Monthly Archives

elokuu 2013

Night Market

Viime viikolla Teurastamolla oli vilskettä ja vilinää. Torstaina ja perjantaina alueelle pystytettiin Night Market -niminen tapahtuma aasialaisine tuulahduksineen, katukojuineen ja karnevaalitunnelmineen. Luvassa oli musiikkia, erilaisia ohjelmanumeroita, Teurastamon historiaa valottava näyttely, myyntikojuja, karuselli lapsille, katuruokaa ja iloista markkinatunnelmaa. Kojusta haetut eväät voi nauttia vaikkapa riippukeinussa tai aurinkotuolissa alueelle rakennetulla hiekkaisella biitsillä.

Minut paikalle houkutteli tieto Torikahvila Suksiin kojusta saatavista sammakonreisistä, joita en ole aiemmin päässyt maistamaan. Niinpä pyysin Maajussin morsiamen mukaani ja menimme aistimaan markkinatunnelmaa perjantaina heti kun tapahtuma aukesi siinä kello neljän pintaan.

Ennen sammakonreisien kimppuun hyökkäämistä kävin istahtamassa ennustajaeukon teltassa. Täti katsoi tarot-korteilla tulevaisuuteeni ja näkymä oli jotain tyyliin muutoksia työ-, talous- tai kotiasioissa (eli käytännössä missä vaan) ja muuta ympäripyöreää. Uskottavuus meni viimeistään siinä vaiheessa kun ennustaja luuli Maajussin morsiamen poikaa minun lapsekseni ja povasi tälle kenties pikkusisaruksia. Sori nyt vaan, mutta jos ennustaja ei sen verran näe kenen lapsi ystävän sylissä tapittava pienokainen on, niin voiko se nähdä mitään muutakaan. Haluaisin kovasti uskoa ennustajiin, edes leikilläni ihan vähäsen vaan, mutta tämä kokemus ei onnistunut vakuuttamaan minua.

Mennään siis syömään sammakonreisiä. Otin pienen annoksen, jossa sammakkoa oli juuri sopivasti maistiaiseksi. Liha oli vaaleaa ja muistutti näin ollen hieman kanaa. Koostumus oli kuitenkin lähempänä jotakin äyriäistä, ja kaiken kaikkiaan ihan maistuvia kavereita nuo limaiset kurnuttajamme ovat.

Alunperin markkinoilta piti saada myös paistettuja sirkkoja, mutta Evira meni typeryyksissään kieltämään niiden tarjoilun. En todellakaan ymmärrä miksi, vaikka luinkin perustelut siitä, ettei sirkkojen alkuperää pysty jäljittämään ja plää plää.. No ei se mitään, kuten blogin Facebook-sivuilla totesinkin, onneksi voimme paistaa sirkkamme itse! Resepti löytyy täältä.

Koska pieni sammakonreisiannos ei vienyt mahassa huutelevaa nälkääni kokonaan, herkuttelimme myös ihanan rapeilla bataattiranskalaisilla, joissa oli kunnon tujaus valkosipulia ja chiliä mausteena. Lisukkeeksi vielä coleslawta ja aiolia niin makuelämys oli taattu. Täydellistä!

Maajussin morsian vei miehelleen tuliaiseksi Pig Boy -nimisen ylikypsää possunniskaa sisällään pitävän leivän ja sekin oli kuulemma oikein maukasta. Lihaakin oli pieneltä näyttävän leivän välissä riittävästi sammuttamaan raavaan miehen nälkä. Näiden kokemuksien perusteella siis kaikki markkinoilla tarjottu ruoka oli oikein maittavaa.

Tapahtuma oli muutenkin kiva piristysruiske alkavaan syksyyn ja toi taas Teurastamon omaleimaista tunnelmaa ja yhä kasvavaa kulinaristista keidasta enemmän ihmisten tietoisuuteen. Itsehän palloilen alueella harva se päivä ja järjestettiinpä taannoinen Mad Cook-tapahtumakin Teurastamon Kellohallissa. Toivottavasti Night Market saa ensi vuonna jatkoa ja tarjolla on silloinkin mukavaa tunnelmaa ja jotakin jännää syötävää. Minä ainakin lupaan piipahtaa paikalla mikäli olen maisemissa.

Cafe Regatta, Helsinki

Minun ja äidin Helsinki-kierroksiin kuuluu olennaisena osana aina myös kahvitauko, joten olemme tulleet kiertäneeksi Helsingin nähtävyyksien lisäksi myös monenmonta kahvilaa, ja uusien söpöjen kahvipaikkojen löytäminen on vähintään yhtä kivaa kuin upeiden maisemien ja nähtävyyksien tiirailu. En ole kuitenkaan kirjoittanut kahvilavierailuistamme kuin pienen maininnan kuhunkin Helsinki-postaukseen, mutta nyt on tehtävä poikkeus. Töölön kierroksen kahvilahetkestä on nimittäin pakko tehdä ihan oma juttunsa, niin valloittava Cafe Regatta oli.

Merimelojien majan kupeesta aivan Taivallahden rannalta löytyvä punainen kahvilarakennus on peräisin 1800-luvulta, jolloin se toimi kalastajien verkkovajana. Nykyään punaisten seinien sisältä saa muun muassa uunituoretta korvapuustia, jonka kutsuva tuoksu leijailee kauas. Tarjolla on myös muita herkkuja ja hauska erikoisuus on se, että kahvila maksaa kahvin santsaajalle 5 senttiä santsikupista.

Kahvila pihapiireineen on täynnä hauskoja yksityiskohtia, joita bongaillessa alkaa väkisinkin hymyilyttää. Aurinkoisena kesäiltana paikka oli melkoisen täynnä ja korvapuustia sai jonottaa jonkin aikaa, mutta tunnelma ei ollut kuitenkaan millään lailla ahdas tai epämiellyttävä. Jonottaminenkin sujui rattoisasti kahvilan rekvisiittaan tutustuessa. Cafe Regatan työntekijät vaikuttivat rennoilta, melojat saivat tulla maksamaan kahvinsa vasta melonnan jälkeen ja hymy oli tiskin takana herkässä, vaikka kiirettä piisasi.

Kahvilan pihassa on monta pöytää, riittävästi tilaa koirille ja lastenrattaille sekä ihanaa tuoksua ympärilleen levittävä nuotio, jossa saa paistaa joko omia tai kahvilasta ostettuja makkaroita. Äläkä jätä väliin pihan perältä löytyvässä vessassa vierailua! Minä nauraa hihitin siellä käydessäni, ja sinullekin selviää mikä on niin hauskaa, jos käyt asioimassa kahvilan wc:ssä. Älä sitten säikähdä!

Cafe Regatta on ehdottoman ihana kesäkahvila, mutta hieman yllättävää kyllä, se on auki vuoden jokaisena päivänä. Reippaat talviulkoilijat, pistäkäähän siis korvan taakse, että Taivallahden rannasta saa kahvia ja kuumaa kaakaota paukkupakkasillakin.

Viisi vuotta blogimaailmassa

Niin se aikaa vaan rientää. On kulunut jo viisi vuotta siitä, kun tämä tyttö kirjautui Bloggeriin ja kyhäsi kokoon oman ruokablogin. Sen nimeksi tuli Keltaisessa keittiössä ja se sivusto on edelleen olemassa ja voi hyvin. Jos et vielä hoksannut, niin luet sitä parhaillaan.

Tutkin joskus aikoja sitten siskon luona kissavahtina ollessani hyllystä löytynyttä sisustuskirjaa, jossa kerrottiin väreistä. Ajattelin tuolloin, että keltainen olisi kiva väri keittiöön. Se piristäisi mukavasti aamukahvia tai -teetä silmät sikkarallaan keittämään saapuvaa unista asukasta, ja muistuttaisi auringosta silloinkin kun on pimeää. Tuolloin mieleen jäi kytemään ajatus keltaisesta keittiöstä, vaikkei oman kodin ja keittiön sisustaminen ollut vielä pitkään aikaan ajankohtaista.

Vuosien kuluessa sain huomata, että ajatus keltaisia sävyjä sisältävästä keittiöstä ei poistunut mielestä, ja niin aloin pikkuhiljaa kerätä keltaista keittiötavaraa aina kun kiva tuote osui silmiini. Vuonna 2008 ostin ensimmäisen oman asuntoni ja kannoin muuton yhteydessä jo melko isoksi kertyneen keltaisen keittiötavara-arsenaalini sinne. Rakastin keltaista keittiötäni ja tein siellä harva se ilta ruokakokeiluja.

Asuttuani pari kuukautta omillani, päätin ikuistaa keltaisen keittiöni tarinan ja siitä se ajatus sitten lähti. Perustin blogin, jossa on keltainen taustaväri ja annoin sille nimeksi Keltaisessa keittiössä. Tuosta päivästä on nyt kulunut tasan viisi vuotta.

Kerroin hyvin varovasti blogistani tutuille. Ihan ensimmäiseksi mainitsin Keltaisen keittiön olemassaolosta eräälle miehelle, jonka kanssa olin kirjoitellut netissä. Kun mies ei tyrmännyt kirjoituksiani vaan piti niitä hauskoina, uskalsin kertoa blogista pikkuhiljaa myös kavereille ja perheelle. Hauskaa on, että tuo mies jolle paljastin salaisuuteni ensimmäisenä, on sama mies, joka tekee nykyään kanssani Keltaisessa keittiössä -blogia. Puhumme nyt siis tietenkin Henkasta, jota en ollut vielä viisi vuotta sitten tavannut kertaakaan livenä, vaan olimme vain kirjoitelleet netin välityksellä. Ensitreffit olivat kuitenkin tulossa ja siitä sekin juttu sitten lähti käyntiin. Mutta se on jo ihan oma tarinansa.

Ajan myötä moni asia blogissa on muuttunut, mutta paljon on pysynyt myös samana. Taustaväri on ja pysyy keltaisena, enkä usko että blogin nimikään tulee muuttumaan, vaikka keittiömme ei enää kovin keltainen olekaan. Tekstiä tulee olemaan jatkossakin paljon ja tärkein aihe on yhä edelleen ruoka, mutta myös muu elämä saa näkyä blogissa. Olen kirjoittanut blogia alusta alkaen omalla etunimelläni, mutta naamani näytin täällä vasta parin vuoden kuluttua blogin perustamisesta.

Suurimmat vuosien aikana koetut muutokset koskevatkin blogin sijaan blogimaailmaa. Ennen kirjoitettiin omaksi iloksi hätäisesti kyhätyllä blogialustalla vähän miten sattuu. Kuvat olivat pieniä ja huonoja ja olemassa olevat ruokablogit pystyi melkein luettelemaan ulkoa. Ajan myötä uusia blogeja on syntynyt mielettömät määrät, niihin panostetaan enemmän ja ruokabloggaajista on tullut tärkeitä vaikuttajia.

Blogit ovat kaupallistuneet kun yritykset ovat ymmärtäneet niiden arvon markkinointikanavana. Blogi tarjoaa yrityksille arvokasta näkyvyyttä samalla kun blogin lukijat voivat luottaa siihen, että bloggaaja kertoo rehellisen mielipiteensä eikä kehu tuotetta, josta ei oikeasti pidä. Tai näin ainakin pitäisi olla.

Jaksan hämmästyä yhä edelleen sitä, miten isoksi koko ruokablogimaailma ja sen merkitys on kasvanut. Minä ja muut ruokabloggaajat emme ole enää merkityksettömiä päiväkirjankirjoittajia, vaan osa on tehnyt bloggaamisesta jopa leipätyönsä. Minäkin saan toisinaan pienen palkkion blogikirjoitusten tekemisestä. Siitä samasta työstä, jota olen tehnyt omasta tahdostani vuosia ilman korvausta. Käsittämätöntä, joku maksaa minulle siitä, että teen sitä mitä rakastan. Voisiko parempaa olla! Olen päässyt osalliseksi mielettömiin yhteistyökuvioihin, tavannut paljon upeita ihmisiä ja saanut kiitosta tekemästäni työstä.

Nyt blogin 5-vuotispäivänä katson hetken taakseni ja suuntaan sitten katseeni taas eteenpäin, vaikka blogimaailman tulevaisuutta onkin kovin vaikea ennustaa. Jos viimeiset viisi vuotta ovat olleet yhtä myllerrystä, mitä ehtiikään tapahtua seuraavien viiden vuoden kuluessa?

Menneisyydestä muistan tänään erityisen hyvin sen kuinka äidinkielenopettajani sanoi pienelle lukiolaistytölle arvosteltuaan luovan kirjoittamisen kurssin kansiot, että: ”Martina, susta voi tulla ihan mitä tahansa”. No, en tehnyt kannustavista sanoista huolimatta kirjoittamisesta ammattiani, vaan lähdin lukemaan yleispätevämpää liiketalouden alaa. Yhdistin kuitenkin palavan haluni kirjoittaa loppumattomaan mielenkiintooni ruokaa kohtaan ja niin minusta tuli ruokabloggaaja. Ja tänään, elokuun 27. päivä vuonna 2013, blogini on saavuttanut kunnioitettavan 5-vuoden iän. Onnea synttärisankarille!

Helpot sienipasteijat

Tursuaako sieniä ovista, ikkunoista ja varpaanväleistä? Kaipaatko uusia sienireseptejä tai haluatko kokata sienisaaliistasi nopeasti jotakin maukasta, jotta pääset taas kykkimään metsään? Tee pasteijoita! Valmiiseen voitaikinaan tehdyt sienipasteijat maistuvat varmasti myös pienemmille herkkusuille ja valmistuvat käden käänteessä. Tarvitset vain:

– voitaikinaa (valmis pakaste)
– sieniä (ihan mitä vaan, paitsi ei ehkä kärpässieniä)
– sipulia
– pippurituorejuustoa (Mustapekka tai vastaava)
– kananmunan

Ota voitaikina sulamaan ja valmista sillä aikaa täyte. Laita sienet kuivalle pannulle ja lämmitä niitä siinä niin kauan että nesteet ovat haihtuneet. Lisää sitten pieneksi pilkottu sipuli ja kuullota hetki. Lisää pannulle vielä juusto ja sekoittele niin kauan, että juusto on sulanut ja naamioitunut sieni-sipulimössön sekaan.

Kauli voitaikinaa hieman litteämmäksi ja kasaa taikinalevyn toiselle reunalle keko sieni-sipuli-juustotäytettä. Laita kansi kiinni, eli painele taikinalevyn toinen puoli täytteen päälle ja painele reunat tiukasti kiinni haarukan avulla. Toista sama kaikille taikinalevyille, voitele pasteijat kananmunalla ja paista 200-asteisessa uunissa noin vartti tai kunnes taikina on ruskettunut pinnalta.

Ja sitten takaisin sienimetsään!

Kun lomat loppuu..

…eli Martinan ensimmäinen työviikko loman jälkeen. Olen innostunut nyt näistä päiväkirjamaisista höpötyspostauksista ja ajattelin kirjoittaa aina silloin tällöin postauksen jostain ihan tavallisesta viikostani. Uskon että näihin on kiva palata joskus myöhemmin ja saattaahan myös olla, että joku teistä tykkää lukea ruokabloggaajan arjesta. Minä ainakin luen mielelläni muiden blogeista ihan niitä tavallisiakin kuulumisia. Ne tekevät blogista elämänmakuisen ja antavat bloggaajasta enemmän.

Tämä viikko oli tosiaan ensimmäinen työviikko parin viikon kesäloman jälkeen ja arkeen palaaminen vaati hieman sopeutumista, varsinkin kun tällä viikolla myös syksy tuntui ilmestyneen oven taakse. Viikko oli kuitenkin kokonaisuudessaan varsin mukava ja nyt lauantaina tätä kirjoittaessani katson hyvillä mielin kuluneeseen viikkoon.

Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen oli luonnollisesti maanantai. Sateinen, kolkko, harmaa, syksynhajuinen maanantai. Jotta työviikko saisi arvoisensa alun, en tietenkään suunnannut suoraan töihin vaan koukkasin toimistolle uuden vakkaripaikkani eli hammaslääkärin kautta. Henkka heitti minut raksapakullamme Ruskeasuon hampilääkäriin nopeaan röntgenkuvaukseen ja siinä sateisessa aamuruuhkassa körötellessämme tunsin todella arjen alkaneen. Mutta ei se mitään. Täytyy arjestakin osata nauttia, mietin ja hymyilin päälleni ropisevalle sateelle kun kipitin hammaslääkärin ovesta sisään. Asenne ennen kaikkea.

Tällä kertaa käväisin tosiaan ottamassa nopeasti annoksen röntgensäteitä osakseni ja olin ulkona rakennuksesta jo silloin kun aikani olisi pitänyt virallisesti alkaa. Olipa ripeää toimintaa, nythän minä ehdin töihinkin ihan järkevään aikaan. Ja ennen kaikkea pääsen näin ollen töistä myös järkevään aikaan pois.

Koukkasin matkalla ruokakauppaan eväitä ostamaan ja valitsin koriin kaikkea mikä huuteli nimeäni hyllyjen kätköistä. Pidin kuitenkin järjen kädessä ja kiersin muun muassa karkkihyllyn kaukaa. Sokerihumalalla ei nimittäin pitkälle pötkitä, vaikka makean mussuttaminen tuokin hetkellisen energiapiikin. Lievittääkseni ensimmäisen työpäivän tuskaa nappasin lounaaksi hyllyn isoimman sushisatsin ja välipalaksi valitsin sekä mustikoita, kirsikoita että houkuttelevan näköisen hedelmäpikarinkin. Kyllä näillä eväillä kelpaa taistella maanantaimasennusta vastaan. Ja sitten ei muuta kuin kassi heiluen metroon ja töihin!

Ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä sujui yllättävän kivuttomasti, vaikka olin tapojeni vastaisesti ahdistunut siitä jo sunnuntai-iltana. Väsymys iski vasta iltapäivällä, mutta olin varautunut siihen Starbucksin kahvilla, joka saikin uhkaavasti lurpsahtelevat silmäni aukeamaan, niin että innostuin lopulta tekemään töitä reippaammin kuin olisi ollut tarve. Annoin nimittäin itselleni luvan ottaa pehmeän laskun työelämään, miettiä ihan rauhassa mitä työpaikalla pitikään tehdä ja kaivaa muistin kätköistä salasanoja. Yllättävän hyvin sitä pystyikin kahdessa kotona vietetyssä lomaviikossa nollaamaan pääkopan. Hyvä niin, se oli nimittäin tavoitteenikin.

Maanantai-illalle en varannut mitään tekemistä vaan päätin tehdä mitä huvittaa tai mieluummin olla tekemättä mitään. Ja niin siinä kävikin. Lojuin sohvalla koko illan ja menin ajoissa nukkumaan, sillä väsy iski huonosti nukutun yön jälkeen aikaisin. Ennen silmien painamista kiinni kiitin vielä itseäni siitä, että osasin ottaa ensimmäisen loman jälkeisen työpäivän ennenkuulumattoman rauhallisesti. En urheillut, siivonnut tai tehnyt mitään muutakaan rasittavaa. Olin vaan ihan rauhassa ja niinpä pääsin helposti takaisin arkirytmiin. Olkaa ihmiset armollisia itsellenne! Minulla siinä on vielä vähän opettelemista, mutta tämä päivä oli askel oikeaan suuntaan.

Tiistaina aikainen aamuherätys oli helppo hyvin nukutun yön jälkeen. Edes aamun pimeys ei haitannut, vaikka vähän kirpaisikin kun ymmärsin, että kesä on jättämässä meille jäähyväisiä ja syksy kolkuttelee jo nurkan takana. Tänä aamuna ei enää meikattu ikkuna auki luonnonvalossa lintujen laulua kuunnellen, vaan kattolamppu oli napsautettava päälle aamutoimien ajaksi ja ne linnutkin lensivät aurassa ylitse kun odotin pysäkillä bussia.

Aurinko tuli kuitenkin näkyviin päivällä ja lämmitti edelleen aivan kuten kesälläkin. Kipittäessäni töistä kohti Hakaniemeä, josta äidin ja minun tämänkertainen Helsinki-kierros alkoi, oli päälläni kuitenkin myös pitkähihainen paita, sillä pelkässä topissa ei enää pärjännyt.

Ennen kuin lähdimme talsimaan ympäri Hakaniemeä, Merihakaa, Kalliota ja Sörnäisiä kävimme kiertelemässä Hakaniemen Sokoksen sisustusosastoa. Ihastelin isoja maljakoita, laseja italian- ja englanninkielisillä teksteillä ja totesin sisustustavaroidenkin vaihtaneen värinsä jo syksyisempiin sävyihin.

Kierreltyämme kolme tuntia pitkin rakkaan kotikaupunkimme katuja, istuin bussiin ja silmät alkoivat taas painua kiinni. Niinpä päätin mennä tänäänkin ajoissa nukkumaan. Silloin pitää nukkua kun nukuttaa, varsinkin jos kyseessä on ensimmäinen työviikko loman jälkeen. Ja niin meikäläisen silmät painuivat kiinni taas ennen iltayhdeksää, jotta saan ne auki seuraavana aamuna viideltä. Jep, mulla on aamuvirkun unirytmi.

Keskiviikkoaamu valkeni aurinkoisena, ja kesäisistä tunnelmista innostuneena päätin pukea ylleni neonkeltaista. Nyt on viimeiset hetket käyttää kesävärejä ennen kuin mieli alkaa kaivata tummempia sävyjä. Pirtsakka toppi ja samanväriset kengät piristivät selvästi mielialaa yhdessä taivaalla mollottavan auringon kanssa. Tämä on näköjään taas sitä aikaa kun kesä ja syksy kamppailevat keskenään. Aamut ja illat tuoksuvat jo syksyltä, mutta keskellä päivää on kesä vielä aivan valtoimenaan.

Työpäivän jälkeen kävelin neonkeltaisessa topissani työpaikalta keskustaan. Matkaan kului noin 45 minuuttia ja yritin imeä tuona aikana itseeni kaikki ilmassa leijuvat auringonsäteet vielä ennen syksyn tuloa. Keskustassa kävin hakemassa ruokakaupasta tarvikkeita erääseen blogikampanjareseptiin, jota aion kokeilla lauantaina. Tungin itseni ja kauppakassini ruuhkabussiin ja lähdin köröttämään kohti kotia.

Kotona tein P90X-ohjelmaan kuuluvan Chest&Back -treenin, joka on täynnä erilaisia punnerruksia ja leuanvetoja. Täyttä kidutusta siis. Huomasin kuitenkin ilokseni jaksavani punnertaa paremmin kuin hieman yli viikko sitten, jolloin tein treenin viimeksi. Kehityksestä innostuneena lisäsin hieman toistojen määrää ja siellä sitä sitten ähkittiin, täristiin ja hikoiltiin olohuoneeseen levitetyn jumppamaton päällä. Huh, tämän jälkeen suihku maittoi, vaikken meinannutkaan jaksaa nostaa käsiäni hiusten pesua varten.

Treenin jälkeen tuli nälkä, joten operaatio keittiönkaappien ja pakastimen tyhjennys sai jatkoa kun kaivoin kaapista syötävää. Treenistä piristyneenä tein vielä hieman blogihommia ennen kuin painoin pään tyynyyn.

Torstaina Henkka lähti kaverin kanssa reissuun kohti Kaakkois-Suomea. Minulle tuli heti ikävä, mutta yritin hukuttaa ikävän ajattelemalla, kuinka kivaa on olla välillä ihan yksin kotona. Sillä onhan se kivaa, voi ihan vapaasti katsoa mitä telkkariohjelmaa haluaa, popittaa musiikkia niin myöhään tai aikaisin kuin huvittaa, tehdä juuri sitä ruokaa josta itse pitää ja nukkua poikittain isossa parisängyssä. Jos siis osaa nukkua silloin kun toinen ei ole kotona. Minulla menee yleensä ainakin ensimmäinen yö levottomissa merkeissä kun havahdun monta kertaa yössä ihmettelemään vieressä olevaa tyhjää paikkaa.

Tällä kertaa sain kuitenkin nukuttua kuin tukki vaikka Henkka oli poissa. Kenties rentouttava sauna tai sitä edeltänyt lihastreeni saivat minut vaipumaan syvään uneen, sillä minusta tuntuu että nukuin koko yön samassa asennossa jossa menin nukkumaankin. En vallannut koko sänkyä vaan nukuin kiltisti omalla puolellani vasemmalla kyljelläni. Ennen nukkumaanmenoa luin Huili-lehdestä mielenkiintoista juttua hajuista ja tuoksuista. Luen yleensä aina ennen nukkumista kirjaa tai lehteä, sillä pieni rauhoittumishetki ennen silmien kiinni painamista auttaa nukahtamaan ja takaa hyvät yöunet. Tällä kertaa vuorossa oli tosiaan Huili, jonka näytenumeron sain kotiin blogin kautta.

Perjantaiaamuna huomasin että etenkin leuanvetoharjoitukset ovat tehonneet, sillä sekä kyljissäni että selässäni oli ihan uusia lihaksia kipeänä. Myös rintalihaksia ja käsivarsia kiristi käsipainojen kanssa heilumisen seurauksena. Hyvä juttu. Sain taannoisesta kehonkoostumusmittauksesta motivaatiota kasvattaa lihasmassaa ja alan pikkuhiljaa pitää lihasrääkkitreeneistä, vaikka joka treenin aluksi katsonkin kaihoisasti ulos lenkkipolulle. Tuolla minä haluaisin kipittää. Kiristävä penikka on kuitenkin myös sitä mieltä, että nyt treenataan lihaskuntoakin eikä aina vaan juosta, joten jään yhä useammin sisälle ähkimään käsipainojeni kanssa.

Perjantaina tein vähän pidemmän työpäivän ja kipitin sen päätteeksi Maajussin morsiamen kanssa Teurastamon Night Marketiin. Söin annoksen sammakonreisiä ja kävin ennustajalla. Aistimme markkinatunnelmaa ja otimme vielä ennen lähtöä annokset bataattiranskalaisia ja majoneesia viime syksyn Välimeren risteilyn kunniaksi. Koukutimme nimittäin itsemme siellä rapeiden ranskalaisten ja pehmeän majoneesin komboon, ja yhdistelmästä tulee tätä nykyä aina mieleeni ihanan lämmin syyskuun viikko Välimeren aalloilla.

Lauantaiaamuna heräsin jälleen hyvin nukutun yön jäljiltä pirteänä kuin Marco Bjurström Bumtsibumin tunnusmusiikin soidessa. Venyttelin puolisen tuntia, söin aamupalan ja vedin ratsastuskamppeet päälle. Istuin autoni Azipodin ratin taakse ja lähdin hakemaan Maajussin morsianta tallille. Ajamiseni sujui tällä kertaa muuten ihan mallikkaasti, mutta lähtiessäni peruuttamaan ruudusta laitoin vahingossa vaihteen eteenpäin ja ruusupuska sai pusun Azipodilta. Hups.. Onneksi refleksit toimi ja tajusin jarruttaa heti, sillä ruusupuskan takana virtaa joki (tai pieni puro se vaan on), jonne en halua autoani ajaa.

Tallilla laitoimme yhdessä Maajussin morsiamen ratsun valmiiksi, sillä minun Nikke-heppani oli jo valmiina edellisellä tunnilla. Tunnin alkaessa kiipesin satulaan, säädin jalustimet ja kun kumarruin kokeilemaan satulavyön kireyttä huomasin kuinka nenästäni valahti jotain maahan. Verta. Kiva! Onneksi minulla on aina nenäliinoja taskussa allergista nuhaani varten, ja sainkin putsattua verisen turvaliivini ja tyrehdytettyä verenvuodon melkein kokonaan jo alkukäyntien aikana. Naureskelin mielessäni sitä jos verenvuoto alkaakin uudestaan kesken suorituksen. Siellä minä sitten menisin esteradalla naama veressä, sillä eihän pieni nenäverenvuoto ole syy eikä mikään keskeyttää tehtävää, sikäli mikäli edes tajuaisin vuotavaa nokkaani kaiken tohinan ja keskittymisen aikana. Se saattaisi kyllä näyttää aika hurjalta, ja onneksi vuoto pysyikin kurissa koko tunnin niin säästyimme veriseltä näyltä.

Minun ja Niken osalta estetunti sujui tällä kertaa hyvin, mikä oli tervetullutta vaihtelua edellistunnin kaahauksen ja lähtöjumitusten jälkeen. Maajussin morsian sen sijaan onnistui pelästyttämään meidät putoamalla hurjan näköisesti alaselkä ja häntäluu edellä, ja taisi siinä rannekin olla jotenkin hullusti, sillä tunnin jälkeen sillä ei tehtykään enää juuri mitään ainakaan ilman kipua. Pelkäsimme jo luiden menneen rikki, mutta myöhemmin illalla sain tekstiviestitse hyviä uutisia, kun päivystyksessä oli todettu ettei murtumia ole. Huh.

Lauantaina, eli siis tänään, otin myös hieman aurinkoa, sillä halusin häivyttää urheilutopista tulleita rusketusrajojani. Aion nimittäin juhlia viikon päästä eräitä häitä olkaimettomassa mekossa, eivätkä painijatopin rajat oikein sovellu juhlaeleganssiin. Kokkailin myös meksikolaisia makuja Blogiringin seuraavaa kampanjaa varten. Siitä kuitenkin lisää syyskuussa, nyt aion odotella että viimeinen koneellinen pyykkiä on valmis ripustettavaksi ja sitten painun kirjan kanssa vastavaihdettujen lakanoiden väliin. Mikään ei tuoksu yhtä ihanalta kuin puhtaat valkeat lakanat ja Eero Kurppa (muistatteko vielä sen ohjelman? Se oli ihana!).

Huomenna on viikon ainoa päivä kun herätyskello pysyy hiljaa ja saan nukkua niin kauan kuin nukuttaa. Minun kohdallani se tarkoittaa varmaan seitsemän aikaan nousemista, mutta silti, on ihanaa kun saa herätä kaikessa rauhassa aamuauringon paisteeseen. Huomenna Henkkakin tulee jo kotiin ja ennen sitä ajattelin vielä hemmotella itseäni saunalla, manikyyrillä, pedikyyrillä ja kasvonaamiolla. Tyttöhömpällä. Lenkilläkin voisi käydä, varsinkin jos on kaunis ulkoilusää ja jos jalat ovat jumissa estetunnin jäljiltä. Reipas kävelylenkki tai rauhallinen hölkkä avaavat jalkoja mukavasti ja siihen päälle kun tekee vielä pitkät venyttelyt ja painuu saunaan, niin kintut kiittää.

Ihanaa lauantai-illan jatkoa ja hyvää yötä mikäli joku lukee tämän vielä tänään! Muussa tapauksessa nautinnollista sunnuntaita tai pirteää maanantaita, tiistaita, keskiviikkoa tai mikä päivä sattuukin olemaan. Ensi viikolla blogissa on luvassa ainakin marokkolaisia makuja, vinkkejä sienimetsän saaliin käyttämiseen sekä erään syötävän söpön kahvilan esittely.

Appelsiinitartaletit suklaayllätyksellä

Nämä appelsiiniset tartaletit näyttävät kenties vähän tylsiltä vaaleanhailakassa ulkoasussaan, mutta älä anna kalpean ulkonäön hämätä. Tartaletit kätkevät nimittäin sisäänsä herkullisen yllätyksen ja ovat todella ihanan makuisia. Rapea murotaikinakuori ja pehmeä appelsiinitäyte riittäisivät jo sellaisenaan, mutta minäpä jemmasin jokaisen tartaletin sisään vielä palan Fazerina-suklaata, joka suli sinne suloiseksi suklaasydämeksi. Ja kyllä muuten maistui niin työkavereille, perheelle kuin ihan minulle itsellenikin. Nam.

– murutaikinaa (mulla oli paketti kaupan pakastealtaasta löytyvää valmistaikinaa)
– 3 kananmunaa
– 3 dl kuohukermaa
– 1 appelsiinin mehu
– 1 dl sokeria
– Fazerina-suklaata

Kauli murutaikina ja painele se tartalettivuokiin. Esipaista taikinaa 5-10 minuuttia 175-asteisessa uunissa. Jos haluat voit laittaa vuokien pohjalle taikinan päälle kuivia herneitä, jotta taikina pysyy muodossaan, tai sitten uudelleenmuotoilet valunutta taikinaa esipaiston jälkeen hieman käsin.

Tee sitten täyte. Sekoita kerma, kananmunat, appelsiini mehu ja sokeri keskenään ja vatkaa hyvin. Laita jokaisen vuoan pohjalle pala Fazerina-suklaata ja kaada täytettä päälle. Paista 175-asteisessa uunissa 30-45 minuuttia niin että täyte hyytyy. Homma jähmettyy vielä uunista tulon jälkeenkin, joten täyte voi olla vähän hyllyvää kun otat tartaletit pois uunista.

Jäähdytä hyvin ensin huoneenlämmössä ja sitten jääkaapissa. Jos maltat odota seuraavaan päivään jolloin tartaletit maistuvat kaikista maukkaimmalta.

”Millainen on sinun vatsamakkara?”

Haa, arvasit oikein, kyseessä on taas hauska hakusanojen lista. Edellinen lista herätti niin paljon hilpeyttä, että eiköhän naureta taas yhdessä. Tässä siis parhaat palat hakusanoista, joilla blogiimme on viime aikoina löydetty. Postauksen kuvat ovat teeman mukaisesti jälleen jotakin todella randomia.

– mahan kova murina

– normaali nuori, kokeillut

– millainen on sinun vatsamakkara?

– ratsastajan olkapää (tämä lienee jatkoa edellisen osan ratsastajan reisille?)

– kauniita suomalaistyttöjä (ai kiitos! Tai no, Henkan kannalta ei ehkä niinkään kiitos..)

– reissulla sai halin

– autolla ajaminen pelottaa (ei hätää, täältä saat vertaistukea!)

– pömppis

– mentäiskö takaisin espanjaan (no mikä ettei!)

– miksi kaikki autot eivät ole automaattivaihteisia? (niinpä!)

– japanilainen pesin

– millä kadulla helsingissä on pöllö rakennuksen seinässä

– en pääse matkalle

– päiväkotien piha-aita

– kaikki sekaisin ja, kas

– ajo-opettaja huutaa

– puolalaiset haarajoella

– miksi laivan buffetissa vain yksi viinilasi (hae toinenkin?)

– miten istua moottoripyörän kyydissä?

– onko käpylässä ihanaa

– kaikki mitä yritän menee jotenkin pieleen

– que significa colaammeeee (ai että mitä?)

– todella pitkä tyttö (en ole minä ainakaan)

– alastomana keittiössä (en myönnä..)

– ihastuminen kaupassa

– rallikuskit hulluja

Että sellaisia asioita ihmiset ovat hakeneet Googlesta viime aikoina. Ihan jees, toivottavasti ovat löytäneet vastaukset ongelmiinsa.. Mitä mieltä olette, kasaanko jatkossakin tällaisia listoja hassuista hakusanoista vai olenko ainoa pönttö joka näille hihittelee?

Rakkaudesta Helsinkiin: Taka-Töölö

Töölö on ollut minulle keskeisestä sijannistaan huolimatta hyvin tuntematonta seutua, joten odotin innolla minun ja äidin kyseiseen kaupunginosaan kohdistunutta kävelykierrosta. Kiersimme samalla kertaa sekä Etu- että Taka-Töölön, mutta koska koko Töölön käsittävästä postauksesta tulisi aivan liian pitkä, päätin jakaa Töölö-kierroksen kahteen osaan. Aloitetaan aivan Meilahden rajalta ja kierretään tässä postauksessa Taka-Töölön merkittävimmät nähtävyydet.

Meilahden sairaalan kupeessa nököttää Lastenlinna, joka valmistui vuonna 1948 nykyiselle paikalleen Taka-Töölöön. Lastenlinnan tarina on alkanut kuitenkin jo vuonna 1910, jolloin Kalliossa toimi Lastenlinna-niminen äitien turvakoti, johon perustettiin myös ensimmäinen neuvola. Töölön 12-kerroksisessa tornitalossa sijaitsee nykyään lastenneurologian ja lastenpsykologian osastot.

Kauas näkyvä tornitalo herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Rakennuksen koristeellinen julkisivu on kieltämättä kaunis, mutta sen ränsistyneisyys on myös hieman surullista katsottavaa. Korkeaa taloa katsellessa tulee jopa hieman ahdistava olo, kun ajattelee minkälaisia kohtaloita jykevien seinien sisällä on aikojen saatossa nähty. Pysähtyessämme rakennuksen pihaan kiitimme luojaamme siitä, ettei meillä ole ollut asiaa tämän talon sisälle.

Nordenskiöldinkadulta löytyy Kelan päärakennus, joka on opaskirjamme mukaan yksi Alvar Aallon onnistuneimmista rakennuksista. Odotimme siis jotain todella hienoa, kunnes äiti tajusi, ettei herra Aallolta välttämättä kannatakaan odottaa mitään kovin upeaa. Ei ainakaan jos ottaa huomioon arkkitehdin muut superluomukset. Stora Enson sokeripalaksikin kutsuttu pääkonttori Katajanokalla lienee yksi Alvar Aallon tunnetuimmista töistä ja muuhun maisemaan täysin sopimaton möhkäle on kieltämättä melkoisen ruma. Kelan päärakennus on jos mahdollista vieläkin rumempi ja pyörimmekin oksettavan näköisen talon ympärillä ihmetellen, onko tämä todella etsimämme tärkeä nähtävyys. Ja olihan se. Sori vaan Alvar Aalto, mutta työsi eivät ole onnistuneet vakuuttamaan meikäturistia..

Yksi Helsingin kolmesta raitiovaunuhallista löytyy Töölöstä ja sehän on vuonna 1900 valmistunut Korjaamo, jonka yhteydessä toimii nykyään Ratikkamuseo, gallerioita, ravintoloita ja mitä vielä.. Korjaamo ja vanhat raitiovaunuhallit edustavat 1800-luvun teollisuusarkkitehtuuria tyypillisimmillään. Kaksi muuta raitiovaunuhallia sijaitsevat muuten Koskelassa ja Vallilassa. Joku mietti kuitenkin missä ne ovat ja koska minä olen kiva, säästän teidät googlettamiselta kertomalla vastauksen.

Topeliuksenkatu kuudessa sijaitsee Töölön kirjasto, jonka kattava musiikkiosasto on ollut ensimmäinen laatuaan Helsingin kirjastoissa. Rakennuksen edustalla on Lukusali-niminen taideteos, jota opaskirjamme niin ikään kehuu taiteilija Kari Juvan onnistuneimmaksi teokseksi. Kari Juva ei liene kovin kummoinen taiteilija, sillä ainakin tämä pronssimöhkäle näyttää keskeneräiseltä. Olemme kenties hieman ankaria taidekriitikoita, mutta tuollaisen hökötyksen osaisi tehdä kuka tahansa. Jatketaan siis matkaa kohti Sibeliuksenpuistoa, josta löytyy kaksi oikeasti upeaa taideteosta.

Ensimmäinen Sibeliuksen puistosta löytämämme taideteos on Kalevalan luomismyyttiä kuvastava Ilmatar ja Sotka -niminen patsas. Siinä sotka hautoo munaa Ilmattaren sylissä, ja kun munankuori halkeaa, syntyy sotkanmunasta koko maailma. Tästä pidimme kovasti, emmekä vähiten sen takia, että patsaan edessä päivää paistatteli suloinen koira. Sekin ymmärsi hyvän taiteen päälle. Kari Juvan patsaalle koirat eivät pysähtyneet edes nostamaan koipea.

Toinen Sibeliuksen puiston upeista taideteoksista on tietenkin Sibelius-monumentti. 600 urkupilliä sisältävä valtava muistomerkki on vaikuttavan näköinen ja sen ympärillä pyörii massoittain turisteja. Valtavan auringossa kimaltavan monumentin vieressä on myös Sibeliuksen kasvokuva. Muistatko vielä mistä setelistä tuima ilme on tuttu?

Sibelius-monumentilta jatkoimme matkaa kohti rannassa sijaitsevaa Cafe Regattaa. Söpö merellinen kahvila on täynnä hauskoja, kauniita ja humoristisiakin yksityiskohtia, ja kahvilarakennuksen pihassa leijaili niin valloittava korvapuustin tuoksu, ettei meidän tarvinnut kauan miettiä mitä tilaisimme. Pullaa sen olla pitää! Cafe Regatta oli niin valloittava kokemus, että teen siitä vielä myöhemmin oman postauksensa.

Kahvilalta jatkoimme matkaa kohti olympialaisia varten rakennettua soutustadionia, jota ei kuitenkaan käytetty olympiasouduissa, sillä sen edustalla oleva Taivallahti oli soutupäivänä aivan liian tuulinen. Harmi, stadionille olisi mahtunut jopa 4500 katsojaa, ja hökötyksen suunnitellut Hilding Ekelund olisi varmasti ollut otettu, jos hänen suunnittelemansa soutustadion olisi päässyt osalliseksi olympialaisiin.

Lähellä soutustadionia nököttää legendaarinen Mestaritalli-ravintola, jonka kyljessä piilossa puiden keskellä on Toivo Kuulan patsas, jota me kokeneetkin nähtävyyksien metsästäjät jouduimme etsimään melko pitkään. Lopulta löysimme kansalaissodassa nuorena kuolleen säveltäjän muistomerkin ja jäimme sen ääreen miettimään, mitä sukua Toivo mahtaa olla Sergeille ja Igorille?

Seuraavaksi etsimme Kesäkatua, sillä olisimme halunneet laulaa siellä Dannya ja katsoa kuinka kosteaa höyryä nousee tiestä. Kiersimme kadun kuitenkin lahjakkaasti ja tyydyimme lopulta vain katsomaan Mechelininkadun toiselta puolelta, että tuossa se Dannya polttava katu nyt on. Kuvassa sen eteen on tietenkin osunut auto. Hyvin mä olen taas katsonut mitä ja miten kuvaan..

Mechelininkadulta löytyy myös Kaartin pataljoonan kasarmirakennus, joka on toiminut muun muassa Helsingin autokomppanian kasarmina, mikä tarkoittanee sitä, että isäni on viettänyt siellä paljon aikaa. Vuonna 1935 valmistunut rakennus on jo pahasti ränsistynyt, autokomppania on muuttanut sieltä pois ja parhaillaan rakennukseen suunnitellaan rakennettavaksi asuntoja. Kunhan korjaatte kuluneen talon hyvin ennen sitä.. Se ei nimittäin näytä nykykunnossaan kovin houkuttelevalta kotitalolta.

Kivelän sairaalan sisäpihalla on ihanan niminen taideteos. Suviseppele on melko uusi, se on valmistunut vuonna 1996 brittitaiteilija Macleanin toimesta. Me odotimme näkevämme jotakin kaunista, emmekä meinanneet ymmärtää, että kaatuneelta sinisävytteiseltä aidalta näyttävä hökötys on etsimämme taideteos. Jos nyt totta puhutaan, niin tämä samaiselta sisäpihalta löytyvä ”taideteos” oli meistä paljon kauniimpi:

Että keskittykääs vaan britit siihen minkä parhaiten osaatte, eli…….öööö…….hmmmmm…..tuleeko jollekulle jotain mieleen? Lomakohteissa möykkäämiseen..? Kuninkaallisten yrjöjen tekemiseen..? Hmm, jatketaan eteenpäin..

Seuraavaksi todistimme Töölön rumuutta tsekkaamalla Töölön kirkon, josta en näköjään ottanut edes kuvaa. Ihmettelimme hieman mikä Töölössä viehättää, sillä täällähän on paljon rumia rakennuksia, liian vilkasliikenteisiä teitä, meteliä ja ahdistavia talomöhkäleitä. Kaupunginosan nimikin kuulostaa rumalta. Töölön kunniaksi kerrottakoon kuitenkin, että kaupunginosa kätkee sisäänsä myös kauniita puistoja, upeaa merimaisemaa, Salmiakkikioskin ja etenkin Etu-Töölöstä löytyy hauskannäköisiä vanhoja rakennuksia. Emme silti haluaisi muuttaa tänne ja mietimme missä Töölön suosio piilee. Sijainnissa?

Juuri kun olimme haukkuneet Töölön rumaksi, löysimme jotakin melkoisen kaunista. 1930-luvulla valmistunut Art Deco -kortteli oli yksi koko Töölön lemppareistani Sibelius-monumentin sekä Cafe Regatan lisäksi. Sandelsinkadun, Välskärinkadun, Pohjoisen Hesperiankadun ja Runeberginkadun rajaamassa korttelissa on hauskan värisiä ja koristeellisia taloja, joista omat suosikkini sijaitsivat Välskärinkadulla. Tässä kohtaa Töölö oli kaunis ja rauhaisakin, ainakin niin kauan kuin piti katseensa Art deco -taloissa, eikä kurkistanut tien toisella puolella möllöttäviin karuihin kerrostaloihin, joista pari oli harvinaisen luotaantyöntävän näköisiä.

Ennen Etu-Töölön puolelle koukkaamista kävimme kurkistamassa vielä Sibelius-Akatemian edessä olevaa Graniittipursi-nimistä taideteosta. Yli kolmemetrinen Taivassalon punaisesta graniitista tehty veistos paljastettiin Sibelius-Akatemian toimitalon vihkiäisissä vuonna 1983.

Seuraavassa osassa ylitämme Hesperiankadut ja tutustumme Etu-Töölön ihmeisiin. Lupaan yrittää olla haukkumatta Töölöä liikaa, ettei kaikenmaailman sankareiden tarvitse taas täyttää kommenttiboksia älyvapailla palautteillaan. Ei sillä, toistaiseksi minua on vain naurattanut yksinkertaisten ihmisten vihamieliset kommentit, joita etenkin nämä Helsinki-postaukset tuntuvat jostain syystä keräävän. Joten jatkakaa vaan ihan vapaasti, voinhan minä sitten poistaa tylsät kommentit jos ne alkavat kyllästyttää.