Monthly Archives

helmikuu 2013

”Vastaantulijoiden kaistalla on vittumaista luistella..”

Kirjoittelin tuossa aiemmin ensimmäisestä ajokerrasta uudella autollani, joka oli siis myös ajopelkoisen Martinan ensimmäinen kerta ratissa piiitkän tauon jälkeen. Eka kerta oli vähintäänkin jännittävä ja sen jälkeen suhtautumiseni ajamiseen oli todella ristiriitaista.

Toisaalta ajaminen jännitti edelleen ehkä jopa enemmän kuin ennen ensimmäistä ajokertaa, mutta toisaalta ihastuin automaattivaihteiseen autoon niin paljon, että jollain sairaalla tapaa jopa odotin seuraavaa harjoittelukertaa. Ensimmäisen kerran ikinä mielessäni heräsi nimittäin ajatus siitä, että ehkä jonain päivänä ajaminen on minullekin ihan luonnollinen ja normaali asia, eikä maailman suurin peikko, joka saa puntin tutisemaan pelkästä ajatuksestakin.

Rentoon ajamiseen on vielä pitkä matka, mutta nyt haluan oikeasti opetella huristamaan liikenteessä ihan itseksenikin, sillä onhan autoilevan ihmisen elämä paljon helpompaa kuin pelkkien julkisten varassa olevan matkaajan. Riippuu tietysti missä ja miten asuu, mitä harrastaa ja niin pois päin. Minä tulen varmasti tarvitsemaan autoa enemmän uudessa kodissani Järvenpäässä kuin nyt Helsingissä asuessani. Ja siksi minun pitääkin opetella ajamaan, vaikka se olisi kuinka pelottavaa tahansa. Ovathan muutkin oppineet, miksen siis minäkin?

Jatketaan siis siitä mihin jäimme ensimmäisen ajokerran jälkeen. Vajaan viikon kuluttua minun oli määrä istahtaa taas ratin taakse ja voi pojat että se oli jännittävää. Lähdimme tällä kertaa liikkeelle kotipihasta ja ajoimme ratsastuskoululle ja sieltä takaisin kotiin. Halusin ajaa reitin läpi kaikessa rauhassa ainakin kerran ennen kuin ajaisin ratsastustunnille, jolloin minun pitäisi olla tallilla tiettyyn aikaan, mikä tuo hommaan hieman lisäjännitystä.

Niin ja jos reaktioni ajamisen jälkeen on jälleen kerran helpottunut itku, niin itken mieluummin kotona kuin hevosen selässä. Eikä adrenaliinista tärisevä ratsastaja muutenkaan ole se kaikista rennoin tapaus, joten ajattelin, että on parempi hakea harjoituksen myötä hieman ajovarmuutta ja tutustua reittiin kunnolla ennen kuin joudun ponkaisemaan auton ratista suoraan hevosen selkään.


Eikä jännitä yhtään!

Tutkin reittiä kartasta etukäteen ja katsoin myös mistä pääsisin nappaamaan Maajussin morsiamen mukaani tallille. Vielä minä nimittäin joskus kurvaan Maajussipariskunnan pihaan, nappaan Maajussin morsiamen kyytiini ja hurautan tallille. Mutta en ihan vielä, ensin pitää harjoitella Henkan kanssa turvallista ajamista ja kerätä ajokokemusta ja sitä kautta myös rutiinia.

Otin tällä kertaa sykemittarin mukaan, sillä halusin tietää kuinka korkealle sykkeeni nousee. Ennen lähtöä pulssi heilui siinä kahdeksan ja yhdeksänkympin välillä ja ratin taakse istuessani se oli edelleen samaa luokkaa. Matkalla en juuri pystynyt keskittymään mittariin (tai oikeastaan Henkka käski minua keskittymään ajamiseen kun kuikuilin mittaria jo ensimmäisissä valoissa), mutta ajamisen jälkeen mittari kertoi keskisykkeen olleen vähän päälle 100 ja maksimisykkeen 125. Kaloreita kului mittarin mukaan tunnin ajon aikana vähän yli 200. Ei siis ihan leposykkeissä menty, mutta yllättävän rauhallisissa tunnelmissa kuitenkin.

Miten se ajaminen sitten sujui? Yllättävän hyvin. Tämä oli ehdottomasti positiivinen ajokokemus, jonka jälkeen oli tosi hyvä mieli kun oli saanut kokea mukavia onnistumisen tunteita. Tai sanotaanko niin, ettei ainakaan tullut kovin montaa epäonnistumisen tunnetta. Pelottavaa se kuitenkin oli ja olin edelleen todella kaukana omalta mukavuusalueeltani, mutta välillä tunsin ihan hetken verran tietäväni mitä teen. Sujuvaa ajo ei tottelemattoman kaasujalkani takia ollut edelleenkään, ja pari kertaa pasmat menivät niin sekaisin, että Henkka joutui neuvomaan mille kaistalle menen ja ketä minun kuuluu väistää. Mutta itkuilta ja muiltakin välikohtauksilta vältyttiin tällä kertaa ja se on mielestäni jo aika hyvin.

Sanoin aiemmin että tarkoituksenamme oli ajaa ratsastuskoululle ja takaisin, mutta rehellisyyden nimissä kerrottakoon, ettemme ajaneet ihan pihaan asti. Syy tähän on se, että pelkään kuollakseni kapealla tallitiellä vastaan tulevia autoja, ja tiistai-iltana ratsastustuntien aikaan niitä olisi hyvin todennäköisesti tullut vastaan.

Sen sijaan lauantaiaamuna ratsastustunnille mennessäni on hyvin epätodennäköistä, että kukaan ajaa tallilta poispäin. Ensimmäinen tunti on vasta meneillään enkä usko kenenkään muunkaan poistuvan tallilta niin aikaisin. Paluumatkalla sen sijaan joku voi tulla vastaan, mutta se ei jostain syystä jännitä minua niin paljon. Olenhan tuolloin jo kotimatkalla, eli voiton puolella.


Nyt jo vähän hymyilyttää ja silmätkin ovat turvallisesti kiinni. Mutta tiukka mummo-ote ratista on ja pysyy..

Ainiin, mitä tuohon otsikkoon tulee (kuka tunnistaa biisin?), niin okei, koukkasin hieman vastaantulijan kaistan kautta kääntyessäni risteyksessä vasemmalle, mutta se oli ihan pieni koukkaisu vain, eikä aiheuttanut vaaraa kenellekään. Päinvastoin, kiersin tienvarressa seisovat tallitytöt näin vielä kauempaa. Se ei tosin ollut ajatukseni, mutta pitäähän mokista jotain hyvääkin keksiä.

Ja hei, minäpä en ollutkaan ainut vastaantulijoiden kaistalla luisteleva sinä iltana! Kesken köröttelyn nimittäin joku vastaantulija päätti ajaa minun kaistallani suoraan minua kohti, ja vaikka hän väistikin lopulta ajoissa takaisin sulkuviivan toiselle puolelle, sai hän vieressä istuvalta Henkaltakin moitteita. Mitä toi urpo tekee? Minulta taisi päästä kirosana ja haukuin kuskin idiootiksi, sillä minulla jos jollain on todellakin varaa arvostella muita autoilijoita. Samaa mieltä kanssani ovat varmasti ainakin pari takapuskurissani kiinni hengaillutta autoa, joiden matkantekoa hidastin alinopeudellani sekä kaikki muut, joita epävarma ajotapani hämmentää liikenteessä. Jep.

Yhdessä asiassa on muuten tapahtunut edistystä: En enää panikoi takana olevia autoja samalla tavalla kuin ennen. Minulle on oikeastaan ihan sama mitä he ajattelevat tästä naisesta ratissa, sillä jos he tulevat liian lähelle, se on heidän ongelmansa, ja jos ajan heidän mielestä liian hiljaa, niin katsotaan kuka sitten nauraa kun poliisin tutka osuu kohdalle. Nyt kun autoni ei voi sammua eikä lähteä luisumaan mäkilähdössä, en jaksa enää lainkaan stressata takana olevia autoja. Ja se on minusta hyvä asia. Kun on yksi huolenaihe vähemmän, on helpompi keskittyä muuhun liikenteeseen ja pysyä rennompana.

Päätin juuri, että joku päivä minä vielä ajan tallille ihan itse! Ja sen jälkeen saan palkita itseni vaikka koko purkillisella Ben ja Jerry -jäätelöä, isolla irtokarkkisäkillä, uudella mekolla, ylimääräisellä esteratsastustunnilla tai pullollisella punaviiniä. Oikeastaan palkinnoksi riittää ehkä pelkästään se hyvä fiilis, joka pelkonsa voittamisesta ja itsensä ylittämisestä seuraa. Sitä odotellessa, jatkakaamme harjoituksia..

Prosciutton uudet kaverit

Italialaiset tykkäävät kääriä kaikenlaisia asioita prosciuttoon eli ilmakuivattuun kinkkuun. Oma lempparini on ollut jo pitkään prosciuttoon käärityt cantaloupemelonin siipaleet, mutta nyt ikilempparini on saanut kaksi uutta haastajaa.

Joululahjaksi saamastani Basta! -kirjasta löytyi monta prosciuttoa sisältävää antipastoa ja päätin kerrankin tehdä jotain muuta kuin tuttua ja turvallista prosciutto e melonea. Käärinkin prosciutton sisään sekä mozzarellaa että persikkaa ja ihastuimme yhdistelmiin niin, että rankkasimme persikan ja prosciutton yhdistelmän ehkäpä koko illallisen parhaaksi mauksi, vaikka tarjolla oli muun muassa sisäfilepihviä ja muita ihania herkkuja. Suolainen prosciutto ja makean mehukas persikka ne yhteen soppii. Todellakin.

Ei prosciutton ja mozzarellankaan yhdistelmä huono ollut varsinkaan kun piilotin kääröihin myös hieman rucolaa ja maustoin ne öljyllä ja mustapippurilla. Tarkoituksena oli kokeilla myös viikunan käärimistä prosciuttoon, mutta kaupastapa ei löytynytkään viikunoita. Kokeillaan sitä yhdistelmää siis joskus myöhemmin.

Prosciuttoa ja persikkaa

– prosciuttoa
– persikkaa
(- mustapippuria)

Kiehauta persikat nopeasti kattilassa, kuivaa ja anna jäähtyä hieman. Pilko hedelmät sitten lohkoiksi, kuoret voit jättää paikoilleen tai ottaa pois. Ihan miten haluat. Me söimme persikat kuorineen, sillä olen laiska kokki ja kuorin asioita vain jos on pakko. Eikä kuorien olemassaoloa edes huomannut herkkuja napostellessa. Kääri jäähtyneet persikkalohkot prosciuttoon, mausta halutessasi ripauksella mustapippuria ja ylläty miten hyvältä kääröt maistuvat. Nam!

Prosciuttoa ja mozzarellaa

– prosciuttoa
– mozzarellaa
– rucolaa
– oliiviöljyä
– mustapippuria

Pirskottele öljyä prosciuttoviipaleille ja laita kinkun päälle hieman rucolaa sekä sopivan kokoinen pala mozzarellaa. Kääri rullalle ja rouhaise mustapippuria päälle.

On tärkeää että mozzarella on hyvälaatuista kamaa, mieluiten puhvelimozzarellaa. Vaikka minä käytän muuten melko paljon kevyttuotteita etenkin arjessa, niin mozzarellaa en osta ikinä kevytversiona. Tein sen virheen kerran enkä todellakaan tee sitä toiste. Olen mieluummin ilman mozzarellaa kuin pureskelen mautonta kumipalloa.

Makkaraa, paprikaa ja sipulia italialaisittain

Tämän reseptin kohdalla kannattaa uskoa ennemmin tekstiin kuin kuvaan. Basta! -kirjassa nimittäin kehotettiin käyttämään tähän italialaiseen makkararuokaan raakamakkaraa, mutta koska en löytänyt sitä kaupasta, täräytin pannuun Kabanossia. Ei näin. Italialainen nonna tirvaisisi minua pastakauhalla kupoliin jos tietäisi..

Ei sillä etteikö valkosipulinen Kabanossi olisi maistunut hyvältä, mutta ei se nyt kyllä ihan hirveän hyvin istunut italialaiseen illalliseemme. Henkkakin nauroi hieman ihmeissään lautasella köllöttävälle makkaralle. Ei ollut kovin vaikea kertoa mikä ei kuulu joukkoon.. Osta siis mieluummin raakamakkaraa.

– erivärisiä paprikoita
– sipulia
– oliiviöljyä
– tuoremakkaraa (ei löytynyt kaupasta joten käytin valkosipuli-Kabanossia)
– basilikaa
– suolaa ja pippuria

Halkaise paprikat ja tyhjennä niiden sisus. Laita paprikat 200-asteiseen uuniin ja anna olla siellä niin kauan, että ne pehmenevät kunnolla. Paprikat saavat mustua hieman pinnalta. Se on jopa suotavaa. Tähän menee noin puoli tuntia. Pilko sitten paprikat suikaleiksi ja jätä hetkeksi odottamaan.

Kuullota sipulilohkoja pannulla ja tyrkkää makkarat uuniin kypsymään. Kun makkarat ovat melkein valmiita lisää pannuun niiden kanssa paprikasuikaleet, sipulit, basilika ja hieman öljyä. Anna olla uunissa vielä noin 10 minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla.

Amsterdam

Paluumatkalla Välimeren reissultamme kotiin oli minulla ja Maajussin morsiamella hieman pidempi vaihto Amsterdamin kentällä. Olimme puhuneet jo lentoja varatessamme, että voisimme käydä kiertelemässä sinä aikana hieman Amsterdamin keskustassa, mikäli vain jaksaisimme ja ehtisimme. Muutamassa tunnissa ei ehtisi kovin paljon tehdä tai nähdä, mutta saisi siinä ajassa kuitenkin pienen pintaraapaisun kaupungin tunnelmasta.

Roomasta lähtenyt koneemme laskeutui ukkospilvessä poukkoilemisestaan huolimatta Schipholin kentälle aikataulussa. Koska sää näytti hyvältä ja olimme vielä suhteellisen pirteitä, päätimme lähteä hortoilemaan kaupungille, vaikka lentokentän lukuisissa kaupoissa ja kahviloissa olisikin saanut kulutettua mukavasti aikaa. Tarkistimme vielä eräältä lentokenttähemmolta saammehan varmasti poistua kentältä vaihdon aikana, sillä yksisuuntaisista ovista livahtaminen tuntui jotenkin kielletyltä ja pelottavalta. Mitä jos emme pääsisikään enää takaisin? Tottakai pääsisimme, mutta mielenrauhamme vuoksi se oli silti hyvä tarkistaa ennen karkaamista ulkoilmaan.


Setäkin osasi käyttää junaa.

Junalipun ostaminen ei sujunut täällä ihan yhtä helposti kuin muissa reissun aikana käymissämme maissa, sillä automaatti ei pitänyt Maajussin morsiamen kortista ja oikeanlaisen lipun ostaminenkin aiheutti hieman päänvaivaa. Lopulta meillä oli kuitenkin junaliput kädessämme ja hetken hortoiltuamme löysimme myös oikean raiteen, jolta lähtisi pian juna kohti keskustaa. Matka oli lyhyt ja noin vartin kuluttua olimme perillä määränpäässämme Amsterdam Centraalissa.

Juna-asemalla otimme ensin ylös lentokentälle lähtevien junien aikataulut ja lampsimme sitten ulos. Ensivaikutelma Amsterdamin kaupungista oli kovin polkupyöräpainotteinen, sillä putkahdimme asemarakennuksesta suoraan vilkkaalle pyörätielle, jolla viipotti ihmisiä pyörien selässä, ja jonka varrella oli järjetön määrä polkupyöriä parkissa.


Tämä on hieman syvemmältä keskustasta. Melko paljon pyöriä sielläkin..

Okei, satuimme ehkä koko kaupungin vilkkaimman pyörätien varrelle, mutta oli niitä pyöriä paljon muuallakin kaupungissa. Pyörätiet oli hyvin merkattu ja ymmärtääkseni pyöräilevien kaupunkilaisten elämä on muutenkin tehty hyvin helpoksi. Ja mikäs siinä on pyöräillessä kun lättänässä Hollannissa ei ole yhtään mäkiä!

Yleensä reissatessani tutustun matkakohteeseeni huolella jo etukäteen, ostan ehkä matkaoppaan tai roikun ainakin googlessa tutkien mitä kaikkea kohteesta löytyy ja mitä haluan siellä tehdä. Amsterdamissa piipahtaminen oli poikkeus, sillä en käytännössä tiennyt kaupungista yhtään mitään sinne saapuessani. Olin toki kuullut muffinssikahviloista, punaisten lyhtyjen alueesta, kanavista, niistä polkupyöristä, tuulimyllyistä, hollannikkaista sekä tulppaaneista, ja olin pikaisesti kurkistanut netistä miltä Amsterdamin kartta näyttää. Mutta missä sijaitsee mitäkin, siitä minulla ei ollut mitään havaintoa.

Oli oikeastaan aika hauskaa lähteä vain kävelemään päämäärättömästi jonnekin, katsella ihmisvilinää kadulla ja ihailla kauniita rakennuksia kanavan varrella. Siinä hortoillessamme bongasimme muutaman jännittävän kuppilan, joista olisi saanut muitakin nautintoaineita kuin vain kahvia. Muffinsseista tulikin vitsailtua paljon, ja minä mietin vieläkin, että uskaltaako Amsterdamissa syödä muffinssia? Lukeeko niissä jos ne eivät ole ihan tavallisia muffareita? Ei olisi kivaa erehtyä syömään huumeleivonnaisia ja yrittää sitten selittää sille telkkaristakin tutulle Helsinki-Vantaan huumekoiralle, että minä ihan tosi söin vain epähuomiossa vääränlaisen muffinssin.

Hassuille kahviloille naureskellessamme olimme hortoilleet hieman syvemmälle kaupungin kapeille kaduille. Viimeistään siinä vaiheessa kun erään sivukadun ikkunassa heilui vähäpukeinen nainen tajusimme olevamme juurikin sillä kuuluisalla punaisten lyhtyjen alueella. Niinpä tietysti. Tottakai meidän piti eksyä juuri tänne heti ensitöiksemme. No, onpahan nyt nähty sitten tämäkin paikka, tuumasimme kun suuntasimme kauemmas ikkunoissa muikistelevista naisista.

Pian saavuimme jollekin ostoskadun näköiselle kävelykadulle ja piipahdimme muutamaan vaatekauppaan sisään. Maajussin morsian löysi pikavisiitiltämme tuliaisenkin ja totesimme molemmat, että tänne pitää tulla uudestaan paremmalla ajalla shoppailemaan ja tutustumaan muutenkin kaupunkiin tarkemmin. Amsterdam onnistui hurmaamaan meidät muutaman tunnin kestäneellä visiitillämme siitäkin huolimatta, että löysimme itsemme heti alkajaisiksi siltä vähän epäilyttävämmältä alueelta. Kaunis Amsterdam, tänne vielä palaan.

Ennen kuin kipitimme junaan joka vei meidät takaisin lentokentälle, nappasimme katukojusta pienet ranskalaisannokset mukaamme. Pienet ranskalaiset oli oikeasti aika iso annos ja ihanan rapeiden ja lämpimien ranskalaisten päällä oli juuri sopivasti majoneesia. Nam. Näitä katukojuista napattuja välipaloja kaupunkilaiset tuntuvat harrastavan paljon. Erilaisia kojuja oli joka puolella ja näimmepä jopa muutaman kolikoilla toimivan automaatinkin, joista voi napata mukaansa pienen välipalan. Meidän kotiaseman pikkuruinen välipala-automaatti kalpenee Amsterdamin seinän kokoisen automaatin rinnalla, jonne piilotetut herkut näyttivät oikeasti hyvältä, eivätkä vain välttämättömiltä energian lähteinä silloin kun edellisestä ruokailusta on kulunut liian pitkä aika.

Paluumatka kentälle sujui hyvin, vaikka lippuautomaatti ei suostunut taaskaan hyväksymään Maajussin morsiamen korttia. Juna oli täpötäynnä kentälle matkaavia turisteja, tosin me mahduimme vielä mukavasti istumaan ja mussutimme ranskalaisiamme tyytyväisinä ihmisien tungeksiessa käytävän tukkoon. Lentokentän turvatarkastusjonossa oli ihmisiä pilvin pimein, mikä meinasi aiheuttaa pienen kiirepaniikin. Ehditäänkö me tästä ajoissa läpi? Jono eteni kuitenkin nopeasti ja hyvin organisoidusti, joten ehdimme lennollemme hyvissä ajoin. Kannattaa silti varata riittävästi aikaa jonottamiseen ja kentällä palloiluun ennen kuin lento lähtee.

Lentokentältä ostimme vielä hieman lisää tuliaisia. Minä nappasin suklaapuodista konvehtipussit sekä itselleni että äidilleni tuliaiseksi. Toisesta herkkukaupasta otimme kuuden rasian paketin niitä ihania hollantilaisia vohvelikeksejä, joita olin maistanut työpaikallani, ja jotka ovat vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta aivan taivaallisen herkullisia. Otimme vain perinteisiä punaetikettisiä keksejä, mutta mieltäni jäi hieman kaivertamaan, olisivatko ne kaksi muutakin makua olleet maistamisen arvoisia. No, keksimakujen testaaminen on hyvä tekosyy palata Amsterdamiin vielä uudestaankin.

Martinan ajopäiväkirja

Muistatteko vielä Azipodin? Kirjoitin viime syksynä postauksen autoista ja autoilusta, jossa kerroin muun muassa ajopelostani, unelmieni autosta sekä tavastani nimetä autoja mitä eriskummallisemmilla nimillä. Kerroin myös automaattivaihteisesta autosta nimeltä Azipod, jolla minun pitäisi alkaa pikkuhiljaa harjoitella ajamista aivan liian pitkän ajotauon jälkeen. Ja sekös minua vasta jännittääkin.

Ihana Azipodini saapui helmikuun puolessa välissä vihdoin luokseni autojen sairaalasta ja kauneushoitolasta (tai komeushoitolasta, Azipod on nimittäin mies) ja minä urpo halasin sitä onnellisena lähikaupan parkkipaikalla. Kyllä, halasin autoa. Olenko koskaan maininnut, että pääkopassani on pari ruuvia hieman löysällä? Olen myös piirrellyt auton lumiseen pintaan sydämiä aina sen ohi kulkiessani, mistä Azipodia testimielessä ajanut Henkka on ollut varmasti kovin mielissään. Ajella nyt sydämiä täynnä olevalla autolla pitkin ruuhkaisia teitä..

Azipod on nyt tosiaan viimeisen päälle hienona kiiltävän mustine maalipintoineen, persikalta tuoksuvine sisätiloineen ja parkkitutkineen, joista jälkimmäinen on Henkan mukaan hyvä idea ”sillä tää on vähän isompi auto ja siksi voi olla vaikea hahmottaa missä perä on”. Joojoo, sano vaan suoraan, että olen niin tunari, että tarvitsen parkkitutkan varoittamaan takana olevista autoista, aidoista, mummoista ja muusta sellaisesta. Sillä tottahan se on, kaltaiselleni tunarille parkkitutka on oikeasti kovin hyödyllinen kapistus, enkä pahastunut lainkaan sellaisen olemassaolosta. Enhän toki halua kolhia Azipodiani mummojen rollaattoreihin..

Noniin, nyt sillä autolla pitäisi siis lähteä harjoittelemaan ajamista. Korttihan minulla on ollut jo 10 vuotta, mutta ajokertoja ei ole kertynyt koko sinä aikana kahtakymmentäkään. Että hyvin menee, ajorutiinia löytyy ja liikennesäännöt on vielä tuoreessa muistissa. Not. Mutta kyllä se tästä.

Kertasin ennen ensimmäistä ajokertaa miten automaattivaihteinen auto toimii. D niin kuin drive, N niin kuin neutral, R niin kuin reverse ja P niin kuin park. D:llä siis eteenpäin, R:llä taakse, P:llä parkkiin ja N:llä vapaalle. Helppo homma. Ja vasemman jalan voi vaikka amputoida, sillä sitä ei kytkimen puuttuessa tarvita lainkaan. Vielä kun muistaisi käyttää vilkkua, osaisi kääntää rattia ja tietäisi kenen pitää väistää ketäkin risteyksessä. ”Kyllä ne muut sitten väistää” ei nimittäin aina ole kovin turvallinen ajattelutapa. Seinä ei väistä, eikä puu, eivätkä aina ne muut autotkaan.

Sitten koitti päivä, kun minun oli määrä istua ratin taakse. Henkka ja Azipod tulivat hakemaan minua Italian tunnilta ja siellä vieraalla parkkipaikalla minä sitten istahdin jännityksestä täristen sähkötuoliin. Eli siis kuljettajan penkkiin, joka liikkui ihan itsekseen eteenpäin nappia painamalla. Vähänkö siistiä! Turvavyö tiukasti kiinni, peilit kohdilleen ja sitten mennään.

Alku oli vähintäänkin lupaava. Ajaessani ulos parkkipaikalta näin kyllä tietä pitkin tulevan auton, mutta ajattelin, että kyllähän minä ehdin tuosta välistä ihan nopeasti pujahtamaan. Vaan enpäs ehtinytkään. Auto joutui jarruttamaan ja tööttikin siinä törähti. Hups, sori! Tässä vaiheessa minua vielä nauratti.

Muutaman sadan metrin päästä yritin väistää tien viereen pysäköityä autoa, mutta arvioin Azipodin koon hieman alakanttiin ja vieressä istunut Henkka joutui tarttumaan rattiin, sillä minä olin ajamassa suoraan päin parkissa seisovan auton takapuskuria. Tässä vaiheessa tuli ensimmäinen hermostunut itku ja kyyneleitä pyyhkien kurvasin Tuusulan motarille muiden autojen sekaan.

Heilautin päätäni asiaan kuuluvasti takaviistoon liittyessäni moottoritielle, mutten oikeasti katsonut kuolleeseen kulmaan enkä minnekään muuallekaan, sillä keskityin niin kovasti ohjaamiseen ja vilkun päälle laittamiseen, etten rekisteröinyt mitään mitä silmissä vilahti. Saattoi siellä jotkut ajovalot näkyä, mutten todellakaan osannut hahmottaa kuinka kaukana ja millä kaistalla muut autot olivat. Kyllä ne väistää, ajattelin ja tarkistin vielä Henkalta että tuleeko sieltä joku meidän päälle. Ei tule, siispä sekaan vaan.

Motarilla pystyin hieman rentoutumaan, vaikka edessä oleva aura-auto jännittikin. Pitääkö mun ohittaa toi?! Ei onneksi tarvinnut, sillä möhkäle kääntyi seuraavasta liittymästä pois. Yritin aktiivisesti rentouttaa ensin tutisevat reiteni ja sitten mummomaisesti etukenossa jäkittävän yläkroppani, mutta aina kun sain ylävartalon rennoksi, oli alakroppa jälleen jännittyneenä ja päinvastoin. Henkka käytti apukuskin paikalta tuulilasin pyyhkimiä, sillä homma oli minulle vielä tässä vaiheessa aivan liian haastavaa.

Motarin jälkeen edessä oli vielä kaksi liikenneympyrää, joista selviytymisen jälkeen oli pienen hengähdystauon paikka. Minä otin suosiolla reippaasti omaa aikaa ja matelin etanavauhtia liikenneympyrät läpi. Siitäkös takana tuleva Herra maailman paras kuljettaja hermostui ja töötti lauloi jälleen kerran. Se nauratti minua tälläkin kertaa. Tööttäily on hauskaa! Tarkistinkin heti mistä Azipodin töötti löytyy, sillä minäkin haluan päästä tuuttailemaan tervehdyksiä muille autoilijoille.

Kotimatka sujui jo paljon mukavammin ja onnistuin jopa nojailemaan hetkittäin rentona penkin selkänojaan ja irrotinpa kerran toisen kädenkin ratista. Se kesti tosin vain hetken ja tapahtui luotisuoralla tiellä, sillä rattia ei ole mahdollista kääntää yhdellä kädellä.

Vaikka homma alkoi pikkuhiljaa sujua paremmin, oli vauhdin kanssa vielä hieman ongelmia. Puksuttelin välillä menemään aivan liian hiljaa ja välillä Henkka mainitsi, että nyt tulisi muuten jo ylinopeussakko. No mutta hemmetistäkö minä tiedän kuinka kovaa tässä saa ajaa ja kuka muka pystyy tarkkailemaan jatkuvasti nopeusmittaria?

Kävimme kotimatkalla myös tankkaamassa ja selvisin siitä muuten ihan itse, mutta en tiennyt mitä bensaa autoon laitetaan, en saanut bensatankin korkkia auki eikä siitä letkutötteröstä tullut lainkaan bensaa, vaikka kuinka painoin liipaisinta. Hieman pitää siis vielä harjoitella.

Loppumatkasta Henkka uskaltautui jopa irrottamaan katseensa tiestä räplätäkseen uutta puhelintaan, eli minä periaatteessa ajoin ihan itse siihen asti kunnes piti kääntyä. Silloin kutsuin hädissäni Henkkaa apuun. ”Mihin mä ajan? Missä se tie menee? Voinko mä vaan seurata tota edellä kulkevaa autoa?”.

Ja sitten vih-doin-kin puolentoista tunnin suhailun jälkeen olimme kotipihassa! Voi sitä helpotuksen määrää kun tajusin, että tämä on ihan kohta ohi ainakin tältä erää. Jotta reissu sai arvoisensa lopun, oli pysäköimisen kanssa tietenkin vielä hieman ongelmia. Minulla on nimittäin vähän hakusessa käsite ”ihan vähän vaan kaasua” ja tokihan ihmishirviö nimeltä autoileva Martina sai raskaan kaasujalan aiheuttamista parkkeerausongelmista pienen kinan aikaiseksi. Anteeksi Henkka. En todellakaan ole oma itseni kuljettajan penkillä istuessani.

Kun auto oli vihdoin suorassa parkkiruudussa, pääsi minulta itku, joka johtui varmaan suurelta osin siitä että stressi purkautui ja pääsin vihdoin huokaisemaan helpotuksesta. Kukaan ei kuollut, en saanut sakkoja ja autokin pysyi ehjänä. Ja ne automaattivaihteet on todellakin ihan parhautta. Kyllä meistä tulee Azipodin kanssa vielä hyvät kaverit! Vaikka ajaminen onkin vielä ihan sairaan pelottavaa, niin kyllä se tästä.

Italian värit

Tämä klassikko on värejään myöten niin italialainen kuin olla voi. On punaista tomaattia, valkoista mozzarellaa ja vihreää basilikaa. Niin, puhun tietysti tomaatti-mozzarellabruschetasta, joka on ehdoton hitti kaikenlaisiin tarjoilupöytiin. Tomaattivammaisena voin kertoa, että myös tomaatiton versio toimii mielettömän hyvin, etenkin jos pohjalle sipaisee hieman pestoa.

– maalaisleipää
– oliiviöljyä
– tomaattia
– mozzarellaa
– basilikaa
– suolaa ja pippuria
(- pestoa)

Paahda leipäpaloja kuivalla pannulla. Ole tosi tarkkana etteivät leivät pääse palamaan, eli malttia sen lämmön kanssa. Viipaloi tomaatit ja mozzarella sekä valikoi basilikanipusta parhaan näköiset lehdet valmiiksi.

Kasaa leipäviipaleen päälle tomaattia, mozzarellaa ja basilikaa. Tee tämä vasta juuri ennen tarjoilua ettei rapea leipä pääse vettymään löllöksi. Pohjalle voit sipaista pestoa mikäli haluat tai voit myös sivellä leipäviipaleen öljyllä. Lorauta valmiiden bruschettojen päälle hieman öljyä ja mausta suolalla sekä pippurilla. Ja sitten vaan herkuttelemaan!

Kolmas kerta toden sanoo

Meillä on ollut kiva tapa valmistaa toisillemme synttäripäivänä ihana aamiainen, joka sisältää toisen lemppariherkkuja. Henkan kohdalla se tarkoittaa pekonia ja minun…no, pekonia. Ja aika usein myös valkohomejuustoa. Ja kaikkea muuta hyvää kuten kananmunia, paahtoleipää maapähkinävoilla yms. yms.

Olin suunnitellut tänäkin vuonna tapani mukaan jo hyvissä ajoin mitä Henkan synttäriaamiaiseen voisi kuulua. Olin ottanut reseptejä talteen pitkin vuotta ja lopullinen menu hahmottui noin viikkoa ennen h-hetkeä. Vaan kuinkas sitten kävikään kun syntymäpäivä alkoi kolkutella ovella. Norovirus kaatoi herran sänkyyn, ja vaikka pahin oli kyseisenä keskiviikkona jo ohi, ei tuhti ja rasvainen aamiainen ollut vielä hyvä idea. Niinpä päätimme siirtää synttäriaamiaisen seuraavalle sunnuntaille, jolloin voisimme nauttia kaikessa rauhassa kiireettömän aamiaisen.

Joko arvaatte mitä sitten tapahtui? Jepjep, oli lauantaiaamu kun meikäläinen tunsi mahassaan kummia tuntemuksia, joita seurasi vellova pahan olon aalto. Nytkö se iski sitten minuunkin. Ja kas vain, sen sijaan että olisimme herkutelleet yhdessä ihanaa sunnuntaiaamiaista, tärisin minä taudin jäljiltä heikkona sohvalla ja odottelin että yöllä noussut kuume laskee ja saan jotain syötyä tyhjänä kramppaavaan vatsaani. Hemmetti, ei tämän näin pitänyt mennä.

Tiedättekö muuten mikä on hauskuuden, onnellisuuden ja kaikkien muidenkin positiivisten tuntemusten huippu? – Istua lauantaiaamuna kirjanpidon kurssilla vatsataudissa. Been there, done that. Elämäni huippuhetki todellakin.

Mutta se siitä noroviruksesta. Synttäriaamiainen saatiin kuin saatiinkin järjestettyä vihdoin viime sunnuntaina. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Aamiaiselle kaavaillun lämminsavulohisalaatin söimme pois aiemmin, sillä sen ainekset uhkasivat mennä vanhaksi, mutta muuten jääkaapin perälle jemmaamassani ostoskassissa oli vielä kaikki kunnossa, ja niin näki Henkan tämän vuoden synttäriaamiainen vihdoin päivänvalon. Oli sitä jo odotettukin.

Päätin ehdottomasti ainakin leipoa jotakin kivaa, sillä halusin että mieheni saa herätä vastakeitetyn kahvin tuoksun lisäksi ihaniin uunista kantautuviin leipomusten tuoksuihin. Niinpä väsäsin meille pieniä juustocroissantteja helpolla reseptillä, jonka jaan teille hieman myöhemmin. Tottahan toki tarjolla oli myös sitä paistettua pekonia sekä uusia lemppareitani pekoninrasvassa paistettuja valkoisia papuja, joita maustoin hieman ruohosipulilla sekä chilikastikkeella.

Tein myös hauskoja yllätyskananmunavuokia, joiden ohje tulee niin ikään blogiin myöhemmin. Tarjolla oli myös karjalanpiirakoita, taco-tuorejuustoa, kinkkua ja edamia, joiden yhdistelmän opin eräältä ystävältäni. Aina ei tarvitse olla munavoita (vaikka se onkin ihanaa etenkin tryffelillä maustettuna), vaan välillä voi kokeilla jotain muutakin. Etenkin juuri tacon makuinen tuorejuusto on aika kiva kaveri karjalanpiirakan kanssa. Kokeile vaikka!

Ostin ehkä hieman itsekkäästi myös omaa lemppariani valkohomejuustoa sekä ihanaa makean chilin makuista juustoa (samaa sarjaa pippurisen mustapekan ja valkosipulisen pikkusiskojuuston kanssa), jonka olemassaolon olin ehtinyt jo vallan unohtaa. Juustojen kaveriksi kaivoin kaapista suolakeksejä ja hapankorppua.

Tottahan toki keitin myös ison pannullisen kahvia ja valitsin kaupasta maukasta mehua palanpainikkeeksi. Itse hörpin myös joka-aamuisen porejuomani vitamiinipillereiden kanssa. Ja koska aamiaisella voi todellakin olla jälkiruokaa, löysi jääkaappiin ostamamme laskiaispullat myös tiensä vatsaamme.

Tuhti aamiainen piti nälän loitolla tosi pitkään ja seuraavan kerran söimmekin vasta illalla pieniä suupaloja aamiaiselta jääneitä jämiä. Okei, minä olin käynyt napsimassa jo aiemmin hieman valkohomejuustoa suuhuni mukamas salaa ja ihan vähän vain, vaikka tottakai Henkka huomasi jääkaappia kaivellessaan, että juustosta oli kadonnut mystisesti ainakin kolmannes. Eikä ollut kuulemma kovin vaikea arvata kenen suuhun..

Italialainen illallinen ilman pastaa ja pizzaa

Italialaisesta ruokakulttuurista tulee yleensä aina ensimmäiseksi mieleen pizzat ja pastat, ja tottahan toki kyseisillä ruokalajeilla onkin merkittävä rooli italialaisessa keittiössä. Mutta kun italialainen keittiö sisältää niin paljon muutakin. On lihoja, juustoja, keittoja, yksinkertaisia mutta maistuvia ruokia ja suussasulavia jälkiruokia.

Sain Henkalta joululahjaksi Basta! -nimisen kirjan, joka paneutuu italialaiseen keittiöön varsin mukaansatempaavasti. Poimin kirjasta monta pientä reseptiä ylös ja kokosin niistä italialaisen illallisen, jonka nautimme Henkan nimipäivien kunniaksi. Ja uskokaa tai älkää, illallisella ei syöty palaakaan pizzaa eikä suullistakaan pastaa.

Menu koostui kylmistä antipastoista, lämpimistä lisukkeista ja olipa mukana myös yksi makkararuoka ja täydellisesti mediumiksi kypsennetyt naudan sisäfilepihvitkin. Jälkiruokaa emme tarvinneet, vaikka pakastimessa olisikin ollut jäätelöä ja kaapissa suklaakonvehtirasioita.

Julkaisen kaikki illan ruokalajit omissa postauksissaan tässä kevään mittaan, joten älkää hätäilkö, reseptit ovat kyllä tulossa omaan verkkaiseen tahtiinsa. Tähän loppuun laitan vielä yksinkertaisen kaikkiin tilanteisiin sopivan vihersalaatin ohjeen:

– rucolaa
– kurkkua
– parmesaania
– sitruunamehua
– oliiviöljyä
– suolaa ja pippuria

Huuhtele rucola ja kurkku, pienennä molempia hieman, rucolaa vaikka ihan repimällä ja kurkun voit pilkkoa veitsellä sopivan kokoisiksi paloiksi. Lorauta sitruunamehua kurkun ja rucolan päälle, lisää joukkoon parmesaanilastuja ja viimeistele salaatti öljyllä, suolalla ja pippurilla. Tämä vihersalaatti sopii lisukkeeksi oikeastaan ihan kaikenlaisen ruoan kanssa. Erityisen hyvältä se maistui pippuroitujen kuivalla pannulla paistettujen naudan sisäfilepihvien kanssa. Nams.