Dinner in the sky

Saimme taannoisessa Illallinen pimeässä -tapahtumassa ilahduttavan yllätyksen Elämyslahjoilta. Lahjakortit Dinner in the Skyn lounaalle! Lounaaseen kuuluu kolme ruokalajia, aperitiivi ja muutama lasi viiniä ruokajuomaksi, ja hauskinta koko hommassa on se, että ruokailu tapahtuu nosturin nokassa noin 50 metrin korkeudessa.

Ruokailijat köytetään penkkeihin tukevilla vöillä ja korkeuksiin nostettu pöytähökötys pysyy mukavan vakaana, sillä lähestulkoon pelkkiä vaakapintoja sisältävä pöytä ei paljon tuulesta hetkahda. Noin puolessa välissä ruokailua pöytä pyöräytettiin ympäri niin, että myös toisen puolen maisemia pääsi ihailemaan. Kolme ruokalajia tarjoiltiin ripeästi ja henkilökunta rupatteli mukavia, mikä sai jännittyneet ruokailijat ainakin hieman rentoutumaan.

Ennen taivaalle nousemista istuimme hetken nosturin vieressä olevassa teltassa ja nautimme samalla aperitiivit. Ennen pöytään istumista kuulimme vielä hieman käytännön ohjeistusta. Isot laukut tulee jättää telttaan, mutta mukaan saa ottaa kameran, kännykän, aurinkolasit ja muuta pientä tavaraa. Kyseisenä sunnuntaina sää oli lämmin ja ylhäällä puhaltava tuulikin mukavan leppoisa, joten lyhythihaisella pärjäsi hyvin.

Tässä vaiheessa vielä hymyilyttää.

Pian meitä alettiin ohjailla pöytään, jonka ympärillä oleviin tuoleihin meidät köytettiin tiukasti vöillä kiinni. Kiittelin mukavan tukevaa tunnetta ja ajattelin, ettei tämä ehkä olekaan edes korkeanpaikankammoiselle niin pelottava kokemus kuin voisi luulla. Hah, ja mitä vielä! Kun pöytää alettiin nostaa ylös, alkoi tämän tytön hymy hyytyä, kroppa jännittyä ja sydän hakata tuhatta ja sataa. Ei hemmetti, nyt pelottaa! Olen melkoinen sankari jos selviän tästä hengissä.

Hymy alkaa hyytyä kun pöytää nostetaan ylös..

..ja ylhäällä ei enää naurata. Apua, mä oon ihan perkaleen korkealla!

Toinen osasi nauttia koko ajan!

Yläilmoissa mielellään viihtyvällä Henkalla oli sen sijaan paljon rennompi olo ja hän kuvasikin naureskellen lähes paniikissa olevan avovaimonsa ilmeitä. Ote kännykästä tiukkeni kuitenkin Henkallakin ja itse ruokailun alettua melkein jokaisella suupalalla tuli varmistettua, että aterimet ovat tiukasti otteessa. Viiniäkin maistoin epäkohteliaasti heti kun sitä oli kaadettu lasiin, ja mietin hetken, että olisi vaan pitänyt ottaa se rohkaisuryyppy, josta uhosin jo aiemmin. Toisaalta oli paljon hauskempaa kokea jännitys ilman dopingia, sillä pahimman paniikin laannuttua olo oli ihan uskomattoman ihana.

Samalla kun Henkka kääntyili rennosti tuolillaan ja katseli suoraan alaspäin, varoin minä visusti katsomasta alas ja pidin katseeni tiukasti horisontissa tai edessäni olevassa pöytätasossa. Ei olisi kivaa jos koko hökötys pitäisi laskea heti maahan kun meikäläinen saisi paniikkikohtauksen katsottuaan alas. Korkeaan paikkaan kuitenkin tottui yllättävän nopeasti ja lopulta uskalsin kurkkia maahankin pienen spontaanin kiljahduksen saattelemana. Kihelmöivä koko kropan läpi kulkeva adrenaliiniaalto tuntui hassulta, ja olin lopulta tosi ylpeä siitä, että uskalsin kurkistaa myös suoraan alaspäin. Ja että ylipäätään uskalsin koko hommaan mukaan! Jälkeenpäin olisi varmasti harmittanut jos olisin jänistänyt.

Meille tarjoiltu ruoka oli erinomaista, vaikken valitettavasti osannutkaan nauttia siitä samalla tavalla kuin olisin maankamaralla osannut. Yritin kyllä maistella makuja ja keskittyä olennaiseen, mutta pienen kehoa pitkin hiipivän paniikkireaktion kurissa pitäminen hieman häiritsi ruokailuani. Suupalat piti asetella tarkkaan haarukkaan, jotta sapuska pysyisi siinä varmasti, eikä tipahtaisi syliin tai maahan. Vyöt olivat niin tiukassa, ettei lautasen päälle päässyt kurottumaan, joten matka lautaselta suuhun tuntui siksikin pitkältä.

Alkuun lohta.

Pääruoaksi ankkaa.

Jälkkäriksi marjoja ja marenkia.

Onnistuimme kuitenkin saamaan kaiken ruoan nätisti suuhun asti, emmekä tiputtaneet mitään maahan. Eräällä ruokaseurueemme jäsenellä ei käynyt yhtä hyvä tuuri, sillä hän tiputti kännykkänsä alas. Oli kuulemma vasta toinen viikon aikana pöydästä tippunut esine, joten hienosti ovat ihmiset puristaneet aterimiaan, viinilasejaan, kameroitaan ja kännyköitään. Useimmin alas lentelee kuulemma kameran linssinsuojuksia, ne kun ovat niin kevyitä, että tuuli nappaa ne helposti pöydältä mukaansa.

Kuten arvata saattaa, oli lounas taivaalla yksi huikeimmista kokemuksista ikinä. Minulle se oli valtava itseni ylitys ja mahdollisuus vetää typerää korkeanpaikankammoani oikein kunnolla turpaan. Henkalle kokemus oli rennompi, mutta toki myös hänelle aivan mahtava elämys. Ilman korkeanpaikankammoa maisemista, ruoasta ja kokemuksesta on helpompi nauttia, mutta korkeita kammoavan olotila maahan päästyä on sen sijaan jotain ihan sanoinkuvaamattoman hienoa. Jippii, mä tein sen! Kiitos Elämyslahjat!