”Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään..”

Vaikka en olekaan vähään aikaan kirjoittanut ajoharjoitteluistani, niin ratin takana on vietetty edelleen aikaa sydän jännityksestä pamppaillen. En ole vieläkään uskaltautunut yksin liikenteeseen, vaan Henkan on oltava vieressä varmistamassa etten aiheuta suuronnettomuutta toilailuillani.

Huolestuneille siis tiedoksi, että ei, en ollut autoilemassa Oulussa siellä sattuneen massiivisen ketjukolarin aikaan, eikä myöskään Helsingin seudulla samoihin aikoihin tapahtunut liikennekaaos ollut minun vikani. Onnettomuuksien aiheuttamisen sijaan autoilevan Martinan elämään on kuulunut viime aikoina muun muassa seuraavaa:

– Peruutin onnistuneesti anoppilan pihasta pois. Aikaa meni vain noin puoli tuntia (jos nyt hieman liioittelen..) ja Azipodin nokka meni lumikinoksen läpi kääntyessäni, mutta onneksi lumi ei riko autoa. Siitä kuuluu vaan hassu ääni.

– Tärisin kauttaaltani ajaessani anoppilasta kotiin. En tiedä oliko syy siinä, että oli kylmä vai siinä, että jännitin niin paljon (todennäköisesti molemmissa), mutta voin kertoa, ettei ole kiva käyttää polkimia reisien vapistessa holtitonta kramppivapinaa.

– Olen seilannut kaistallani kuin humalainen. Tiedostin sen itsekin ja yritin lopettaa seilaamisen siinä kuitenkaan onnistumatta. Mistä tämä nyt oikein tuli?! Miten vaikeaa voi olla ajaa suoraan keskellä kaistaa ja vielä näin helpolla autolla?!

– En ole kertaakaan onnistunut ajamaan kodin parkkiruutuun suoraan, vaan aina tarvitaan vähintään pari korjauskertaa, joiden aikana alamme yleensä huutaa toisillemme, kun minä en vaan tajua mihin suuntaan sitä rattia pitää kääntää ja pakkikin jäi päälle, vaikka piti mennä eteenpäin.

– Sen sijaan onnistuin parkkeeraamaan Azipodin tallin pihaan suoraan ekalla yrityksellä ihan ilman vieressä istuneen Henkan apua. Se oli vahinko, mutta minulla oli silti niin voittajafiilis, että onnistunutta parkkeerausta seurannut ratsastustuntikin sujui varsin loistavasti. Jos mä kerran saan autonkin tottelemaan, niin sen jälkeen hevosen ohjailu on silkkaa lastenleikkiä. Massiivinen itsevarmuuspiikki ei ollut lainkaan huono asia, sillä suhteellisen vieras heponen, jolla ratsastin vasta toista kertaa ikinä, totteli minua kiltisti koko tunnin ajan. Täytynee ajaa tallille useamminkin jos sillä on näin suotuisa vaikutus ratsastukseeni.

– En ole saanut auton ovia auki kertaakaan itse, ja tätä en kyllä ymmärrä lainkaan. Miten vaikeaa voi olla avaimenperässä olevan ovenavausnapin painaminen?! Okei, olen yrittänyt avata ovia vasta korkeintaan kolme kertaa, mutta silti, mikä siinä mättää?! Ne vaan eivät aukea. Huono juttu sinänsä, sillä ovien auki saaminen on melko tärkeä edellytys autolla ajamiselle. Se nimittäin harvemmin onnistuu auton ulkopuolelta..

– Olen osannut katsoa ihan itse mihin väliin pujahdan liittyessäni moottoritielle. Tai no, pujahtaminen lienee väärä sana, tiellä kun ei ollut juuri ketään minun lisäkseni. Eli toisin sanoen osasin katsoa peiliin ja todeta, ettei siellä näy yksiäkään ajovaloja, paitsi yhdet jossain tosi kaukana. Edistystä silti, sillä ennen en osannut katsoa peiliin niin että tajuaisin mitään siitä mitä siellä näkyy.

– En siltikään tajua aina mitä siellä peilissä näkyy, varsinkaan jos autoja on useampi ja kaistoja enemmän kuin yksi.

– Muistin vihdoin mille kaistalle siinä kodin lähellä pitää kurvata liikennevalojen jälkeen. Olen kysynyt tämän Henkalta varmaan ainakin miljoona kertaa, mutta nyt vihdoin osaan!

– Ajoin parkkihalliin ja sieltä ulos ihan ilman kolhuja. Aplodeja kiitos!

– Päästin taas yhden helpottuneen itkun ajokerran päätteeksi.

– Menin paniikkiin, kun en tiennyt missä kaistat menee, ja millä niistä minun pitäisi olla. Asia selvisi huutamalla “Apua, missä mun pitää olla!”, minkä seurauksena Henkka nappasi ratista kiinni ja ohjasi auton oikeaan kohtaan. Näin meillä. Vieläkö joku haluaa tulla mun kyytiin?

– Olen ajanut sekä ylinopeutta että alinopeutta, parhaimmillaan molempia vuorotellen noin parin minuutin välein motarilla suhatessani. Sorgen takanaolijat. Tasainen ajovauhti on ihan yliarvostettua.

– Ohitin rekan! Se oli tooosi pelottavaa, mutta kukaan ei kuollutkaan.

– Joku pentele tuuttasi minulle taas kun jäin katsomaan minne liikenneympyrässä olevat autot ovat menossa. Se oli kiireinen setä se, onneksi käännyimme eri suuntiin.

– Olen harkinnut Suomen surkein kuski -ohjelmaan hakemista.

P.S Kuvien autot eivät valitettavasti liity tapaukseen.

Previous Post Next Post

6 Comments

  • Reply Anna Sv maanantai, maaliskuu 18, 2013 at 16:17

    hahhaha… kannattaa hakea, pitäskö munkin hakea… tuo auton parkkeeraminen on niin tuttua, mäkään en tajua mihin suuntaan rattia pitää kääntää xD sit oon ihan paniikissa… ja Marko huutaa et mikä siin on niin vaikeaa.. ja jos on paljon autoja niin joku muu saa parkkeerata, esim. äiti tai Marko, kun tulin yksin töihin ja menin kahden auton väliin tajusin etten pääse autosta ulos kun ajoin liian lähelle vasemmalla olevaa autoa, niin luovutin ja peruutin muualle jossa ei ollu autoja lähellä.. on tää vaikeeta.. ainakin oon oppinut ajaa suoraan, jtn edistystä, sekin näköjään aika paljon autosta kiinni.. ja oikean kaistan valitseminenkin jää aina viime tinkaan, et monesti joutunu ajaa ympyrää ku olin valinnut väärän kaistan.. :/

    • Reply Martina tiistai, maaliskuu 19, 2013 at 09:21

      Voitais mennä ottamaan kaksoisvoitto Suomen surkein kuski -ohjelmassa. 😀 Tai siis kaksoishäviö vai miten se nyt menee.. Sä oot sentään uskaltanut lähteä yksin ajamaan. Mä en oo vielä. Tallille voisin muuten ajaa jo nyt yksin, mut pelkään sitä parkkeeraamista niin paljon etten uskalla. Vaikka kyllä sielläkin varmaan olis joku ajotaitoinen joka vois auttaa mua hädän hetkellä parkkeeraamaan. 🙂 Mä ajoin muuten silloin lauantaina kolmion takaa suoraan yhden auton eteen. Onneks se näki mut ja jarrutti, muuten ois mennyt auton kylki ja Martina ruttuun.

      • Reply Anna Sv tiistai, maaliskuu 26, 2013 at 20:41

        hahaha joo vois xD Voi ei 😀 Mä ajoin kans kerran Markon autolla liikenneympyrään yhtään kattomatta tuleeko sielt ketään suoraan jonkun auton eteen, onneks se tyyppi kans jarrutti, hieman tuli huutoa 😀 no mut sen jälkeen oon aina ollu varovainen niissä 🙂 Mut joo se parkkeeraminen taitaa olla se pahin, mut kyl senkin kuulemma oppii harjoittelemalla 🙂

        • Reply Martina keskiviikko, maaliskuu 27, 2013 at 07:56

          Mä kuulemma käännän jotenkin väärin liikenneympyröissä. Alan kääntää liian myöhään ja kädetkin on ratissa ihan väärin. Ja sit mulle aina tuutataan kun pysähdyn ennen ympyrää kattomaan onko siellä ketään ja mihin väliin mahdun pujahtamaan. Tyhmät muut autoilijat! 😀 Joo, parkkeeraaminen on edelleen pahin enkä tiedä opinko sitä koskaan vaikka kuinka harjottelen.

  • Reply Aili Inkeli maanantai, maaliskuu 18, 2013 at 17:59

    Voi hyvä ihme… Ihan vilpittömästi ja lämmöllä suosittelen lisätunteja autokoulussa. Vaikka kertomiasi sattumuksia on hauska lukea, niin samalla sydäntä kylmää sekä sinun, Henkan että kanssa-autoilijoiden kohtalo. Henkalle suunnattoman suuret sympatiat!
    Oikeesti: mene autokouluun uudestaan, älä surkein kuski ohjelmaan! Jälkimmäinen ei mun mielestä sovi persoonaasi lainkaan. Tai mistä minä sen tiedän…

    • Reply Martina tiistai, maaliskuu 19, 2013 at 09:35

      Älä huoli, kyllä tässä edistystäkin tapahtuu jatkuvasti, eivätkä epävarmat hetket kestä todellisuudessa kuin ihan vähän aikaa kerrallaan. Sitten ajo kulkee taas sujuvasti. Ajokokemus ja sitä kautta tuleva ajorutiini on se mitä tarvitsen, ja sitä saan Henkan kanssa harjoittelemallakin. Öisin, iltaisin ja viikonloppuisin on hyvä harjoitella kun muuta liikennettä on niin vähän. Turhaan maksan ajotunneista kun ei se autokoulun opettaja pysty yhtään sen enempää auttamaan kuin Henkkakaan. Kyllä tämä tästä. 🙂 Ja olet muuten oikeassa sen ohjelman kanssa. Ei sovi persoonaani. Todellakaan.. 🙂

    Leave a Reply