”Vaikka esteitä on joskus tiellä kohtalon..”

Päätin sitten näköjään päättää ratsastuskoulun kesäkauden omalta osaltani kunnon esteratsastusputkeen. Homma alkoi eräänä perjantaina tavallisella esteratsastustunnilla, lauantain ja sunnuntain lepäsin ja maanantaina aloitin viiden päivän esteratsastuskurssin, joka loppui siis saman viikon perjantaina. Eikä tässä vielä kaikki, sillä olin ottanut lauantaille vielä hullun 1,5 h esteistuntatunnin. Siihen olisi hyvä päättää kesäkausi ja pitää muutama viikko heppailutaukoa ennen syyskauden alkamista.

Esteratsastuskurssi on jo itsessään rankka, sillä tottumattomalle viisi ratsastuspäivää putkeen on aika paljon etenkin näillä helteillä. Kun ryhmä on vielä pienryhmä, eli oman vuoron odottelutauot ovat lyhyempiä kuin silloin jos ratsastajia on enemmän, on rankkuus (ja toki samalla myös hauskuus) taattu.

Ja mitä tulee siihen kauden päättäneeseen esteistuntatuntiin, niin olen kertonut ennenkin, että esteistuntatunnit ovat parhaimmillaan yksi rankimmista asioista mitä tiedän. On siis tosi fiksua ottaa ekstrapitkä sellainen heti viisipäiväisen estekurssin perään. Onpahan ainakin tullut taas laitettua itsensä koville. Jännitin etukäteen kestävätkö paikat, vai paukkuvatko vaikkapa polvet rikki, mutta melkein ehjänä selvittiin. Muutama hiertymä ja mustelma kuuluu asiaan ja loppuviikosta venähtänyt käsilihaskin parani yllättävän nopeasti.

Postauksen kuvat ovat pari vuotta vanhoja, mutta suunnilleen samalta me näytämme Felian kanssa edelleen.

Putki alkoi tosiaan perjantaina, jolloin olin tavallisella kesäkorttitunnilla. Hyppäsimme mukavan matalia esteitä pisaranmallisella uralla ja alkuverryttelyksi ratsastimme muutaman maapuomin yli. Minulla oli parin vuoden tauon jälkeen hassu Rio-poni, joka on kaikista tallin persoonallisista poneista persoonallisin. Syötävän söpö musta poni innostui esteistä ja kipitti vauhdilla niiden yli. Väliin mahtui pieni ilopukki ja matkalla kentälle piti tien varresta napata vähän vihreää heinää suuhun matkaevääksi. Tunnin päätteeksi poni kiitti minua ottamalla ratsastushousujeni kankaan hampaiden väliin ja ennen tuntia pikkuriiviö sai melkein otettua suitset pois päästään. Niskahihna oli jo toisen korvan väärällä puolella kun tajusin mitä poni touhuaa. Melkoinen persoona.

Maanantaina sitten alkoi kesän toinen esteratsastuskurssini (tunnelmia ensimmäiseltä kurssilta voi kurkata täältä, täältä ja täältä). En ollut ollut tallimme kolmannen ratsastuksenopettajan estetunneilla ennen perjantain kesäkorttituntia, mutta olin kuullut niitä kehuttavan kivoiksi. Siispä menin iloisin mielin tallille ja hymy levisi entisestään kun luin tallin seinältä saaneeni ensimmäisen tunnin ratsuksi kunnon estetykin. En olekaan hypännyt pitkään aikaan Felialla, joten oli kiva päästä pomminvarman esteratsun selkään.

Menimme ensimmäisellä tunnilla neljää suoralla linjalla olevaa maapuomia, jotka korotettiin yksitellen esteeksi niin, että lopulta meillä oli neljän esteen sarja. Hyppäsimme sitä molemmista suunnista ja Felialla homma hoitui hienosti. Ei tarvinnut jännittää meneekö heppa esteiden yli, sillä Felia ponnistaa vaikka paikaltaan jos sitä pyytää. Tai vaikka ei edes pyytäisi (tämäkin on nähty).

Näimme tämänkin kurssin ensimmäisen tippumisen jo ensimmäisellä tunnilla ja se olikin melkoinen selviytymiskamppailu. Heppa hyppäsi ensimmäisen esteen jotenkin hassusti niin, että ratsastaja horjahti hepon kaulalle/kyljelle roikkumaan, mutta pysyi kuitenkin kyydissä. Heppa jatkoi kyljellä roikkuvasta ratsastajasta huolimatta kiltisti kaikkien neljän esteen yli ja ratsastaja pysyi jollain käsittämättömällä sisulla kyydissä koko tehtävän läpi. Vasta sitten kun heppa pysähtyi tuli ratsastaja jaloilleen maahan, nauroi ja kipusi takaisin selkään. Ihan uskomaton esitys. Sen kun olisi saanut nauhalle voisi suomalaista sisua kuvailla jatkossa vain näyttämällä kyseisen videon.

Voisin melkein väittää, että jos ratsastaja ehtii tajuta yhtään mitään lähtiessään putoamaan maahan, saa hän jostain jotain ihme voimia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Toisinaan sitä löytää itsensä ratsastuskentän hiekasta ilman että ehtii ajatella pienintäkään ajatusta, mutta jos tippuminen alkaa hitaammin, tulee jostain reflekseistä suuri takertumisen tarve ja sitä puristaa käsillään tai jaloillaan niin kovaa, ettei välttämättä putoakaan. Ehkä kyse on jostain alkukantaisesta selviytymisrefleksistä, joka herää kun ihminen tajuaa että kohta saattaa sattua.

En tiedä onko teoriassani mitään järkeä, mutta itse olen ainakin onnistunut löytämään itsestäni ihan hulluja voimia tasan sillä sekunnilla, kun tajuan etten halua pudota märkään mutaan tai esteen päälle. Ehkä minulla on ollut myös tuuria mukanani kun olen päässyt lähes varmasta tippumisesta huolimatta takaisin satulaan ilman maakosketusta, tai sitten suomalaisissa on oikeasti sitä kuuluisaa sisua. Olen kyllä myös lentänyt lapsena hepan selästä pari kertaa niin, että silmissä vaan vilisee enkä ehdi tajuta yhtään mitä tapahtuu, joten kai se riippuu myös siitä miten pahasti hepan selässä horjahtaa. Mutta kuitenkin, hienoja kamppailuja sitä tulee välillä nähtyä kun harrastaa ratsastusta.

Kurssin ensimmäinen tunti on nyt siis takana ja huomenna jatketaan. Olin rankan päivän jäljiltä niin väsynyt, että nähtiin sekin ihme, että Martina meinaa nukahtaa autossa kuljettajan paikalle. Liikenteessä olin vielä suhteellisen skarppina, mutta parkkipaikalle päästyäni tiesin voivani nukahtaa tähän paikkaan jos vaan laittaisin silmät kiinni. Oma sänky houkutti kuitenkin autossa vietettyä yötä enemmän, joten laahustin suihkuun, syömään ja nukkumaan.

Yö meni mukavasti painajaisunia katsellessa ja aamulla kysyin peloissani Henkalta, että enhän ole sekoillut yöllä mitään. Minullahan on tapana tehdä omituisia asioita unissani, kuten avata ikkuna ja jäädä tuijottamaan siitä ulos, kävellä keskelle olohuoneen lattiaa tuijottamaan digiboksin numeroita, käydä suihkussa vaatteet päällä ja vaikkapa syödä kaappiin unohtuneet suklaakeksit. Ymmärtänette siis hätäni kun muistin aamulla nähneeni unta, jossa olin yksin kotona, murtomies tuli ovesta sisään, heitin häntä tuolilla ja huusin niin maan perkaleesti apua. Uni oli niin todentuntuinen, että pelkäsin luulleeni yöllä kotiin tullutta Henkkaa murtomieheksi ja heittäneeni häntä unissani tuolilla, mutta luojan kiitos tämä uni nähtiin rauhallisesti sängyssä maaten. Huh.

Se näyttää kieltä.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply