Monthly Archives

kesäkuu 2013

Remoulade

Olisi kiva tarjota teille aina jotain kivoja, tosi erikoisia ja jännittäviä reseptejä (kuten vaikkapa paistettuja sirkkoja), mutta koska haluan blogini olevan myös kattava reseptiarkisto ihan itsellenikin, on minun välillä postattava aivan tavallisia reseptejä, joihin ei liity mitään kivaa tarinaa, ja jotka ovat vaan, noh, tylsiä.

Tämä remoulade-kastike on yksi tylsistä perusresepteistä. Kastikkeen ohjetta googlettava varmasti ilahtuu löytäessään täältä remouladen ohjeen, mutta tarinoilla höystettyihin resepteihini ja muihin hassuihin höpötyksiin tottuneet saattavat pettyä huomatessaan, että uusi postaus onkin vain tylsä kastikeresepti. Vaan ei voi mitään, nyt tehdään remoulade-kastiketta ja sillä selvä.

Remoulade

– suolakurkku
– ruohosipulia
– kapriksia
– 2 dl majoneesia
– 1 tl (dijon)sinappia
– puolikkaan sitruunan mehu
– suolaa ja valkopippuria

Halkaise suolakurkku, poista sisältä siemenet ja pilko jäljelle jäänyt kiinteä osa kuutioiksi. Pilko myös ruohosipuli ja lisää se samaan kulhoon suolakurkkukuutioiden kanssa. Kippaa perään pari ruokalusikallista kapriksia, majoneesi ja sinappi. Purista sitruunamehu joukkoon ja mausta suolalla sekä valkopippurilla. Anna tekeytyä jääkaapissa hetki ennen tarjoilua.

Remouladeen dipataan perinteisesti ainakin fish & chipsiä (jonka ohje on tulossa tänne hieman myöhemmin), mutta myös muut rasvaiset ja muuten vaan tuhdit ruoat ilahtuvat remouladen kirpeydestä. Mikset käyttäisi tätä myös vaikkapa salaatissa tai yleiskastikkeena grillipirskeissä. Ei huono, sanoo Jorma Uotinen.

Rakkaudesta Helsinkiin: Haaga

Kuinka moni on ihmetellyt miksi Etelä-Haagaan junalla matkustettaessa pitää jäädä pois Huopalahden asemalla? Eikö Etelä-Haagan asema olisi luontevampi nimi Haagassa sijaitsevalle asemalle? Kaupunginosan pohjoisosastahan löytyy Pohjois-Haagan asema, mutta Etelä-Haagassa asema onkin nimeltään Huopalahti. Täh. Huopalahtihan on ihan oma paikkansa Haagan eteläpuolella! Ja miksi ihmeessä Haagassa on myös Huopalahden nimeä kantava kirkko? Eihän tässä ole mitään järkeä.

Paitsi että on sittenkin. Haaga kuului nimittäin aikoinaan aina vuoteen 1923 asti Huopalahden kuntaan, ja niinpä nykyisessä Haagan kaupunginosassa sijaitsevat juna-asema ja kirkko kuuluivat ennen muinoin silloiselle Huopalahden kunnalle. Toki nimet olisi voinut muuttaa kun Haaga itsenäistyi vuonna 1923 omaksi kaupungikseen, mutta Haagan kauppalana tunnettu kaupunki ei ilmeisesti kokenut tarpeelliseksi tehdä niin. Haaga pysyi itsenäisenä kaupunkina vuoteen 1946 asti, jolloin se liitettiin osaksi Helsinkiä.

Haaga jakautuu Etelä-Haagaan ja Pohjois-Haagaan ja nämä kaksi osaa ovat keskenään hyvin erilaisia. Puistomaisesta ja rauhallisesta Etelä-Haagasta löytyy söpöjä vanhoja rakennuksia, kiva pieni puisto ja Martinan eksän silloinen koti. Äiti ihmetteli miksi tunnen seudun niin hyvin, kunnes muistutin että eräs menneisyyteen kuuluva herra asui Etelä-Haagassa. Etelä-Haagan kaduilla olen muun muassa sauvakävellyt ensimmäisen kerran elämässäni (tärkeä muisto!), kipittänyt sydän särkyneenä kohti kotiin vievää junaa ja palannut myöhemmin erään toisen herran parvekkeelle viettämään iloisia kesäiltoja.

Näillä seuduilla on vietetty myös opiskelijabileiden jatkoja erään tutorimme kämpässä, joten Etelä-Haaga on täynnä nuoren Martinan elämään kuuluneita muistoja. Oi niitä aikoja.. Onneksi ne ovat kuitenkin jo ohi. Nuori Martina ei aina ollut se kaikista järkevin tapaus, mutta toisaalta se kai kuuluu nuoruuteen?

Pohjois-Haaga sen sijaan on ollut minulle aivan vierasta aluetta ja opaskirjamme Sunnuntaikävelyllä Helsingissä kertoo sen olevan Helsingin ensimmäisiä lähiöitä. Kaupunginosaa alettiin rakentaa 1940 ja 1950 -luvuilla ja seudulla onkin tuolle ajalle tyypillisiä kerrostaloja, joita kutsun neliötaloiksi niiden kuutiomaisen muodon, neliönmuotoisten ikkunoiden ja rapattujen eri väristen ulkoseinien takia. Pohjois-Haagassa on myös meidän mielestä erittäin luotaantyöntävän näköisiä korkeita kerrostaloja, ihania metsän keskellä risteileviä lenkkipolkuja ja ainakin juhannuspäivänä erään polun varrella oli todellinen spurgujen vuosikokous.

Ristimmekin Pohjois-Haagan pohjoisimman kolkan alueen slummiksi, sillä meille tuli todella epämiellyttävä olo Adolf Lindforsin ja Ida Aalbergin tien lähistöllä olevien spurgujen, räkälöiden, rumien talojen ja roskien keskellä. Tänne emme muuttaisi mistään hinnasta, mutta muualla Haagan alueella sekä myös Lassilassa, jonne vahingossa eksyimme, voisimme hyvinkin kuvitella asuvamme. Minä katsoinkin jo äidille sillä silmällä vanhainkoteja, kuurojen kulttuurikeskusta ja muita höperön vanhan mummon paikkoja, joihin ajattelin äitimuorini dumpata. Ja tämähän oli sitten taas meidän keskinäistä todella omituista huumoria, josta kenenkään ei tarvitse pahastua.

Noniin, lähdetäänpä sitten kiertämään Haagan katuja ja aloitetaan homma siltä Huopalahden asemalta, jolla möllöttää vanha Karjalasta 1910-luvulla nykyiselle paikalleen tuotu asemarakennus. Vaaleanpunainen rakennus on ollut aikoinaan varmasti todella upea kun se on kerran roudattu paikalle kaukaa Karjalasta asti, mutta nyt se on valitettavasti päässyt hieman rapistumaan. Lippuja vanhassa asemarakennuksessa ei ole myyty enää aikoihin, vaan talossa toimii eri alojen yrityksiä. Joskus siellä ainakin oli kampaaja, nyt en katsonut niin tarkasti.

Suurin syy Haagaan suuntaamisellemme oli Alppiruusupuisto, jonka väriloisto on upeimmillaan kesäkuussa. Alueelle on istutettu lähes 900 alppiruusujen sukuun kuuluvaa lajiketta, mutta harmiksemme suurin osa kukista oli kukkinut jo juhannukseen mennessä, ja näimme vain rauhaisan vihreän metsikön pitkospuineen. Upea paikka oli nytkin, mutta kukkien väriloisto täytyy päästä kokemaan vaikkapa sitten ensi vuonna.

Alppiruusupuistosta jatkoimme matkaa Eevi Ahon suunnittelemalle Hakavuoren kirkolle, joka on valmistunut vuonna 1963. Punatiilinen kirkko taistelee kaupungin rumimman kirkon tittelistä Lauttasaaren kirkon kanssa ja löysimme muutenkin Haagasta yhtäläisyyksiä Lauttasaaren vanhempien osien kanssa. Tunnelma oli sama ja niitä neliötalojakin löytyy molemmista paikoista.

Seuraavaksi kipitimme metsäpolkuja pitkin Punakaartin haudalle, jonne on haudattu 24 saksalaisten vuonna 1918 teloittamaa punakaartin sotilasta. Vakavoiduimme hetkeksi miettimään kuinka kamalaa on ollut, kun saman maan asukkaat sotivat toisiaan vastaan. Eihän siinä ole mitään järkeä! Olin juuri lukenut noistakin ajoista kertovan Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teoksen, ja hauska sattuma oli se, että kirja oli nyt mukanamme Punakaartin haudalla. Lainasin sen nimittäin äidille, sillä olemme molemmat kiinnostuneet näiden Helsinki-kierrostemme myötä yhä enemmän Helsingin ja Suomen historiasta, ja teos on muutenkin suosittelemisen arvoinen vaikkei historia kiinnostaisikaan. Lukekaa ihmiset kirjoja! Se lisää viisautta, kuten meistäkin voi hyvin huomata (kröhöhöm..).

Tässä välissä eksyimme Lassilan puolelle, mutta tajusimme onneksi melko pian olevamme väärässä paikassa ja koukkasimme takaisin Haagaan. Seuraava kohteemme oli Ida Aalbergin kadun päässä nököttävä Ida Aalbergin patsas. Olimme ihmetelleet näyttelijättären Kaisaniemessä sijaitsevan muistomerkin rumuutta jo aiemmin, eikä tämä lähiökuppilan pihalla nököttävä patsaskaan ollut kovin imarteleva niin sijaintinsa kuin ulkonäkönsäkään puolesta.

Lähdimmekin vauhdilla ahdistavalta alueelta kohti Ilkantiellä sijaitsevaa Valkeaa taloa. Erikoisen näköinen talo on jo aiemmin mainitsemani kuurojen kulttuurikeskus, jonne minä ja äiti huonokuuloisina pölvästeinä kuuluisimme molemmat.

Matkalla Valkealle talolle ihastelimme taas Pohjois-Haagan viihtyisämpiä seutuja sekä muun muassa mieskirjailija Maiju Lassilan tietä. Kyllä, kuulit oikein, Maiju Lassila oli mies ja tämä ei nyt ole meidän huumoriamme vaan ihan oikeaa faktatietoa. KVG jos et usko.

Valkealta talolta kävelimme kohti Etelä-Haagaa, josta etsimme ensin Huopalahden kirkon. Vuonna 1908 valmistunut ihastuttava puurakennus on yksi söpöimmistä kirkoista joita olen nähnyt. Suomalaisuuden pirtin piti toimia kirkkona vain väliaikaisesti, mutta koska Eliel Saarisen suunnittelemaan uuteen kirkkoon ei ollutkaan rahaa, toimii vanha puurakennus kirkkona edelleen ja kyseisenä päivänä siellä oli meneillään häät. Meinattiin mennä kuokkavieraiksi, mutta mun farkut ja lenkkarit olisivat paljastaneet aikeemme heti.

Seuraavat kolme kohdettamme sijaitsevat kaikki Huopalahden kirkon lähellä olevassa Sankaripuistossa. Puiston sankareita ovat sinne haudatut paikalliset sodassa kaatuneet, ja tällaisten hautojen katsominen tuntuu aina yhtä pahalta. Puistossa on myös Emil Filenin maahan vaipunutta sotilasta esittävä patsas, jonka ympärillä oli juhannuspäivänä useita hautakimppuja.

Sankaripuistoon on istutettu vuonna 1982 kaksi kuusta, jotka tunnetaan nimellä Kotiseutukuuset. Puiden istuttamisesta vastasivat LC Helsinki Huopalahti sekä Pro Haaga ry ja idea on kieltämättä aika hauska. Pitäisiköhän munkin istuttaa uuden kotimme pihalle kotiseutukuusi? Ehkä ei.

Rinteessä sijaitsevan Sankaripuiston toisessa päässä kallion päällä on Haagan huvilayhdyskuntaan kuuluneiden Karl August Wreden ja Gertrud Wreden muistomerkki. Gertrud oli horoskoopiltaan neitsyt ja arkkitehtinäkin tunnettu Karl August oli rapu. Todella tärkeä tieto, vai mitä?

Kauppalantie 18:sta löytyi taas yksi yhteinen tekijä Lauttasaaren kanssa. Lars Sonck on nimittäin suunnitellut molempiin kaupunginosiin puhelinkeskuksen, ja tämä Haagan rakennus on tehty vuonna 1928. Haagan puhelinkeskus oli varmasti Lauttasaaren kymmenen vuotta myöhemmin valmistuneen puhelinkeskuksen harjoituskappale, sillä Haagassa sijaitseva rakennus on paljon rumempi kuin Lauttasaaressa sijaitseva Sonckin puhelinkeskus. Lauttasaarelaisten bättre folkilla on kaikki paremmin.

Ennen takaisin keskustaan suuntaamista kävimme kurkkaamassa vielä 1927 valmistunutta Elannon taloa, jonka julkisivu on suojeltu. Punatiilisessä rakennuksessa sijainnut Elannon kauppa on ollut varmasti joskus muinoin todella viehättävä paikka, mutta nyt graffiteilla töhritty rakennus on laudoilla peitettyine ikkunoineen lähinnä surullisen näköinen nököttäessään siinä kadunkulmassa. Voi taloraukkaa, voisiko joku käydä pelastamassa sen ja kunnostaa siitä samanlaisen söpön kaupan mitä se oli joskus kauan sitten? Lupaan tulla asiakkaaksi.

Haaga-kierroksemme alkoi Rautatieasemalla vietetyllä kahvi- ja munkkitauolla ja koska aikaa oli jo vierähtänyt useampi tunti, alkoi vatsassa kurnia nälkä. Nälän sammutti Zetorissa nautittu juhannuspäivän myöhäinen lounas (josta kerron myöhemmin lisää) ja jälkkäriksi nappasimme jätskikiskasta tervajäätelöpallot, jotka herkuttelimme aurinkoisella Kolmen Sepän Patsaan aukiolla. Oletimme Helsingin olevan hiljaisempi juhannuspäivänä, mutta tänä vuonna vilskettä oli paljon enemmän kuin aikaisempina vuosina. Muutkin ovat ilmeisesti tajunneet tyhjentyneen Helsingin viehätyksen.

Pihapelejä, aurinkoa ja grilliruokaa

Tänä vuonna aurinkoinen sää helli juhannuksen viettäjiä ja sekös passasi meille paremmin kuin hyvin. Aloitin juhannusaaton perinteisesti juoksulenkillä ja iltapäivällä suuntasimme auton nokan kohti Keravaa ja Henkan vanhempien kotia. Siellä viettäisimme keskikesän juhlaa Henkan perheen parissa grillaillen, pihapelejä pelaillen ja ihan vaan kesästä nautiskellen. Tällä kertaa huristimme yöksi kotiin, joten meikäläiselle oli luvassa mukavasti ajoharjoitteluakin juhannuksen tyhjentämillä teillä.

Henkan vanhemmat olivat ottaneet esiin jos jonkinlaista pihapeliä ja voi että miten hauskaa niitä oli pelata paljain varpain auringonpaisteessa. En muista milloin viimeksi olen pelannut sulkapalloa tai korista tai heittänyt tikkaa, mutta tänä juhannuksena kokeilin niitä kaikkia. Istahdimme välillä terassin pöydän ääreen syömään lounasta ja jatkoimme taas mölkyn, koripallon ja tenniksen parissa. Tosi hauskaa. Muutama peli jäi vielä testaamatta, joten uusi pihapelipäivä lienee tiedossa vielä tänä kesänä. Jes, en malta odottaa!

Illalla pistimme grillin kuumaksi ja touhukkaat pojat valmistivat meille muun muassa grillissä liekitettyä sisäfilepihviä sekä Henkan uutta bravuuria viskikolaribsejä. Nammm. Myös halloumi, pekonichilit ja -sienet, raikas fetasalaatti, tsatsiki ja muut herkut maistuivat ulkona vietetyn päivän jälkeen. Jälkiruoaksi teimme Kesäyön uuniomenia ja vasta myöhään pikkutunneilla monen haukotuksen jälkeen ajoimme kotiin nukkumaan. Ihana juhannus! Ystävämme hammastulehdus ja siihen saamani antibioottikuuri piti minut erossa viineistä, mutta hyvältä juhannusherkut maistuivat veden, vichyn ja raparperimehun kerakin. Ja eipähän ollut dagen efteriä.

Raparperimehua lääkekuurilaiselle.

Kesäyön uuniomenat nautittiin oikeastikin juhannusyönä, mutta paljastettakoon, että tuolloin ne näyttivät näin vaisuilta kavereilta:


Unohdimme nimittäin harmiksemme mintun kotiin, joten uusintakierros piti järjestää juhannuspäivänä kotona. Meinasin ottaa tästä jopa pienen stressinpoikasen kaverikseni, sillä kilpailureseptin viimeinen julkaisupäivä oli juhannusviikon sunnuntaina. Mutta hyvinhän juhannuspäivän aamunakin ehti touhuta varsinkin kun inspiraatio iski kerrankin oikealla hetkellä. Ja niin oli postaus kuvineen valmis aivan tuossa tuokiossa.


Mun juhannusjuomat: Kivennäisvettä, raparperimehua ja vettä. Näillä pärjäsi oikein hyvin.

Ennen pöytään istumista ruokabloggaajat tekevät työnsä kameran kanssa

Loppukevennykseksi vielä pari todistusaineistoa siitä, kuinka hölmön näköinen ihminen on kun se heittelee korista. Muistakin pelaajista on hauskoja kuvia, mutta koska en tullut kysyneeksi saako heidän kuviaan julkaista, joudutte nyt katsomaan vain ja ainoastaan meikäläisen pärstää. Koittakaa kestää.

Churrot

Mmmmm, churrot, nuo ihanat espanjalaiset munkkipötkylät, joiden nimikin on niin hauska, että tekee mieli päästä heti maistamaan. Ja kylkeen reilun kokoinen kipollinen paksua ja tummaa suklaakastiketta. Kyllä kelpaa! Tehdäänkö heti? Tässä ohje:

Churrot

– 2,5 dl vettä
– 1,5 rkl sokeria
– ripaus suolaa
– 2 rkl öljyä
– 2,5 dl vehnäjauhoja
– kanelia ja sokeria
– paistamiseen runsaasti öljyä

Laita vesi, sokeri, suola ja 2 rkl öljyä kattilaan. Kuumenna sekoitellen kunnes taikina kiehahtaa ja ota sitten pois levyltä. Sekoita jauhot joukkoon ja kääntele taikinaa lastalla niin kauan, että siitä muodostuu kiinteä pallo. Tähän ei mene kauan aikaa.

Sekoita kaneli ja sokeri valmiiksi laakealle lautaselle. Churrot pyöritellään niissä paistamisen jälkeen.

Lämmitä paistoöljy kattilassa 190-asteiseksi. Pidä kansi lähettyvillä, jotta voit peittää kattilan jos kuuma öljy leimahtaa. Muistathan ettet yritä sammuttaa rasvapaloa vedellä, vaan isomman roihahduksen sattuessa on sammutuspeite hyvä kaveri. Kun nämä asiat on kunnossa, voit huoletta touhuta kuuman öljyn kanssa. Ei se ole niin pelottavaa miltä kuulostaa.

Pursota taikinasta pötköjä tai muotoile taikinaa käsin niin kuin me teimme. Paista pötkylöitä öljyssä niin kauan, että ne ruskettuvat ja nosta ne sitten reikäkauhalla talouspaperin päälle valuttamaan ylimääräinen rasva pois. Pyörittele churrot lopuksi kanelissa ja sokerissa. Anna jäähtyä hetken aikaa ettei suu pala. Dippaa valmiita herkkupötkylöitä suklaakastikkeeseen, jonka ohje tulee tässä:

Suklaadippi

– 2 dl kermaa
– 100 g tummaa suklaata

Kiehauta kerma kattilassa ja sulata suklaa. Sekoita kaverukset keskenään ja kas näin, suklaadippi on valmis! Voit käyttää myös muita suklaita kuin tummaa, mutta mielestäni tummasta suklaasta tehty kastike sopii täydellisesti yhteen makeiden ja rasvaisten churrojen kanssa.

”Heppa täydessä ravissa on kaikkein raainta voimaa..”

Viimeisiä viedään. Ennen viisipäiväisen estekurssin tokavikaa tuntia minuun iski haikeus. Voi ei, kohta tämä riemu loppuu juuri kun olemme päässeet vauhtiin. No, onneksi heinäkuussa odottaa vielä toinen samanmoinen kurssi ja ensi viikollakin on ratsastusta jopa neljänä iltana.

Arvelin saavani pienen valkoisen Lady-ponin tänään uudelleen ja kävin ennen tuntia mielessäni eilisen tunnin oppeja. Eilen Lady opetti minulle muun muassa sen, että on tärkeää suunnata katse esteen taakse eikä sen juureen, sillä se kohta mihin ratsastaessa katsoo, niin sinne yleensä myös päädytään. Ja eilenhän minä olin hilkulla lentää esteen päälle sitä tuijotettuani. Mietin opettajan sanoja ja päätin kiinnittää tänään enimmän huomioni siihen, että katson kauas esteen taakse, rohkaisen ponia hyppäämään aikaisemmin (ei onnistunut) ja pidän yläkroppani sekä ponin laukan pystympänä.

Yllättäen minua myös hieman jännitti ennen tuntia. Eilinen läheltä piti -tilanne oli vielä tuoreessa muistissa ja kun näin kentällä saman okserin jolla sähläsimme eilen, aloin jännittää sitä, mennäänkö me tänään okserin yli vai lennänkö päin estettä Ladyn tehdessä äkkijarrutuksen ennen hyppyä. Hui.

Kun okseri meni ensimmäisellä kerralla hyvin, alkoi jännitys laantua ja luotto Ladyyn kasvaa. Kyllähän me mennään yli kaikesta, vaikka estekorkeuskin nousee nousemistaan. Hyppäsimme onneksi sitä pelottavaa okseria paljon, ja lopulta jännitykseni sitä kohtaan oli kadonnut. Silittelin tyytyväisenä Ladyn kaulaa kun poni ponnisti kiltisti kaikkien esteiden yli, vaikka lähestymisissä oli vieläkin paljon parantamisen varaa. Mutta hyvä mieli tuli, tänään kaikki kurssilaiset onnistuivat hyvin! Ehkä me ollaan opittu jotakin.

Kiittelin tunnin jälkeen sekä itseäni että Ladya siitä, että tämä tunti meni paljon paremmin kuin eilinen. Opettajan opit olivat ilmeisesti menneet päähäni tai sitten Ladylla oli tänään parempi päivä. Tai ehkä saan kiittää taas Saminkin korjannutta supertaitavaa Suskia, joka kävi sanomassa ennen tuntia Ladylle, että nyt ei sitten tehdä niitä äkkipysähdyksiä. Ja Ladyhan totteli.

Perjantaina koitti kurssin viimeinen tunti. Mietin taas ennen tuntia vaihtuuko hevonen, vai saanko taas joko Ladyn tai alkuviikolla tutuksi tulleen Sami-ponin. Toivoin salaa lemppariani Fullista, sillä olisi kiva lopettaa kurssi tutulla hepalla. Ja kuinka ollakaan, siellähän se nimeni möllötti Fulliksen kohdalla. Jes!

Laitoin hepoa kuntoon kaikessa rauhassa ja mietin alkaako korkeamman hevosen selässä huimata pitkän poniputken jälkeen. Ei alkanut vaan olo oli mukavan kotoisa tutun hevosen selässä, vaikken olekaan tänä vuonna ratsastanut Fulliksella kuin kerran tai kaksi, ja edellisestä estetunnista vanhalla kaverillani on niin pitkä aika, etten edes muista milloin viimeksi hyppäsin esteitä Fulliksella.

Muillakin kurssilaisilla tuntui olevan mieluisat hevoset ja tästä tunnista kehkeytykin varsin rauhallinen. Henkka oli katsomossa kuvaamassa tuntia ja hänen kannaltaan olisi tietysti ollut kiva jos olisi ollut hieman enemmän actionia. Olin kertonut toilailuistamme ja kehunut, kuinka estetunteja on kiva katsoa. Ja tottakai sitten kun herra saapuu paikalle, on vuorossa koko viikon rauhallisin ja ilman hassuja välikohtauksia sujuva tunti.

Hyppäsimme neljää estettä, mietimme teitä niiden välillä ja minä yritin opetella istumaan satulaan esteiden välillä. Fullis oli juuri niin kiva kuin aina ennenkin, ja äidille tiedoksi, että siitä näkemästäsi riehuvasta ja kaahaavasta Fulliksesta ei ole enää tietoakaan, vaan hepo on rauhottunut huomattavasti. Voit siis tulla katsomaan estetuntiamme turvallisin mielin.

Kurssin viimeinen tunti tuntui olevan ohi yhdessä hujauksessa, ja kyllähän se vähän oudolta tuntui, kun lauantaina ei enää tarvinnutkaan ajaa tallille hyppimään esteitä. Vaikka olinkin välillä epätoivoinen hankalien ponieni kanssa, niin juuri ne pahimmat sähläystunnit opettivat minulle kaikista eniten. Sain paljon ajattelemisen aihetta, kullanarvoisia neuvoja tuleville estetunneille ja rutkasti kokemusta hyppäämisestä. Onneksi heinäkuussa on vielä se toinen estekurssi! En malta odottaa että pääsen taas esteradalle.

”Kaikkia meitä jännittää kun on ratsuja radalla..”

Estekurssi jatkuu! Viimeksi startattiin viisi päivää kestävä kurssi käymällä läpi maanantain tunti ja nyt katsotaan mikä oli meininki kahtena seuraavana päivänä.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin inhottavaan hammassärkyyn, joka äityi niin pahaksi, ettei auttanut muu kuin ottaa puhelin käteen, heittää burana nassuun ja toivoa, että päivystysaika hammaslääkärille irtoaisi nopeasti. Sain ajan seuraavalle aamulle ja päätin, että vaikka kuinka särkisi, niin menisin illalla tallille kirjaimellisesti vaikka hammasta purren ja veren maku suussa. En todellakaan aio antaa yhden kipeän hampaan pilata hartaasti odottamaani estekurssia.

Tylsä juttu että hammasepisodi sattui juuri tälle viikolle, kun ei muutenkaan olisi aikaa millekään ylimääräiselle. Mutta hei, kyllähän nyt yksi juurihoito mahtuu kiireiseenkin aikatauluun! Mikäs sen mukavampi tapa aloittaa päivä kuin perusteellinen hampaan ronkkiminen. No, onneksi hammas saatiin kuntoon, kipu poistui särkylääkkeellä ja pystyin taas keskittymään kunnolla olennaiseen, eli ratsastukseen (okei, ja niihin töihinkin).

Tiistain tunnilla jatkoin harjoituksia Sami-ponilla. Ennen estetuntiamme sillä ratsasti supertaitava Suski, jonka jäljiltä poni oli kuin eri hevonen ja alkuverryttelyt menivät meiltä oikein mallikkaasti. Siihen se mallikkuus sitten kuitenkin jäi kun aloimme hypätä.

Kehuin eilisen tunnin jälkeen Samia siitä, että poni meni kiltisti yli kaikista esteistä, vaikka lähestymiset oli mitä oli. Moni heponen olisi jo kieltäytynyt hyppäämästä, mutta Sami ponnisti nätisti yli vaikka melkein paikaltaan. No, se oli eilen se, tänään olikin paljon hauskempaa mennä esteiden ohi kuin niiden ylitse.

Ei siis mennyt ihan putkeen tämäkään tunti minun ja Samin osalta. Päivän onnistumisiin lukeutui alkuverkkojen lisäksi yksi hyvin mennyt esteiden väli (eli kaksi onnistunutta hyppyä, joiden välissä oli hyvä laukka), ja siihen se sitten jäikin. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö minua väärin, pidin kovasti tästäkin tunnista ja haasteellisella hepalla hyppääminen on parhaimmillaan todella opettavaista. Se yksi onnistunut esteiden väli pelasti koko tunnin, sillä pitkän säätämisen jälkeen pienikin onnistunut hetki tuntui tosi hyvältä. Ei me ihan toivoton parivaljakko olla, vaikka homma onkin vielä vähän hakusessa.

Keskiviikkona sain tosiaan kipeän hampaani hoidettua, ja sillä samalla sekunnilla kun kipu lähti pois, iski minuun ihan mieletön väsymys. Hammassärky oli onnistunut viemään sen verran energiaa, että kun helpotus vihdoin tuli, tuli samalla myös iso väsy. Mutta ei se haittaa, kyllä minä viimeistään tallilla piristyn, ja ensi yönä tulee varmasti nukuttua niin sikeästi, että pahimmat univelat kuittautuvat sillä pois.

Näin hieno esteponi minua odotti keskiviikkona.

Keskiviikon tunnille mennessä sai taas vähän jännittää hevosvalintoja, sillä opettaja sanoi vaihtavansa mielellään tässä vaiheessa hevosia. Omaa lempparia olisi voinut toivoa, mutta päätin jättää toivevihkon rauhaan ja ottaa sen hevosen mikä annetaan. Ja minulle annettiin yllättäen Lady -niminen pieni valkoinen poni, joka hyppää kyllä hyvin ja vauhdikkaasti, mutta jolla on myös tapana vetää liinat kiinni juuri ennen estettä, niin että ratsastaja saattaa löytää itsensä maneesin hiekasta tai esteen päältä.

Yritin miettiä matkalla tallille minkä hevosen opettaja olisi mahtanut antaa minulle, ja täytyy sanoa ettei Lady käynyt mielessäkään. Ratsastin sillä kerran kaksi vuotta sitten ja totesin tuolloin ponin olevan liian pieni minulle. Jalkani tulivat aivan liian pitkälle alas ja pelkäsin että pieni poni lyyhistyy alleni. Nyt lyhyemmillä estejalustimilla jalkani jäivät ylemmäksi ponin kylkeen kiinni, mutta melko pieneltä poni tuntui silti. Ei kuitenkaan niin pieneltä kuin muistin.

Tällä kertaa hyppäsimme jo hieman korkeampia esteitä ja Lady selviytyi niistä hienosti ja vauhdikkaasti. Ketterää ponia oli helppo kääntää tiukastikin ja tahmeamman Samin jälkeen tuntui kivalta kun poni piti itse laukkaa yllä, eikä hyytynyt joka välissä. Lady myös lähestyi esteitä vauhdilla ja innokkaasti, joten kieltäytymistäkään ei tarvinnut pelätä.

Tai ei tarvinnut kunnes eteen tuli okseri, eli hieman isompi este, jossa on kahdet puomit peräkkäin normaalin yhden pystysuuntaisen puomirivin sijaan. Lähestyminen oli edelleen innokas, mutta juuri kun olisi pitänyt ponnistaa esteen yli, teki Lady äkkijarrutuksen ja pysähtyi esteen eteen. Ja minähän olin jo menossa iloisesti esteen yli.

Luulin putoavani ja katsoin edessä olevaa estettä sillä silmällä, että tuohon puomien päälle minä nyt sitten muksahdan. Olin jo irti satulasta ja menossa ponin kaulan oikealta puolelta alas, kunnes tajusin että auts, putoaminen voi sattua, en minä haluakaan muksahtaa. Sain pysäytettyä putoamisen jotenkin reisilläni ja ehkä käsienkin avulla (älkää kysykö miten se tapahtui, kaikki meni niin nopeasti etten ehtinyt tajuta muuta kuin sen, etten haluakaan pudota). Samalla Lady liikahti jotenkin niin, että minun oli helppo istahtaa sen kaulalle ja hilata siitä itseni takaisin satulaan.

Ja sitten ei muuta kuin uudestaan esteelle! Lähestyimme estettä taas vauhdikkaasti ja poni tuntui innokkaalta. Mutta ei, taas juuri ennen estettä se pisti liinat kiinni ja töksäytti vauhdin siihen. Tällä kertaa osasin varautua mahdolliseen äkkipysähdykseen ja pysyin hyvin kyydissä. Ei muuta kuin poni ympäri ja uusi lähestyminen esteelle. Samanlaisia kieltäytymisiä tuli monta putkeen, mutta lopulta Lady päätti lopettaa pelleilyn ja hyppäsi esteen. Minä olin tuossa vaiheessa jo niin poikki etten meinannut pysyä kyydissä hurjalta tuntuneessa hypyssä, mutta selvisimme kuitenkin koko radan loppuun asti ja pääsimme lepäämään hetkeksi. Huh.

Näin väsyneitä me oltiin tunnin jälkeen.

Tämä päivä tuntui olevan ponien show, sillä eräs toinen poni päätti päräyttää esteen ohi niin, että ratsastajalla oli täysi työ pysyä kyydissä. Satulassa pysyi kuitenkin hänkin, mutta vanha estepelko nosti päätään niin, että hyppääminen tuntui kuulemma sen jälkeen melko jännittävältä. Kun oli tämän poniratsukon vuoro hypätä useamman esteen rata, pyysi opettaja ratsastajaa laulamaan, jotta hän ei unohda hengittämistä kaiken jännittämisen keskellä. Ja siellä se hassu poni sitten kipitti kovaa vauhtia esteradalla laulava ratsastaja selässään. Miten hauska näky!

Kuka vielä väittää että ratsastus on tylsää? Näitä meidän tunteja on varmasti ollut hauska katsoa sivustakin, niin paljon hassuja tilanteita olemme saaneet aikaiseksi. Ja kaikesta tästä oppii ihan valtavasti. Minulle on ainakin ollut tosi opettavaista taistella persoonallisten ponien kanssa nämä päivät. Katsotaan miten loppuviikko sujuu. En ihmettelisi yhtään jos se ensimmäinen putoaminenkin tapahtuisi nyt. Olen selvinnyt niin monesta täpärästä tilanteesta kuin ihmeen kaupalla, että jossain vaiheessa hyvän tuurin on loputtava. Sitä odotellessa jatketaan harjoituksia ja palataan pian kurssin viimeisiin tunteihin!

Paella

Paella, tuo espanjalaisten pyttipannu, on huonoimmillaan ällöttävä riisimössö ja parhaimmillaan ihanien makujen ilotulitus. Mieleenpainuvin paellakokemukseni lienee Espanjan sijaan koettu Miamissa, jossa tilasimme pieneen nälkäämme paellan puoliksi. Paella oli kuitenkin jenkkityyliin niin valtavan kokoinen, että jaksoimme syödä yhdelle ihmiselle tarkoitetusta annoksesta hädin tuskin puolet. Hyvä ettemme tilanneet molemmille omia annoksia.

Miamissa nautiskeltu jättipaella oli ihanaa, ja napsinkin annoksesta simpukoita vielä siinä vaiheessa kun olin jo ihan täynnä. Tuosta hetkestä lähtien olen halunnut tehdä itse paellaa, ja nyt sain aikomukseni vihdoin toteutettua. Meidän paellaan tuli riisin ja sahramin lisäksi ainakin maukasta kanaa, mausteista makkaraa, chilikatkarapuja, savusimpukoita ja sinisimpukoita.

Paella

– paketti chorizoa
– 300 g broileria (pilko suikaleiksi)
– sipuli
– yksikyntinen valkosipuli
– 3 dl riisiä
– 7 dl vettä
– 370 g (eli tölkillinen) tomaattimurskaa
– sahramia
– suolaa ja pippuria
– 200 g (chili)katkarapuja
– 100 g savusimpukoita (purkista)
– 500 g sinisimpukoita (tämä paketti löytyi kaupan pakastealtaasta)
– persiljaa
– sitruunalohkoja

Pilko chorizo ja ruskista pannulla. Siirrä makkarat sivuun ja heitä pannulle chorizosta irronneeseen rasvaan broilerin palat ja paista nekin. Lisää pannulle öljyä tarvittaessa. Mausta broiskut suolalla ja pippurilla.

Siirrä kypsät broilerit chorizojen kanssa sivuun odottamaan. Pilko sipuli ja valkosipuli ja kuullota niitä öljyssä. Lisää sipulien kanssa pannulle riisi ja vesi. Anna pulputtaa kunnes neste haihtuu. Sekoittele välillä.

Kun vesi on haihtunut lisää riisien ja sipulien sekaan tomaattimurska, chorizo, broileri ja sahrami. Sekoita ja odota että lihat ovat lämmenneet. Valmista odotellessasi sinisimpukat kattilassa paketin ohjeen mukaan.

Lisää paellaan lopuksi katkaravut, savusimpukat ja sinisimpukat. Älä enää kypsennä. Pilko persiljaa päälle ja tarjoile paella suoraan pannusta. Laita tarjolle sitruunalohkoja, joista jokainen voi puristaa kirpeää mehua omaan annokseensa. Nauti!

”Katso ravaavaa hevosta, se on aitoja ylittävä ratsu..”

Halusin tehdä tämän jo viime vuonna. Nimittäin ottaa kesälle kaksi viikon kestävää esteratsastuskurssia. Viime kesänä kävin vain yhdellä, ja kun ratsastuskoulullani alkoi toinen tasoiseni kurssi, harmitti minua kovasti kun en ollut siellä mukana. Esteratsastus on yksi parhaista asioista mitä maailmassa on, ja tänä kesänä saan pomppia esteitä sydämeni kyllyydestä. Jes!

Ensimmäinen kurssi oli viime viikolla, ja koska tiedän täällä käyvän jonkun verran myös heppaihmisiä, ajattelin kirjoittaa päiväkirjamaisen jutun kurssista. Saattaahan aihe kiinnostaa muitakin (vai kuinka moni tietää mitä esteratsastustunneilla ylipäätään tapahtuu?) ja jos ei muuta, niin palaan ainakin itse mielelläni myöhemmin muistelemaan kurssin sisältöä. Minun piti tehdä tästä vain yksi postaus, mutta ei liene yllätys etten osannut taaskaan hillitä kirjoitushalujani, ja tekstiä tulikin lopulta jopa kolmen postauksen verran. Hups.. No nyt on ainakin heppapostauksia niitä toivoneille!

Koska tiesin viimekesäisen kurssin perusteella viikosta tulevan raskaan, olin suunnitellut kaiken mahdollisimman hyvin valmiiksi. En sopinut mitään muuta menoa koko viikolle (eipä siinä juuri muuta olisi ehtinytkään tehdä, kun olin päivät töissä ja illat tallilla), ostin palautusjuomaa valmiiksi joka päivälle, huolehdin että kaapista löytyy Mobilatia ja polvituet mahdollisesti kipeytyviä jalkoja varten ja hoidin muutenkin kaiken tarvittavan kuntoon edellisenä viikonloppuna. Varoitin myös Henkkaa siitä, että minä en ihan totta ehdi tehdä tällä viikolla mitään muuta kuin käydä töissä, ratsastaa, syödä ja nukkua. Blogijututkin ajastin hyvissä ajoin valmiiksi.

Edellisenä viikonloppuna pesin ja puhdistin ratsastusvarusteeni ja tarkistin että minulla on joka päivälle uusi treenipaita puhtaana. Kuuman kosteassa maneesissa turvaliivi päällä tulee nimittäin hiki jo alkuverkoissa (tai oikeastaan jo ennen tuntia esteitä kantaessa) ja pyykkiä en ehtisi tällä viikolla juurikaan pestä.

Olin suunnitellut jopa ruoat valmiiksi kalorilaskurin avulla, sillä halusin turvata sen, että saan riittävästi energiaa ja oikeanlaista sellaista, jotta jaksan painaa läpi rankan mutta antoisan viikon. Aamulla söisin puuroa erilaisten proteiinilisien, marjojen ja muiden lisukkeiden kanssa, päivällä söisin kunnon lämpimän ruoan hiilareineen, iltapäivällä pari tuntia ennen ratsastusta olisi rahkavälipalan vuoro, juuri ennen tuntia vähän urheilujuomaa, kentän laidalle mukaan vesi- tai urheilujuomapullo, ratsastuksen jälkeen palkkaria ja illalla vielä ravitseva iltapala. Välissä vähän hedelmiä, vihanneksia, pähkinöitä ja muuta terveellistä purtavaa tarpeen mukaan sekä paljon vettä. Helteellä mielellään kivennäisvettä.

Toivoin ettei viikosta tulisi kovin kuuma, sillä muistan vieläkin viime kesän helteiset ratsastuspäivät, jolloin olin tunnin jälkeen aivan puhki ja litimärkänä hiestä. Yäk. Voin kertoa että Henkan tarjoama avoautokyyti kotiin oli aika kiva yllätys erään todella hikisen tunnin jälkeen. Viileämmällä säällä jaksaa paremmin, joten kerrankin minä toivoin että aurinko ei paistaisi. Ja kuinka ollakaan, Suomessa useamman viikon viihtyneet helteet laantuivat juuri parahiksi kun kurssi alkoi.

Vihdoin siis koitti maanantai eli kurssin ensimmäinen päivä. Olin todella innoissani ja vähän minua jännittikin kun saavuin tallille. Keitäköhän muita kurssilla olisi? Viimeksi ainakin meillä oli tosi kiva porukka, toivottavasti on nytkin. Minkäköhän hevosen opettaja on minulle antanut? Saisinko jonkun lempparini vai kenties jonkun haasteellisemman tapauksen? Tai jonkun ihan uuden tuttavuuden?

Kuinka monta putoamista kurssillamme tapahtuu tällä kertaa? Olisiko nyt minun vuoroni muksahtaa maahan? Toivottavasti kukaan ei ainakaan satuta itseään, viimeksi yksi tyttö joutui jättämään tunnin kesken satutettuaan itsensä pudotessaan huonossa asennossa maneesin hiekkaan. Kaikkea voi sattua kun on kyse esteratsastuksesta, joten pieni jännitys on ihan aiheellista. Enemmän olin kuitenkin vain innoissani. Vihdoin saan hypätä esteitä viitenä päivänä putkeen ja oppia toivottavasti ihan hemmetisti uutta.

Myös Maajussin morsianta saattoi jännittää, sillä hän ponnisti tuntia ennen estetuntiani hevosen selkään ensimmäistä kertaa mammaloman jälkeen. Niin joo, ja oman lisämomenttinsa jännitykseen toi myös se, että hain ensimmäistä kertaa Maajussin morsiamen autolla tallille (kerrankin näin päin), ja kuten hyvin tiedätte, en ole mikään maailman paras kuski. Ei se mitään jos törttöilen liikenteessä itsekseni, mutta nyt kyydissäni oli myös pienen maajussipojan äiti. Kallista lastia ei sovi vahingoittaa, joten sain olla supertarkkana ajaessani.

Saavuttuamme ehjinä tallille ryntäsimme heti katsomaan tuntilistalta mitkä hevoset meille on annettu. Maajussin morsian tosin tiesi jo ratsastavansa omalaatuisella Terttu-tammalla, jonka supertasaiset askeleet sopivat hyvin vasta vähän aikaa sitten synnyttäneelle ratsastajalle. Minulle taasen oli annettu tallin uusi poni Sami, jonka olin nähnyt kerran tunnillamme jonkun muun ratsastamana, mutta omakohtaiset kokemukset kuvankauniista ponista puuttuivat. Jännää hypätä ihan vieraalla hevosella.

Tunnustelin alkuverkkojen aikana ponin tapaa liikkua, ja totesin sen pian melkoisen mutkittelevaksi kaveriksi. Suoraan käveleminen on ihan yliarvostettua, laukkaa voi vaihdella miten sattuu ja kesken kaiken voi siirtyä raviinkin jos huvittaa. Niin siis Samin mielestä. Jos ja kun minä olin eri mieltä, ja muistutin asiasta raipan näpäytyksellä, oli Samin mielestä ihan ok heittää pieni pukki, eli potkaista takajaloilla ilmaan niin, että ponin peräpää nousee ja ratsastajan tasapaino joutuu koetukselle. Voi Samia, tästä ponista ei ainakaan persoonallisuutta puutu.

Esteetkin meni vähän niin ja näin. Vaikka vauhtia oli muuten riittämiin, alkoi poni hyytyä ennen estettä. Jos en reagoinut tarpeeksi nopeasti ponin hitauteen, oli tuloksena töksähtävä hyppy ihan liian läheltä estettä niin että puomit lentelivät ja meikäratsastajalla oli täysi työ pysyä mukana hypyssä. Lopputunnista homma alkoi sujua jo vähän paremmin, kun aloin oppia miten hidastelevaa hevosta ratsastetaan. Kaahaavat esteratsut ovat minulle tutumpia, joten oli hyvin opettavaista hypätä välillä tahmeammalla hepalla.

Ensimmäinen tippuminenkin nähtiin heti kun Herkku-heppa päätti reiluna kaverina vetää päänsä alas huomattuaan ratsastajansa tasapainon horjahtavan eräällä esteellä. Ja siinähän se tasapaino sitten viimeistään katoaa lopullisesti, kun hevonen päättää avittaa painovoimaa, ja niin sai Herkku jälleen kerran ratsastajansa muksahtamaan maahan. Sen se polle kyllä osaa, viime kesän kurssilla nähtiin nimittäin myös vastaavanlainen Herkku Show. Onneksi ratsastajaa ei sattunut, vaikka pää kolahtikin tantereeseen siihen malliin, että kuulimme hurjan rutinan, joka kuului onneksi vain kypärästä. Onneksi kypärä on helppo vaihtaa uuteen. Rikki mennyttä päätä ei niin vaan vaihdetakaan..

Ensimmäinen kurssipäivä on nyt siis pulkassa. Katsotaan minkä verran vauhtia ja vaarallisia tilanteita on vielä edessä. Seuraava estekurssipostaus ilmestyy blogiin varmasti jo ihan parin päivän päästä, joten jatketaan heppailua taas pian!