Monthly Archives

huhtikuu 2013

Sahramirisotto

Sahrami kuuluu niihin makuihin, joita yleensä joko vihataan tai rakastetaan. Samaa sarjaa ovat ainakin tryffeli, sinihomejuusto, fenkoli, greippi, korianteri ja vaahterasiirappi. Ylläripylläri minä pidän kaikista näistä mielipiteitä jakavista mauista (mistä minä nyt en pitäisi kun ruoasta puhutaan) ja tällä kertaa toteutin sahramirakkauttani risoton muodossa.

Sahramirisotto tulee Milanosta, joten jos ruokalistalla möllöttää ruoka nimeltä risotto alla milanese, voit olla varma, että sen tilaamalla saat eteesi keltaisen sahramin makuisen risoton. Me söimme sahramirisottoa taannoin Tony’s Delissä ja ihastuin niin kovasti sahramirisoton ja granaattiomenan yhdistelmään, että halusin kokeilla samaa myös kotona.

Risoton kaveriksi tein tällä kertaa karitsaa, mutta jos et jaksa alkaa kokata lihaa, voi risoton toki syödä ihan sellaisenaankin. Niitä granaattiomenan siemeniä ei kuitenkaan kannata jättää pois. Rubiininpunaiset helmet nimittäin kruunaavat kullankeltaisen herkun ja tuovat sahramin hieman tunkkaiseen makuun kivaa raikasta kirpeyttä. Ja ovathan vahvat värit myös kauniin näköiset hengatessaan samalla lautasella.

4 annosta

– sipuli
– öljyä sipulin kuullottamiseen
– 1 l kasvislientä
– n. 2 dl risottoriisiä
– 1 sitruunan mehu
– 1 dl valkoviiniä
– n. 0,5 tl sahramia
– nokare voita
– parmesaania

– granaattiomenaa

Pilko sipuli pieneksi ja kuumenna kasvisliemi. Kuullota sipulia pannulla hetki ja lisää sitten risottoriisi mukaan kuullottumaan. Kun riisi on hieman läpikuultavaa lisää sitruunan mehu ja valkoviini.

Kun neste on imeytynyt lisää pari kauhallista lientä sekä sahrami. Sekoittele ja lisää aina kauhallinen lientä kun edellinen satsi on imeytynyt. Jatka tätä kunnes riisi on sopivan al denteä. Sekoita lopuksi risottoon nokare voita ja pari kourallista parmesaania. Tarjoile granaattinomenan siemenien kera.


Valmiiksi marinoitu karitsa työnnettiin sellaisenaan uuniin, joten sen tarkempaa reseptiä ei pikkulampaasta nyt tule.

”Rallikuskiksi pääsystä toiveita elätän..”

13.4.2013 oli merkityksellinen päivä autoilevan Martinan elämässä. Tuona lauantaina istuin ensimmäistä kertaa auton rattiin ihan yksin tarkoituksenani ajaa tallille ja takaisin. Tällä kertaa mukana ei ole henkistä tukea, toista silmäparia eikä pelkääjänpaikalla neuvoja antavaa Henkkaa. On vain minä ja rakas autoni Azipod. Ihan hiton jännittävää! Melkein pelottavaakin.

Kuten aikaisempia ajopäiväkirjojani (jotka löytyvät täältä, täältä, täältä ja täältä) lukeneet tietänevätkin, olen kehittänyt aivan järjettömän suuren kammon autoilua kohtaan, ja tuosta peikosta halusin nyt päästä eroon. Kaikki alkoi siitä, kun ostimme minulle automaattivaihteisen unelmieni auton. Nyt minulla ei ole mitään tekosyytä olla ajamatta, sillä auto on väriä myöten juuri sellainen millaisen olen aina halunnut, ja automaattivaihteiden sekä uskomattoman vakauden ansiosta sitä on todella helppo ajaa.

Aloitimme ajoharjoittelun eräänä keskiviikkona ja kävimme sen jälkeen viikoittain ajamassa. Ajoharjoitukset sujuivat hyvin, huonosti ja erittäin huonosti. Milloin meinasin törmätä tien viereen parkkeerattuun autoon, milloin tupsahdin kolmion takaa suoraan toisen auton eteen ja milloin otin vastaan takanatulijoiden hermostuneita tööttäilyjä. Myös parkkeeraaminen on aiheuttanut lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ja pelkkä ajamisen ajatteleminenkin on saanut tämän tytön tärisemään jännityksestä. Kyyneleiltäkään ei ole vältytty ja muuten niin rauhallisesta Martinasta on kuoriutunut auton ratissa huutava ja kiroileva ääliö. Mutta kun ajaminen pelottaa niin kovasti ettei ratissa vaan voi olla rauhallinen!

Autolla ajaminen on ollut minulle koko kymmenvuotisen ajokortin omistamisen ajan valtava hirviö. Olen nähnyt siitä unia tasaisin väliajoin, vaikken olekaan Helsingissä asuessani tarvinnut autoa kattavan julkisen liikenteen (en nyt aloita jauhamaan VR:n luotettavuudesta tässä kohtaa ollenkaan..) ansiosta. Tieto ajopelosta ja lompakossa tarpeettomana lojuvasta ajokortista on kuitenkin kaivertanut takaraivossa, ja tiesin, että jossain vaiheessa minun on tehtävä asialle jotakin. Ja se hetki on koittanyt nyt.

Pikkuhiljaa ajamisesta tuli hieman siedettävämpää ja hetkittäin pystyin jopa rentoutumaan ratissa ollessani. Ei se kivaa ole silti vieläkään, ja istun edelleen mieluummin pelkääjän- kuin kuljettajanpaikalla.

Nyt oli tosiaan tullut se päivä, kun päätin ajaa ihan yksin tallille. Reittiä oli harjoiteltu usein eikä tutuksi käyneellä helpolla reitillä ole ollut missään vaiheessa kovin suuria vaikeuksia. Siksi halusin ajaa ensimmäisen kerran yksin juuri tallille. Siellä parkkeeraaminenkaan ei ole niin justiinsa, sillä hiekalla ei ole valkoisia viivoja kertomassa missä on parkkiruutu, ja tallilla on muutenkin melko vähän autoja lauantaiaamuisin.

Olin aloittanut henkisen valmistautumisen jo hyvissä ajoin. Kerroin muutamallekin kaverille aikovani ajaa lauantaina tallille etten voisi enää perääntyä, ja saatuani kuulla kannustavia lauseita, olin entistä varmempi siitä, että nyt se on vaan tehtävä. Tarkistin vielä Henkaltakin uskooko hän ajamistani vierestä seuranneena, että pystyn selviytymään tallimatkasta yksin. Kun välillä melko kriittisestikin ajamistani arvioinut Henkka sanoi uskovansa minuun, oli päätös sinetöity. Ensi lauantaina minä ajan tallille. Piste.

Kun lauantaiaamu sitten koitti, yritin pitää itseni mahdollisimman rentona. Hengittelin syvään, luin lehtiä ja yritin uppoutua telkkariohjelmaan. Venyttelin ja hoin itselleni että hyvin se menee. Kävin reitin ja kaikki muistettavat asiat läpi mielessäni muutaman kerran ja hermoilin hieman ulkona ropisevaa rankkasadetta. Miten ne pyyhkijät toimivatkaan? Ja mitä autokoulussa puhuttiinkaan vesiliirrosta? Taidan mennä varmuuden vuoksi hieman hiljempaa ettei vaan käy mitään ikävää.

Koska olin asentanut sykemittarin ratsastusta varten, päätin napsauttaa sen ajon ajaksi päälle. Eteisessä syke oli 138, sen jälkeen en mittariin katsonut, mutta lopputilastot kertoivat sykkeen olleen ajoittain vieläkin korkeammalla. Jep, taisi vähän jännittää, mutta jännityksen keskellä tunsin yllätyksekseni myös pieniä ilon läikähdyksiä. Tässä mä vaan lähden autonavaimet kourassa tallille ihan niin kuin muutkin aikuiset ihmiset. Ja sateen vuoksi jalankulkijoita olisi varmasti vähemmän kuin normaalisti. Hyvin se menee, hyvin se menee, hyvin se menee…

Istahtaessani auton rattiin minua virnistytti vähän, vaikka pelkokin alkoi olla jo aika pahasti valloillaan. Harjoittelin pyyhkijöiden käyttämistä parkissa minkä takia ilmeisesti unohdin napsauttaa valot päälle. Ruudusta peruuttaminenkaan ei mennyt ihan oppikirjan mukaan temppuilevan parkkitutkan ansiosta, joka piipitti vaikkei takana pitänyt olla mitään. En kuitenkaan uskaltanut peruuttaa tarpeeksi pitkälle vaan sahasin hetken edestakaisin kunnes sain auton käännettyä nokka menosuuntaan. Nyt mennään Azipod!

Ensimmäinen yllätys tuli ahtaassa kaarteessa, jossa ei ikinä tule autoja vastaan, vaan nytpä tulikin. Selvisin kuitenkin ylläristä hyvin ja jatkoin hymyillen matkaa. Radiosta tuli Rammsteinia. Vesilätäköt jännitti hieman ja yritin väistellä kuoppia ja lätäköitä parhaani mukaan. Pyyhkijöitäkin piti säätää nopeammaksi yltyvän sateen takia, ja tottakai käänsin ne ensin pois päältä. Hyvä minä, kuinka vaikeaa on keskittyä sekä ajamiseen että pyyhkijöihin samaan aikaan? Ilmeisen vaikeaa, vaikka sainkin homman lopulta toimimaan.

On hassua miten paljon mieleeni jäi asioita ensimmäiseltä yksin tehdyltä ajomatkalta. Muistan hyvin, että Rammsteinin jälkeen tuli Bloodhound Gangin The Bad Touch, jonka mukana hyräilin hieman rauhoittaakseni itseäni. Seuraavaksi pärähti soimaan jokin minulle entuudestaan vieras biisi, jossa laulettiin jotakin ensimmäisestä kerrasta. Sattuipa sopivasti, täällähän mä menen liikenteen seassa ihan ekaa kertaa elämässäni yksin. Tämän biisin nimi täytyy selvittää (se olisi lukenut siinä masiinassa, mutten uskaltanut siirtää katsettani tiestä), sillä siitä tulee virallinen ensimmäisen ajokertani teemabiisi.

Olin ilmeisesti myös hyvin, hyvin tarkkaavainen ja huomioin muuta liikennettä ihan hulluna, sillä huomasin muun muassa, että ohi huristi vanha koulukaverini vaimonsa ja pienen lapsensa kanssa. Muistan myös ikuisesti peruutuspeilissä liian lähellä möllöttävän harmaan auton ja sen liilamustapukuisen hölkkääjän joka ylitti tien uhkarohkeasti juuri ennen kuin saavuin kohdalle. Miehellä oli päässään musta juoksupipo, jonka alta pilkotti muutama vaalea hiustupsu. Ilme oli irvistävä ja huulet normisuomalaisen miehen huulia täyteläisemmät. Hän siristi silmiään ja harppoi isoja askeleita. Oikeasti, miten hyvin voikaan sekunnin ajan katsomani jalankulkija mieleeni piirtyä? Aistini taisivat todella olla viritettyinä äärimmilleen ja hyvä niin, sillä muuten tällä ajokokemuksella olisi voinut päästä syntymään vaaratilanteita.

Puolessa välissä menomatkaa tajusin ajovalojen olevan pois päältä, joten napsautin ne nolona päälle ja katselin ympärilleni. Näkikö kukaan? Tallitielle kääntyessäni alkoi jännittää, sillä kaksi suurinta jännityksen aihetta oli vielä edessä. Olin etukäteen jännittänyt kovasti parkkeeraamista sekä sitä, jos kapealla hiekkatiellä tulee vastaan toinen auto. Mitä sitten tehtäisiin? Mentäisiin vissiin ojaan.

Autoja ei tullut vastaan ja parkkipaikalla rohkaistuin jopa peruuttamaan ruutuun, vaikka sinne olisi voinut ajaa helposti suoraankin keula edellä. Tästä minun olisi helppo lähteä kotimatkalle. Temppuileva parkkitutka piippasi täysillä, vaikka olin ihan varma ettei takana ole vielä mitään. Pysäytin kuitenkin auton siihen ja nousin rankkasateeseen katsomaan, onko takana jotakin matalaa jota ei peilistä näe. Ei ollut, joten peruutin silmät kiinni vielä hieman. Auto jäi vähän vinoon, mutta olin silti tyytyväinen suoritukseeni. Sammutin auton ja istuin hetken paikallani syvään hengittäen. Lähetin tärisevillä käsilläni Henkalle viestin ilmoittaakseni, että tähän asti on kaikki mennyt hyvin. Ihme kyllä.

Kun olin rauhoittunut tarpeeksi, nappasin kypärän ja turvaliivin käteeni ja kipitin talliin. Tällä kertaa olisi vuorossa estetunti ja minulle oli annettu taas se sama hassu hevonen, josta en meinaa löytää millään jarruja. Laitoin heposen kuntoon ja ison eläimen ihanan rauhallinen olemus rauhoitti lopulta minunkin tärisevät käteni. Nyt keskitytään ratsastamiseen eikä suoda kotimatkalle vielä yhtäkään ajatusta!

Ratsastustunti meni ihan kivasti ja estetehtävät saivat ajatukset kokonaan pois ajamisesta. Loppukäyntien kohdalla havahduin kuitenkin siihen, että kohta pitäisi taas istua ratin taakse. Mietin kannattaisiko minun lähteä äkkiä liikenteeseen vai odottaa että seuraavan tunnin ratsastajat olisivat ajaneet paikalle.

Päätin lähteä heti ja hups, yhdessä mutkassa pelkoni toteutui ja vastaan tuli kuin tulikin toinen auto! En kuitenkaan ehtinyt edes säikähtää sillä näin heti mihin kohtaan saisin väistettyä niin että vastaantuleva auto pääsee ohitseni. Ja kas, niin kovasti pelkäämäni tilanne oli ohi ennen kuin ehdin sanoa ”kolari”. Hymyilin iloisena ja kiitin pääkoppaani nopeasta tilannekatsauksesta ja oikeasta reaktiosta. Perkale, mähän pärjään täällä!

Huomasin silitteleväni autoani kesken matkan ja kehuvan sitä ääneen aivan niin kuin teen hevosen selässä ollessani. Hmmm, tämä otus ei varmaankaan ymmärrä kehujani, vaikka olenkin jo analysoinut rakkaan autoni persoonan. Azipod on rauhallinen, hieman jo ikääntynyt, mutta todella charmikas mies. Hän on kannustava, luotettava ja tekee aina parhaansa, mutta osaa myös olla varsin vauhdikas tapaus. Sanokaa etten mä ole ainoa, joka nimeää autoja, kiintyy niihin ja näkee ne melkeinpä perheenjäseninä? Tuli nimittäin tosi mielenvikainen olo kirjoittaessani tuota ylläolevaa luonnekuvausta AUTOSTA. Voi morjens!

Paluumatkalla sateen laannuttua autoja ja jalankulkijoita oli enemmän liikkeellä, ja muutama liikenneympyrä ja käännös tuli ajettua tosi hitaasti kun katsoin tarkkaan ettei kukaan vaan jää alle. Etukäteen jännittämässäni kaksikaistaisessa liikenneympyrässä oikaisin vahingossa hieman kaistalta toiselle, mutta ei siitäkään aiheutunut vaaraa.

Hetkittäin minua alkoi hymyilyttää kovasti ja mieleni teki hihkua ilosta. Mä osaan ja mä pärjään! Vaiensin kuitenkin innostuneet ajatukset, sillä edessä olisi vielä monta jännää kohtaa ja kotiruutuun parkkeeraaminen olisi yksi niistä. Eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa vaan keskitytään ajamiseen vielä hetki. Kotona sitten voin tuulettaa sydämeni kyllyydestä kun auto on parkissa ja kaikki tienkäyttäjät ehjiä.

Auto meni todella yllättäen parkkiin heti ekalla yrityksellä. Okei, renkaat jäi vähän vinoon ja auto olisi voinut olla vielä hieman suoremmassa, mutta ihan hyvä suoritus kuitenkin. Ainakin minun mielestäni, katsotaan sitten kuinka pahasti Henkka kuolee nauruun nähdessään parkkeeraamani Azipodin. Istuin taas hetken autossa sen sammutettuani ja annoin kasvoille levitä onnellisen hymyn. Mä tein sen!

Kotona mietin vielä hetken veinkö auton varmasti meidän parkkiruutuun, mutten lähtenyt kuitenkaan tarkistamaan asiaa. On se oikeassa paikassa, pakko olla! Eihän siinä edes ollut juuri muita paikkoja vapaana. Heitettyäni takin nurkkaan ja riisuttuani kenkäni villiinnyin iloiseen tuuletukseen. Huusin ja hypin ja hetkutin pehvaani valtavan energiapurkauksen vallassa. Tunsin itseni maailman rohkeimmaksi tyypiksi ja tiesin selviytyväni taas niin monesta pelottavasta tilanteesta, olinhan selättänyt tämänkin varsin valtavaksi yltyneen ajopelkoni.

Tai no, pelko on olemassa edelleen eikä ajaminen missään nimessä ole vieläkään miellyttävää, mutta yksi jättimäinen askel on nyt otettu matkalla autoilevaan elämään. Nyt minulla on kaikki oikeus olla itsestäni tooosi tosi ylpeä! Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, niin minä taputan nyt itseäni selkään, röyhistän rintaani ja sanon ääneen olevani itsestäni ihan älyttömän ylpeä!

Punaviinimuistiinpanot

Viimeksi katsottiin miltä näyttää viinialoittelija-Martinan muistiinpanot valkoviineistä ja tarkemmin ottaen eri rypälelajikkeista. Pohjustuksen Martinan viinimuistiinpanoille voit lukea ylläolevan linkin takaa. Toiston välttämiseksi en ala tässä nyt horisemaan samoja asioita uudelleen, vaan astutaan pidemmittä puheitta ensiaskel punaviinien maailmaan.

Syrah (tai Shiraz)

Aloitetaan taas lempparillani, vaikkei minulla olekaan punaviinien joukossa yhtä selvää rypälesuosikkia kuin mitä Riesling on valkoviinien puolella. Syrah on kuitenkin rypäle, jonka voi valita turvallisin mielin, sillä kaikki Syrah-kokemukseni ovat olleet positiivisia. Viini on melko täyteläinen, joten kovin kevyiden ruokien kanssa en sitä kuitenkaan tarjoilisi. Australiassa, Kaliforniassa ja Etelä-Afrikassa suosittu Syrah sopii mainiosti nautittavaksi myös sellaisenaan seurustelujuomana.

Malbec

Hedelmäinen ja aromikas Malbec sopii erityisen hyvin tuhtien ruokien, kuten tummien liharuokien, juustojen, pastojen ja grilliruokien kaveriksi. Argentiinalainen Malbec on aromikkaampaa kuin Ranskassa tuotettu Malbec.

Cabernet Sauvignon

Cabernet Sauvignon on yksi tunnetuimmista punaviinilajikkeista. Sitä tuotetaan ympäri maailmaa, mutta merkittävimmät maat lienevät Chile ja Ranska. Cabernet Sauvignon on voimakkaan makuinen, usein melko tanniininen ja hedelmäinen viini, joka paranee vanhetessaan. Se sopii nautittavaksi vahvan makuisten liharuokien ja mausteisten sekä kermaisten kastikkeiden kanssa.

Merlot

Merlot on Cabernet Sauvignonin lisäksi yksi tunnetuimpia punaviinilajikkeita. Näitä kahta kaverusta sekoitetaan usein myös keskenään, sillä kevyehkö Merlot pehmentää voimakkaan Cabernet Sauvignonin makua. Olen kuullut väitteen, että Merlotia kannattaa tarjota heille, jotka väittävät etteivät pidä punaviinistä. Kevyellä Merlotilla on helppo aloittaa punaviinien maistelu ja siirtyä sitten pikkuhiljaa vahvemman makuisiin punkkuihin.

Cabernet Franc

Cabernet Francia on pidetty Cabernet Sauvignonin pikkuveljenä. Cabernet Franc on isoveljeään hedelmäisempi, vähätanniinisempi ja hapokkaampi lajike.

Carmenere

Carmenere tulee Chilestä ja se sopii kaikenlaisten liharuokien kaveriksi. Etenkin pata- ja grilliruoat ottavat Carmeneren mielellään rinnalleen.

Nebbiolo

Nebbiolo on tuhti ja vahva Italian Piemontessa viihtyvä viini, jota on verrattain hankala viljellä. Jyrki Sukulan ja hänen vaimonsa Barolot ja Barbarescot tehdään Nebbiolo-rypäleestä.

Tempranillo

Tempranillo tulee Espanjasta ja se on yleensä hedelmäisen ja hennon mausteisen makuinen viini. Viinin luonne vaihtelee kuitenkin paljon sen kasvupaikan mukaan. Tempranillon pyöreä ja pehmeä maku on suomalaisten suosiossa.

Sangiovese

Aromikas ja täyteläinen Sangiovese lienee tuttu kaikille Toscanan matkailijoille. Kirsikkaisesta, terävästä ja voimakkaan makuisesta rypäleestä tehdään pääosassa kaikki Chianti-viinit.

Pinot Noir

Pinot Noirista voi löytää erilaisia vivahteita sen mukaan, missä se on kasvatettu. Yleensä se on makeampaa kuin vaikkapa Cabernet Sauvignon tai Merlot. Pinot Noirista tehdään myös shampanjaa.

Kas näin on tehty pieni pintaraapaisu valko- ja punaviinien eri rypälelajikkeihin. Katsotaan josko tässä viinitietouden lisääntyessä paneudumme blogin puolella vielä tarkemminkin näihin viiniasioihin. Kiinnostusta ainakin löytyy ja alan pikkuhiljaa ymmärtää heitä, jotka viettävät aikaa mielellään nenä viinilasissa, välillä lasissa olevaa viiniä pyöritellen ja keksien viinille sitten mitä omituisempia adjektiiveja. Myös viinimatkailu kiinnostaa ja haluankin löytää itseni vielä joskus vaikkapa joltain ihanalta italialaiselta viinitilalta maistelemassa viinejä ja tekemässä kivoja tuliaisostoksia. Jyrki Sukula, odotamme kutsuasi!

Vain kuolleet nousevat junasta Kymlingessä

Eli asiaa Tukholman metrosta. Eikö olekin mielenkiintoista? Älä kuitenkaan lopeta lukemista vielä, sillä löysin yllättävän hauskoja yksityiskohtia Tukholman metrosta tutkaillessani Googlen avulla naapurimaamme pääkaupungin metrolinjoja. Tarkoituksenani oli tutkia vain hieman reittiä Siljan terminaalista keskustaan, mutta uppouduinkin lopulta hyytävien kummitustarinoiden maailmaan. Siitä se ajatus sitten lähti, ja pian ehdotin Henkalle hieman erilaista turistinähtävyyttä Tukholman matkallemme.

Palataan kummitusjuttuihin kuitenkin vasta hetken päästä, sillä ensin pitää tutkia hieman metrokarttaa ja muita faktoja, sillä uskokaa tai älkää, minä en ollut koskaan aiemmin käyttänyt Tukholman metroa. Olen tapani mukaan reippaillut aina jalkaisin paikasta toiseen, mutta nyt kun kohteenamme oli hieman kaukaisempiakin Tukholman kolkkia, ja sää saattaisi olla maaliskuun lopulla vielä melko viileä, päätin menettää Tukholman metroneitsyyteni tämän reissun aikana.

Tukholman metro koostuu kolmesta päälinjasta, jotka haarautuvat useammaksi pienemmäksi linjaksi. On sininen keskustasta luoteeseen suuntaava linja, punainen Silja Linen matkustajillekin tuttu linja sekä vihreä linja, joka vie muun muassa Globenille.

Erikoisen Tukholman metrosta tekee se, että se liikennöi pääsääntöisesti vasemmanpuoleisen liikenteen mukaan, sillä metron rakentamisen aikaan 1950-luvulla Ruotsissa oli vielä vasemmanpuoleinen liikenne. Syyskuun 3. päivä vuonna 1967 tunnetaan Tukholmassa H-päivänä (h niin kuin höger), sillä silloin maassa siirryttiin oikeanpuoleiseen liikenteeseen. Metrot jäivät kuitenkin kulkemaan vanhan vasemmanpuoleisen liikenteen mukaisesti, mikä on ainakin minun mielestäni ihan hölmön näköistä.


Tällaista taidetta minäkin saattaisin pystyä saamaan aikaiseksi.

Tukholman metroa kutsutaan maailman pisimmäksi taidenäyttelyksi sen asemilta löytyvän taiteen vuoksi. Etenkin sinisellä linjalla on paljon taidetta, näkyviin jätettyä kalliota ja muita kivoja yksityiskohtia. Jos sinulla on siis joskus tekemisen puutetta Tukholman reissullasi, niin mikset kiertäisi ihastelemassa muutamaa metroasemaa? Saattaa kuulostaa oudolta, mutta on varmasti kokemisen arvoista, ja etenkin huonolla säällä hyvä vaihtoehto tutustua Tukholmaan kirjaimellisesti pintaa syvemmältä. Eikä tämä taidenäyttely maksa kuin metromatkan verran.


T-Centralen

Mekin näimme reissullamme monta upeaa metroasemaa ja yllätyin siitä miten kauniita asemat olivat. Miksei Suomessa ole mitään vastaavaa? Silja Linen terminaalin vieressä sijaitseva Gärdetin asema on kolkko, eivätkä esimerkiksi Globenin tai Gamla Stanin asematkaan ole mitenkään erikoisia.

Sinisellä linjalla sen sijaan on monta upeaa asemaa peräkkäin ja etenkin T-Centralenin sinisävytteinen hieman kreikkalaistyylinen asema sekä Solna Centrumin hassu punaisella ja vihreällä maalattu asema olivat mieleenpainuvimmat. Myös Hallonbergenin vadelmanväriset yksityskohdat olivat hauskat, etenkin kun tajusimme hyvällä ruotsinkielentaidollamme hallonin tarkoittavan vadelmaa. Hyvä me! Heja Sverige!


Sininen Access-kortti kannattaa säästää seuraavaa Tukholman reissua varten, jolloin siihen voi ladata lisää aikaa automaatista.

Tukholman metrolinjoilla on yhteensä huimat 100 asemaa, joten siinäpä riittääkin kiertämistä. Minun mielestäni ehdottomasti mielenkiintoisin asemista on kuitenkin asema nro 101, eli Kymlingen haamuasema.

Ja nyt päästään sitten niihin kummitusjuttuihin! Kymlingen haamuasema sijaitsee sinisellä linjalla Hallonbergenin ja Kistan välillä, eivätkä sillä pysähdy normaalit metrojunat lainkaan. Sanotaan, että Kymlingen asemaa käyttävät vain kuolleet, ja tokihan minun oli nähtävä tämä kuolleiden metroasema omin silmin. Kuinka jännittävää, mennään jo!


Ikkunan takana: Kymlinge.

Kymlingen asema rakennettiin kun alueelle oli aikoinaan määrä rakentaa lähiö, johon sijoitettaisiin muun muassa julkisia virastoja ja laitoksia. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos kun virastot päätettiin sijoittaa kokonaan Tukholman ulkopuolelle ja Kymlingen metroaseman rakentaminen keskeytettiin tarpeettomana. Se saatiin kuitenkin melkein valmiiksi, joten nyt keskellä ei mitään sijaitsee hiljainen asema, jota käyttävät vain haamut.


Kistassa ei ole mitään.

Meidän oli tosiaan tarkoitus jäädä pois Kistassa ja kävellä sieltä Hallonbergenin asemalle. Matkalla ohittaisimme Kymlingen haamuaseman, jota minun piti päästä pällistelemään. Vaan suunnitelmiin tulikin pieni muutos. Välimatka Kistan ja Hallonbergenin välillä osoittautui nimittäin jumalattoman pitkäksi, mikä nyt ei varsinaisesti vielä lannistanut meitä. Nähtyämme metron ikkunasta Kymlingen maisemat, päätimme hyvin pian hypätä Kistassa suoraan seuraavaan takaisinpäin lähtevään metrojunaan. Kymlingen metsien ja peltojen keskellä ei kävelisi nimittäin Håkan Håkanssonkaan.


Kymlinge kartalla. Tyhjää täynnä on hän, vaan mikä on tuo alueelta löytyvä Killingstorp? Tappamisen torppa?

Ja haa, tästähän meikäläisen välillä hieman liiankin vilkas mielikuvitus pääsi taas vauhtiin. Kymlingessähän on oltava haamuaseman lisäksi kokonainen haamukaupunki! Me vaan emme näe sitä ennen kuin liitymme aaveiden joukkoon, ja sitten on liian myöhäistä perääntyä. Joo-o, niin sen on oltava. Miksi muuten keskellä Tukholman metrolinjaa olisi pelkkää metsää ja peltoa?! Kannattaisihan siihen nyt rakentaa taloja kun kerran metroasemakin on melkein valmis. Jokin ilmeisesti estää alueelle rakentamisen, ja sen jonkin on oltava kummituskaupunki. Muuta selitystä ei ole. Terveisin kummituksiin edelleen uskova Martina 28v.

Vaikka Kymlingen asemalla eivät pysähdy normaalit metrojunat, niin yksi juna siellä silti pysähtyy. Se juna on Silverpilen, eli hopeinen haamujuna, joka ei ole minun mielikuvitukseni tuotetta, vaan ihan oikea Tukholmassa tunnettu legenda. Silverpilenin kyytiin astuvat matkustajat katoavat pitkiksi ajoiksi elleivät lopullisesti. Katso siis tarkkaan minkä metron kyytiin astut Tukholmassa vieraillessasi.

Silverpilen on nimensä mukaisesti hopeanvärinen ja huhujen mukaan sen voi nähdä kiitämässä hurjaa vauhtia aseman ohi keskiyön jälkeen. Joidenkin tarinoiden mukaan vain metron työntekijät voivat nähdä sen. Silverpilenissä on kyydissä vain haamuja tai sitten juna on kokonaan tyhjä. Niin, ja olethan tarkkana myös normaalissa metrojunassa Kymlingen aseman kohdalla. Vain kuolleet poistuvat junasta Kymlingessä, etkä sinä halua olla yksi heistä.

Roslundin burgerit

Sovimme eräänä päivänä lounastreffit Teurastamon portille Roslundiin. Olimme kuulleet lukuisia kehuja paikan hampurilaisista, joten pitihän ne päästä testaamaan ihan omallakin makuaistilla. Minä tilasin paikan nimikkopurilaisen Rosburgerin ja Henkka otti Pulled pork burgerin. Luonnollisesti maistelimme purilaisia myös toistemme lautasilta.

Hampurilaisten valmistumista odotellessa katselimme ympärillemme. Seinällä olevassa hyllyssä oli vaikka mitä kivaa purkkikamaa ja tiskeissä möllötti vedet kielelle nostavia makkaroita, upean näköisiä lihoja ja olipa esillä myös muutama herkullisen näköinen lounassalaatti ja -patonkikin.


Rosburger

Pian valmiit purilaiset kannettiin pöytäämme ja pääsimme upottamaan ruokailuvälineemme niihin. Syvä hiljaisuus laskeutui yllemme kun keskityimme nauttimaan ruoasta. Minun hampparini pihvi oli jätetty täydellisesti sisältä hieman roseeksi ja maku oli todella herkullinen. Koko burgeri oli muutenkin ihanan mehevä ja maut olivat enemmän kuin kohdallaan.

Annoskokokin oli juuri sopiva pienelle nälkäiselle naisihmiselle. Hampurilainen lisukesalaatteineen (sekä pari Henkan lautaselta napattua perunaa) upposivat mahaani kokonaan, mutta yhtään enempää ei olisi kyllä mahtunut. Raavaamman miehen kannattaa kuitenkin ottaa myös lisukeperunat, sillä ainakin tällä kertaa tarjolla olleet lohkoperunat olivat tosi hyviä ja juuri sopivan rapeapintaisia.


Pulled pork burger

Henkan Pulled pork burgerkin oli todella maukas. Possun liha oli maustettu taidokkaasti eikä tämänkään purilaisen kohdalla kuivuudesta ollut tietoakaan. Molemmat hampurilaiset olivat juuri niin herkullisia kuin olimme osanneet kuulemiemme kehujen perusteella odottaakin.

Henkka piti ehkä hieman enemmän Pulled Pork Burgerista, mutta minä en tapani mukaan osannut päättää kumpi oli parempaa. Valitsemme siis molemmat purilaiset tämän makukamppailun voittajiksi ja menemme haukkaamaan Roslundin hampurilaisia taatusti vielä uudestaankin.

Toffeeta ja suolapähkinöitä

Olen tykästynyt ihan kamalasti suolaisen ja makean liittoon. Kaikki taisi saada alkunsa eräästä pienestä suklaakonvehdista, jonka päälle oli ripoteltu merisuolaa. En muista enää missä tämän herkkupalan söin, mutta sen muistan, että suolainen suklaa oli ihan törkeän hyvää. Merisuolasuklaan jälkeenkin olen maistellut suolaisen ja makean sekoitusta ja nyt tein sellaista myös itse.

Toffee-suolapähkinäpalat reissasivat pääsiäisenä mukanamme iskälle. Muistan kuinka iskä söi aina suolapähkinöitä siitä yhdestä tietystä valkoisesta pikkukulhosta teelusikalla. Siksi halusin tehdä näitä toffeisia suolapähkinäpaloja juuri iskälle, sillä hän jos joku ymmärtää suolapähkinöiden hienouden, eikä todistetusti ole pähkinälle allerginen. Minun kun on aina niin vaikea muistaa kuka oli millekin allerginen, mutta sen muistan varmasti, että iskä voi syödä pähkinää.

Toffee-suolapähkinäpalat

– paketti valmista murotaikinaa (tai tee taikina itse jos olet niin reipas)
– 2,5 dl vispikermaa
– 2 dl muscovadosokeria (paketissa voi lukea myös ruokosokeri)
– 1 dl tavallista sokeria
– 1 rkl voita
– 100g suolapähkinöitä

Painele murotaikina uunivuoan pohjalle ja napsi muutama taikinanpala suuhusi, sillä muuten sitä olisi mukamas liikaa. Hah. Paista taikinaa 200-asteisessa uunissa noin vartti ja jätä sitten sivuun jäähtymään toffeen valmistamisen ajaksi.

Kiehauta kerma ja sokerit kattilassa, laske lämpöä ja keittele miedolla lämmöllä parikymmentä minuuttia koko ajan sekoitellen. Kun seos alkaa tummua lisää siihen voi ja kippaa murotaikinan päälle.

Rouhi suolapähkinöitä veitsellä pienemmäksi ja ripottele ne toffeemassan päälle. Voit painella pähkinöitä hieman kädellä, jotta ne tarttuvat tahmaan paremmin. Anna jähmettyä kunnolla jääkaapissa ja leikkaa sitten pieniksi suupaloiksi.

Pina colada -kakku ja ananasjätski

Pina colada -kakku on yksi onnistuneimpia ihan itse omissa pikku aivoissani säveltämistäni jälkiruokaresepteistä. Idea siihen iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja pystyin melkein näkemään hehkulampun välähtävän pääni päällä. Karibian aurinkoisia makuja yhdistelevä resepti oli kirjattava heti ylös ennen kuin unohtaisin mahti-ideani, ja suorastaan paloin halusta päästä testaaman keksimääni reseptiä mahdollisimman pian. Pina colada -kakun kaveriksi tein ananasjäätelöä ja valmiit annokset koristeltiin kookoshiutaleilla sekä ananaspaloilla.

Pina colada -kakku:

Pohja:

– 150 g digestivekeksejä
– 25 g kookoshiutaleita
– 100 g kookosöljyä

Täyte:

– 6 liivatelehteä
– 2,5 dl vispikermaa
– 200 g maustamatonta tuorejuustoa
– 2 rkl ananasmehua
– loraus rommia tai rommiaromia
– 1 dl tomusokeria

Kiille:

– 4 liivatetta
– yhden ananasrengaspurkin mehu (tai saman verran ananasmehua tölkistä. Ananasrenkaat voit säästää annoksen lisukkeeksi)
(- keltaista elintarvikeväriä)
– kookoshiutaleita koristeluun

Tee ensin pohja murskaamalla digestivekeksit ja sekoittamalla muru kookoshiutaleiden ja kookosöljyn kanssa. Painele seos leivinpaperoituun irtopohjavuokaan.

Laita täytteen liivatelehdet kylmään veteen likoamaan ja vatkaa sillä aikaa kerma vaahdoksi. Sekoita tuorejuusto, tomusokeri, puolet ananasmehusta ja rommi tai rommiaromi keskenään. Nostele kermavaahto täytteen joukkoon. Kuumenna puolet ananasmehusta ja sulata siihen liivatelehdet. Kippaa sitten liivatelehtien ja mehun seos täytteeseen. Kaada täyte vuokaan keksipohjan päälle ja jätä jääkaappiin jähmettymään yön yli.

Tee seuraavana päivänä vielä kiille. Liota liivatelehdet kylmässä vedessä, kuumenna puolet mehusta ja sekoita liivatelehdet siihen. Lisää loput mehut ja halutessasi pieni loraus elintarvikeväriä kuumaan seokseen. Anna jäähtyä kunnolla ja kaada kiille sitten lusikan kautta kakun päälle. Laita jääkaappiin hyytymään. Valmiin kakun voit koristella kookoshiutaleilla.

Ananasjäätelö:

– 3 kananmunaa
– 2,5 dl vispikermaa
– 1,5 dl tomusokeria
– purkki ananasmurskaa
– 1 dl ananasmehua

Erottele kananmunan keltuaiset ja valkuaiset omiin kulhoihinsa. Vatkaa valkuaiset (tässä luki vaikka kuinka kauan vaahtuaiset ennen kuin huomasin kirjoitusvirheen) kovaksi vaahdoksi. Vatkaa myös kerma omassa kulhossaan vaahdoksi.

Sekoita tomusokeri keltuaisiin ja lisää seokseen sitten ananasmurskapurkki mehuineen päivineen ja lisää vielä desi ananasmehua mukaan. Sekoita valkuaisvaahto ja kermavaahto mukaan massaan, laita kannellisessa muoviastiassa pakastimeen ja käy sekoittelemassa jäätelöseosta noin puolen tunnin välein niin kauan kunnes se on jähmettynyt jäätelöksi.

Salviaperunat

Nyt pääsi käymään niin, että pippuripihvin valtakausi lautasen kuninkaana on kyseenalaistettu. Pippurisen pihvin syrjäyttämistä on yrittänyt menestyksekkäästi todellinen altavastaaja ja musta lammas, vaatimattoman oloinen perunalisuke nimeltään salviaperunat.

Yleensähän ainakin meidän taloudessamme pippuroitu naudan sisäfilepihvi on jo itsessään niin suuri herkku, ettei sen seuraksi välttämättä tarvitse väsätä kuin yksinkertainen vihersalaatti. Kaikki muu on turhaa, sillä pääosaa esittää kuitenkin se pihvi.

Tällä kertaa tein pihvin ja salaatin kaveriksi kuitenkin vielä Sitruunaruoho-blogista bongaamiani salviaperunoita, ja kun Henkka totesi pottujen olevan parhaan makuinen asia lautasella, täytyi minun pyytää häntä toistamaan äskeinen. Perunatko parasta, vaikka vieressä möllöttää täydellisen mediumiksi paistettu pippuripihvi!?

Hieman hämmentyneinä totesimme asian todella olevan näin, eikä kyse ole siitä, että pihvi olisi ollut jotenkin normaalia huonompaa. Ei todellakaan. Salvialla, öljyllä ja merisuolalla maustetut ja uunissa paahdetut perunat vaan olivat vielä paremman makuisia kuin se pihvi. Uskomatonta mutta totta. En oikein meinaa uskoa sitä vieläkään..

Salviaperunat

– perunoita
– salviaa
– öljyä
– suolaa

Kuori ja halkaise perunat. Voitele perunoiden leikkuupinta öljyllä ja liimaa pintaan sitten muutama salvian lehti. Ripottele päälle merisuolaa.

Laita perunat leikkuupinta alaspäin leivinpaperoidulle uunipellille, näin salvian lehdet liimaantuvat kiinni kypsyvään perunaan. Voitele toinenkin puoli kevyesti öljyllä ja ripottele hieman lisää suolaa päälle.

Paista 200-asteisessa uunissa 30-45 minuuttia riippuen perunoiden koosta. Potut saavat hieman jopa mustua reunoilta, joten anna niiden mieluummin olla hieman pidempään uunissa kuin että ottaisit ne liian aikaisin pois.