Monthly Archives

maaliskuu 2013

Lasipalatsin parsaviikot

Teemaviikot on kivoja. Me olemme käyneet viime aikoina ainakin Cantina Westin hampurilaisviikoilla, Lasipalatsin bliniviikoilla, Tony’s Delin risottoviikoilla ja nyt oli vuorossa Lasipalatsin parsaviikkojen lehdistötilaisuus. Lasipalatsin parsaviikot alkavat heti pääsiäisen jälkeen tiistaina 2.4., ja kuten bliniviikoillakin, myös parsaviikoilla on mukana hauska kilpailu.

Kilpailun voittaja saa kahden hengen matkan Amsterdamiin lentoineen, majoituksineen ja illallisineen, eli nyt on todellakin tavoittelemisen arvoinen palkinto kyseessä. Toisin kuin bliniviikkojen kilpailussa, parsaviikoilla ei etsitä suursyömäriä, joka jaksaa ahtaa kerralla paljon ruokaa napaansa, vaan kaikilla pienimahaisillakin on yhtä suuret mahdollisuudet voittaa kilpailu.

Voittaakseen tarvitsee vain syödä enemmän parsa-annoksia kuin muut parsaviikkojen aikana (2.4.-25.5.) Lasipalatsissa ruokailevat. Syödyistä parsa-annoksista kerätään leimoja parsapassiin, ja vaikka tarjoaisit sadalle kaverillesi parsaillallisen, saat leiman vain omasta annoksestasi. Reilua.

Vaikka parsapassiin kertyisi vain yksi leima, kannattaa se silti palauttaa ravintolaan 27.5. mennessä, sillä kaikkien passin palauttaneiden kesken arvotaan kolme 100 euron lahjakorttia Ravintola Lasipalatsiin. Ei hassumpi palkinto sekään. Parsakilpailun ohjeet löytyvät tämän ja tämän linkin takaa.

Ja jos kisailu ei kiinnosta, niin hyvä ruoka varmaan sentään kiinnostaa? Tarjolla on nimittäin niin herkullisia parsaruokia ettei ole tosikaan. Osa listan annoksista on vuodesta toiseen pysyviä klassikoita, joita asiakkaat osaavat pyytää katsomatta lainkaan menua, mutta myös uusia annoksia on tarjolla. Kaiken kaikkiaan erilaisia parsa-annoksia on lähes 15, joten jokaiselle luulisi löytyvän oma suosikki. Parsaviikkojen menua pääset kurkistamaan täältä.

Me saimme maistaa valkoista parsaa erilaisten lisukkeiden kera. Tarjolla oli hollandaise-kastiketta, osterivinokkaita, suomalaista ihan älyttömän hyvää ilmakuivattua kinkkua, savulohimoussea, kylmäsavulohta, katkarapuskagenia ja mätifani-Martinan iloksi myös isot kasat Pielisen muikunmätiä. Voi nam!

Vaikka mäti onkin yksi maailman parhaista ruoka-asioista, nousi lemppariksemme kuitenkin ihana Luumäeltä tuleva ilmakuivattu possunniska, joka pesee mennen tullen jopa italiassa syömämme ilmakuivatut kinkut. Ja se on jo tosi hyvin se.

Myös perinteinen hollandaise toimii aina ja bloggaajista koostuva pöydänpäätymme tyhjensikin oman hollandaisekulhonsa lisäksi hieman myös toisen pöydänpäädyn kastikekulhoa. Mutta kun se oli niin hyvää.. Hollandaisea lusikoivat meidän lisäksemme ainakin Mimosalsa-blogin Mimosa, MouMou, Jonna sekä Mimmi.

Parsaviikkojen maukas lohi tulee Helsingin Kalasavustamolta. Ravintola Lasipalatsin keittiöpäällikkö Petri Simonen kertoi, että lohi paistetaan edellisenä yönä ja toimitetaan tuoreena ravintolaan paperikäärössä. Kaikkea ne joutuukin miettimään, että ruoka saadaan mahdollisimman hyvälaatuisena pöytään.

Parsaviikoille valitaan usein tietyn viinitalon viinejä. Tänä vuonna viinit tulevat Alsacesta Willy Gisselbrechtin viinitilalta. Me maistoimme sekä muscatia, rieslingiä että pinot grisiä, ja vaikka olemme normaalisti rieslingin ylimpiä ystäviä, oli näistä viineistä muscat ehdottomasti parasta. Toki rieslingkin maistui ja pinot gris toimi erityisen hyvin yhteen sen ihanan ilmakuivatun possun kanssa. Voimmekin lämpimästi suositella jokaista näistä viineistä. Me valitsemme todennäköisesti muscatin sitten kun haemme ensimmäiset leimat parsapasseihimme.

Me maistoimme tosiaan vain valkoista parsaa, mutta parsaviikoilla on tarjolla myös vihreää parsaa heti kun sitä on saatavilla. Parsaviikkojen parsat tulevat tuoreena Hollannista ja tarvittaessa myös Perusta. Tämä vuosi on kuulemma ensimmäinen Lasipalatsin kymmenvuotisen parsaviikkohistorian aikana, kun hollantilaisilla toimittajilla on meinannut olla hankaluuksia toimituksissa. Euroopan talvi on ollut kylmä ja Hollannin pellot niin jäässä, ettei riittävästä parsamäärästä ole ollut takeita. Mutta ei hätää, ilman parsaa emme kuitenkaan jää, sillä perulaiset parsat lennähtävät tarvittaessa Lasipalatsiin.

Viime vuonna parsaa kului Lasipalatsin parsaviikoilla keskimäärin 1000 tankoa päivässä, eli melkoisen paljon. Se tekee aika hemmetin monta kuorintaliikettä päivässä, parsan kuorimiseen kun ei ole keksitty tarpeeksi hyvin toimivaa konetta, vaan jokaikinen parsatanko kuoritaan keittiössä käsipelillä. Miettikääpä sitä kun seuraavan kerran tuntuu, ettei meinaa jaksaa kuoria sitä yhtä ainoaa porkkanaa välipalaksi, tai jos muutaman parsan kuoriminen kotona tuntuu työläältä.

Parsa on minulle yhtä kuin kevät ja olikin ihanaa, että lehdistötilaisuus osui kauniille, aurinkoiselle ja lämpimälle iltapäivälle. Isojen ikkunoiden takana näkyvä Helsinki kylpi auringossa ja poskeen osuva auringonsäde lämmitti mukavasti. Edessä oli herkullista parsaa toinen toistaan maukkaampien lisukkeiden kera, kädessä lasi hyvää viiniä ja kasvoja valaisi iloinen hymy. Oikein onnistunut iltapäivä siis. Tästä se kevät kuulkaa alkaa!

Tapas

Espanjassa niitä kutsutaan tapaksiksi, Italiassa antipastoiksi, muualla Välimeren alueella mezeiksi ja Suomessa Juuren lanseeraamina sapaksiksi. Näillä kaikilla nimityksillä tarkoitetaan pieniä suupaloja, joita tarjoillaan usein alkupalaksi, pikkusuolaiseksi juoman kera tai voipa niistä koota kokonaisen ateriankin täyttämällä pöytä usealla erilaisella naposteltavalla.

Viimeisin makumatkamme maapallon ympäri lennätti meidät ensiksi Espanjaan, jossa nautimme muutaman tapaksen. Manchegoa, chorizoa ja aiolia sisältävät suupalat sisälsivät kaikkia espanjalaisia lempimakujani.

Hunaja-konjakkimarinoitu manchego

– manchego-juustoa
– 1 dl hunajaa
– 1 dl konjakkia
– Chili Explosion -maustetta (tai mitä tahansa muuta maustetta)

Leikkaa juusto kuutioiksi. Sekoita hunaja, konjakki ja mauste keskenään. Kippaa juustokuutiot ja marinadi kannelliseen purkkiin tai pakastepussiin ja anna marinoitua jääkaapissa ainakin vuorokauden ajan.

Rapuleivät

– patonkia
– aiolia
– kurkkua
– jokiravunpyrstöjä/katkarapuja
– ruohosipulia

Leikkaa patonki viipaleiksi ja voitele viipaleet aiolilla. Asettele patonkiviipaleiden päälle siivut kurkkua sekä jokiravunpyrstöjä (tai katkarapuja) ja koristele ruohosipulisilpulla.

Chorizoa ja aiolia

– chorizoa
– aiolia
– ruohosipulia

Pilko chorizo sopivankokoisiksi pötköiksi ja paista ne pannulla. Tarjoile ruohosipulilla maustetun aiolin kera.

Lempparisuklaa on Twix

Kaikkien aikojen lempisuklaapatukkani on Twix, joka tunnettiin myös aiemmin nimellä Raider. Maistelen mielelläni myös muita suklaapatukoita ja kehitän välillä riippuvuussuhteen johonkin toiseen patukkaan, kuten vaikkapa maapähkinäiseen Starbariin tai pehmeän makeaan Nougat-patukkaan. Silti palaan aina uudelleen Twixiin, joka on mielestäni täydellinen sekoitus rapeaa keksiä, pehmeää kinuskia ja maukasta suklaata.

Muistan hyvin kun törmäsin ensimmäisen kerran Twixiin. Suomessa patukka tunnettiin vielä Raiderina, mutta Unkarissa ollessani etsin kaupasta lempipatukkaani sitä kuitenkaan löytämättä. Löysin kuitenkin samannäköisen patukan nimeltä Twix ja päätin ostaa sen. Onneksi tein niin, sillä kääreen sisältä löytyi tuttu Raider-suklaa, joka vaihtoi pian Suomessakin nimensä Twixiksi.

Törmäsin Sitruunaruoho-blogissa Twix-leivonnaisten ohjeeseen ja tokihan sitä oli päästävä heti testaamaan. Keltaisessa keittiössä avautuikin naistenpäivänaattona taivas, kun käsissäni syntyi kokonainen vuoallinen Twixiä. Mikä unelma! Söin osan heti, mutta suuri osa Twix-leivonnaisista säästyi ahmatin otteesta ja matkasi seuraavana päivänä mukanani töihin. Taisin ahmia työpaikalla vielä ainakin kaksi palaa, sillä näistä tuli tosi hyviä.

Twix-leivonnaiset

Keksi:
– 100 g voita
– 3 rkl sokeria
– 85 g jauhoja
– 55 g maissitärkkelystä eli Maizenaa

Kinuski:
– 125 g voita
– 85 g fariinisokeria
– 2 rkl hunajaa
– 1 tölkki (eli n. 400 g) kondensoitua maitoa
– 1 rkl vaniljasokeria

Kuorrutus:
– 200 g maitosuklaata (mulla oli Fazerin vaaleaa maitosuklaata, eli sitä jonka pakkauksen kulma on punainen)

Tee ensin keksipohja vatkaamalla voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää seokseen sitten jauhot ja maissitärkkelys ja painele keksimuru vuoan pohjalle. Paista 175-asteisessa uunissa noin 25 minuuttia.

Tee sitten kinuski. Lämmitä kattilassa voi, fariinisokeri ja hunaja niin että seoksesta tulee tasainen ihanan tuoksuinen kastike. Kiehuttele kastiketta pienellä lämmöllä 5-7 minuuttia. Sekoita joukkoon kondensoitu maito ja vaniljasokeri. Kippaa kinuski keksipohjan päälle ja paista 175-asteisessa uunissa 20 minuuttia.

Tämän jälkeen homman pitää saada jäähtyä kunnolla ennen kuin pinnalle tehdään maitosuklaakuorrutus. Minä annoin keksin ja kinuskin hengailla jääkaapissa seuraavaan päivään, jolloin sulatin suklaan ja levitin sen vuokaan kinuskin päälle. Aloin leikata hommaa melkein heti paloiksi, sillä suklaa jähmettyy tosi nopeasti.

Tässä vaiheessa täytyy ehkä tunnustaa, etten käyttänyt täytteeseen koko 200 gramman suklaalevyä, vaan pääsi käymään niin, että levy oli 4 palaa vajaa. Hupsis. Sen enempää suklaata ei kannata kuitenkaan maistella, sillä muuten sen riittämisen kanssa voi tulla ongelmia.

Tony’s Deli

Opin Italian tunnilla uuden lauseen, joka kuuluu näin: ”Mi piace la buona cucina e perciò vado spesso al ristorante”. Se tarkoittaa ”Pidän hyvästä ruoasta ja siksi käyn usein ravintolassa”. Toteutimme tuota lausetta eräänä tiistai-iltana kun tarkoituksenamme oli syödä Tony’s Delissä kunnon italialainen illallinen antipastoineen, primoineen, secondoineen ja dolceineen. Pitkän kaavan illallinen ei lopulta aivan toteutunutkaan, sillä skippasimme jälkiruoat mahojen tultua liian täyteen.

Kolme ruokalajia tuli kuitenkin herkuteltua ja ravintola onnistui vakuuttamaan meidät niin, että päätimme tulla vierailulle uudestaankin. Seuraavalla kerralla jäämme viiniloungeen lasilliselle, maistelemme antipastopöydän antimia ja vetäisemme ne tällä kertaa syömättä jääneet jälkiruoatkin naamariin. Se tapahtuu kuitenkin vasta ensi kerralla, nyt katsotaan miltä näytti muun muassa risottoviikkojen anti.


Piadinaleipä


Carpaccio

Alkuun valitsimme ravintolan klassikoksi ilmoitetun härkäcarpaccion sekä broilerilla täytettyä piadinaleipää. Carpaccio ei suotta ole saanut klassikon mainetta, sillä se oli todella herkullista. Myös piadinaleipä maistui ja etenkin lautasella hengaileva pesto saa minulta paljon kehuja.

Seuraavaksi ruokalajiksi valitsimme risottoviikkojen listalta kaksi kivoimman kuuloista risottoa. Koska tarkoituksena oli syödä vielä pääruokakin, otimme suosiolla puolikkaat risottoannokset, mikä riitti primoksi varsin hyvin.

Minä halusin ehdottomasti maistaa sahramirisottoa, joten otimme jälleen klassikkoannoksen paistettuja kampasimpukoita, sahramirisottoa sekä granaattiomenaa. Sahrami maistui risotossa selvästi ja granaattiomenan kirpeys tasoitti täydellisesti makuja. Todella onnistunut yhdistelmä!

Myös tiikeriravunpyrstöt ja tattirisotto maistuivat herkulliselta. Risotossa oli ihanan syvä tatin maku ja ravut olivat raikkaita, tuoreita ja hyvän makuisia. Pidimme tästäkin kovasti.

Juomaksi valitsimme koko illallisen ajaksi tarjoilijan suositusten avulla ranskalaisen Alsacen alueelta tulevan Gisselbrecht Gewürtztraminer Traditionin ja pidimme valinnasta kovasti. Ajattelin ensin, että italialaisen illallisen kanssa pitää juoda italialaista viiniä, mutta kuultuamme tarjoilijan kuvauksen viinistä, päätimme, että myös ranskalainen viini sopii italialaiseen illallisen. Ja minä olin sitäpaitsi keksinyt valkoviinirypäleitä tutkiessani, että haluan maistaa seuraavaksi juuri Gewürztramineria.

Toiseksi pääruoaksi otimme hieman kevyemmän annoksen lohta ja salaattia. Lohi oli hyvin valmistettu ja salaatti todella maukasta tavalliseksi vihersalaatiksi. Salaatinlehtien joukossa oli ainakin ihanaa pestoa, artisokkaa, tomaattia ja sieniä, ja saimme jälleen iloksemme huomata raaka-aineiden olevan ensiluokkaisia. Henkka kehui tomaatteja todella maukkaiksi ja minä olisin voinut vedellä artisokkaa naamaani vaikka koko lautasellisen.

Toiseksi pääruoaksi valitsimme jotain aivan muuta kuin mereneläviä, olivathan kaikki tähänastiset annoksemme sisältäneet joko kampasimpukoita, tiikerirapuja tai lohta. Tuoremakkara oli mukavan mausteista, mutta jotenkin annos toi mieleemme Mexicon Italian sijaan. Ensimmäisen haarukallisen kohdalla luulin jopa hetken olevani Cantina Westissä, sillä maut olivat aivan samat kuin Kasarmikadulla maistamissani ruoissa. Ei tämäkään missään nimessä huono annos ollut, ja itsepähän halusimme jotain aivan muuta kuin mitä muut valitsemamme annokset pitivät sisällään.

Jälkiruoaksi olisimme ottaneet tiramisua ja creme bruleen, mutta olimme tosiaan niin täynnä, että jätimme jälkkärit ensi kertaan. Sillä ensi kertahan tulee, aivan varmasti. Pidimme niin kovasti ravintolan tunnelmasta, palvelusta ja tottakai myös tärkeimmästä eli siitä ruoasta. Minä päästin vessafriikkinä ihastuneen huokauksen myös nähdessäni naistenvessan seinällä olevan mosaiikkiteoksen sekä orkideat. Ihana paikka! Sanotaan, että ravintolan wc:stä näkee ravintolan sielun, ja jos tämä pitää paikkansa, on Tony’s Delin sielu kaunis.

Illallinen pimeässä

Saimme kunnian osallistua Elämyslahjojen ja Cantina Westin kutsumina Illallinen pimeässä -konseptin lanseeraustilaisuuteen. Pimeitä ravintoloita on ollut maailmalla jo jonkun aikaa, ja nyt olemme saaneet sellaisen myös Helsingin Kasarmikadulle Cantina West -ravintolaan. Oli aivan mahtavaa päästä kokemaan näin huikea elämys ensimmäisten joukossa, ja odotimmekin illallista pimeässä todella innoissamme.

Illallinen myös mietitytti melko paljon etukäteen. Mielessä pyöri ainakin se, miten löydän ruoan lautaselta ja miten osaan ottaa sitä haarukkaan tai lusikkaan. Kuinka monta tyhjää haarukallista työntäisin illan aikana suuhuni? Ja kuinka paljon ruokaa löytyisi illallisen jälkeen sylistäni. Arvelin myös huitaisevani ainakin pari juomalasillista kumoon, ja mietin kuinka todennäköistä on, että erehdyn käymään naapurin lautasella tai juomalasilla.

Mielenkiintoista oli myös makujen tunnistaminen. Tiesimme, että tuttujenkin makujen tunnistaminen sokkona voi olla erittäin vaikeaa, ja odotimmekin innolla tilaisuutta päästä testaamaan makuaistiamme. Uskoimme hajuaistin auttavan asiassa jonkin verran, ja minä avasin allergista nuhaa vuotavan nokkani illallispäivän aamuna allergialääkkeellä, jotta hajuaistini olisi mahdollisimman hyvässä terässä.

Valmistauduin illalliselle tapani mukaan muutenkin melko hyvin ja ajatuksen kanssa. Laitoin pitkät hiukseni kiinni etteivät latvat pääse valumaan huomaamattani lautaselle. Samasta syystä jätin pitkät kaulakorut kotiin. Ylleni valitsin mustaa, sillä tummassa vaatteessa mahdolliset ruokasotkut eivät näkyisi niin hyvin kuin vaaleassa, ja silmiini laitoin vedenkestävää ripsiväriä mahdollisen silmien sitomisen varalta.

Mietin myös sitä, miten ahtaan- ja suljetunpaikankammoni käyttäytyy pimeässä, mutta arvelin sen pysyvän kurissa, kun kuitenkin tietäisin olevani avarassa tilassa. Ja auttaisivathan pimeänäkökiikareita käyttävät tarjoilijat minua jos joutuisin paniikin valtaan. Tosiaan, tässä ravintolassa tarjoilijat käyttävät apunaan pimeänäkökiikareita, mutta maailmalla on myös pimeitä ravintoloita, joissa tarjoilijat ovat ilman näköaistia toimimaan tottuneita näkövammaisia.


Alkuruoka

Ennen yllätysmenun kimppuun hyökkäämistä meille pidettiin pieni infotilaisuus, jonka jälkeen siirryimme ravintolan alakertaan, puimme päällemme essut ja peitimme silmämme silmälapuilla. Tarjoilijat ohjasivat meidät neljän hengen jonoissa pöytään, ja kun olin istahtanut onnistuneesti omalle tuolilleni, valtasi mieleni yllättäen ihana rentous ja olo oli todella mukava. Ahdistuksesta ei ollut tietoakaan, vaikka arvelinkin että oloni voisi olla ainakin alkuun hyvinkin epämukava.

Rentoutta edesauttoi taustalla soiva musiikki, tunne siitä että vieressä on ihmisiä samassa tilanteessa sekä rento jutustelu, jota johti Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset Ry:n puheenjohtaja Timo Lehtonen. Timo kertoi meille millaista on elää jatkuvassa pimeydessä ja vastaili aiheen herättämiin kysymyksiimme. Hän myös kierrätti pöydässämme esineitä, joita yritimme tunnistaa ilman näköaistia. Homma oli yllättävän vaikeaa, vaikka lopulta tunnistinkin kaksi esinettä ja kolmannestakin minulla oli hyvä aavistus.

Pikkuhiljaa muut aistit alkoivat paikata puuttuvaa näköaistia ja juomalaseihin kaadetut juomat pystyi haistamaan jo ennen kuin haparoimme lasin käteemme. Juomat oli yllättävän helppo tunnistaa maistamalla, vaikka yllätyinkin hieman siitä, kumpi tarjoilluista juomista maistui mielestäni paremmalta. Myös ruoista pystyi tunnistamaan tuttuja makuja, rakenteita ja tuoksuja, mutta makuaisti teki välillä myös tepposet väittämällä suussa olevaa ruokaa joksikin aivan muuksi mitä se todellisuudessa oli.


Pääruoka

Osan ruoista pystyi syömään sormin ja tuntoaistin avulla se sujuikin helposti. Ruokailuvälineiden kanssa alku oli melkoista haparointia ainakin minulla. Henkka oppi homman nopeammin ja haarukoi ruokaa tottuneesti suuhunsa, samalla kun minä maistelin vieressä tyhjää haarukkaa tai otin vaihtoehtoisesti puolet ruoasta haarukan piikkeihin. Loppua kohti homma kuitenkin helpottui kun sokkona syömiseen tottui.

Ennen illallista mietin paljon teknisiä asioita, eli sitä miten ruokailu käytännössä onnistuu. Se oli kuitenkin vain yksi osa elämystä, sillä pimeä sai aikaan paljon muitakin mielenkiintoisia tuntemuksia. Ajantaju katosi hyvin nopeasti emmekä olisi osanneet kertoa illallisen jälkeen olimmeko pimeässä huoneessa kolme tuntia vai kolmekymmentä minuuttia. Myös annosten kokoa oli vaikea arvioida, ja saimmekin yllättyä kun näimme illallisen jälkeen syömämme annokset valossa. Oliko tuo oikeasti noin pieni osa annosta? Ja minä kun luulin sen vievän ainakin puolet lautasesta.

Pimeässä ruokaileminen sai ajattelemaan myös syvällisempiä asioita. Mielessä pyöri se, miltä tuntuisi menettää näköaisti ja elää jatkuvassa pimeydessä. Tottuisivatko aistit paikkaamaan puuttuvan näköaistin vai olisiko sokkona toimiminen aina yhtä hankalaa. Ja entä jos syntyy sokeana? Osaako puuttuvaa aistia kaivata ja voiko syntymäsokea mitenkään ymmärtää, miltä tuntuu kun näkee? Näitä asioita tuli pohdittua vielä pitkään illallisen jälkeenkin, ja kokemus olikin upean elämyksen lisäksi myös yllättävän syvällinen.

Koska illallisella syödään tosiaan yllätysmenu ja puolet illallisen ideasta piilee siinä, ettei ruokailija tiedä mitä syö vaan yrittää selvittää sen makuaistinsa avulla, emme aio kertoa tässä itse ruokalajeista sen tarkemmin. Emmehän halua pilata muiden elämystä paljastamalla illallisen sisältöä.


Jälkiruoka

Kokemuksena illallinen pimeässä oli ihan mieletön. Se oli matka itseensä ja omiin aisteihin ja moniulotteinen ilta herätti paljon erilaisia ajatuksia. Välillä naurettiin ja välillä mietittiin syvällisempiä. Aluksi pimeään meno jännitti, eikä liene tavatonta jos etenkin illallisen ensiminuuteilla kokee pieniä ahdistumisen hetkiä. Pikkuhiljaa pimeässä oloon kuitenkin tottui, vesilasi löytyi pöydältä nopeammin ja oli hassua, että kanssaruokailijoita pystyi arvioimaan pelkästään äänen perusteella. Minäkin tiesin vieressäni istuvan Dinner 4U2 -blogin toisen osapuolen, mutten tiennyt kumpi tutuista kasvoista hän oli, ennen kuin valoja alettiin hiljalleen sytytellä illallisen päätteeksi.

Me arvioimme illallispöydän toisella puolella olevien ruokailijoiden olevan lähempänä kuin mitä he oikeasti olivat, kun taas osa ruokailijoista arvioi välimatkan todellista pidemmäksi. Kokemus on siis myös hyvin yksilöllinen. Toiset pitivät silmiä enimmäkseen kiinni, mutta minä avasin ne heti kun saimme luvan ottaa silmälaput pois, ja pidin silmäni auki koko illallisen ajan.

Olin mukamas katsovinani syömääni ruokaa, juttukaveriani ja käänsin pääni aina kulloistakin puhujaa kohti, vaikken nähnytkään yhtään mitään. Saatoin myös hölmönä nyökytellä ollessani samaa mieltä jonkun kanssa, vaikkei sitä tietenkään kukaan nähnyt. Osaa pimeässä olo alkoi myös väsyttää, ja jollekin tuli ennätys ilman Facebookia olemisessa, sillä kaikki valonlähteet kännyköistä valaiseviin kelloihin ovat illallisella kiellettyjä.

Illallisen pimeässä voit ostaa Elämyslahjojen sivuilta. Elämystä myydään niin yksittäisille ihmisille kuin ryhmillekin, ja väitämme sen olevan enemmänkin kuin hintansa väärti. Suosittelemme siis ehdottomasti kokeilemaan illallista pimeässä, jonka ainakin me rankkasimme yhdeksi mieleenpainuvimmista kokemuksista ikinä.

Brasserie Eira

Nappasimme Grouponista lahjakortin Tehtaankadulla sijaitsevaan Brasserie Eiraan, jonne astelimme eräänä tiistaina syömään neljän ruokalajin illallisen. Pöytävarauksemme oli viideltä ja iloksemme ulkona oli tuolloin vielä ihanan valoisaa. Aloimme ihan miettiä milloin olemme viimeksi olleet ulkona syömässä niin, etteivät katuvalot ole vielä syttyneet, ja totesimme siitä olevan niin pitkä aika, ettemme edes muista edellistä valoisaan aikaan syötyä ravintolaillallista. Pimeä talvi on siis selvästi poistumassa kevään tieltä.

Saimme valita pöydän vapaasti tyhjästä ravintolasta ja istahdimme ikkunapöytään ihailemaan vastapäätä nököttävää Eiran sairaalan kunnioitettavan vanhaa rakennusta. Parin askeleen päässä on Huvilakatu, eli katu, jota Salkkaritähdet pitävät Pihlajakatuna ja Eiran sairaalan takana sijaitsee pelottava Villa Johanna, josta lähteviä ahdistavia viboja aistimme viime kesänä äidin kanssa.


Huvilakatu


Pelottava Villa Johanna

Näytin vanhan rakennuksen illallisen jälkeen myös Henkalle. Ruokailun aikana oli tullut pimeä, ja hyi kamala miten pelottava rakennus olikaan iltahämärässä. Henkka etsi viisaana ihmisenä järkiselitystä sille, miksi talo tuntuu niin pelottavalta, ja vaikka hänen puheissaan olikin ehkä järkeä, olen edelleen sitä mieltä, että talossa on tapahtunut joskus jotain todella kauheaa. Kuudes aistini sanoo niin.

Noniin, mutta mennäänpäs sitten takaisin Brasserie Eiraan, jossa istuskellessani tuntui melkein kuin olisin ollut ulkomailla. En tiedä johtuiko se valon määrästä, kauniista maisemista vai mistä, mutta yhtäkkiä minut valtasi ihana lomatunnelma. Kivaa että lomatunnelmaan voi päästä ihan tavallisena tiistai-iltana Helsingissäkin.


Viiriäinen


Jokirapu

Alkuruokana oli annos avokadoa, jokirapua ja creme fraichea ja toinen annos, joka piti sisällään paahdettua viiriäistä, savupekonia ja vuohenjuustoa. Jokiravun kanssa nautiskelimme lasillisen kuohuviiniä ja viiriäisen kanssa maistui chardonnay. Henkka piti enemmän viiriäisestä, mutta minusta myös jokirapuannos oli mukavan raikas kaveri.

Seuraavaksi pöytään kannettiin lautaselliset keittoa, joka sisälsi bataattia, porkkanaa ja perunaa. Sosekeitto oli maukasta ja sen kanssa tarjoiltu Brancot Estate Sauvignon Blanc ehkäpä paras kaikista viinimenuun kuuluneista juomista. Nam.


Beef Wellington


Aku

Pääruoaksi otimme sekä Beef Wellingtonin että ankanrintaa tapamme mukaan puoliksi jaettaviksi. Ankanrinta oli maukasta ja sen kanssa tarjoiltu hunaja-madeirakastike ihan mielettömän ihanan makuista. Beef Wellington oli myös oikein hyvää ja molemmat annokset oli aseteltu lautaselle erityisen kauniisti.


Say cheese!


Pannacotta

Jälkkäriksi oli juustolajitelma, joka oli myös todella hauskan näköinen ja yllättävän runsas annos. Vaniljapannacotta marjahillokkeen ja minttusorbetin kera oli mukavan raikas päätös aterialle. Myös jälkiruokien kanssa tarjoillut viinit ansaitsevat kehuja. Ferreira Late Bottled Vintage Port maistui hyvältä juustojen kanssa ja Tapali Late Harvest Moscatel Rosado sopi hyvin pannacotan kaveriksi. Jälkiruokaviinejä pitäisi harrastaa enemmänkin, sillä ne kruunaavat usein koko illallisen, tai ainakin sen makean päätöksen.

Brasserie Eira on viihtyisä ja valoisa, mutta samalla sopivan tunnelmallinen ravintola kauniissa Eirassa. Palvelu oli erittäin hyvää, mikä saattoi osaltaan johtua siitä, että olimme tosiaan ainoat ruokailevat asiakkaat koko ravintolassa. Meidän lisäksemme paikalla kävi vain pari satunnaista viinilasin ääressä istuskelijaa. Tiistai-iltana ravintolassa oli siis hyvin hiljaista, mutta kenties viikonloppuna Brasserie Eiraan löytää useampi ruokailija. Syytä ainakin olisi, sillä emme keksi ravintolasta mitään pahaa sanottavaa.

”Lähdetään kauas pois, sinne mis on lämmin..”

Kirjoitinkin jo aiemmin blogin Facebook-sivuille, että teimme pitkästä aikaa makumatkan maailman ympäri. Totutusta poikkeavan tästä reissusta teki ainakin se, ettei matkaa toteutettu keltaisessa keittiössä vaan 20 minuutin kävelymatkan päässä sijaitsevassa kavereiden keittiössä. Tai no, esivalmistelut tein kyllä omassa keittiössä eikä itse illallisen lomaan jäänyt muuta kuin hieman pilkkomista ja paistamista. Marinoimiset, pähkinöiden paahtamiset ja jälkiruoka kokonaisuudessaan oli tehty jo kotona.

Matkamme alkoi Espanjasta, jossa nautimme muutaman pienen tapaksen. Hunajalla ja konjakilla marinoitu manchego-juusto oli oma lempparini, mutta myös chorizo aiolilla ja jokirapuleivät maistuivat mukavalta punaviinin kera.

Seuraavaksi edessä oli hieman pidempi lento, joka vei meidät Thaimaahan. Aurinkoisissa merkeissä siis jatkettiin itse asiassa koko makumatka, ja mikäs sen sopivampaa kun ulkona pyrytti lunta vaakatasossa. Etukäteen illallisen vaatimattomimmaksi tapaukseksi arvioimani thaimaalainen naudanlihasalaatti osoittautui yllättäen koko illallisen parhaaksi ruoaksi. Maukas kastike oli tämän salaatin salaisuus ja reseptin siihen sekä kaikkiin muihinkin makumatkan ruokiin julkaisemme luonnollisesti blogissa tässä kevään mittaan.

Pääruoan ajaksi siirryimme Vietnamiin. Lautaselta löytyi sitruunaruohobroileria sekä inkivääririisiä, joihin olisin toivonut ehkä hieman enemmän makua. Inkivääri olisi saanut maistua riisissä enemmän ja lihaa olisi voinut marinoida vielä pidempään. Oikeastaan taisimme olla vielä Vietnamin ja Thaimaan rajalla (eli Laosissa?), sillä lautasella oli lisukkeena hieman myös edellisestä ruokalajista jäänyttä salaattia. Pääruoan kanssa joimme lasilliset rieslingiä ja kyllä se vaan edelleen on meikäläisen lempivalkkari.

Pääruoan jälkeen pidimme pienen tauon ja tervehdimme paikalle saapuneita matkaseuralaisia, joiden kanssa pelasimme hieman pelejä, maistelimme viskiä ja turisimme yömyöhään asti. Kun vatsasta löytyi taas hieman tilaa lensimme Karibialle nauttimaan jälkiruokaa.

Pina colada -juustokakku ja omatekemä ananasjäätelö maistuivat maukkaalta. Ananaksen, kookoksen ja rommin aromit toivat ihanasti mieleen taannoisen karibian risteilymme ja matkakuume nosti taas päätään uhkaavasti. Tirvaisin kuumepirulaisen pään kuitenkin takaisin piiloon, sillä talonrakentajat eivät matkusta ennen kuin muuttolupa on saatu. Makumatkat ovat kuitenkin onneksi sallittuja, samoin Tukholman risteily, jolle suuntaamme heti huomenna.

Jälkiruoan kaveriksi olimme napanneet Alkosta jälkiruokaviinin sen suuremmin asiaan perehtymättä, ja sokkona valitsemamme pullo osottautui todelliseksi helmeksi. Kuohuva moscato maistui samaan aikaan sekä raikkaalle että makealle, ja tykästyimme siihen niin kovin, että tuhosimme koko pullollisen alta aikayksikön. Nam, tätä täytyy maistella jatkossakin.

Makumatkan reseptit ilmestyvät tosiaan blogiin yksitellen tässä kevään mittaan. Jos joku resepteistä on sellainen, että se on pakko saada äkkiä pian heti nyt, niin kerrothan siitä kommenttiboksissa, sähköpostilla tai blogin Facebook-sivuilla, niin läväytetään ohje ruutuun.


Kokkikin on aina yhtä älykkään näköinen.

”Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään..”

Vaikka en olekaan vähään aikaan kirjoittanut ajoharjoitteluistani, niin ratin takana on vietetty edelleen aikaa sydän jännityksestä pamppaillen. En ole vieläkään uskaltautunut yksin liikenteeseen, vaan Henkan on oltava vieressä varmistamassa etten aiheuta suuronnettomuutta toilailuillani.

Huolestuneille siis tiedoksi, että ei, en ollut autoilemassa Oulussa siellä sattuneen massiivisen ketjukolarin aikaan, eikä myöskään Helsingin seudulla samoihin aikoihin tapahtunut liikennekaaos ollut minun vikani. Onnettomuuksien aiheuttamisen sijaan autoilevan Martinan elämään on kuulunut viime aikoina muun muassa seuraavaa:

– Peruutin onnistuneesti anoppilan pihasta pois. Aikaa meni vain noin puoli tuntia (jos nyt hieman liioittelen..) ja Azipodin nokka meni lumikinoksen läpi kääntyessäni, mutta onneksi lumi ei riko autoa. Siitä kuuluu vaan hassu ääni.

– Tärisin kauttaaltani ajaessani anoppilasta kotiin. En tiedä oliko syy siinä, että oli kylmä vai siinä, että jännitin niin paljon (todennäköisesti molemmissa), mutta voin kertoa, ettei ole kiva käyttää polkimia reisien vapistessa holtitonta kramppivapinaa.

– Olen seilannut kaistallani kuin humalainen. Tiedostin sen itsekin ja yritin lopettaa seilaamisen siinä kuitenkaan onnistumatta. Mistä tämä nyt oikein tuli?! Miten vaikeaa voi olla ajaa suoraan keskellä kaistaa ja vielä näin helpolla autolla?!

– En ole kertaakaan onnistunut ajamaan kodin parkkiruutuun suoraan, vaan aina tarvitaan vähintään pari korjauskertaa, joiden aikana alamme yleensä huutaa toisillemme, kun minä en vaan tajua mihin suuntaan sitä rattia pitää kääntää ja pakkikin jäi päälle, vaikka piti mennä eteenpäin.

– Sen sijaan onnistuin parkkeeraamaan Azipodin tallin pihaan suoraan ekalla yrityksellä ihan ilman vieressä istuneen Henkan apua. Se oli vahinko, mutta minulla oli silti niin voittajafiilis, että onnistunutta parkkeerausta seurannut ratsastustuntikin sujui varsin loistavasti. Jos mä kerran saan autonkin tottelemaan, niin sen jälkeen hevosen ohjailu on silkkaa lastenleikkiä. Massiivinen itsevarmuuspiikki ei ollut lainkaan huono asia, sillä suhteellisen vieras heponen, jolla ratsastin vasta toista kertaa ikinä, totteli minua kiltisti koko tunnin ajan. Täytynee ajaa tallille useamminkin jos sillä on näin suotuisa vaikutus ratsastukseeni.

– En ole saanut auton ovia auki kertaakaan itse, ja tätä en kyllä ymmärrä lainkaan. Miten vaikeaa voi olla avaimenperässä olevan ovenavausnapin painaminen?! Okei, olen yrittänyt avata ovia vasta korkeintaan kolme kertaa, mutta silti, mikä siinä mättää?! Ne vaan eivät aukea. Huono juttu sinänsä, sillä ovien auki saaminen on melko tärkeä edellytys autolla ajamiselle. Se nimittäin harvemmin onnistuu auton ulkopuolelta..

– Olen osannut katsoa ihan itse mihin väliin pujahdan liittyessäni moottoritielle. Tai no, pujahtaminen lienee väärä sana, tiellä kun ei ollut juuri ketään minun lisäkseni. Eli toisin sanoen osasin katsoa peiliin ja todeta, ettei siellä näy yksiäkään ajovaloja, paitsi yhdet jossain tosi kaukana. Edistystä silti, sillä ennen en osannut katsoa peiliin niin että tajuaisin mitään siitä mitä siellä näkyy.

– En siltikään tajua aina mitä siellä peilissä näkyy, varsinkaan jos autoja on useampi ja kaistoja enemmän kuin yksi.

– Muistin vihdoin mille kaistalle siinä kodin lähellä pitää kurvata liikennevalojen jälkeen. Olen kysynyt tämän Henkalta varmaan ainakin miljoona kertaa, mutta nyt vihdoin osaan!

– Ajoin parkkihalliin ja sieltä ulos ihan ilman kolhuja. Aplodeja kiitos!

– Päästin taas yhden helpottuneen itkun ajokerran päätteeksi.

– Menin paniikkiin, kun en tiennyt missä kaistat menee, ja millä niistä minun pitäisi olla. Asia selvisi huutamalla “Apua, missä mun pitää olla!”, minkä seurauksena Henkka nappasi ratista kiinni ja ohjasi auton oikeaan kohtaan. Näin meillä. Vieläkö joku haluaa tulla mun kyytiin?

– Olen ajanut sekä ylinopeutta että alinopeutta, parhaimmillaan molempia vuorotellen noin parin minuutin välein motarilla suhatessani. Sorgen takanaolijat. Tasainen ajovauhti on ihan yliarvostettua.

– Ohitin rekan! Se oli tooosi pelottavaa, mutta kukaan ei kuollutkaan.

– Joku pentele tuuttasi minulle taas kun jäin katsomaan minne liikenneympyrässä olevat autot ovat menossa. Se oli kiireinen setä se, onneksi käännyimme eri suuntiin.

– Olen harkinnut Suomen surkein kuski -ohjelmaan hakemista.

P.S Kuvien autot eivät valitettavasti liity tapaukseen.