”Vastaantulijoiden kaistalla on vittumaista luistella..”

Kirjoittelin tuossa aiemmin ensimmäisestä ajokerrasta uudella autollani, joka oli siis myös ajopelkoisen Martinan ensimmäinen kerta ratissa piiitkän tauon jälkeen. Eka kerta oli vähintäänkin jännittävä ja sen jälkeen suhtautumiseni ajamiseen oli todella ristiriitaista.

Toisaalta ajaminen jännitti edelleen ehkä jopa enemmän kuin ennen ensimmäistä ajokertaa, mutta toisaalta ihastuin automaattivaihteiseen autoon niin paljon, että jollain sairaalla tapaa jopa odotin seuraavaa harjoittelukertaa. Ensimmäisen kerran ikinä mielessäni heräsi nimittäin ajatus siitä, että ehkä jonain päivänä ajaminen on minullekin ihan luonnollinen ja normaali asia, eikä maailman suurin peikko, joka saa puntin tutisemaan pelkästä ajatuksestakin.

Rentoon ajamiseen on vielä pitkä matka, mutta nyt haluan oikeasti opetella huristamaan liikenteessä ihan itseksenikin, sillä onhan autoilevan ihmisen elämä paljon helpompaa kuin pelkkien julkisten varassa olevan matkaajan. Riippuu tietysti missä ja miten asuu, mitä harrastaa ja niin pois päin. Minä tulen varmasti tarvitsemaan autoa enemmän uudessa kodissani Järvenpäässä kuin nyt Helsingissä asuessani. Ja siksi minun pitääkin opetella ajamaan, vaikka se olisi kuinka pelottavaa tahansa. Ovathan muutkin oppineet, miksen siis minäkin?

Jatketaan siis siitä mihin jäimme ensimmäisen ajokerran jälkeen. Vajaan viikon kuluttua minun oli määrä istahtaa taas ratin taakse ja voi pojat että se oli jännittävää. Lähdimme tällä kertaa liikkeelle kotipihasta ja ajoimme ratsastuskoululle ja sieltä takaisin kotiin. Halusin ajaa reitin läpi kaikessa rauhassa ainakin kerran ennen kuin ajaisin ratsastustunnille, jolloin minun pitäisi olla tallilla tiettyyn aikaan, mikä tuo hommaan hieman lisäjännitystä.

Niin ja jos reaktioni ajamisen jälkeen on jälleen kerran helpottunut itku, niin itken mieluummin kotona kuin hevosen selässä. Eikä adrenaliinista tärisevä ratsastaja muutenkaan ole se kaikista rennoin tapaus, joten ajattelin, että on parempi hakea harjoituksen myötä hieman ajovarmuutta ja tutustua reittiin kunnolla ennen kuin joudun ponkaisemaan auton ratista suoraan hevosen selkään.


Eikä jännitä yhtään!

Tutkin reittiä kartasta etukäteen ja katsoin myös mistä pääsisin nappaamaan Maajussin morsiamen mukaani tallille. Vielä minä nimittäin joskus kurvaan Maajussipariskunnan pihaan, nappaan Maajussin morsiamen kyytiini ja hurautan tallille. Mutta en ihan vielä, ensin pitää harjoitella Henkan kanssa turvallista ajamista ja kerätä ajokokemusta ja sitä kautta myös rutiinia.

Otin tällä kertaa sykemittarin mukaan, sillä halusin tietää kuinka korkealle sykkeeni nousee. Ennen lähtöä pulssi heilui siinä kahdeksan ja yhdeksänkympin välillä ja ratin taakse istuessani se oli edelleen samaa luokkaa. Matkalla en juuri pystynyt keskittymään mittariin (tai oikeastaan Henkka käski minua keskittymään ajamiseen kun kuikuilin mittaria jo ensimmäisissä valoissa), mutta ajamisen jälkeen mittari kertoi keskisykkeen olleen vähän päälle 100 ja maksimisykkeen 125. Kaloreita kului mittarin mukaan tunnin ajon aikana vähän yli 200. Ei siis ihan leposykkeissä menty, mutta yllättävän rauhallisissa tunnelmissa kuitenkin.

Miten se ajaminen sitten sujui? Yllättävän hyvin. Tämä oli ehdottomasti positiivinen ajokokemus, jonka jälkeen oli tosi hyvä mieli kun oli saanut kokea mukavia onnistumisen tunteita. Tai sanotaanko niin, ettei ainakaan tullut kovin montaa epäonnistumisen tunnetta. Pelottavaa se kuitenkin oli ja olin edelleen todella kaukana omalta mukavuusalueeltani, mutta välillä tunsin ihan hetken verran tietäväni mitä teen. Sujuvaa ajo ei tottelemattoman kaasujalkani takia ollut edelleenkään, ja pari kertaa pasmat menivät niin sekaisin, että Henkka joutui neuvomaan mille kaistalle menen ja ketä minun kuuluu väistää. Mutta itkuilta ja muiltakin välikohtauksilta vältyttiin tällä kertaa ja se on mielestäni jo aika hyvin.

Sanoin aiemmin että tarkoituksenamme oli ajaa ratsastuskoululle ja takaisin, mutta rehellisyyden nimissä kerrottakoon, ettemme ajaneet ihan pihaan asti. Syy tähän on se, että pelkään kuollakseni kapealla tallitiellä vastaan tulevia autoja, ja tiistai-iltana ratsastustuntien aikaan niitä olisi hyvin todennäköisesti tullut vastaan.

Sen sijaan lauantaiaamuna ratsastustunnille mennessäni on hyvin epätodennäköistä, että kukaan ajaa tallilta poispäin. Ensimmäinen tunti on vasta meneillään enkä usko kenenkään muunkaan poistuvan tallilta niin aikaisin. Paluumatkalla sen sijaan joku voi tulla vastaan, mutta se ei jostain syystä jännitä minua niin paljon. Olenhan tuolloin jo kotimatkalla, eli voiton puolella.


Nyt jo vähän hymyilyttää ja silmätkin ovat turvallisesti kiinni. Mutta tiukka mummo-ote ratista on ja pysyy..

Ainiin, mitä tuohon otsikkoon tulee (kuka tunnistaa biisin?), niin okei, koukkasin hieman vastaantulijan kaistan kautta kääntyessäni risteyksessä vasemmalle, mutta se oli ihan pieni koukkaisu vain, eikä aiheuttanut vaaraa kenellekään. Päinvastoin, kiersin tienvarressa seisovat tallitytöt näin vielä kauempaa. Se ei tosin ollut ajatukseni, mutta pitäähän mokista jotain hyvääkin keksiä.

Ja hei, minäpä en ollutkaan ainut vastaantulijoiden kaistalla luisteleva sinä iltana! Kesken köröttelyn nimittäin joku vastaantulija päätti ajaa minun kaistallani suoraan minua kohti, ja vaikka hän väistikin lopulta ajoissa takaisin sulkuviivan toiselle puolelle, sai hän vieressä istuvalta Henkaltakin moitteita. Mitä toi urpo tekee? Minulta taisi päästä kirosana ja haukuin kuskin idiootiksi, sillä minulla jos jollain on todellakin varaa arvostella muita autoilijoita. Samaa mieltä kanssani ovat varmasti ainakin pari takapuskurissani kiinni hengaillutta autoa, joiden matkantekoa hidastin alinopeudellani sekä kaikki muut, joita epävarma ajotapani hämmentää liikenteessä. Jep.

Yhdessä asiassa on muuten tapahtunut edistystä: En enää panikoi takana olevia autoja samalla tavalla kuin ennen. Minulle on oikeastaan ihan sama mitä he ajattelevat tästä naisesta ratissa, sillä jos he tulevat liian lähelle, se on heidän ongelmansa, ja jos ajan heidän mielestä liian hiljaa, niin katsotaan kuka sitten nauraa kun poliisin tutka osuu kohdalle. Nyt kun autoni ei voi sammua eikä lähteä luisumaan mäkilähdössä, en jaksa enää lainkaan stressata takana olevia autoja. Ja se on minusta hyvä asia. Kun on yksi huolenaihe vähemmän, on helpompi keskittyä muuhun liikenteeseen ja pysyä rennompana.

Päätin juuri, että joku päivä minä vielä ajan tallille ihan itse! Ja sen jälkeen saan palkita itseni vaikka koko purkillisella Ben ja Jerry -jäätelöä, isolla irtokarkkisäkillä, uudella mekolla, ylimääräisellä esteratsastustunnilla tai pullollisella punaviiniä. Oikeastaan palkinnoksi riittää ehkä pelkästään se hyvä fiilis, joka pelkonsa voittamisesta ja itsensä ylittämisestä seuraa. Sitä odotellessa, jatkakaamme harjoituksia..

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Janna perjantai, maaliskuu 1, 2013 at 17:36

    Moikka Martina,

    Kiitos kivasta blogista. Juttujasi on mukava lukea. Tuosta ajamisesta… Korjaa pikkuisen ajoasentoa, niin ajaminenkin on mukavampaa (rattia helpompi kääntää). Eli istu tukevasti selkä ja hartiat penkissä, laita käsi suoraksi ratin päälle. Kun ranne on ratin kohdalla (käsi taipuu pikkuisen alaspäin), on penkki oikella etäisyydellä. Kyynärpäät jää sitten rattia pidellessä sellaiseen loivaan kulmaan. Jo on helpompi ja rennompi ajella sekä vaikka väistötilanteessa rattia on kevyempi käännellä. Tsemppiä ajeluun! Kyllä se siitä!

    • Reply Martina maanantai, maaliskuu 4, 2013 at 07:13

      Moikka Janna ja kiitos kannustuksesta. Olet oikeassa, tuo kuvan ajoasento ei ole ihan se optimaalisin, mutta en vaan kykene vielä jännitykseltäni nojailemaan penkin selkänojaan rentona. Yritän aina välillä rentouttaa itseni, mutta huomaan pian pompsahtavani takaisin jäkittämään tuohon jännittyneeseen mummoasentoon. Mutta kyllä se siitä! 🙂

    Leave a Reply