”Rallikuskiksi pääsystä toiveita elätän..”

13.4.2013 oli merkityksellinen päivä autoilevan Martinan elämässä. Tuona lauantaina istuin ensimmäistä kertaa auton rattiin ihan yksin tarkoituksenani ajaa tallille ja takaisin. Tällä kertaa mukana ei ole henkistä tukea, toista silmäparia eikä pelkääjänpaikalla neuvoja antavaa Henkkaa. On vain minä ja rakas autoni Azipod. Ihan hiton jännittävää! Melkein pelottavaakin.

Kuten aikaisempia ajopäiväkirjojani (jotka löytyvät täältä, täältä, täältä ja täältä) lukeneet tietänevätkin, olen kehittänyt aivan järjettömän suuren kammon autoilua kohtaan, ja tuosta peikosta halusin nyt päästä eroon. Kaikki alkoi siitä, kun ostimme minulle automaattivaihteisen unelmieni auton. Nyt minulla ei ole mitään tekosyytä olla ajamatta, sillä auto on väriä myöten juuri sellainen millaisen olen aina halunnut, ja automaattivaihteiden sekä uskomattoman vakauden ansiosta sitä on todella helppo ajaa.

Aloitimme ajoharjoittelun eräänä keskiviikkona ja kävimme sen jälkeen viikoittain ajamassa. Ajoharjoitukset sujuivat hyvin, huonosti ja erittäin huonosti. Milloin meinasin törmätä tien viereen parkkeerattuun autoon, milloin tupsahdin kolmion takaa suoraan toisen auton eteen ja milloin otin vastaan takanatulijoiden hermostuneita tööttäilyjä. Myös parkkeeraaminen on aiheuttanut lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ja pelkkä ajamisen ajatteleminenkin on saanut tämän tytön tärisemään jännityksestä. Kyyneleiltäkään ei ole vältytty ja muuten niin rauhallisesta Martinasta on kuoriutunut auton ratissa huutava ja kiroileva ääliö. Mutta kun ajaminen pelottaa niin kovasti ettei ratissa vaan voi olla rauhallinen!

Autolla ajaminen on ollut minulle koko kymmenvuotisen ajokortin omistamisen ajan valtava hirviö. Olen nähnyt siitä unia tasaisin väliajoin, vaikken olekaan Helsingissä asuessani tarvinnut autoa kattavan julkisen liikenteen (en nyt aloita jauhamaan VR:n luotettavuudesta tässä kohtaa ollenkaan..) ansiosta. Tieto ajopelosta ja lompakossa tarpeettomana lojuvasta ajokortista on kuitenkin kaivertanut takaraivossa, ja tiesin, että jossain vaiheessa minun on tehtävä asialle jotakin. Ja se hetki on koittanyt nyt.

Pikkuhiljaa ajamisesta tuli hieman siedettävämpää ja hetkittäin pystyin jopa rentoutumaan ratissa ollessani. Ei se kivaa ole silti vieläkään, ja istun edelleen mieluummin pelkääjän- kuin kuljettajanpaikalla.

Nyt oli tosiaan tullut se päivä, kun päätin ajaa ihan yksin tallille. Reittiä oli harjoiteltu usein eikä tutuksi käyneellä helpolla reitillä ole ollut missään vaiheessa kovin suuria vaikeuksia. Siksi halusin ajaa ensimmäisen kerran yksin juuri tallille. Siellä parkkeeraaminenkaan ei ole niin justiinsa, sillä hiekalla ei ole valkoisia viivoja kertomassa missä on parkkiruutu, ja tallilla on muutenkin melko vähän autoja lauantaiaamuisin.

Olin aloittanut henkisen valmistautumisen jo hyvissä ajoin. Kerroin muutamallekin kaverille aikovani ajaa lauantaina tallille etten voisi enää perääntyä, ja saatuani kuulla kannustavia lauseita, olin entistä varmempi siitä, että nyt se on vaan tehtävä. Tarkistin vielä Henkaltakin uskooko hän ajamistani vierestä seuranneena, että pystyn selviytymään tallimatkasta yksin. Kun välillä melko kriittisestikin ajamistani arvioinut Henkka sanoi uskovansa minuun, oli päätös sinetöity. Ensi lauantaina minä ajan tallille. Piste.

Kun lauantaiaamu sitten koitti, yritin pitää itseni mahdollisimman rentona. Hengittelin syvään, luin lehtiä ja yritin uppoutua telkkariohjelmaan. Venyttelin ja hoin itselleni että hyvin se menee. Kävin reitin ja kaikki muistettavat asiat läpi mielessäni muutaman kerran ja hermoilin hieman ulkona ropisevaa rankkasadetta. Miten ne pyyhkijät toimivatkaan? Ja mitä autokoulussa puhuttiinkaan vesiliirrosta? Taidan mennä varmuuden vuoksi hieman hiljempaa ettei vaan käy mitään ikävää.

Koska olin asentanut sykemittarin ratsastusta varten, päätin napsauttaa sen ajon ajaksi päälle. Eteisessä syke oli 138, sen jälkeen en mittariin katsonut, mutta lopputilastot kertoivat sykkeen olleen ajoittain vieläkin korkeammalla. Jep, taisi vähän jännittää, mutta jännityksen keskellä tunsin yllätyksekseni myös pieniä ilon läikähdyksiä. Tässä mä vaan lähden autonavaimet kourassa tallille ihan niin kuin muutkin aikuiset ihmiset. Ja sateen vuoksi jalankulkijoita olisi varmasti vähemmän kuin normaalisti. Hyvin se menee, hyvin se menee, hyvin se menee…

Istahtaessani auton rattiin minua virnistytti vähän, vaikka pelkokin alkoi olla jo aika pahasti valloillaan. Harjoittelin pyyhkijöiden käyttämistä parkissa minkä takia ilmeisesti unohdin napsauttaa valot päälle. Ruudusta peruuttaminenkaan ei mennyt ihan oppikirjan mukaan temppuilevan parkkitutkan ansiosta, joka piipitti vaikkei takana pitänyt olla mitään. En kuitenkaan uskaltanut peruuttaa tarpeeksi pitkälle vaan sahasin hetken edestakaisin kunnes sain auton käännettyä nokka menosuuntaan. Nyt mennään Azipod!

Ensimmäinen yllätys tuli ahtaassa kaarteessa, jossa ei ikinä tule autoja vastaan, vaan nytpä tulikin. Selvisin kuitenkin ylläristä hyvin ja jatkoin hymyillen matkaa. Radiosta tuli Rammsteinia. Vesilätäköt jännitti hieman ja yritin väistellä kuoppia ja lätäköitä parhaani mukaan. Pyyhkijöitäkin piti säätää nopeammaksi yltyvän sateen takia, ja tottakai käänsin ne ensin pois päältä. Hyvä minä, kuinka vaikeaa on keskittyä sekä ajamiseen että pyyhkijöihin samaan aikaan? Ilmeisen vaikeaa, vaikka sainkin homman lopulta toimimaan.

On hassua miten paljon mieleeni jäi asioita ensimmäiseltä yksin tehdyltä ajomatkalta. Muistan hyvin, että Rammsteinin jälkeen tuli Bloodhound Gangin The Bad Touch, jonka mukana hyräilin hieman rauhoittaakseni itseäni. Seuraavaksi pärähti soimaan jokin minulle entuudestaan vieras biisi, jossa laulettiin jotakin ensimmäisestä kerrasta. Sattuipa sopivasti, täällähän mä menen liikenteen seassa ihan ekaa kertaa elämässäni yksin. Tämän biisin nimi täytyy selvittää (se olisi lukenut siinä masiinassa, mutten uskaltanut siirtää katsettani tiestä), sillä siitä tulee virallinen ensimmäisen ajokertani teemabiisi.

Olin ilmeisesti myös hyvin, hyvin tarkkaavainen ja huomioin muuta liikennettä ihan hulluna, sillä huomasin muun muassa, että ohi huristi vanha koulukaverini vaimonsa ja pienen lapsensa kanssa. Muistan myös ikuisesti peruutuspeilissä liian lähellä möllöttävän harmaan auton ja sen liilamustapukuisen hölkkääjän joka ylitti tien uhkarohkeasti juuri ennen kuin saavuin kohdalle. Miehellä oli päässään musta juoksupipo, jonka alta pilkotti muutama vaalea hiustupsu. Ilme oli irvistävä ja huulet normisuomalaisen miehen huulia täyteläisemmät. Hän siristi silmiään ja harppoi isoja askeleita. Oikeasti, miten hyvin voikaan sekunnin ajan katsomani jalankulkija mieleeni piirtyä? Aistini taisivat todella olla viritettyinä äärimmilleen ja hyvä niin, sillä muuten tällä ajokokemuksella olisi voinut päästä syntymään vaaratilanteita.

Puolessa välissä menomatkaa tajusin ajovalojen olevan pois päältä, joten napsautin ne nolona päälle ja katselin ympärilleni. Näkikö kukaan? Tallitielle kääntyessäni alkoi jännittää, sillä kaksi suurinta jännityksen aihetta oli vielä edessä. Olin etukäteen jännittänyt kovasti parkkeeraamista sekä sitä, jos kapealla hiekkatiellä tulee vastaan toinen auto. Mitä sitten tehtäisiin? Mentäisiin vissiin ojaan.

Autoja ei tullut vastaan ja parkkipaikalla rohkaistuin jopa peruuttamaan ruutuun, vaikka sinne olisi voinut ajaa helposti suoraankin keula edellä. Tästä minun olisi helppo lähteä kotimatkalle. Temppuileva parkkitutka piippasi täysillä, vaikka olin ihan varma ettei takana ole vielä mitään. Pysäytin kuitenkin auton siihen ja nousin rankkasateeseen katsomaan, onko takana jotakin matalaa jota ei peilistä näe. Ei ollut, joten peruutin silmät kiinni vielä hieman. Auto jäi vähän vinoon, mutta olin silti tyytyväinen suoritukseeni. Sammutin auton ja istuin hetken paikallani syvään hengittäen. Lähetin tärisevillä käsilläni Henkalle viestin ilmoittaakseni, että tähän asti on kaikki mennyt hyvin. Ihme kyllä.

Kun olin rauhoittunut tarpeeksi, nappasin kypärän ja turvaliivin käteeni ja kipitin talliin. Tällä kertaa olisi vuorossa estetunti ja minulle oli annettu taas se sama hassu hevonen, josta en meinaa löytää millään jarruja. Laitoin heposen kuntoon ja ison eläimen ihanan rauhallinen olemus rauhoitti lopulta minunkin tärisevät käteni. Nyt keskitytään ratsastamiseen eikä suoda kotimatkalle vielä yhtäkään ajatusta!

Ratsastustunti meni ihan kivasti ja estetehtävät saivat ajatukset kokonaan pois ajamisesta. Loppukäyntien kohdalla havahduin kuitenkin siihen, että kohta pitäisi taas istua ratin taakse. Mietin kannattaisiko minun lähteä äkkiä liikenteeseen vai odottaa että seuraavan tunnin ratsastajat olisivat ajaneet paikalle.

Päätin lähteä heti ja hups, yhdessä mutkassa pelkoni toteutui ja vastaan tuli kuin tulikin toinen auto! En kuitenkaan ehtinyt edes säikähtää sillä näin heti mihin kohtaan saisin väistettyä niin että vastaantuleva auto pääsee ohitseni. Ja kas, niin kovasti pelkäämäni tilanne oli ohi ennen kuin ehdin sanoa ”kolari”. Hymyilin iloisena ja kiitin pääkoppaani nopeasta tilannekatsauksesta ja oikeasta reaktiosta. Perkale, mähän pärjään täällä!

Huomasin silitteleväni autoani kesken matkan ja kehuvan sitä ääneen aivan niin kuin teen hevosen selässä ollessani. Hmmm, tämä otus ei varmaankaan ymmärrä kehujani, vaikka olenkin jo analysoinut rakkaan autoni persoonan. Azipod on rauhallinen, hieman jo ikääntynyt, mutta todella charmikas mies. Hän on kannustava, luotettava ja tekee aina parhaansa, mutta osaa myös olla varsin vauhdikas tapaus. Sanokaa etten mä ole ainoa, joka nimeää autoja, kiintyy niihin ja näkee ne melkeinpä perheenjäseninä? Tuli nimittäin tosi mielenvikainen olo kirjoittaessani tuota ylläolevaa luonnekuvausta AUTOSTA. Voi morjens!

Paluumatkalla sateen laannuttua autoja ja jalankulkijoita oli enemmän liikkeellä, ja muutama liikenneympyrä ja käännös tuli ajettua tosi hitaasti kun katsoin tarkkaan ettei kukaan vaan jää alle. Etukäteen jännittämässäni kaksikaistaisessa liikenneympyrässä oikaisin vahingossa hieman kaistalta toiselle, mutta ei siitäkään aiheutunut vaaraa.

Hetkittäin minua alkoi hymyilyttää kovasti ja mieleni teki hihkua ilosta. Mä osaan ja mä pärjään! Vaiensin kuitenkin innostuneet ajatukset, sillä edessä olisi vielä monta jännää kohtaa ja kotiruutuun parkkeeraaminen olisi yksi niistä. Eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa vaan keskitytään ajamiseen vielä hetki. Kotona sitten voin tuulettaa sydämeni kyllyydestä kun auto on parkissa ja kaikki tienkäyttäjät ehjiä.

Auto meni todella yllättäen parkkiin heti ekalla yrityksellä. Okei, renkaat jäi vähän vinoon ja auto olisi voinut olla vielä hieman suoremmassa, mutta ihan hyvä suoritus kuitenkin. Ainakin minun mielestäni, katsotaan sitten kuinka pahasti Henkka kuolee nauruun nähdessään parkkeeraamani Azipodin. Istuin taas hetken autossa sen sammutettuani ja annoin kasvoille levitä onnellisen hymyn. Mä tein sen!

Kotona mietin vielä hetken veinkö auton varmasti meidän parkkiruutuun, mutten lähtenyt kuitenkaan tarkistamaan asiaa. On se oikeassa paikassa, pakko olla! Eihän siinä edes ollut juuri muita paikkoja vapaana. Heitettyäni takin nurkkaan ja riisuttuani kenkäni villiinnyin iloiseen tuuletukseen. Huusin ja hypin ja hetkutin pehvaani valtavan energiapurkauksen vallassa. Tunsin itseni maailman rohkeimmaksi tyypiksi ja tiesin selviytyväni taas niin monesta pelottavasta tilanteesta, olinhan selättänyt tämänkin varsin valtavaksi yltyneen ajopelkoni.

Tai no, pelko on olemassa edelleen eikä ajaminen missään nimessä ole vieläkään miellyttävää, mutta yksi jättimäinen askel on nyt otettu matkalla autoilevaan elämään. Nyt minulla on kaikki oikeus olla itsestäni tooosi tosi ylpeä! Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, niin minä taputan nyt itseäni selkään, röyhistän rintaani ja sanon ääneen olevani itsestäni ihan älyttömän ylpeä!

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Anna lauantai, huhtikuu 27, 2013 at 15:52

    Onnea!! Saat olla ylpeä itsestäsi :)!

    Mulla on ollut ajokortti reilu pari vuotta, ja ajokokemusta sais tosiaan olla enemmänkin. Liikennesäännöt ja itse ajaminen sujuu useimmiten ihan hyvin, mutta parkkeeraaminen on sellainen itkuraivareiden paikka joka kerta, ettei mitään jakoa. Muistan, kun ajoin ekan kerran yksin autoa n. 50 kilometrin matkan (ainakin yli vuosi autokoulun suorittamisen jälkeen): perillä kotona olin niin hysteerisen helpottunut ja samalla parkkikammoinen, että parvekkeella odotteleva avomies joutui tulemaan parkkeeraamaan auton. Kyllä.

    Viime syksynä ajoin kakkosvaiheen, ONNEKSI ainoa mahdollisuus päästä ajoradalle oli lainata auto tutuilta – jotka sattuivat asumaan toisella puolella Uuttamaata kuin ajorata. Niinpä huristelin sitten aivan yksin auton lainapaikasta radalle ja takaisin, pysäköinteineen päivineen, se oli kyllä hieno kokemus se. (Onneksi kummassakaan päässä ei ollut parkkiruutuja.) Mutta haha, voin vaan kuvitella, mitä siitäkin olis tullut, jos en olis silloin onnekseni ajanut automaattivaihteista autoa 😀

    • Reply Martina maanantai, huhtikuu 29, 2013 at 07:19

      Kiitos! Lohduttavaa kuulla etten ole ainoa panikoiva kuski. Se parkkeeraaminen on jotain niin vaikeaa ettei mitään järkeä.. Jos auton saa tuurilla ajettua suoraan ruutuun ilman että tarvitsee korjata, niin sitten ei ole mitään hätää. Mutta auta armias jos pitää alkaa korjata peruuttelemalla ja kääntämällä. Eihän siitä tule mitään ja kohta auto on ruudussa vaan entistä vinommassa, ja viereiset autot aivan naarmuilla ja kolhuilla. 😀

      Automaattivaihteet on kyllä ihanat. Niillä tutun tallireitin ajaminen alkaa sujua jo ihan hyvin, mutta vieraammille reiteille en todellakaan uskalla vielä lähteä.

    Leave a Reply