Illallinen pimeässä

Saimme kunnian osallistua Elämyslahjojen ja Cantina Westin kutsumina Illallinen pimeässä -konseptin lanseeraustilaisuuteen. Pimeitä ravintoloita on ollut maailmalla jo jonkun aikaa, ja nyt olemme saaneet sellaisen myös Helsingin Kasarmikadulle Cantina West -ravintolaan. Oli aivan mahtavaa päästä kokemaan näin huikea elämys ensimmäisten joukossa, ja odotimmekin illallista pimeässä todella innoissamme.

Illallinen myös mietitytti melko paljon etukäteen. Mielessä pyöri ainakin se, miten löydän ruoan lautaselta ja miten osaan ottaa sitä haarukkaan tai lusikkaan. Kuinka monta tyhjää haarukallista työntäisin illan aikana suuhuni? Ja kuinka paljon ruokaa löytyisi illallisen jälkeen sylistäni. Arvelin myös huitaisevani ainakin pari juomalasillista kumoon, ja mietin kuinka todennäköistä on, että erehdyn käymään naapurin lautasella tai juomalasilla.

Mielenkiintoista oli myös makujen tunnistaminen. Tiesimme, että tuttujenkin makujen tunnistaminen sokkona voi olla erittäin vaikeaa, ja odotimmekin innolla tilaisuutta päästä testaamaan makuaistiamme. Uskoimme hajuaistin auttavan asiassa jonkin verran, ja minä avasin allergista nuhaa vuotavan nokkani illallispäivän aamuna allergialääkkeellä, jotta hajuaistini olisi mahdollisimman hyvässä terässä.

Valmistauduin illalliselle tapani mukaan muutenkin melko hyvin ja ajatuksen kanssa. Laitoin pitkät hiukseni kiinni etteivät latvat pääse valumaan huomaamattani lautaselle. Samasta syystä jätin pitkät kaulakorut kotiin. Ylleni valitsin mustaa, sillä tummassa vaatteessa mahdolliset ruokasotkut eivät näkyisi niin hyvin kuin vaaleassa, ja silmiini laitoin vedenkestävää ripsiväriä mahdollisen silmien sitomisen varalta.

Mietin myös sitä, miten ahtaan- ja suljetunpaikankammoni käyttäytyy pimeässä, mutta arvelin sen pysyvän kurissa, kun kuitenkin tietäisin olevani avarassa tilassa. Ja auttaisivathan pimeänäkökiikareita käyttävät tarjoilijat minua jos joutuisin paniikin valtaan. Tosiaan, tässä ravintolassa tarjoilijat käyttävät apunaan pimeänäkökiikareita, mutta maailmalla on myös pimeitä ravintoloita, joissa tarjoilijat ovat ilman näköaistia toimimaan tottuneita näkövammaisia.

Alkuruoka

Ennen yllätysmenun kimppuun hyökkäämistä meille pidettiin pieni infotilaisuus, jonka jälkeen siirryimme ravintolan alakertaan, puimme päällemme essut ja peitimme silmämme silmälapuilla. Tarjoilijat ohjasivat meidät neljän hengen jonoissa pöytään, ja kun olin istahtanut onnistuneesti omalle tuolilleni, valtasi mieleni yllättäen ihana rentous ja olo oli todella mukava. Ahdistuksesta ei ollut tietoakaan, vaikka arvelinkin että oloni voisi olla ainakin alkuun hyvinkin epämukava.

Rentoutta edesauttoi taustalla soiva musiikki, tunne siitä että vieressä on ihmisiä samassa tilanteessa sekä rento jutustelu, jota johti Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset Ry:n puheenjohtaja Timo Lehtonen. Timo kertoi meille millaista on elää jatkuvassa pimeydessä ja vastaili aiheen herättämiin kysymyksiimme. Hän myös kierrätti pöydässämme esineitä, joita yritimme tunnistaa ilman näköaistia. Homma oli yllättävän vaikeaa, vaikka lopulta tunnistinkin kaksi esinettä ja kolmannestakin minulla oli hyvä aavistus.

Pikkuhiljaa muut aistit alkoivat paikata puuttuvaa näköaistia ja juomalaseihin kaadetut juomat pystyi haistamaan jo ennen kuin haparoimme lasin käteemme. Juomat oli yllättävän helppo tunnistaa maistamalla, vaikka yllätyinkin hieman siitä, kumpi tarjoilluista juomista maistui mielestäni paremmalta. Myös ruoista pystyi tunnistamaan tuttuja makuja, rakenteita ja tuoksuja, mutta makuaisti teki välillä myös tepposet väittämällä suussa olevaa ruokaa joksikin aivan muuksi mitä se todellisuudessa oli.

Pääruoka

Osan ruoista pystyi syömään sormin ja tuntoaistin avulla se sujuikin helposti. Ruokailuvälineiden kanssa alku oli melkoista haparointia ainakin minulla. Henkka oppi homman nopeammin ja haarukoi ruokaa tottuneesti suuhunsa, samalla kun minä maistelin vieressä tyhjää haarukkaa tai otin vaihtoehtoisesti puolet ruoasta haarukan piikkeihin. Loppua kohti homma kuitenkin helpottui kun sokkona syömiseen tottui.

Ennen illallista mietin paljon teknisiä asioita, eli sitä miten ruokailu käytännössä onnistuu. Se oli kuitenkin vain yksi osa elämystä, sillä pimeä sai aikaan paljon muitakin mielenkiintoisia tuntemuksia. Ajantaju katosi hyvin nopeasti emmekä olisi osanneet kertoa illallisen jälkeen olimmeko pimeässä huoneessa kolme tuntia vai kolmekymmentä minuuttia. Myös annosten kokoa oli vaikea arvioida, ja saimmekin yllättyä kun näimme illallisen jälkeen syömämme annokset valossa. Oliko tuo oikeasti noin pieni osa annosta? Ja minä kun luulin sen vievän ainakin puolet lautasesta.

Pimeässä ruokaileminen sai ajattelemaan myös syvällisempiä asioita. Mielessä pyöri se, miltä tuntuisi menettää näköaisti ja elää jatkuvassa pimeydessä. Tottuisivatko aistit paikkaamaan puuttuvan näköaistin vai olisiko sokkona toimiminen aina yhtä hankalaa. Ja entä jos syntyy sokeana? Osaako puuttuvaa aistia kaivata ja voiko syntymäsokea mitenkään ymmärtää, miltä tuntuu kun näkee? Näitä asioita tuli pohdittua vielä pitkään illallisen jälkeenkin, ja kokemus olikin upean elämyksen lisäksi myös yllättävän syvällinen.

Koska illallisella syödään tosiaan yllätysmenu ja puolet illallisen ideasta piilee siinä, ettei ruokailija tiedä mitä syö vaan yrittää selvittää sen makuaistinsa avulla, emme aio kertoa tässä itse ruokalajeista sen tarkemmin. Emmehän halua pilata muiden elämystä paljastamalla illallisen sisältöä.

Jälkiruoka

Kokemuksena illallinen pimeässä oli ihan mieletön. Se oli matka itseensä ja omiin aisteihin ja moniulotteinen ilta herätti paljon erilaisia ajatuksia. Välillä naurettiin ja välillä mietittiin syvällisempiä. Aluksi pimeään meno jännitti, eikä liene tavatonta jos etenkin illallisen ensiminuuteilla kokee pieniä ahdistumisen hetkiä. Pikkuhiljaa pimeässä oloon kuitenkin tottui, vesilasi löytyi pöydältä nopeammin ja oli hassua, että kanssaruokailijoita pystyi arvioimaan pelkästään äänen perusteella. Minäkin tiesin vieressäni istuvan Dinner 4U2 -blogin toisen osapuolen, mutten tiennyt kumpi tutuista kasvoista hän oli, ennen kuin valoja alettiin hiljalleen sytytellä illallisen päätteeksi.

Me arvioimme illallispöydän toisella puolella olevien ruokailijoiden olevan lähempänä kuin mitä he oikeasti olivat, kun taas osa ruokailijoista arvioi välimatkan todellista pidemmäksi. Kokemus on siis myös hyvin yksilöllinen. Toiset pitivät silmiä enimmäkseen kiinni, mutta minä avasin ne heti kun saimme luvan ottaa silmälaput pois, ja pidin silmäni auki koko illallisen ajan.

Olin mukamas katsovinani syömääni ruokaa, juttukaveriani ja käänsin pääni aina kulloistakin puhujaa kohti, vaikken nähnytkään yhtään mitään. Saatoin myös hölmönä nyökytellä ollessani samaa mieltä jonkun kanssa, vaikkei sitä tietenkään kukaan nähnyt. Osaa pimeässä olo alkoi myös väsyttää, ja jollekin tuli ennätys ilman Facebookia olemisessa, sillä kaikki valonlähteet kännyköistä valaiseviin kelloihin ovat illallisella kiellettyjä.