Kun Martina löysi itsestään korkeanpaikankammon

Pelkojen ja kammojen määrä lienee vakio. Kun vanhat pelot hellittävät, tulee uusi tilalle. Kas näin sai Martina todeta Tukholman reissulla noustessaan lasisella näköalahissillä korkeuksiin pitkin Globenin hallin ulkopintaa.

Moni tietää, että meikäläisen pahin kammo ja ehdottomasti pelottavin paikka olla on hissi. Mitä ahtaampi, vanhempi ja kolisevampi hissi, sitä pahempi. Siitä lähtien kun olen tiedostanut tämän järjettömän hissipelkoni, olen yrittänyt aktiivisesti päästä siitä eroon. Mitä useammin saatan itseni jännittävään tilanteeseen, sitä nopeammin pelko laimenee ja kohta hirmuisia sydämentykytyksiä aiheuttanut tilanne alkaa tuntua mukavammalta.

Hissien ja muiden ahtaiden tai suljettujen paikkojen lisäksi olen pelännyt kuollakseni ainakin ampiaisia, ja kuten olette saaneet täältä blogista lukea, myös muun muassa autolla ajaminen on aiheuttanut kohtuutonta paniikkia.

Tällaiset tyhmät pelot ovat todella turhia ja olenkin yrittänyt päästä niistä melko menestyksekkäästi eroon. Nykyään pystyn olemaan hississä hyperventiloimatta varsinkin jos siellä on muitakin kuin minä, mutta tilaa on kuitenkin riittävästi. Lasiset näköalahissit aiheuttavat enää harvoin paniikkia ja tutussa hississä voin jopa matkustaa epähuomiossa pari kerroksenväliä yksinkin ilman elvytystarvetta.

Bussiin ilmestyvä ampiainenkaan ei aiheuta enää välitöntä seuraavalla pysäkillä pois jäämistä, varsinkin jos minulla on kyypakkaus mukana, tai jos kädessäni on Metro-lehti, jolla huitoa ärsyttävää öttiäistä. Myös täysi ruuhkabussi rauhoittaa ampiaisen läsnäollessa. Mitä enemmän ihmisiä, sitä pienempi todennäköisyys että otus pistää juuri minua.

Ja kuten tiedättekin, olen aktiivisesti taistellut ajopelkoani vastaan rakkaan Azipod-autoni kanssa. Vaikka ajaminen on edelleen todella pelottavaa, eikä meinaa sujua ilman henkistä tukea, en näe enää painajaisunia autolla ajamisesta. Edistystä on siis tapahtunut kaikilla pelkorintamilla ja luulin jo hetken olevani lähestulkoon normaali.

Kunnes tapahtui Globenin hissi.

Globenin pallonmuotoisen hallin ulkopinnalle on rakennettu näköalahissi, joka kuljettaa matkustajansa 130 m korkeuteen. Hissejä on kaksi ja ne kulkevat kiskoja pitkin Globenin hallin korkeimmalle kohdalle, josta aukeaa upeat näkymät yli Tukholman.

Me olemme käyneet matkoillamme perinteisesti aina kaikkialla mahdollisimman korkealla. Kuopiossa illallistimme Puijon tornissa, kolmansilla treffeillämme kiipesimme Copterlinen kyytiin (joka ei ole noussut ilmaan viime juhannuksen jälkeen, mistä me Rantapallon kautta ilmaiset liput saaneet bloggaajat olemme erittäin harmistuneita..) ja New Yorkissa meidän oli ehdottomasti mentävä Empire State Buildingin huipulle katsomaan maisemia. Niinpä Globenin hissi kuulosti nähtävyydeltä juuri meidän makuumme.

Menimme siis innoissamme Globenin Skyviewiin, katsoimme tyhmän esittelyvideon jossa Tre Kronor teki maalin Leijonia vastaan, ja astuimme lasilla reunustettuun pyöreäseinäiseen näköalakapseliin, joka nostaisi meidät korkeuksiin. Jee, tämä on kivaa!

Olin kyllä tärissyt jännityksestä kiivetessäni tikapuita pitkin rakenteilla olevan talomme päätyyn, eikä Linnanmäen Maailmanpyöräkään ollut enää niin rento kokemus kuin ennen. En kuitenkaan ollut sitä mieltä, että minulla olisi korkeanpaikankammo. Höh, sehän on ihan tyhmä pelko! Kuka nyt muka korkeuksia pelkäisi?

Olinhan minäkin vasta pari vuotta sitten kiivennyt ilman ongelmia iskän talon katolle paistattelemaan auringossa Hulin, Herra Longfieldin, pikkuveljeni Datanomin ja hänen tyttöystävänsä sekä siskoni nuoremman pojan kanssa. Siellä sitä istuttiin ja katseltiin maisemia samalla kun korkeanpaikankammoiset kuvasivat meitä maan kamaralta. Hah, minullako muka korkeanpaikankammo! Ei todellakaan! Täällähän mä olen katolla.

Mutta niin se maailma muuttuu. Globenin näköalahissin nytkähtäessä liikkeelle innostukseni vaihtui hyvin pian vapisevaksi jännitykseksi. Jalkani muuttuivat täriseviksi tolpiksi, joiden päällä yritin tasapainotella samalla kun sydämen syke nousi nousemistaan.

Mitä tämä nyt on? Miksi korkealla oleminen ei olekaan enää vain kivaa? Voisiko joku muuttaa jalkani normaaliksi ja lopettaa tämän älyttömän tasapainottomuuden tunteen?


Nyt mennään!


…yhä ylös yrittää, katolle hän kiipeää..

Kun katselin horisonttiin ja pidin tiukasti kiinni joko Henkasta tai näköalahissiämme kiertävästä kaiteesta, oli oloni melko mukava ja pystyin nauttimaan maisemista. Mutta auta armias jos katsoin alas tai aloin miettiä liikaa ahdasta hissiä jossa olen, niin aloin hyvin pian iloita siitä, että näköalakierros kestäisi vain parikymmentä minuuttia.


Pelko persiissä

Kun hissi pysähtyi ylös ja nökötti tukevasti Globenin katolla, oli olo ihan hyvä, mutta kun kapseli alkoi valua takaisin alaspäin iski paniikki jälleen. Menin vielä hölmönä siedättämään pelkoani kapselin ulkoreunalle, jossa yritin katsoa mahdollisimman paljon alas. Tosi fiksua. Pian seisoin jähmettyneenä paikallani enkä liikkunut, vaikka aivoni käskivät minua ottamaan askeleen. Yksi pieni askel edes! Joo ei. Ei onnistu.

Edes Henkan lempeät tönäisyt selkääni kohti reunaa ja hänen turvallista kainaloaan eivät saaneet jalkojani liikkumaan, vaan jäykistynyt kroppani pisti kaikin voimin vastaan. Tilanne oli todella hämmentävä, ja lopulta nauroin vedet silmissä tyhmälle kropalleni, joka ei suostunut liikkumaan vaikka kuinka yritin käskeä sitä.


Tämä näky sai Martinan puntin eniten tutisemaan.


Ja tämä myös. Hyi hitto. Sanokaa etten mä ole ainoa korkeanpaikankammoinen..!

Oloni alkoi olla jo hysteerisen hihittävä ja adrenaliini jylläsi kropassani pitkään hissistä ulosastumisen jälkeenkin. Voi minua. Tältäkö korkeanpaikankammo tuntuu? Ja mistä hitosta moinen riesa yhtäkkiä tuli?? Ottakaa se pois!

Globenin Skyview oli täyteen kukkaan puhjenneesta korkeanpaikankammostani huolimatta upea, ja ilman hölmöä tärisevää kroppaa maisemista olisi voinut nauttia vielä enemmän. Upea paikka siis ihan ehdottomasti, jopa korkeanpaikankammoiselle.

Hissi on ehdottoman turvallinen ja alhaalla Globenissa on jopa defibrillaattori, jolla pysähtynyt sydän sysätään takaisin sykkeeseen. Hah, huono vitsi, mutta meitä kyllä nauratti ensiapuvälineet sen jälkeen kun olimme tarkkailleet hämmentyneinä paniikissa tököttävän kroppani toimintaa. Siihen eivät käskyt auttaneet, se oli päättänyt olla paikallaan ja siinä se myös pysyi!

Tämän kokemuksen jälkeen odotan entistä suuremmalla mielenkiinnolla kesäkuista Dinner in the skyta, jonne Elämyslahjat antoi meille lahjakortit. Aion todellakin istahtaa taivaalle nousevan ravintolan penkkiin, ja vaikka korkeanpaikankammoinen kroppani vetäisi paniikkikrampit, yritän parhaani mukaan nauttia upeasta kokemuksesta, ruoasta ja kauniista Helsingin maisemista.

Hölmöstä korkeanpaikankammosta huolimatta huomaan silti hakeutuvani edelleen korkeuksiin. Itsensä voittaminen on upeaa, ja niin kauan kun kammoni pysyy joten kuten kurissa, aion heilua korkealla rinnasta läpi tykyttävästä sydämestä huolimatta. Perkale, tällä kammolle en todellakaan aio antaa periksi!

Mitäs jos mä puristaisin rystyset valkoisina tätä kaidetta ja yrittäisin näyttää siltä, että mulla on tosi rento ja leppoisa lomafiilis..?


..tai sitten otetaan ihan suosiolla kuva jossa mun paniikista kramppaava naama ei näy..

Previous Post Next Post

8 Comments

  • Reply kthetraveller torstai, toukokuu 16, 2013 at 09:02

    Huh, hatunnosto tempauksellesi. Olen ihan yhtä pahasti korkeanpaikankammoinen kuin sinä ja se on aiheuttanut ajoittain pahoja sydämentykytyksiä. Mulle riitti tykytykseen jo noiden sun kuvien näkeminen. Ruotsinristeilyillä tulee käytyä aika useasti, mutta nykyään jäämme yleensä laivaan/liikumme vain lähimaastossa. Artikkelisi sai kuitenkin miettimään, josko seuraavalla kerralla rahtaisi luunsa laivan lähistöä pidemmälle ja kävisi testaamassa ko. hissin. Kiitos!

    • Reply Martina torstai, toukokuu 16, 2013 at 17:34

      Mulle korkeanpaikankammo tuli ihan yllärinä tuolla Globenin hississä. Olin ensin ihan innoissani, mutta innostus vaihtui pian ylimääräisiin sydämentykytyksiin ja suolapatsaana paikallaan tököttämiseen. Jälkeenpäin olo oli kyllä mahtava, ja hissimatka on sopivan lyhyt myös korkeanpaikankammoisen kokeilla. Kokemus on mahtava pienestä pelosta huolimatta, joten suosittelen lämpimästi!

  • Reply Taru torstai, toukokuu 16, 2013 at 10:57

    Mulle kävi vähän samalla tavalla. Joskus 25 ikävuoden hujakoilla huomasin Barcelonan matkallani yhtäkkiä pelkääväni korkealla kirkon tornissa alas katsomista ja kierreportaiden alaspäin kävelemistä. Jalat tutisten sadat portaat alas taitettiin. Enhän minä ollut ikinä pelännyt korkeita paikkoja… Pistin vanhentumisen piikkiin, ei tosiaan taida vanhuus tulla yksin. Nyt 30-ikävuoden kohdalla, ei pelko ole hellittänyt pätkääkään vaikka kuinka urheasti yrittää korkeisiin nähtävyyksiin kiivetä joka lomakohteessa. 😀 Vuorilla kävelykin on hieman ahdistavaa, vaikka maa on tukevasti jalkojen alla…

    Nuo kuvat, jotka saivat jalkasi eniten tutisemaan – ei ihme, sehän näyttää ihan vuoristoradalta?! Ei tarvitse kuin odottaa, koska hissi lähtee vuoristoratamaiseen laskuun.. 😀

    • Reply Martina torstai, toukokuu 16, 2013 at 17:40

      Kiva kuulla että minulla on kohtalotovereita, mutta on silti ihan tylsää kun tällaisia turhia pelkoja ja kammoja vaan ilmestyy ihan kutsumatta. Vanhuus ei todellakaan tule yksin.. 🙂 Mä olen niin reippaasti selättänyt pahimmat pelkoni ja mitä sain kiitokseksi? Uuden kammon! Aion silti hakeutua jatkossakin korkeuksiin ja seuraava koitos on tosiaan heti kesäkuun alussa, kun minun pitäisi onnistua ruokailemaan nosturin nokassa killuvassa pöydässä. Jännittää jo valmiiksi jos vedän hirveät paniikit ja viskon aterimet pitkin alla olevaa Rautatientoria. Onneksi sieltä saa kuulemma rohkaisuryypyksi viiniä. 🙂

  • Reply Sirkkutäti perjantai, toukokuu 17, 2013 at 08:35

    Huh sentään! Ja onnittelut moisesta tempauksesta. Minä en IKINÄ ole ollut korkeanpaikankammoinen, koskaan. Lapsena olin varsinainen poikatyttö, joka oli aina polvet ruvella, kun poikien kanssa kiipeiltiin puissa ja kallioilla, enkä vanhemmitenkaan ollut mikään pelkuri. Ennemminkin pelkäsin isossa vedessä, pienellä veneellä liikkuessa. KUNNES: jouduin työkeikalla käymään rakennustyömaalla, keskeneräisen tornitalon ylimmässä kerroksessa, taisi olla 15:s kerros. Ja sinne pääsi vain ja ainoastaan ulkohissillä, sellaisella väliaikaisvirityksellä, pelkkä kori, joka nousi yläilmoihin kitisten ja natisten, ja vieressäni seissyt rakennusmestari totesi, että ”Pääseköhän se tänäänkään ihan ylös asti pysähtymättä”… jo sehän se rauhoitti kovin. Se oli aika sykäyttävä kokemus, ja allamme levisi vain keskeneräisen talon sekalainen työmaa tarvikkeineen. Perille päästiin ja vielä alaskin, vaan en muista siitä talon sisäosasta enää mitään, jäi sellainen paniikki siitä retkestä. Ja kun alas sieltä lopulta päästiin, niin polvet löi loukkua varmaan puoli tuntia, kylmän hien valuessa (keskellä talvea) otsasta.
    Enpä ole sen koommin ulkopuolisessa hississä matkustellut, ja tuo sun kuvaama lasihissi se varmaan saisi minussakin paniikin aikaiseksi. Eli uusi kammo, mullakin.

    • Reply Martina perjantai, toukokuu 17, 2013 at 14:21

      Ai kamala mihin olet joutunut! Tuollaiseen hissiin en kyllä uskaltaisi astua jalallakaan. Huh!

      Mäkin remusin pienenä vaikka missä ja muistan eräänkin kerran kun kiipesin kerrostalon katolle ihan tuosta vaan eikä jännittänyt yhtään. Nykyään jo ajatuskin talon katolle kiipeämisestä puistattaa. Ihan sellaisen yksikerroksisenkin.. 🙂

  • Reply Aili Inkeli sunnuntai, toukokuu 19, 2013 at 17:11

    Tervetuloa kerhoon! Korkeanpaikankammo voi saada olotilan tosi kammottavaksi. Jopa niin, että putoat polvillesi. Maatahan sitä etsii nelinkontin, kun kroppa tajuaa olevansa lintuperspektiivissä.

    Mun enkkarit on tutisevalla työmaahissillä 110 metriin rakenteilla olleen savupiipun sisällä (onneksi maisemat näki vasta piipun päällä, jossa sitten konttaamalla kuljinkin) ja lasisella ulkohissillä muistaakseni 230 metriin Detroitin Renessaince Centerin pyörivään kattoravintolaan. Nuudelijalat tokenivat entiselleen juuri kun piti lähteä syönnin päälle takaisin – ja eikun uusiksi koko hoito 😀 Vaan tulipahan käytyä ja sain ikimuistoisia kokemuksia.
    Onnea nosturi-illalliselle!! Rohkaisuvinkkua kohtuudella, ettei tule päinvastainen vaikutus 🙂

    • Reply Martina sunnuntai, toukokuu 19, 2013 at 18:39

      Nosturi-illallisella ei varmaan voi mennä polvilleen ellei sitten kiipeä pöydälle, mutta ihan niin paljon en ajatellut rohkaisuviiniä ottaa. 😀 Korkeissa paikoissa on kammosta huolimatta jotakin todella kiehtovaa, ja uskon hakeutuvani edelleen korkeuksiin vaikka kuinka pelottaisi.

    Leave a Reply