 dl vettä
– pussi kuivahiivaa
– 1 tl suolaa
– 3 dl mysliä (minä käytin blogin kautta saamaani Dr Oetkerin Vitalis 7 viljaa Hedelmä & marja -mysliä)
– 3 dl sämpyläjauhoja
– 3 dl vehnäjauhoja
– 2 rkl öljyä

Lämmitä vesi 42-asteiseksi, eli vähän lämpimämmäksi kuin kädenlämpöinen. Niin tai jos sinulla sattuu olemaan kuumetta yli 40-astetta niin sitten kädenlämpöiseksi. Tai ehkä menet siinä vaiheessa sairaalaan..

Jep, jatketaan. Kippaa hiiva siihen 42-asteiseen veteen ja tyrkkää perään myös suola, mysli ja molemmat jauhot. Vaivaa taikinaa sopivan hartaasti ja lisää loppuvaiheessa öljy ja tarvittaessa vielä hieman jauhoja. Jätä taikinaköntsä sitten liinan alle kohoamaan 20 minuutiksi.

Kun taikina on kohonnut muotoile siitä palleroita ja asettele ne leivinpaperoidulle uunipellille. Voit laittaa tässä vaiheessa uunin päälle 225-asteeseen ja jättää sämpylät liinan alle kohoamaan 20 minuutiksi. Sitten uuni onkin sopivasti lämmin ja voit työntää sämpyläsi luukusta sisään paistumaan. 12-20 minuuttia on hyvä, tarkkaile paiston ajan milloin sämpyläsi alkavat näyttää sopivan ruskettuneilta.

Syksyn kiireisin viikko

Paluu Amsterdamin matkalta, muutto anoppilaan, vanhan kodin remontti, ärhäkkä syysflunssa, 4 päivää töitä, Italian tunti, ratsastustunti, hammaslääkäri ja sitä seuraava parin päivän saikku. Kas siinä vähän ohjelmaa syyskuun viimeiselle viikolle. Meikäläiseen iskenyt sitkeä flunssa tosin torppasi sekä Italian tunnin, ratsastustunnin että kaksi työpäivääkin, ja voi että olin tyytyväinen (NOT), että sen hiton flunssan piti tulla ilahduttamaan elämääni juuri tällä viikolla, kun tekemistä olisi ollut vaikka muille jakaa. Perkale.

Selvisimme hullusta viikosta kuitenkin Henkan vanhempien korvaamattomalla avulla ja minun apunani oli myös paketillinen buranaa, Finrexiniä ja Amsterdamista ostettua Strepsilsiä, jonka hollanninkielinen teksti muistutti minua kiireen keskellä ihanasta kaupunkilomastamme. Blogiin olin onneksi ajastanut postauksia pitkin viikkoa, joten voin hyvällä omatunnolla jättää keltaisen keittiön sivuston hetkeksi oman onnensa nojaan. Kävin vain välillä kurkkimassa että postaukset olivat ilmestyneet ajallaan ja vastaamassa kommentteihin. Muuten pidin blogilomaa, vaikka pään sisällä risteilikin miljoona juttua Amsterdamista, tulevasta Blogiringin kampanjasta, syksyn aikana kokeiltavista resepteistä ja päiväkirjapostauksesta, jonka halusin ehdottomasti tehdä tästä mullistusten viikosta.

Kirjoitin kaiken hässäkän keskellä muutaman sanan mukanani kulkevaan vihkoon ja painoin mieleeni tunnelmia viikon varrelta. Loppuviikosta ollessani melkeinpä pakkolevossa ensin pitkittyneen flunssan ja sitten poistetun hampaan takia, istahdin koneen ääreen kirjoittamaan muistiinpanot puhtaaksi. Tämä onkin hyvä, nyt en haikaile niin kovasti rehkimään viimeisien muuttolaatikoiden ja kiireessä vähän miten sattuu purettujen tavaroiden kanssa, sillä blogihommat pitävät hyvin otteessaan. Kas tästä se alkaa, Martinan muistiinpanot vuoden 2013 syyskuun viimeiseltä kokonaiselta viikolta, jolloin koko elämä tuntui heittävän häränpyllyä, vaikka oikeasti muutokset olivatkin aika pieniä jos miettii miten pahasti se häränpylly voi pahimmillaan heilahtaa.

Maanantaiaamu. Olemme tulleet eilen illalla myöhään kotiin Amsterdamin matkalta ja sunnuntaiaamuna alkanut flunssa kukoistaa täydessä loistossaan. Työpäivän jälkeen alkaa täysi tohina kun viimeisetkin tavarat pitää pakata muuttolaatikoihin. Amsterdamin laukut odottavat purkamistaan ja niistä löytyvä likapyykki täytyy saada kuivumaan ennen iltaa, jotta märät vaatteet ehtivät kuivua huomiseksi, jolloin otamme kimpsut ja kampsut mukaamme ja muutamme anoppilaan. Flunssaiselle tekisi ihan hyvää levätäkin välillä ja kellahdinkin vaaka-asentoon aina laitettuani pesukoneen uudelleen pyörimään. Douppasin itseäni myös kahvilla ja buranalla, vaikka paras lääke olisikin ollut lepo.

Tiistaina päätän jäädä työkavereiden ja muun lähipiirin hellästä painostuksesta kotiin lepäämään, sillä he ovat ennenkin tienneet mikä minulle on parasta silloin kun en itse sitä tajua. Muun muassa kolmen kuukauden mykoplasma stoppasi vasta silloin, kun menin muiden painostuksesta lääkäriin. Myös itsemurhan tehnyt hampaani vaati pikaista hoitoa, jota tajusin hakea kun kaverit vihjasivat siihen suuntaan. Mutta kun lääkäriin mennään vasta sitten kun on ihan pakko.. Jep, tuosta ajatuksesta pitäisi päästä eroon.

Tiistaista tuli siis lepopäivä, jolloin yritin olla ajattelematta toimistolla odottavia töitä, jotka olisi ihan pakko hoitaa torstaihin mennessä. Lepäsin, join ja söin Henkan flunssaiselle ostamia ruokia parhaani mukaan, mutta päivän ruokasaldo jäi silti ihan liian pieneksi. Kun Henkka tuli töistä kotiin oli pakko heittää vaatteet jätesäkkeihin, kosmetiikka laatikoihin ja ottaa suunnaksi uusi kotimme, jossa olisimme evakossa niin kauan, kunnes Järvenpään talomme valmistuu. Appi ja anoppi, täältä tullaan!

Meidän valtakunta alkaa tästä.

Meidät otettiin avosylin vastaan ja pääsin heti syömään anopin tekemää herkullista sosekeittoa. Santsasin maukasta soppaa vielä toisenkin lautasellisen. Kun maha tuli täyteen alkoivat silmät valua kiinni ja flunssa ottaa taas tiukemman otteen väsyneestä tytöstä. Vielä pitäisi purkaa välttämättömimmät tavarat, jotta löytäisin aamulla muun muassa vaatteet työpäivää varten. Päätin nimittäin mennä flunssasta huolimatta töihin hoitamaan kiireisimmät jutut pois, jotta ihmiset saavat ensi viikolla palkkansa ja minä saan mielen sopukoissa häiritsevän työstressin heivattua roskakoriin.

Ensimmäinen yö anoppilassa oli melko tuskainen. Nukahdin kyllä ihan nopeasti, mutta heräsin pian järjettömään nuhaan, yskään ja tukkoiseen oloon, joka ei ottanut millään asettuakseen, vaikka nousin keskellä yötä kaivamaan laatikoista flunssalääkettä. Herätyskellon soidessa tuntui kuin en olisi nukkunut lainkaan ja niinpä jouduin lähtemään aivan zombiena töihin.

Nuokuin raksapakumme kyydissä matkalla töihin ja perillä vetäsin naamariini kaikki mahdolliset lääkkeet mitä keksin, jotta saisin tehtyä työni kunnialla. Doping toimi muutaman tunnin ajan ihan hyvin ja paahdoin hommia menemään reippaaseen tahtiin. Yhden jälkeen olin valmis ja lähdin taapertamaan kohti bussipysäkkiä, jolta alkaisi viimeinen matkani kohti Helsingin kotia.

Jälkeenpäin ajatellen koko keskiviikko tuntui menneen aivan sumussa. Muistan jutelleeni työkaverin kanssa luottokampaajastani, jolla myös työkaverini on suosituksestani käynyt, ja mietimme huolestuneena miksi työtään rakastava ihminen päättää lopettaa liiketoimintansa viikon varoitusajalla. Kampaaja oli nimittäin jättänyt vastaajaani viestin lopettavansa tämän viikon jälkeen, ja vaikka minun piti soittaa hänelle tarkistaakseni onko kaikki kunnossa, jäi soitto kaiken muun kiireen jalkoihin. Olen joutunut luopumaan tällä viikolla rakkaasta kodistani, hetkellisesti myös terveydestäni ja sitä myötä henkireikänäni toimivasta urheilusta, tutuista arkirutiineista kotona ja nyt myös kampaajastani. Myös rakas autoni Azipod menee vaihtoon. Kaikki pysyvä tuntuu katoavan. Mistä minä nyt pidän kiinni? Henkasta ja läheisistä, työrutiineista ja blogista varmaan ainakin. Ja otan ilolla vastaan kaiken uuden kivan mitä tulee. Niin kai se pitää ajatella.

Keskiviikko oli päivistä kamalin. Saavuin viimeisen kerran Helsingin kotiin töistä sillä samalla bussilla, jolla olen kulkenut kotiin jo monta vuotta. Vaikka osa tavaroista oli roudattu jo anoppilaan, tuntui asunto edelleen ihan kodilta. Kaikki tuntui tutulta, asetin laukkuni tottuneesti pikkupöydälle ja tallustin omaan sänkyyn omalle paikalleni nukkumaan. Nukahdin heti ja nukuin sikeästi tunnin, kunnes Henkka tuli kotiin ja aloimme pakata loppuja tavaroita laatikoihin. Minä toimin tutusti lääkkeiden avulla, mutta silti voimat loppuivat ihan liian aikaisin ja olin illalla nukkumaan mennessäni aivan poikki. Peruin huomisen ratsastuksen ja päätin katsoa aamulla, onko olo vielä kipeä, ja jos on niin jään suosiolla lepäämään.

Toimii.

Torstaina heräsin herätyskelloon ja totesin nukkuneeni sikeästi koko yön. Anopin antama melatoniinitabletti taisi toimia tai sitten syynä oli rankan päivän ylirasitus ja mieletön univelka. Tukkoinen olo ei ollut kuitenkaan vielä poistunut, joten lähetin töihin viestin saikkupäivästä ja jatkoin uniani herätäkseni puoli kahdentoista aikaan. Puoli kahdeltatoista! En ikinä nuku niin myöhään! Takana oli siis kevyet 13h yöunet, jotka olivat vieneet flunssan terävimmän kärjen pois.

Nousin ylös ja hymyilin. Elämä näyttää levänneenä paljon paremmalta ja keksin heti lisää syitä miksi pidän anoppilassa asumisesta. Uudessa kodissa tuntuu kuin olisi koko ajan matkalla ja elämä on yhtä seikkailua. Uusi ympäristö piristää enkä malta odottaa että pääsen tutkimaan lähialueiden lenkkipolkuja ja todennäköisesti myös eksymään niille. Onneksi on kolme ihmistä joilta soittaa suunnistusapua. Yläkerran olohuoneesta löytyy kuntopyörä, jota aion testata heti tervehdyttyäni ja ehkäpä reisi- ja pakaralihaksenikin kehittyvät kolmikerroksisen talon rappusissa rampatessa.

On kivaa kun ympärillä on ihmisiä, ruokapöydässä on seuraa ja aina paikalla on joku, jonka kanssa jakaa päivän kuulumiset. Omaa rauhaakin saa, meille on varattuna yläkerta kokonaan ja siellä minun kelpaa möllöttää jos haluan olla välillä yksin. Oikeasti, tämähän on hauskaa! Henkan veli tyttöystävineen taisi olla ihan oikeassa kerrottuaan oman remonttievakkonsa jälkeen Keravalla olleen niin kivaa, etteivät he olisi halunneet muuttaa anoppilasta lainkaan pois. Saa nähdä pitääkö minut muiluttaa väkisin Järvenpäähän sitten kun seuraava muuttopäivä koittaa.

Torstaina otin tuntumaa tyhjään taloon ja tallustin heti ensitöikseni keittiöön tekemään aamupalaa. Aamupalaa puolenpäivän jälkeen, ihan käsittämätöntä.. Hain ylhäältä mukaan ottamani aikakauslehdet ja selasin niitä aamiaiseni ohessa. Katselin välillä ikkunasta ulos ja kuuntelin talon ääniä. Keitin vielä toisen kupillisen teetä ja vastasin anopin lähettämään tekstiviestiin, jossa hän kertoi jääkaapissa olevan sitä ihanaa sosekeittoa ja eilistä ruokaa. Hymyilin onnellisena. On kiva kun minusta pidetään hyvää huolta. Henkkakin on huolehtinut hyvinvoinnistani ja jaksamisestani niin, että olen saanut tuntea olevani prinsessa. Flunssainen ja vähän hukassa oleva prinsessa ehkä, mutta prinsessa kuitenkin.

Ensimmäinen aamiainen uudessa kodissa. Mehukeittoa ja vitamiiniporeita flunssaiselle sekä Muumimamman voimajuomaa teemukiin.

Torstai oli täynnä hyviä hetkiä. Seikkailu uudessa kodissa jatkui pienien arjen haasteiden kanssa, joita ei tule normaalisti edes ajatelleeksi. Missä on töpseli? Miten saan nettiyhteyden toimimaan? Käsi haparoi suihkussa kun en muistanut mihin kohtaan hyllyä jätin shampoopullon. Aa, tuolla se on. Ihmettelen hetken vedenkeitintä ja kun se on kuumentanut teeveteni, tuijotan pitkään astiakaappiin. Mikä näistä mukeista on hyvä teekuppi? Tiskipöydällä on yksi tuollainen, otan siis samanlaisen itselleni.

Yritän vetää yläkerran verhot ylös, mutta toinen ei nouse vaan jää roikkumaan typerästi ja pelkään rikkoneeni sen. Istahdan uudelle lempipaikalleni yläkerran aulaan ja katson kattoikkunasta ulos. Tämä on kiva paikka. Totean syksyn tulleen yhdessä hujauksessa. Eilen illalla käytiin pakkasen puolella ja ruska on täydessä loistossaan. Ensi viikolla syksyn lapsella on syntymäpäivät, miltähän se tuntuu uudessa kodissa? Taidan jättää synttärimuffinssien leipomisen väliin, sillä liian monimutkainen ruoanlaitto vieraassa keittiössä tuntuu vielä liian vaikealta. Ja veinhän töihin juuri Amsterdamin tuliaisiakin.

Leipoa voi sitten myöhemminkin, enkä malta odottaa että anopin keittiö tulee niin tutuksi että osaan toimia siellä sujuvasti. Olen katsellut keittiötä jo vähän sillä silmällä blogia ajatellen. Kaapeissa on paljon kivoja astioita ja kuvauspaikkojakin on useita. Ja olenhan minä täällä touhunnut ennenkin, joten ihan vieraasta paikasta ei sentään ole kyse. Rutiinit vaan puuttuvat ja taidan tarvita alkuun hieman apua että löydän tarvittavat asiat.

Pienen lepohetken jälkeen jatkan laatikoiden purkamista kaikessa rauhassa. Hmm, missähän täällä on sakset? Ja mihin voin laittaa tyhjän muovikassin. Ainiin, niiden paikka oli roskiksen takana. Läträän suihkun jälkeen lempikosteusvoiteellani ja tuttu tuoksu saa hymyn huulille. Peilistä tuijottava naama taas sammuttaa hymyn hetkeksi. Flunssainen ja väsynyt naama on kalpea ja se on kerännyt itseensä pari stressinäppyä, jotka yritän poistaa peilikaappiin nostamillani tököteillä. Mutta minne laitoinkaan vanupuikot? Henkka lähettää viestin ja kysyy vointia. Hän kertoo vanhan kodin remontin alkaneen hyvin ja hymyilen taas. Kyllä tämä tästä.

Torstai-iltana alakerrasta kuului myös kutsuhuuto syömään lettuja. Eipä tarvinnut kahdesti käskeä.

Martinan marokkolainen salaatti

Kerroinkin jo Keltaisen keittiön Facebook-sivuilla, että Henkka tuli kotiin kaverin polttareista neljä kiloa perunoita mukanaan, mikä tiesi sitä, että nyt pitäisi alkaa kokata perunaruokia. Otin perunasäkit haasteena ja leikin olevani oman MasterChef-mysteerilaatikon äärellä. Mitä sinä kokkaisit perunasta?

Ilokseni mieleen tuli heti useampikin idea perunoiden hyödyntämiseen ja ensimmäiseksi keltaisessa keittiössä syntyi marokkolaistyylinen salaatti perunasta, halloumista ja kikherneistä. Tämä ei ole varsinaisesti mikään virallinen marokkoresepti, mutta koska se herätti minussa marokkolaisviboja ja tyrkkäsin siihen marokkolaisia mausteita, saa se luvan kulkea nimellä Martinan marokkolainen salaatti.

– 500 g perunoita (Oh shit, vielä 3,5 kiloa jäljellä!)
– paketti halloumia
– purkki kikherneitä
– kurkumaa
– inkivääriä
– kanelia
– suolaa ja pippuria
– persiljaa
– salaattisekoitus
– (kevät)sipulia
– 1 dl maustamatonta jogurttia tai majoneesia
– 1 lime
– 1 valkosipulinkynsi

Pese/kuori perunat ja pilko ne lohkoiksi. Laita perunat pannulle ja kaada vettä päälle niin että perunat juuri ja juuri peittyvät. Tuprauta päälle reippaasti kurkumaa, inkivääriä, kanelia, suolaa ja pippuria. Pilko myös persilja joukkoon. Jätä pulputtamaan keskilämmölle niin pitkäksi aikaa, että vesi kaikkoaa ja perunat pehmenevät. Tähän menee jonkin aikaa, joten aloita ruoanlaitto ajoissa.

Tee tässä vaiheessa kastike, jotta se ehtii maustua hetken jääkaapissa. Purista jogurttiin tai majoneesiin limen mehu ja sekoita joukkoon myös pieneksi pilkottu valkosipuli. Anna muhia jääkaapissa kunnes ruoka on valmista.

Kun perunat alkavat näyttää valmiilta, paista kikherneet ja halloumi pannulla. Minä maustoin kikherneet chermoula-mausteseoksella, sillä tuo Marokon pestoksikin kutsuttu mauste sopii hyvin kikherneiden kanssa ja toi lisää eksoottista makua salaattiini.

Valmista sitten salaattipeti huuhtomalla salaattisekoitus/jääsalaatti tai mitä ikinä päätitkin käyttää salaatin pohjana. Pilko myös sipuli ja kippaa salaatti sekä sipuli tarjoiluastiaan. Asettele salaattipedin päälle perunat, kikherneet ja halloumi. Viimeistele lime-valkosipulimajoneesilla. Aika törkeän herkullista, vaikka itse sanonkin!

Kesämuistelot

Lempikidutuspaikastani eli Toinen jalka Italiassa -blogista lennähti Keltaiseen keittiöön hauska haaste. Ennen kuin kerron itse haasteesta enemmän, voisin hieman perustella tuota karulta kuulostavaa luonnehdintaa, jossa tuomitsin Taitsin blogin kidutuspaikaksi. Kyseessä on nimittäin positiivisella tavalla kituminen, joten uskalla vaan painaa linkkiä ja kurkata blogiin. Lupaan ettei sieltä löydy mitään ikävää.

Taitsin blogista löytyviä ihania Italia-juttuja lukiessa matkakuume alkaa polttaa jossain sisimmässä niin kovasti, että eletään niitä hetkiä, kun tuntuu että on vaan ihan pakko päästä Italiaan. Kyseessä ei ole mikään ”Olispa kiva käydä joskus tuolla” vaan ennemminkin ”Mun on pakko päästä Italiaan nyt heti tai mä kuolen”. Ja silti huomaan yhä vaan olevani jumissa Suomessa. Kitumista sanon minä, mutta palkitsevaa ainakin sitten kun koittaa vihdoin se hetki, kun lentokone laskeutuu saapasmaan kamaralle mukanaan ikkunasta malttamattomana kurkkiva hymynaamainen Martina. Sitä odotellessa.

Mutta nyt siihen haasteeseen, jossa pääsen muistelemaan mennyttä kesää. Ideana on listata viisi asiaa, joita jään kaipaamaan kesästä 2013 ja viisi asiaa, joita en niinkään kaipaa. Otetaan ensin ne tylsät asiat ja mietitään sitten mitä kaikkea ihanaa kesään 2013 kuului. En heitä haastetta tällä kertaa mihinkään tiettyyn blogiin, mutta toivon että joku nappaisi sen tästä ja tekisi omat kesämuistelot blogiinsa. On varmasti hauska lukea vielä paljon myöhemminkin minkälainen oli minun kesäni 2013.

En kaipaa:

– Sitä kammottavaa hammassärkyä, joka herätti minut eräänä kesäkuisena yönä. Hammas juurihoidettiin päivystyksessä ja napsin sen jälkeen muutaman päivän vahvoja särkylääkkeitä. Juuri kun luulin, että pahin on ohi, levisi tulehdus korvakäytävään ja oli pakko aloittaa antibioottikuuri, joka ajoittui juuri sopivasti juhannukseksi. Eikä tässä vielä kaikki, sillä hampaan juurihoitanut lääkäri kirjoitti lähetteen erikoishammaslääkärille, joka tuomitsi hampaan kuolemaan. Musta tulee siis syksyn mittaan tekarimummo. Oujee.

– Liian trooppisia öitä, kun on niin kuuma ettei saa kunnolla nukuttua. Lomalla ja viikonloppuna se ei haitannut niinkään, mutta arkena ärsyttää jos yö menee hikisissä lakanoissa valveilla pyörimiseen. Tiedän ettei lämmöstä pitäisi valittaa, mutta rajansa kaikella. Jos olisin koko kesän lomalla ei kuumuudessa olisi mitään vikaa. Voisin nukkua päivisin vaikka rannalla tai riippukeinussa, mutta kun pitää yrittää pysyä hereillä ja työkykyisenä hikisessä toimistossa, niin kyllä sitä välillä tulee toivottua hieman viileämpiäkin päiviä.

– Talostressiä ja kaikkea siihen liittyvää. Voin kertoa että on kuulkaa koetellut ja pahasti. Onneksi alamme olla jo loppusuoralla.

– Sitä että olin koko kesän Suomessa. Vaikkei Suomen kesässä olekaan mitään vikaa, niin olisi ollut ihanaa jos äidin pikkutyttö olisi lähtenyt muille maille. Vaikkapa Italiaan, ihan vaan jonkun paikan mainitakseni..

– Vatsatauteja, jotka ilahduttivat minua kesän aikana peräti kahdesti ja tietenkin juuri silloin kun olisi ollut muutakin tekemistä. Perinteinen Kesäpäivä oli suunniteltu jo valmiiksi, mutta sen sijaan että olisin nauttinut ihanan kesäisestä lauantaista ystävän kanssa, makasin kuumeisessa oksutaudissa kotona. Tosi kivaa. Toinenkin mahapöpö päätti iskeä kaikista viikonpäivistä juuri lauantaina, ja koska olen äärimmäisen viisas ihminen, menin taudista huolimatta ratsastustunnille. Lääkettä vaan niin paljon että mahan toiminta lakkaa ja sitten sisulla hevosen selkään esteitä hyppimään. Ei se mitään jos taju meinaa lähteä. Turvallista matkaa ja silleen.

Kaipaan:

– Ihania kesän ratsastuskursseja. Kaksi estekurssia ja yksi istuntakurssi (postaukset näistäkin heppajutuista löytyy Hevostelua-tunnisteen alta) kuuluivat kesän parhaimmistoon, mutta myös Evon maastovaellus ja muut ratsastustunnit jäivät mieleen. Hevoskesä 2013, sitä se kyllä oli ja vaikka kurssit meinasivat viedä vararikkoon, oli se sen arvoista. Nyt on pää täynnä uusia oppeja ja muistojen arkistossa monta kivaa kokemusta.

Häitä Satulinnassa. Elokuun viimeisenä viikonloppuna vietettyjä juhlia voit käydä kurkkimassa täältä.

Dinner in the skyta, joka oli ihan mieletön kokemus korkeanpaikankammoiselle. Paniikkitunnelmien muuttuminen helpotukseksi on ihana tunne.

– Helsinki-kävelyjä, joita saimme tehtyä äidin kanssa ihan mukavasti tänäkin kesänä, vaikka talokiireitä onkin ollut vaikka muille jakaa. Mieleenpainuvin paikka tänä kesänä taisi olla hylättyjen huviloiden Kruunuvuori, vaikka aika mahdotonhan näitä retkiä on laittaa järjestykseen. Jokainen paikka on ollut omalla tavallaan uniikki. Kruunuvuoren aavekaupunki oli kuitenkin niin erilainen ja tunnelma siellä oli hyvin mieleenpainuva, että nostan sen siksi ihan hitusen muiden yläpuolelle, vaikka sainkin sieltä ikävän hyttysenpiston, joka tulehdutti koko nilkan.

– Ukkosia! Vaikka tämäkään ei ollut paras mahdollinen ukkoskesä, niin elokuun kesälomaviikkojen aikana oli muutama aivan ihana ukkosmyrsky. Graniittilinnassa nautitun illallisen jälkeinen myräkkä jäi erityisen hyvin mieleen. Sade alkoi kun olimme melkein kotiovella niin että saimme muutaman virkistävän sadepisaran päällemme, mutta pääsimme suojaan pahinta kaatosadetta. Siellä me sitten istuimme parvekkeella ihastellen päällemme vyöryvää ukkosta. Täydellistä.

Tokyo 55

Joskus muinoin minun ja Maajussin morsiamen työpaikat sijaitsivat niin lähellä toisiaan, että saatoimme sopia lounastreffit läheiseen kahvilaan. Pieni turinatauko ystävän kanssa piristi ankeita työpäiviä melkoisesti ja minulle onkin jäänyt oikein kivat muistot Ruoholahden Picnicistä, joka valikoitui usein lounaspaikaksemme. Kana-caesarsalaattia tai paahtopaistipatonkia, iso muki Light Cokista tai vettä ja pöytä mielellään ikkunan vierestä.

Myöhemmin työpaikkojen vaihduttua lounastreffit ovat jääneet, kunnes eräänä elokuisena päivänä elvytimme vanhan perinteen. Kumpikaan meistä ei tosin ollut tuolloin töissä, sillä minulla oli kesäloma ja Maajussin morsian on mammalomalla. Treffipaikkana ei myöskään toiminut enää Ruoholahden Picnic vaan Töölön Tokyo 55 ja mukana oli myös kolmas osapuoli, nimittäin hurmaavasti rattaissaan hymyillyt Maajussipoika.

Tokyo 55 on sushin ystävän taivas. 15 eurolla saa lounasaikaan vetää mahan täyteen sushia ja sehän passasi meille paremmin kuin hyvin. Tarjolla on useaa erilaista sushilaatua, joista osa on päivittäin vaihtuvia erikoisuuksia. Lounaaseen kuuluu myös salaatti ja keitto, mutta minä jätin ne suosiolla väliin ja keskityin vain toinen toistaan houkuttelevamman näköisiin sushipaloihin.

Pokkarilla räpsimäni kuvat ovat kieltämättä melko surkeita eikä ravintolan hämyisä tunnelma ja vieressä hymyilevä pikkumies yhtään auttanut kuvien onnistumisessa. Kuka malttaa ottaa hyviä kuvia kun pieni Maajussipoika tapittaa vieressä ja hymyilee niin että tutti tippuu suusta? Mutta niin, kyllähän nyt kaikki tietävät miltä sushi näyttää.

Tämän postauksen ideana onkin vain vinkata tästä mainiosta sushipaikasta, ei esitellä yksityiskohtaisesti jokaista suupalaa, vaikka toki sekin olisi ihan hauskaa. Menkäähän siis ihailemaan notkuvia sushipöytiä ihan itse paikan päälle ja yrittäkää selvitä ilman santsikierrosta. Se ei tule nimittäin onnistumaan, sanokaa minun sanoneen.

Vichyssoise

Nyt ollaan taas äärimmäisen yksinkertaisten asioiden äärellä, vaikka otsikon sanan ääntäminen ei siltä tunnukaan. Ollaan myös isojen oivallusten ääressä, sillä tämä ranskalainen purjo-perunakeitto on taas yksi hyvä esimerkki siitä, miten yksinkertainen on ruokamaailmassa usein parasta. Henkkakin ihmetteli soppaa lusikoidessaan, miten se voi olla niin hyvää, vaikka siinä on vain perunaa. Ja vähän jotain muutakin, mutta enimmäkseen perunaa. Niinpä, samaa mietin itsekin.

– 5 perunaa
– purjo
– 1 l kanalientä (kasvissyöjälle sallittakoon lupa käyttää kasvislientä)
– timjamia
– 2,5 dl kermaa
– ruohosipulia
– suolaa ja valkopippuria

Pilko purjon valkoinen osa ja kuullota sitä kattilan pohjalla tilkassa öljyä tai voita. Pese, kuori ja pilko perunat ja tyrkkää potut kattilaan timjamin sekä kanaliemen kera. Lisää sekaan ripaus suolaa ja valkopippuria ja jätä keitto sitten pulputtamaan kannen alle 30-45 minuutiksi.

Soseuta keitto sauvasekoittimella ja lisää joukkoon kerma. Lämmitä soppa liedellä niin että se pulpahtaa kerran ja tarkista maku. Lisää tarvittaessa mausteita. Koristele keitto pilkotulla ruohosipulilla.

Rapujuhlat

Henkka sai eräänä päivänä loistoidean: Pidetään rapujuhlat! Joo, pidetään vaan, mutta missä? Nykyinen kotimme on muuttolaatikoiden valtaama ja keskeneräinen omakotitalommekaan ei ota ruokavieraita vastaan vielä pitkään aikaan. Pidetään ne Vaaralassa kavereiden luona. Jes, sovittu! Ilmoitus asianosaisille (moi, me pidetään teillä rapujuhlat) ja juhlien suunnittelu sai alkaa.

Minä otin vastuulleni jälleen jälkiruokaosaston ja ylläripylläri tein taas kaksi jälkkäriä kun en osannut valita kumman vaihtoehdoista valmistaisin. Niinpä Vaaralaan kannettiin sekä mansikkatiramisua että snickerskakkua. Molempien reseptit ilmestyy blogiin myöhemmin.

Pääosan esittäjiä, eli punaisia rapuystäviä varasimme noin 100 kappaletta seitsemälle ruokailijalle ja se riitti juuri passelisti. Kaikki tuli syötyä ja enempää emme kaivanneet. Taisimme tosin olla normaalia innokkaampia ravunsyöjiä, ohjeissa kun yleensä sanotaan, että 10 rapua/henkilö riittää. Ja olisi se varmaan riittänytkin, mutta 100 rapua (eli ~14/hlö) oli silti parempi.

Ennen rapujen kimppuun käymistä sammutimme pahimman nälän herkullisella lohikeitolla ja ruisleivällä, mikä oli erittäin järkevä veto. Rapujen kanssa näprääminen huutavassa nälässä olisi saanut vain kiukkuiseksi ja ravut olisivat lentäneet suurella todennäköisyydellä seinään, joten alkuruokasi kannattaa valmistaa jotakin illan teemaan sopivaa ja ottaa vasta sitten ravut esiin. Mahassa oleva keitto pehmensi myös snapsien vaikutusta, ja voin vaan kuvitella mikä meininki olisi ollut jos olisimme kumonneet snapsit tyhjään mahaan.

Tosiaan, snapsit kuuluvat asiaan aivan kuten snapsilaulutkin, joita hoilotimme menemään aina kun muistimme. Rapujen kaverina oli myös paahtoleipää, mätitahnaa sekä jokirapusalaattia. Ensimmäiset jokirapusalaatilla päällystetyt leivät teimme kullekin ruokailijalle valmiiksi, syystä että…niin, no koska halusimme tehdä yhdelle kaverille källin jemmaamalla hänen leipäänsä supertulista naga morichia. Reilu peli.

Pilkoimme leipään kuitenkin vain chilin miedompaa kärkiosaa, joten makuelämys ei ollut lainkaan niin tulinen kuin oli tarkoitus, vaan kaverilla oli varmaan kaikista parhaimman makuinen juuri sopivasti chililtä maistuva leipä. Onneksi illan isäntä demonstroi tapansa mukaan miltä näyttää kun ihminen haukkaa naga morichia siitä tulisemmasta kohdasta, ja kohta herra hikoilikin tuskissaan naama punaisena ja tuttu nauru raikasi pitkin olohuonetta. Miten tästä saakin aina yhtä hyvät naurut, vaikka tulisten makujen överit ovatkin kuuluneet lähes kaikkiin täällä vietettyihin iltoihin.

Loppuillasta allekirjoittanut naukkaili vettä enemmän kuin viiniä ja nesteytys toimi mainiosti, sillä heräsin seuraavana aamuna pirteänä ja aloin leipoa heti ensitöikseni sämpylöitä aamiaiseksi. Kyllä niitä snapsejakin voi näköjään nauttia kohtuudella, vaikka viime rapujuhlissa homma meni niin, että oliko se nyt kolmannentoista snapsin aikana kun meni muisti, ja aamulla herättiin kuka mistäkin kohtaa mustelmilla ja ruhjeilla. Ei näin.

Ravut on loppu..

..ja snapsipullokin on melkein tyhjä.

(EDIT: Chililajike korjattu. Väitin tulista ystäväämme ensin habaneroksi, mutta se olikin naga morichia. Auts.)

Juhlaillallinen Cantina Westin Texas-viikoilla

Kerroinkin jo aiemmin, että vietimme viisivuotispäiväämme ensitreffipaikassamme Cantina Westissä, jonne varasimme pöydän tasan samaan kellonaikaan kuin viisi vuotta sitten. Kyseessä oli myös 20. kertamme Cantina Westissä, joten nyt oli todellakin aihetta juhlaan. Ensitreffeillämme söimme heppapihviä, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen lemppariannoksistani, mutta nyt maistelimme Texas-viikkojen makuja, joilla herkutellaan Cantina Westissä vielä parin viikon ajan aina lauantaihin 28.9. asti.

Sovimme treffit ravintolan eteen ja astelimme sisään tuttuun ravintolaan. Meidät ohjattiin pöytään, minkä jälkeen tarjoilija sanoi hakevansa nachot pöytään. Nachot tuli ja niiden lisäksi tuli myös yllätys, kun tarjoilija kantoi pöytään kummallekin kolme lasia tequilaa sekä lautasen, jossa oli limeä, appelsiinia ja suklaata. Tequilatasting! Cantina West oli järkännyt meille juhlaillan kunniaksi pienen tequilamaistelun, jonka aikana haistelimme ja maistelimme juomia ja opimme miten monipuolinen juoma tequila on.

Ensin hörppäsimme perinteisen tiukan makuisen tequilan suolan ja limen kanssa. Tämä on tuttu juttu varmaan monelle ja vei ainakin allekirjoittaneen takaisin vuosien taakse Ale Pubiin, jossa teinit keksivät aina jossain vaiheessa iltaa, että nyt on tequilan paikka. Ja sitten sitä mentiin. Tällaisena me tunnemme tequilan, vaikka se on todellisuudessa paljon muutakin.

Seuraavaksi maistoimme lempeämmän makuista tequilaa appelsiinin kanssa. Tämä on kuulemma naisten suosikki ja ymmärrän kyllä miksi, sillä minäkin pidin tästä kiltimmästä tequilasta kovasti. Kolmanneksi maistoimme tummimman väristä tequilaa suklaan kanssa ja opimme, että tequila taipuu mainiosti myös jälkkärijuomaksi. Tämä oli aikamoinen yllätys ainakin itselleni. En ole ajatellutkaan, että tequila voisi sopia kahvin aveciksi, mutta tämä voittaa helposti liian makeat liköörit ja on oiva vaihtoehto konjakille. Kokeilkaa vaikka!

Cantina Westissä järjestetään tequilatastingeja, jotka ovat kuulemma hieman laajempia kuin tämä meidän kokeilemamme miniversio. Uskoisin että ainakin viskin ystävät saavat maistelusta paljon irti ja tequilatasting on myös mainio lahjaidea tai mielenkiintoinen ohjelmanumero polttareihin. Suosittelemme, sillä ainakin meidän käsityksemme tequilasta muuttui täysin maistelun aikana. Tequila on todellakin paljon muutakin kuin legendaarinen bileshotti tai margaritadrinkin kulmakivi.

Tequilatastingin jälkeen kilistelimme lasillisilla kuohuvaa ja tilasimme alkuruoaksi rapuja. Mississippi Popcorn -niminen annos on mukavan raikas ja sen maut pelaavat hyvin yhteen. Grillattuja rapuja, hedelmäsalsaa, dippiä, korianteria…Nam, tämä oli hyvää.

Alkuruokien kanssa samoihin aikoihin pöytäämme tupsahti seuraava yllätys: Mansikkamargaritaa! Ja ennen pääruokia saimme vielä tequilashotit. Kyllä meitä nyt hemmotellaan.

Pääruoaksi otimme Texas-pannun kahdelle. Lupaavasti tirisevällä pannulla oli lampaankyljystä, naudan ulkofileetä, ribsejä, cajun-makkaraa ja erillisellä tarjottimella oli lisukkeeksi BBQ- ja molekastiketta, maissia, coleslawta sekä ranskalaisia perunoita. Todellinen lihansyöjän unelma siis. Pidimme tästäkin niin paljon, että söimme itsemme ähkyyn asti.

Mahat tuli niin täyteen, ettemme jaksaneet edes ajatella jälkiruokia, vaikka Texas-viikkojen listalla olisi ollut herkullisen kuuloista uunijäätelöä, ikilemppariani juustokakkua sekä mansikka- ja mangopirtelöä. Pirtelö olisi voinut upotakin ähkyiseen mahaan, mutta jätimme sen kuitenkin tällä kertaa väliin. Vitsit mikä ilta, kiitos Cantina West kun teitte juhlaillastamme erityisen!