”Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä..”

Martinan ajopäiväkirjat jatkuu! Muistatteko kun olin viimeisimmässä autoilupostauksessa uskaltautunut ekaa kertaa ikinä yksin rattiin? Minä ainakin muistan enkä unohda sitä varmaan ikinä. Sen verran jännää se oli.

Luulin että seuraava kerta yksin ratissa olisi paljon helpompi kun takana oli jo yksi onnistunut autoilukokemus. Vaan mitä vielä, minusta tuntuu että jännitin tokaa yksinäistä ajokertaa jopa enemmän kun sitä ensimmäistä. Kun kolmaskin ajokerta yksin tallille jännitti, aloin olla jo epätoivoinen ja valmis heittämään ajohanskat tiskiin. Eikö tämä pelko koskaan hellitä? Ei ole kivaa olla joka lauantaiaamu hermorauniona ja vapista hermostuneena tallille lähtiessä sykkeen tikittäessä tuhatta ja sataa. Ei tee hyvää sydämellekään olla viikottain niin paniikissa. Ääää, mä en ala! Mä haluan tykätä ajamisesta!

Ja kappas vaan, olisiko se sitten ollut neljäs kerta kun autolle lähteminen jännitti vielä melkoisesti, mutta kun istuin Azipodin ratin taakse, oli jännitys kadonnut ja tilalla oli ihan normaali olotila. Ehkä vähän keskittyneempi kuin normaalisti, mutta silti rento. Ajaminen oli ajoittain jopa ihan kivaa ja ennen kaikkea normaalia. Jes, kyllä tämä tästä vielä! Kohta ajelen menemään täällä ihan muina miehinä niin kuin normaalit autoilevat ihmiset.

Ja tosiaan, tallimatkat sujuvat nykyään ilman sen suurempia sydämentykytyksiä. Reitti on jo niin tuttu, että uskallan räplätä samalla radiota ja laulaa kailottaa autossani kuin mikäkin Pavarotti (ihan samalta kuulostaa, uskokaa pois). Edes eteen ilmestyvät lakaisukoneet, ruuhka, tallitiellä vastaan tuleva auto tai muut erikoistilanteet eivät jännitä. Kyllä mä osaan ja kyllä mä pärjään.

Minulla on jopa yksi lempikohtakin tallimatkallani, jota odotan aina innolla. Kyseessä on viimeinen pitkä suora ennen kotitielle kääntymistä. Suoran alussa saa kiihdyttää liikenneympyrän hidastamasta mateluvauhdista kuuteenkymppiin, ja minusta on niin ihanaa painaa kaasu pohjaan, että nauran usein ääneen tai päästän sellaisia wruumWRUUUUUUUMMM ääniä suustani, joita pikkupojat päästelevät leikkiessään autoilla. (Tässä vaiheessa tuli mieleen, että kannattaako sitä ihan kaikkea kertoa, mutta äh, meni jo!)

Vaikka tallimatkat sujuvatkin nykyään ihan mukavasti, niin kaikki muu ajaminen sitten jännittääkin yhä edelleen. Olen yrittänyt harjoitella muitakin reittejä, mutta tallireitti on ainoa jolle olen toistaiseksi uskaltautunut yksin. Harjoituksen ja rutiinin vuoksi olen pyytänyt päästä rattiin vaikkapa silloin kun ajamme äidille tai kavereita moikkaamaan, ja vaikka ajaminen sujuukin jo paremmin, ovat kaikki vieraammat reitit silti melkoisen jännittäviä etenkin jos niihin kuuluu isommalle tielle liittyminen.

Äitienpäivänä sain harjoitella ajamista oikein olan takaa. Päräytimme ensin motaria pitkin Korsoon, sieltä pikkuteitä pitkin Keravalle ja Keravalta moottoritietä pitkin takaisin Korsoon. Korsosta ajoin pikkuteitä pitkin Vantaalle äipän luokse ja sieltä vielä pikkuteillä hortoillen kotiin, niin ettemme välillä tienneet kumpikaan missä olemme ja mistä kannattaisi kääntyä. Laskeva aurinkokin paistoi suoraan silmiin, joten haastetta oli melkoisesti.

Kävin koko päivän ylikierroksilla, sillä jännitin vaan seuraavaa ajopätkää tai vaihtoehtoisesti olin adrenaliinitärinöissä juuri ajettuani. Kun pääsimme vihdoin illalla ehjinä kotiin, olin niin onnellinen ja helpottunut, että rojahdin lötkönä sohvalle möllöttämään. Kokemus oli varmasti opettavainen ja minulle teki hyvää huomata, että selvisin tästäkin ajopäivästä kunnialla. Mitä nyt meinasin töräyttää Azipodin suoraan pillit päällä kiitävän ambulanssin eteen/kylkeen, mutta onneksi ehdin kuitenkin jarruttaa ajoissa, ja siinä minä sitten olin säikähtäneenä keskellä risteystä. Silloin saattoi päästä muutama kirosana. Henkalta ainakin pääsi.

Seuraava tavoitteeni on ajaa yksin töihin ja ehkäpä jopa töistä suoraan tallille. Toistaiseksi kuulostaa vielä melko mahdottomalta, mutta pakkohan siitäkin on selviytyä joskus. Täytyy käydä harjoittelemassa reitti läpi Henkan kanssa ainakin kerran ja välttää pahimpia ruuhka-aikoja. Toinen kaukainen tavoite on käydä yksin tankkaamassa. Sitä olemme jo harjoitelleet, ja ehkä kohta tapahtuu sekin ihme, että Martina seisoo yksin tankkaamassa, saa bensakorkin ihan itse kiinni eikä polta koko huoltoasemaa maan tasalle.

Huh, kyllä tässä siis vielä harjoiteltavaa on ja rutiinin muodostumiseen kuluu tolkuttomasti aikaa. Mutta olen minä edistynytkin kun miettii sitä ihan ensimmäistä ajokertaa piitkänpitkän tauon jälkeen. Nythän olen jo lähes ammattilainen verrattuna siihen itkevään ja toheloivaan kuskiin, joka ei osannut edes ajaa moottoritiellä suoraan.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply