Martinan ajopäiväkirja

Muistatteko vielä Azipodin? Kirjoitin viime syksynä postauksen autoista ja autoilusta, jossa kerroin muun muassa ajopelostani, unelmieni autosta sekä tavastani nimetä autoja mitä eriskummallisemmilla nimillä. Kerroin myös automaattivaihteisesta autosta nimeltä Azipod, jolla minun pitäisi alkaa pikkuhiljaa harjoitella ajamista aivan liian pitkän ajotauon jälkeen. Ja sekös minua vasta jännittääkin.

Ihana Azipodini saapui helmikuun puolessa välissä vihdoin luokseni autojen sairaalasta ja kauneushoitolasta (tai komeushoitolasta, Azipod on nimittäin mies) ja minä urpo halasin sitä onnellisena lähikaupan parkkipaikalla. Kyllä, halasin autoa. Olenko koskaan maininnut, että pääkopassani on pari ruuvia hieman löysällä? Olen myös piirrellyt auton lumiseen pintaan sydämiä aina sen ohi kulkiessani, mistä Azipodia testimielessä ajanut Henkka on ollut varmasti kovin mielissään. Ajella nyt sydämiä täynnä olevalla autolla pitkin ruuhkaisia teitä..

Azipod on nyt tosiaan viimeisen päälle hienona kiiltävän mustine maalipintoineen, persikalta tuoksuvine sisätiloineen ja parkkitutkineen, joista jälkimmäinen on Henkan mukaan hyvä idea ”sillä tää on vähän isompi auto ja siksi voi olla vaikea hahmottaa missä perä on”. Joojoo, sano vaan suoraan, että olen niin tunari, että tarvitsen parkkitutkan varoittamaan takana olevista autoista, aidoista, mummoista ja muusta sellaisesta. Sillä tottahan se on, kaltaiselleni tunarille parkkitutka on oikeasti kovin hyödyllinen kapistus, enkä pahastunut lainkaan sellaisen olemassaolosta. Enhän toki halua kolhia Azipodiani mummojen rollaattoreihin..

Noniin, nyt sillä autolla pitäisi siis lähteä harjoittelemaan ajamista. Korttihan minulla on ollut jo 10 vuotta, mutta ajokertoja ei ole kertynyt koko sinä aikana kahtakymmentäkään. Että hyvin menee, ajorutiinia löytyy ja liikennesäännöt on vielä tuoreessa muistissa. Not. Mutta kyllä se tästä.

Kertasin ennen ensimmäistä ajokertaa miten automaattivaihteinen auto toimii. D niin kuin drive, N niin kuin neutral, R niin kuin reverse ja P niin kuin park. D:llä siis eteenpäin, R:llä taakse, P:llä parkkiin ja N:llä vapaalle. Helppo homma. Ja vasemman jalan voi vaikka amputoida, sillä sitä ei kytkimen puuttuessa tarvita lainkaan. Vielä kun muistaisi käyttää vilkkua, osaisi kääntää rattia ja tietäisi kenen pitää väistää ketäkin risteyksessä. ”Kyllä ne muut sitten väistää” ei nimittäin aina ole kovin turvallinen ajattelutapa. Seinä ei väistä, eikä puu, eivätkä aina ne muut autotkaan.

Sitten koitti päivä, kun minun oli määrä istua ratin taakse. Henkka ja Azipod tulivat hakemaan minua Italian tunnilta ja siellä vieraalla parkkipaikalla minä sitten istahdin jännityksestä täristen sähkötuoliin. Eli siis kuljettajan penkkiin, joka liikkui ihan itsekseen eteenpäin nappia painamalla. Vähänkö siistiä! Turvavyö tiukasti kiinni, peilit kohdilleen ja sitten mennään.

Alku oli vähintäänkin lupaava. Ajaessani ulos parkkipaikalta näin kyllä tietä pitkin tulevan auton, mutta ajattelin, että kyllähän minä ehdin tuosta välistä ihan nopeasti pujahtamaan. Vaan enpäs ehtinytkään. Auto joutui jarruttamaan ja tööttikin siinä törähti. Hups, sori! Tässä vaiheessa minua vielä nauratti.

Muutaman sadan metrin päästä yritin väistää tien viereen pysäköityä autoa, mutta arvioin Azipodin koon hieman alakanttiin ja vieressä istunut Henkka joutui tarttumaan rattiin, sillä minä olin ajamassa suoraan päin parkissa seisovan auton takapuskuria. Tässä vaiheessa tuli ensimmäinen hermostunut itku ja kyyneleitä pyyhkien kurvasin Tuusulan motarille muiden autojen sekaan.

Heilautin päätäni asiaan kuuluvasti takaviistoon liittyessäni moottoritielle, mutten oikeasti katsonut kuolleeseen kulmaan enkä minnekään muuallekaan, sillä keskityin niin kovasti ohjaamiseen ja vilkun päälle laittamiseen, etten rekisteröinyt mitään mitä silmissä vilahti. Saattoi siellä jotkut ajovalot näkyä, mutten todellakaan osannut hahmottaa kuinka kaukana ja millä kaistalla muut autot olivat. Kyllä ne väistää, ajattelin ja tarkistin vielä Henkalta että tuleeko sieltä joku meidän päälle. Ei tule, siispä sekaan vaan.

Motarilla pystyin hieman rentoutumaan, vaikka edessä oleva aura-auto jännittikin. Pitääkö mun ohittaa toi?! Ei onneksi tarvinnut, sillä möhkäle kääntyi seuraavasta liittymästä pois. Yritin aktiivisesti rentouttaa ensin tutisevat reiteni ja sitten mummomaisesti etukenossa jäkittävän yläkroppani, mutta aina kun sain ylävartalon rennoksi, oli alakroppa jälleen jännittyneenä ja päinvastoin. Henkka käytti apukuskin paikalta tuulilasin pyyhkimiä, sillä homma oli minulle vielä tässä vaiheessa aivan liian haastavaa.

Motarin jälkeen edessä oli vielä kaksi liikenneympyrää, joista selviytymisen jälkeen oli pienen hengähdystauon paikka. Minä otin suosiolla reippaasti omaa aikaa ja matelin etanavauhtia liikenneympyrät läpi. Siitäkös takana tuleva Herra maailman paras kuljettaja hermostui ja töötti lauloi jälleen kerran. Se nauratti minua tälläkin kertaa. Tööttäily on hauskaa! Tarkistinkin heti mistä Azipodin töötti löytyy, sillä minäkin haluan päästä tuuttailemaan tervehdyksiä muille autoilijoille.

Kotimatka sujui jo paljon mukavammin ja onnistuin jopa nojailemaan hetkittäin rentona penkin selkänojaan ja irrotinpa kerran toisen kädenkin ratista. Se kesti tosin vain hetken ja tapahtui luotisuoralla tiellä, sillä rattia ei ole mahdollista kääntää yhdellä kädellä.

Vaikka homma alkoi pikkuhiljaa sujua paremmin, oli vauhdin kanssa vielä hieman ongelmia. Puksuttelin välillä menemään aivan liian hiljaa ja välillä Henkka mainitsi, että nyt tulisi muuten jo ylinopeussakko. No mutta hemmetistäkö minä tiedän kuinka kovaa tässä saa ajaa ja kuka muka pystyy tarkkailemaan jatkuvasti nopeusmittaria?

Kävimme kotimatkalla myös tankkaamassa ja selvisin siitä muuten ihan itse, mutta en tiennyt mitä bensaa autoon laitetaan, en saanut bensatankin korkkia auki eikä siitä letkutötteröstä tullut lainkaan bensaa, vaikka kuinka painoin liipaisinta. Hieman pitää siis vielä harjoitella.

Loppumatkasta Henkka uskaltautui jopa irrottamaan katseensa tiestä räplätäkseen uutta puhelintaan, eli minä periaatteessa ajoin ihan itse siihen asti kunnes piti kääntyä. Silloin kutsuin hädissäni Henkkaa apuun. ”Mihin mä ajan? Missä se tie menee? Voinko mä vaan seurata tota edellä kulkevaa autoa?”.

Ja sitten vih-doin-kin puolentoista tunnin suhailun jälkeen olimme kotipihassa! Voi sitä helpotuksen määrää kun tajusin, että tämä on ihan kohta ohi ainakin tältä erää. Jotta reissu sai arvoisensa lopun, oli pysäköimisen kanssa tietenkin vielä hieman ongelmia. Minulla on nimittäin vähän hakusessa käsite ”ihan vähän vaan kaasua” ja tokihan ihmishirviö nimeltä autoileva Martina sai raskaan kaasujalan aiheuttamista parkkeerausongelmista pienen kinan aikaiseksi. Anteeksi Henkka. En todellakaan ole oma itseni kuljettajan penkillä istuessani.

Kun auto oli vihdoin suorassa parkkiruudussa, pääsi minulta itku, joka johtui varmaan suurelta osin siitä että stressi purkautui ja pääsin vihdoin huokaisemaan helpotuksesta. Kukaan ei kuollut, en saanut sakkoja ja autokin pysyi ehjänä. Ja ne automaattivaihteet on todellakin ihan parhautta. Kyllä meistä tulee Azipodin kanssa vielä hyvät kaverit! Vaikka ajaminen onkin vielä ihan sairaan pelottavaa, niin kyllä se tästä.

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Nipsu maanantai, helmikuu 18, 2013 at 10:10

    Kyllä se todellakin siitä helpottaa, tsemppiä 🙂 Pian ihmettelet, että mikä siinä ajamisessa olikaan niin pelottavaa!

    • Reply Martina maanantai, helmikuu 18, 2013 at 10:52

      Kiitos rohkaisusta Nipsu! 🙂 Vielä toistaiseksi ajatus ilman pelkoa ajamisesta on todella kaukainen, mutta haluan uskoa että se ihan oikeasti helpottaa vähitellen. Nyt pelkkä ajatuskin pian koittavasta seuraavasta ajokerrasta nostaa pulssin niin korkealle, että pystyn tuntemaan sydämen lyönnit rinnassani. Huuuuiihh..

    Leave a Reply