Monthly Archives

marraskuu 2012

Farang

Farang on ollut jo pitkään ”To do”-listallani eikä vähiten kehuja kahmineen karkkipossunsa ansiosta. Kun sitten kavereiden kanssa tuli puhe ravintolaillallisesta joko Gaijinissa tai Farangissa, olin heti innoissani kuin pieni lapsi. Joo jee mennään jo! Ravintolaillaksi valikoitui Maajussin morsiamen syntymäpäivä ja mikäs olisikaan sen mukavampi tapa viettää ystävän syntymäpäivää kuin kokoontumalla ravintolaan herkkuillalliselle. Nappasimme myös miehemme mukaan ja suuntasimme eduskuntatalon takana hämärällä sivukujalla sijaitsevaan Farangiin.

Olimme päättäneet jo illallisen suunnitteluvaiheessa ottavamme maistelumenun, johon kuuluu yhteensä 8 ruokalajia. Mukana olisi myös se kuuluisa karkkipossu, joten maistelumenu sen olla pitää! Kun olimme istahtaneet pöytään, tilanneet juomat ja onnitelleet Maajussin morsianta sai herkuttelu alkaa.

Ensin eteemme tuotiin savustettua taimenta, joka nökötti cha plu-nimisellä lehdellä paahdetun pähkinän ja mätipalleroiden kanssa. Lehti käärittiin rullaksi ja työnnettiin ääntä kohti. Suupala oli maukas, pähkinä maistui kivasti ja mätikin oli toki kaltaiseni mätifanin mielestä kiva lisä, vaikkei se juuri erottunutkaan muiden makujen seasta.

Seuraavaksi saimme hamachi sashimia eli raakaa kalaa yrttien sekä mustariisietikan kera. Tämäkin oli hyvää, muttei kuitenkaan mitenkään erityisen säväyttävää ainakaan kun vertaa siihen, mitä oli vielä tulossa.

Kahden pienemmän alkupalan jälkeen saimme hieman isomman annoksen, joka sisälsi taskurapua. Rapu oli yksi kolmesta lempparistani ja keräsi kehuja myös muilta pöydässä istujilta. Friteeratun ravun kaverina oli vihreää mangoa, raikasta minttua ja karamellisoitua pähkinää. Mukana annoksessa oli listan mukaan myös vihreä nahm jim, mutta minä en tiedä mitä se tarkoittaa. Joku noista vihreistä jutuista se ilmeisesti oli.

Sitten koitti kauan odotettu hetki kun karkkipossu kannettiin pöytäämme. Rapean makea possu on todellakin ansainnut kaiken ympärillään vellovan hypetyksen ja mekin kannoimme kortemme kekoon aterian kehumisessa. Se oli hyvää, koostumukseltaan ihanan rapeaa ja hieman tahmaistakin ja veikkaanpa, että siihen iskee himo vielä monta kertaa tämän jälkeenkin, nyt kun sen makuun on kerran päässyt. Karkkipossu oli ehdoton lempparini maistelumenun annista.

Possun jälkeen pöytäämme tuotiin samanaikaisesti kaksi seuraavaa ruokalajia. Oli thai-roti leipää mussaman curryn ja kookoskerman kera sekä morning glory- niminen annos, jossa oli tofua, vesikrassia ja paksoita. Curryssa oli mukavasti potkua ja sitä kehuttiin pöydässämme kovasti. Tofu ei sen sijaan noussut suosikiksemme, ja jos pitäisi valita maistelumenun heikoin lenkki, niin se olisi mielestäni juurikin morning glory. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, sillä ei sekään pahaa ollut. Tofuannos vaan oli vähemmän hyvää kuin muut menun annokset.

Vielä oli jäljellä viimeinen suolainen ruoka ennen jälkiruokaa, ja se oli pitkään haudutettua vasikanposkea chililiemen sekä minttu-itusalaatin kera. Liha oli todella mureaa ja maukasta, mutta tässä vaiheessa maha alkoi olla jo sen verran täynnä, että sain vain vaivoin syötyä oman lihapalani kokonaan. Pojat söivät possun poskea myös edellisen annoksen curryn kera ja kehuivat sen sopivan lihan kaveriksi todella hyvin.

Ja sitten päästään jälkiruokaan, joka pääsi omaan top kolmoseeni ja taisipa joku rankata sen jopa koko menun parhaaksi annokseksi. Marinoidut hedelmät, sokeriherne, lime, vanilja-kookoskermaliemi sekä mango-mandariinisorbetti sopivat hyvin yhteen luoden ihanan harmonisen makupaletin syöjänsä suuhun. Jälkiruoka oli myös sopivan raikas kaveri tuhdin aterian päätteeksi.

Koko aterian ajan pöydässä oli riisikulhot, joista kauhottiin lisuketta ruokien kaveriksi. Riisin avulla voi hauskuuttaa myös muuta pöytäseuruetta tiputtamalla sitä vahingossa omaan vesimukiin. Minä ainakin sain väsyneen hysteerisen naurukohtauksen katsellessani vesilasin pohjalla hengailevaa riisiä ja sen takana ylpeänä istuvaa Henkkaa, joka kertoi tehneensä ihan oman riisiviina-annoksen.

Ravintola oli sisustukseltaan tunnelmallinen ja hillityn tyylikäs. Muista pöydistä kantautuva puheensorina sai aikaan melkoisen hälyn ja mekin saimme välillä huutaa toisillemme kuullaksemme mitä pöydän toisella puolella istuvalla kaverilla on asiaa. Tänne ei siis kannata tulla kovin isolla porukalla mikäli haluaa kuulla muidenkin kuin vieressä istuvien kavereiden juttuja.

Palvelu oli asiallisen korrektia muttei mitenkään mieleenpainuvaa. Annoksia kannettiin pöytäämme sellaisella vauhdilla, että illallisesta jäi hieman kiireinen vaikutelma. Ihan kuin meistä olisi haluttu nopeasti eroon, sillä annoksia tuli pöytään, vaikka edelliset olivat vielä kesken. Toisaalta parempi niin kuin se, että olisimme joutuneet odottamaan annoksia liian kauan. Nytkin saimme kulumaan illalliseen yli kaksi tuntia, vaikka syömistahtimme olikin todella reipas.

Myös erään seurueeseemme kuuluvan jäsenen raskaus otettiin ravintolassa kivasti huomioon. Hänelle tuotiin oma versio niistä ruoista, jotka sisälsivät jotain, mitä raskaana olevien ei ole suositeltavaa syödä. Ainakin mäti ja idut jätettiin pois ja raaka kala kypsennettiin. Hänelle kerrottiin kattavasti myös alkoholittomista juomavaihtoehdoista, siinä missä muille esiteltiin muutama alkoholidrinkki ja annettiin viinisuosituksia.

Kaiken kaikkiaan ravintolakokemus oli oikein onnistunut ja suosittelen ehdottomasti maistelumenua kaikille Farangissa illallistaville. Päällimmäisenä mieleeni jäivät taskurapu, se ihana karkkipossu ja raikas jälkiruoka, joka todellakin kruunasi koko aterian. Toki myös hyvien ystävien seura teki illasta mieleenpainuvan. Seuraavaksi pitäisi sitten testata Gaijin. Onko kenelläkään kokemuksia siitä? Kumpi on parempi Farang vai Gaijin? Entäs Boulevard Social?

Mussels in trouble

Tilasimme Henkan kanssa eräänä ihanana kesäpäivänä Riminillä vuonna 2009 lounaaksi ison kasan sinisimpukoita. Ihastuimme simpukoihin kovasti ja päätimme, että niillä herkuttelun voisi ottaa tavaksi. Ja niin meidän on pitänyt mennä tuosta hetkestä lähtien syömään noita maukkaita meren otuksia Helsingin Kluuvissa sijaitsevaan ravintola Belgeen. Belgessä järjestetään syksyisin simpukkaviikot, joiden mainoksen olen nähnyt varmasti jokaisena vuotena ja aina olen ajatellut, että nyt mennään syömään niitä simpukoita. Ihan varmasti mennään.

Vaan emmepä ole menneet kuitenkaan, ennen kuin nyt vasta kolme vuotta Riminillä nautittujen simpukoiden jälkeen. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?

Lampsimme simpukkaviikkojen viimeisenä lauantai-iltana ravintolaan kyselemään josko siellä olisi vapaita pöytiä. Puoli tuntia pitäisi narikkatytön mukaan odottaa, mikä olikin kipurajamme. Kyllä me sen aikaa jaksamme hengailla baarissa aperitiivien kanssa. Tarjoilija helpotti kuitenkin nälkäistä oloamme kertomalla, että pöytä vapautuu jo noin kymmenen minuutin kuluttua, ja todellisuudessa ehdimme juuri istahtaa baarin pystypöytään aperitiivit käsissämme, kun pöytämme olikin jo valmis. Se kävi nopeasti!


Simpukat liemessä = Mussels in trouble

Mikä parasta, saimme ehkä koko ravintolan parhaan pöydän rauhallisesta kolosta ikkunan äärestä. Kyllä tässä kelpaa muutamat simpukat mussuttaa. Hymyilimme eteemme tuoduille Tintti-kirjoille, joiden sisältä löytyi ruokalista ja aloimme suunnitella illan sapuskojamme. Niitä simpukoita pitäisi ainakin ottaa, ja niiden lisäksi voitaisiin kokeilla jotain merellistä alkuruokaa. Ruokajuomaksi sopii valkkari ja vesi.

Alkuruoaksi valitsimme lopulta lohicarpaccion sekä hauskan simpukankuorista tarjoillun merellisen sekoituksen. Henkka piti enemmän jälkimmäisestä, sillä lohi nyt maistuu aina lohelta. Totta, mutta oli sekin hyvää, vaikka toki simpukankuoriannos oli paljon mielenkiintoisempi kaveri.

Belgen simpukka-annoksiin kuuluu sinisimpukkakasan lisäksi perunoita ja dippiä, leipää sekä tietenkin se liemi, jossa simpukat hengailevat. Otimme toisen simpukka-annoksemme liemeksi normilistaltakin löytyvän kermaisen valkosipulikastikkeen ja toisen simpukkakasan liemeksi valikoitui suomalainen lohikastike, joka oli kuin lohikeittoa, jossa hengaili kauhea kasa sinisimpukoita.

Meidän molempien mielestä valkosipulinen kastike oli paljon parempaa kuin lohikeittomainen liemi ja harmittelimmekin hieman, miksemme valinneet toiseksi vaihtoehdoksi vaikkapa espanjalaista tomaattikastiketta chorizon kanssa tai eksoottista aasialaista kastiketta. No, ensi kerralla sitten jätämme lohet väliin ja kokeilemme muita vaihtoehtoja.

Ravintolan tarjoilijat olivat kaikki todella mukavia ja illalliskokemus oli kokonaisuudessaan mukavan leppoisa, rento ja tunnelmallinen. Jälkiruoan kohdalla yllätimme itsemme tilaamalla vain irish coffeet, sillä simpukat olivat täyttäneet mahamme niin, ettei meidän tehnyt enää mieli makeaa. Ei vaikka makea ruoka meneekin eri mahaan kuin suolainen ruoka. Todella omituista käytöstä meiltä.


Lasku tuotiin tooosi vanhan kirjan välissä.

Jälkkärin skippaamiseen vaikutti myös se, että meillä oli jo vähän kiire Sokos Hotel Vaakunan sviittiin juhlimaan kolmia kolmekymppisiä (eli yhdeksänkymppisiä?). Sviitti oli todella hulppea ja sen pitkältä parvekkeelta oli upeat näkymät yli öisen Helsingin.

Se mikä teki bileiden tunnelmasta huikean oli kuitenkin mitä mahtavin seura, jonka ansiosta yllätimme itsemme jo toistamiseen saman illan aikana siirtymällä porukan mukana jatkoille Namuun. Minä en edes muista milloin olisin viimeksi ollut yökerhossa!

Ja hei, siellähän oli yllättäen ihan tosi kivaa, kunhan ei katsellut liikaa ympärilleen vaan keskittyi heilumaan oman porukkansa kanssa. Lopulta lampsimme vasta kolmen maissa taksijonoon, mikä tiesi sitä, että seuraavana päivänä nukuttaisiin myöhään ja tilattaisiin pizzaa aamiaiseksi. Noh, kerrankos sitä..

Välimeren risteily, osa 4: Ilta merellä

Sisiliassa vietetyn päivän jälkeen makoilimme hetken allasalueella, niin kuin taisinkin jo viime postauksessa mainita. Altaalla lekottelun jälkeen kävimme hytissä vaihtamassa vaatteet ja siistiytymässä hieman iltaa varten, ja kun laivamme irtosi auringonlaskun aikaan Messinan satamasta, olimme me kannella katsomassa hämärtyvään iltaan jääviä kaupungin valoja. Kauniita iltamaisemia ihailtuamme suunnistimme Windjammeriin testaamaan laivan buffet-illallisen.

Ja minkälainen buffet-illallinen meitä odottikaan! Heti ensimmäiseksi silmäni nauliintuivat sushirivistöihin, jotka suorastaan huusivat minua luokseen. Ja minähän vastasin kutsuhuutoihin rientäen lappaamaan lautaseni täyteen erilaisia sushirullia. Tämä olisi alkupala, seuraavaksi menisimme katsomaan mitä muista pöydistä löytyy.

Lämpimiä ruokia oli vaikka millä mitalla. Oli pieni italialaisnurkkaus bruschettoineen sekä pastoineen ja parmesaaniraastekulhoineen. Oli meksikolaisia makuja ja ainakin maistamani quesadillat olivat herkullisia guacamolen sekä muiden asiaan kuuluvien härpäkkeiden kanssa. Oli myös vaihtuva kattaus erilaisia maailman makuja, joista etenkin turkkilaiset erikoisuudet sekä fish & chips maistuivat tälle turistille paremmin kuin hyvin.

Lisäksi oli tietenkin myös salaatteja, leipää, niitä ihania ranskalaisia perunoita majoneesilla ja vaikka mitä muita herkkuja. Sivupöydältä löytyi myös kattava maustepiste ja juomapisteellä oli jälleen makuvesiä, jäävettä, jääteetä sekä kuumista juomista ainakin kahvia ja teetä. Viiniä ja muita alkoholijuomia sai ostaa tarjoilijoilta.

Illallisbuffetin jälkiruoat olivat ihan oma lukunsa ja vaikka kuinka yritin ottaa vain muutamaa eri lajia, oli jälkkärilautaseni poikkeuksetta täynnä toinen toistaan herkullisempia makupaloja. Jälkiruokavalikoima vaihteli päivittäin ja erilaisia leivonnaisia sekä kakkuja riitti ihan varmasti jokaiseen makuun. Pöydän päästä löytyi aina myös jäätelöä kastikkeineen ja muine lisukkeineen, toisessa päässä oli aina jokin lämmin jälkiruokapaistos vaniljakastikkeen kera ja kakku- sekä leivosrivistöjen välissä hengaili myös muun muassa erilaisia mousseja sekä epäilyttävän näköisiä värikkäitä hyytelöitä pikkukipoissa.

Hyytelöitä en maistanut, mutta monta muuta makeaa herkkua meni iloisesti kurkustani alas. Marenkinen sitruunaleivos, suklaakakut sekä hieman yllättäen sokerittomat keksit (joissa oli sitäkin enemmän rasvaa) olivat lemppareitani. Myös jäätelö maistui taivaalliselta suklaa- ja mansikkakastikkeiden kera.

Kun mahat oli vedetty lähes ähkyyn asti täyteen lähdimme jaloittelemaan kävelykadulle, jossa oli kaupan 10 dollarin löytöjä pashminahuiveista ja iltalaukuista korusetteihin. Jaksoimme ensin innostua edullisista löydöistä, mutta niitä tarkemmin katseltuamme emme vakuuttuneet etenkään iltalaukkujen laadusta. Strassikoristeet olivat irtoilleet ja kankaat rispaantuneet, joten meidän ostoksemme jäivät hyvin vähäisiksi (lue: tekemättä), vaikka hiplailinkin pitkään pashminahuiveja.

Löysin kuitenkin myöhemmin Kusadasin basaareista pehmoisen punaisen pashminan Henkan äidille tuliaiseksi, joten laivalla olevat kakkoslaadun huivit jäivät niille mummoille, jotka eivät halunneet tehdä maissa ostoksia. Laivan kaupoista sai muuten ostaa myös matkamuistoja ja tuliaisia jokaisesta kohteesta jossa pysähdyimme, joten edes tuliaisia varten ei olisi tarvinnut nousta maihin.

En tosin ymmärrä miksi osa porukasta jäi koko päiväksi risteilyaluksellemme, vaikka laivan matkan varrella oli toinen toistaan kiinnostavampia satamakaupunkeja, joissa vierailu on mielestäni yksi tällaisten risteilyiden kulmakivistä. Kukin lomailkoon toki tyylillään, mutta minä en jättäisi maissa vierailua missään nimessä väliin ja varaankin reissuni ensisijaisesti sen mukaan missä kaikkialla paatti pysähtyy.

Ostoksia ihmeteltyämme kävimme kurkistamassa vielä yhden tietovisan sekä Metropolis-teatterin jokailtaisen shown, joka oli tänä iltana todella taidokas ja viihdyttävä musiikkiesitys taitavine tanssijoineen sekä upeaäänisine laulusolisteineen. Ja koska illallisen aiheuttama ähky oli ehtinyt jo hieman laantua, tilasimme suun kostukkeeksi ihanat hedelmäiset drinkit, jotka muistuttivat koostumukseltaan pirtelöä ja maistuivat tosi namilta.

Shown jälkeen suuntasimme pikkuhiljaa hyttiämme kohti. Seuraavan päivän viettäisimme kokonaan merellä ja suunnittelimmekin vielä ennen nukkumaanmenoa ohjelmalehtisen kanssa mihin kaikkeen haluamme osallistua ja mitä muuta meripäiväämme voisi kuulua. Aurinkotuolissa makoilua ainakin sekä syömistä, ja illalla olisi toinen risteilyn kahdesta formal nightista, jolloin laivan käytävät täyttyvät toinen toistaan kauniimmista naisista ja komeista miehistä. Laittautua saa niin paljon kuin haluaa, sillä en usko, että mikään on formal nightina liikaa. Toisaalta niiden, jotka eivät halua laittautua, on mahdollista hengailla ihan normaaleissa vaatteissa ja käydä syömässä illallinen vaikkapa Windjammerin buffetissa, jossa ei ole pukukoodia.

Formal nightista ja muustakin ensimmäisen meripäivän ohjelmasta kerron kuitenkin lisää seuraavassa osassa. Saanen esitellä teille silloin myös erään urpon vaaleaihoisen bloggaajan, joka ei muka tarvitse aurinkorasvaa jos taivaalla on aamulla muutama pilvi, eikä vielä silloinkaan kun pilvet ovat väistyneet ja auringossa on makoiltu jo tunteja. Hyvä minä, illan formal nightissa onkin sitten mukava edustaa ravun värisellä iholla.

Mustikoita ja vaahterasiirappia

Keltaisessa keittiössä on leikitty pitkästä aikaa jäätelötehdasta. Mielessäni on muhinut jo pitkään mustikoiden ja vaahterasiirapin yhdistäminen, mutten halunnut tehdä sitä perinteisellä mustikkapannukakkujen ja vaahterasiirapin yhdistelmällä. Halusin keksiä jotain jännittävämpää ja hauskempaa. Lopulta kun mietintämyssy oli muhinut luvattoman kauan ajoittain hieman hidasälyisessä päässäni, sain idean. Oikein näin kun lamppu syttyi jättimäisen pääkoppani yläpuolella: Minähän teen vaahterasiirapista jäätelöä ja yhdistän sen lämpimään mustikkapiirakkaan!

Ja niin minä myös tein. Jäätelön väsäsin pakastimeen jo hyvissä ajoin valmiiksi ja mustikkapiirakka syntyi kädenkäänteessä tarkoin valittuna herkuttelupäivänä. Piirakan tein jälleen kerran helpoimman kautta ja tyrkkään sen pikareseptin nyt ensin tähän alkuun, ennen kuin kerron miten helppoa vaahterasiirappijäätelön teko ilman jäätelökonetta on.

Helppo mustikkapiirakka:

– murotaikinaa
– 400 g (pakaste)mustikoita
– perunajauhoja ja tomusokeria (molempia noin ruokalusikallinen)

Sulata taikina ja levitä se piirakkavuokaan. Kippaa päälle mustikat ja ripottele perunajauhot sekä sokeri mustikoiden päälle. Hölskyttele vuokaa tai sekoita sormilla niin että jauhot ja sokeri leviää tasaisesti pitkin piirakkaa. Paista 200-asteisessa uunissa niin kauan, että taikinan reunat ruskettuvat ja piirakka näyttää muutenkin valmiilta. Tiedät kyllä milloin se on aika ottaa uunista ulos.

Olen vouhottanut omatekoisesta jäätelöstä täällä ennenkin, ja jos joku vielä epäilee jäätelön valmistamisen olevan jotenkin vaikeaa, niin katsopa näitä aineksia:

Aineksia tarvitaan ihan oikeasti näin vähän ja niiden lisäksi tarvitset vain kannellisen kulhon, pakastimen ja pari minuuttia jäätelömassan sekoittamiseen. Jäätelökonetta ei todellakaan tarvita.

Olen jakanut omatekoisen jäätelön perusreseptin täällä aikaisemminkin, mutta kertaus on opintojen äiti. Tällä kertaa mentiin näillä määrillä ja tästä tuli aika paljon jäätelöä. Voit ihan hyvin puolittaa reseptin jos syöjiä on vähemmän (eli 2-3, meitä oli kuusi):

– 4 kananmunaa
– 4 dl vispikermaa
– 2 dl tomusokeria
– n. 3-4 rkl vaahterasiirappia


Jäätelö syntyy kolmesta vaahdosta.

Erottele kananmunan valkuaiset ja keltuaiset omiin kulhoihinsa. Laita kolmanteen kulhoon vispikerma ja keltuaisten kanssa samaan kulhoon tomusokeri. Vatkaa kaikki kolme kulhollista vaahdoksi niin että sinulla on kova valkuaisvaahto, kermavaahto sekä keltuaisista ja tomusokerista tehty vaahto. Minä lisään tässä vaiheessa keltuaisten ja tomusokerin sekaan myös makua tuovan nesteen eli tässä tapauksessa vaahterasiirapin.

Laitoin siirappia ensin 2 ruokalusikallista, mutta maistettuani massaa se ei maistunut mielestäni kunnolla, joten lisäsin vielä yhden ruokalusikallisen. Lorautin vielä myöhemmin jo hieman jähmettyneeseen massaan lisää vaahterasiirappia, sillä se ei vieläkään maistunut kunnolla. Lopulta massassa oli siis noin 4 ruokalusikallista siirappia.

Enää on jäljellä vaahtojen yhdistäminen kannelliseen astiaan, joka tyrkätään pakastimeen. Tämän jälkeen jäätelöä käydään sekoittelemassa ainakin ensimmäisen puolen tunnin kuluttua ja sen jälkeen aina silloin kun muistaa, mielellään muutamia kertoja ensimmäisten tuntien ajan. Ja kas, kohta jäätelösi on jähmettynyt herkulliseksi vaahterasiirappijäätelöksi. Se maistuu hirmu hyvältä lämpimän mustikkapiirakan kanssa. Namskis.

P.S. Keltaisen keittiön Facebook-sivut löytyvät täältä.

Välimeren risteily, osa 3: Messina, Sisilia

Ensimmäinen päivä maissa! Eikä ihan missä tahansa maaperällä vaan kauniilla Sisilian saarella, jonne olen aina halunnut päästä käymään. Olin tosin kuullut, ettei pydähtymispaikkamme Messina ole kovin kummoinen paikka, sillä siellä ei ole paljon tekemistä tai nähtävää, mutta se ei Italia-fania haitannut. Minä olen onnellinen ihan missä tahansa saapasmaan rupukylässäkin.

Ennen rantautumista olimme kuitenkin päättäneet osallistua laivalla muutamaan ohjattuun tapahtumaan. Suuntasimmekin buffet-ravintolassa nautitun aamiaisen jälkeen neloskannelta löytyvään Schooner Bariin, jossa italialainen Emanuela piti pienen italian alkeiden oppitunnin.

Opimme sanomaan perus Buongiornot, Graziet ja Mi chiamo Martinat, ja vaikka alkeiden pitäisikin olla hallussani, opin silti puolituntisen aikana muutaman uuden sanan, sekä sen, miten käsiä pitää heiluttaa kun kysytään ”Miksi?” tai sanotaan ”En ymmärrä”. Hauskoja nämä italialaisten käsieleet, niitä pitää opetella lisää, jotta voin sitten seuraavalla Italian matkallani sulautua paikallisten joukkoon ja viuhtoa käsilläni menemään kuin paraskin italiana. Ehkä sen roomalaisen jäätelökiskan mieskin vastaa minulle sitten englannin sijaan italiaksi, jos heilutan oikein paljon käsiäni jäätelöä tilatessani.

Mitenköhän muuten italialaisten käsillä puhuminen onnistuu jos he kantavat käsissään jotakin? Miettikää vaikkapa hienoa cocktail-tilaisuutta, jossa ihmiset seurustelevat keskenään juhlavaatteissa shampanjalasit käsissään. Lentelevätkö italialaisten spumantet ilmojen halki heidän alkaessa viuhtoa käsillään puheen mukana, vai osaavatko he pitää tällaisissa tilanteissa tassunsa kurissa? Tuli vaan mieleen. Onko kenelläkään omakohtaista kokemusta? Päähän mäjähtäneitä shampanjoita Luigin ja Giorgion innostuttua puhumaan jalkapallosta?

Italian tunnin jälkeen ryntäsimme allasalueelle, jossa piti ohjelmalehtisen mukaan olla ohjattu venyttely aamuauringon loisteessa. Vaan sielläpä ei näkynytkään ketään vaikka kuinka kuikuilimme. Höh. No, täytyy venytellä jumissa olevat hartiat auki myöhemmin hytissä.

Nyt mennään kuitenkin ylemmälle kannelle ihailemaan Messinaa, jonne olimme juuri saapuneet. Tuon kirkontornin kohdalla on varmaan Piazza Duomo suihkulähteineen ja tuolla kaukana korkealla näkyy muutama hieno rakennus, joista olisi varmasti upeat näköalat merelle. Messinan kattomaisemat ovat muutenkin niin valloittavat aamuauringossa kylpiessään, että vanhoja punasävytteisiä kattoja tuli tuijoteltua melko pitkä tovi.

Ennen kuin pääsimme jalkautumaan Messinan kaduille, kävimme vielä tsekkaamassa aamutrivian. Paikalle ilmestyi meidän lisäksemme kaksi vanhempaa pariskuntaa, jotka muodostivat yhden joukkueen, sekä eräs saksalainen pappa, jonka otimme meidän joukkueeseemme. Tällä kokoonpanolla vietetyistä aamuisista tietovisoista tuli lähes joka-aamuinen perinne, ja vaikka saksalaisvahvistuksemme tiesikin vastaukset moniin sellaisiin kysymyksiin, joista meillä ei ollut aavistustakaan, hävisi joukkueemme neljän hengen vanhusjoukkueelle joka ikinen aamu.

Selitimme tapahtuneen sillä, että voittajajoukkueella oli kielietu sekä yhteensä paljon enemmän elinvuosia takanaan. Emmehän suinkaan suostuneet myöntämään olevamme huonompia ja tyhmempiä kuin he. Vanhusjoukkue kirjoitteli vastauksiamme tarkistaessaan viestejä lappuihimme ja kehotti meitä osallistumaan vammaisten kilpailuihin, jos kerran olemme niin tyhmiä ettemme ymmärrä edes puolia kysymyksistä. Kuulostaa raa’alta, mutta juuri tällaisesta huumorista pidän ja nauroimme heidän letkautuksilleen vielä paljon myöhemminkin. Hauskoja pappoja ja mammoja.

Tietovisahäviön jälkeen suuntasimme vihdoin maihin, mikä tapahtui helposti ja nopeasti ykköskannella hyttikorttia vilauttamalla ja astelemalla sitten suoraan satamalaiturille ja Messinan rantakadulle. Meillä ei ollut mukanamme kaupungin karttaa, mutta päätimme hortoilla kohti pääaukiota ja ihailla samalla kauniita rakennuksia sekä aistia aitoa sisilialaista tunnelmaa. Tästä minä pidän.

Messina on Sisilian kolmanneksi suurin kaupunki, mutta nähtävää siellä ei tosiaan ihan hirveästi tuntunut olevan. Kaupunki on kuitenkin kaunis ja miksipä siellä ei voisi vain hortoilla päämäärättömästi ilman nähtävyydeltä toiselle juoksemista. Messina sijaitsee kapean Messinan salmen äärellä ja sieltä näkee vastapäisellä rannalla salmen toisella puolella sijaitsevan Italian mantereen. Sijaintinsa vuoksi Messinaa kutsutaan portiksi Sisiliaan.

Messina on kokenut kovia sotien ja maanjäristysten ravisteltua sitä. Vuoden 1908 maanjäristyksessä ja sitä seuranneessa tsunamissa kaupunki tuhoutui lähes kokonaan ja jopa 60 000 ihmistä kuoli. Tämän jälkeen kaupunki rakennettiin uudelleen, kunnes vuoden 1943 pommituksissa se kärsi taas valtavista tuhoista. Voi Messina-parkaa, koko ajan joku haluaa rikkoa sen..

Tärkeimmät Messinan nähtävyydet sijaitsevat Piazza Duomolla, joka on saanut nimensä, tattadaa: Duomon mukaan! Duomolla tarkoitetaan Messinan katedraalia, joka on niin ikään rakennettu kahdesti uudelleen maanjäristyksen ja pommitusten tuhottua sen. Katedraalin kellotornissa on yksi maailman suurimmista astronomisista kelloista sekä kultaisia hahmoja, jotka heräävät henkiin joka päivä kello 12.00.


Lueskelin kaikessa rauhassa täyteen kirjoiteltua puistonpenkkiä kun katseeni kinnittyi näihin hieman tutumpiin nimiin. Duudsonit!

Me tulimme aukiolle hortoilemaan puoli kahdentoista maissa, joten ehdimme ihastella kaikessa rauhassa katedraalia, sen pientä puutarhaa ja kellotornia sekä aukiolla nököttävää suihkulähdettä Fontana di Orionea. Kävinpä ostamassa aukion laidalla sijaitsevasta turistikrääsäliikkeestä myös perinteisen matkamuistomagneetin, joka nököttää nyt pakastimemme ovessa. Jääkaapin oveen kun pääsevät vain magneetit, jotka on hankittu minun ja Henkan yhteisiltä matkoilta.

Matkamuistoliikkeessä ihmettelimme noin joka toisessa esineessä möllöttävää hassun näköistä ukkoa, jolla on keskellä pää ja ympärillä kolme raajaa. Myöhemmin meille selvisi, että ukko on Sisilian symboli, jonka kolme jalkaa kuvastavat saaren kolmiomaista muotoa. Hänen nimensä on Trinacria ja hän on vähintäänkin omituisen näköinen, ellei jopa pelottava.

Kellotornin puolenpäivän häppeninkiä odotellessamme huomasimme aukion laidalla hevosvaunut. Tokihan hoposia oli päästävä moikkaamaan ja lopun voittekin varmaan arvata. Hetken päästä kaksi heppatyttöä istui vaunuissa paraatipaikalla odottamassa kellotornin henkiin heräämistä. Sen jälkeen köpsöttelisimme vajaan tunnin verran kotoisassa kavioiden kopseessa pitkin Messinan katuja.

Englantia puhuva oppaamme kertoisi meille ja vaunuissa meidän kanssa nököttävälle vanhalle pariskunnalle Messinan historiasta ja sen nähtävyyksistä. Turistikierros hevosvaunuilla maksoi jonkun verran, mutta onhan avoimissa vaunuissa mukavampi tutustua helteiseen kaupunkiin, kuin laahustaa jalkaisin pitkin sen kuumia ja mäkisiä katuja. Niin, tai oikeasti taisimme kyllä mennä kyytiin ihan vain niiden heppojen ansiosta. Ketä mä tässä yritän huijata.

Mutta nyt siihen showhun, sillä kello löi juuri 12. Aukiolle kantautui ensin hurja leijonan karjunta samalla kun tornissa ylimpänä nököttävä kultainen leijona heilutti päätään sekä kädessään olevaa lippua karjumisensa tahdissa. Kovaäänisten karjahdusten jälkeen oli kukon vuoro heilutella päätään ja kiekua muutaman kerran. Eläinten osuuden jälkeen alkoi tornista soida ihana Ave Maria ja sen kultaiset enkelihahmot aloittivat tanssinsa ja kävivät kumartamassa yhtä hahmoista, joka esitti vissiin jotain tärkeää pyhimystä. Tämä hetki oli yksi koko reissun ihanimmista. Ave Maria on kaunis kappale ja mikäs sen parempi paikka kuunnella sen säveliä kuin hevosvaunut sisilialaisen aukion laidalla. Ihanaa.

Kellotornin vaiettua taas vuorokaudeksi hoputti hevosvaunujen kuljettaja heposensa käynnin kautta raviin ja niin sitä mentiin pitkin Messinan katuja pysähdellen välillä erilaisten rakennusten eteen, jotta oppaamme ehti kertoa nähtävyyksistä tarpeeksi. Kävimme myös suljettuna olleessa kirkossa tai mikä lie hökötys se nyt olikaan. Sori vaan, en enää millään muista mikä se oli nimeltään, googlekaan ei sitä kertonut, emmekä tajunneet pyytää oppaaltamme mukaan kierroksen karttaa, jossa talo oli merkittynä. Buu, olen huono turisti.

Oppaallamme oli avain suljettuun rakennukseen ja tuntui tosi hassulta mennä pimeään ja hiljaiseen vanhaan hökötykseen, ihastella siellä vain neljän hengen voimin kaunista alttaria ja kiivetä sitten vielä yläkerroksiin katselemaan kuolleiden ihmisten luita ja muumioita. Ei siellä pelottavaa ollut, vaikka niin olisi voinut kuvitella, vaan jotenkin ihanan rauhaisaa ja ehkä ihan vähän aavemaista. Sillä lailla juuri sopivasti ettei pelota, mutta tekee kuitenkin mieli olla hiljaa.

Vajaan tunnin kestäneen Messinan kierroksen jälkeen tervehdimme vielä meitä kuljettaneita hevosia, eli lässytimme niille kuin mitkäkin urpot, silittelimme niiden pehmeitä turpia ja nauroimme kun ne yrittivät hamuilla meiltä herkkuja, joita meillä ei ollut. Hevosvaunujen kuljettaja tunnisti meidät heti hevosihmisiksi ja näytti meille peukkua, kun oppaamme tulkkasi hänelle meidän todella harrastavan ratsastusta. Kyllä hevosihminen aina hevosihmisen tunnistaa ja vanha sisilialainen setä tuntui heti hengenheimolaiselta, vaikkei yhteistä kieltä löytynytkään.

Vaunuajelun jälkeen istahdimme kahvilaan, jossa halusin ehdottomasti maistaa sisilialaista jälkiruokaleivonnaista nimeltä cannolo. Pyysin leivonnaiseni italiaksi ja taisin saada taas vastauksen englanniksi. Mutta ei se mitään, pääasia että kahvilan setä ymmärsi mitä hapuilevilla italiankielisillä sanoillani tarkoitin. Pian edessäni olikin putkilomainen taikinakuori, jonka sisältä pursusi kermainen ricottatäyte, pinnalla oli tomusokeria ja kaiken makeuden kruunasi pähkinärouhe. Leivonnaisen taikina maistui hieman tippaleivältä ja sen täyte oli suussasulavaa. Cannolo oli makuuni ehkä hieman turhan makea liki 30-asteen helteessä, mutta hyvää se silti oli ihan ehdottomasti. Kannattaa kokeilla.

Istuimme hiljaisen kahvilan ulkopöydässä kaikessa rauhassa ja mietimme ketkä ohikulkevista miehistä ovat mafian jäseniä ja ketkä eivät. Minä olin aivan varma, että eräs ohi hiippaillut huonoryhtinen vanha pappa puku päällään oli joku iso mafiapomo. Ja se hassu rähjäinen ukko, joka keskusteli kahvilan sedän kanssa, oli ihan varmasti pyytämässä suojelurahaa. Ja kohta pärähtäisi soimaan Kummisedän tunnari ja me kaikki olisimme keskellä mafiameininkiä.

Kahvilassa vietetyn tuokion jälkeen kävelimme vielä hetken rantakatua ja kuvasimme risteilyalustamme, kunnes astelimme takaisin laivaan metallinpaljastimen läpi. Sain esittää pienen pyörimistanssin laivayhtiön työntekijälle, sillä vaikka kuinka poistin kellon, aurinkolasit ja kaikki, piippasin paljastimessa silti. Kun setä oli todennut piippauksen johtuvan varmaan kengistäni asiaa kuitenkaan tarkistamatta, pääsimme jatkamaan matkaamme kohti aurinkokantta, maista ostamani puukko ja muut tappovälineet taskussani. No ei vaan, huono vitsi, metallisomisteiset kenkäni ne tosiaan olivat kun piippasivat.

Aurinkokannella lojuimme hetken lämpimässä iltapäivän auringossa hankkimassa rusketusrajoja ja lukemassa kirjaa. Altaalla soi menevä lomamusiikki lattarirytmeineen sekä italialaisine klassikkobiiseineen ja pian olisi aika päivittäisen altaalla järjestetyn tanssitunnin. Tällä kertaa se oli salsaa, ja sen sijaan että olisin mennyt ketkuttelemaan itseäni salsan tahtiin (tai minun tapauksessani epätahtiin) makasin laiskana aurinkotuolillani ja kurkin toisella silmällä iloisesti salsaavia lomalaisia. Se yksi kovin tosissaan yrittävä vanha mummo oli lempparini, vaikka moni nuorempi heiluttikin lanteitaan letkeämmin. Mummolla oli kuitenkin kaikista eniten asennetta, mikä on mielestäni tärkeämpää kuin oikeaoppinen askeleiden ottaminen.

Koska tämäkin postaus alkaa jälleen lähennellä romaanin mittoja, pätkäisen matkakertomukseni tällä kertaa tähän. Seuraavissa kahdessa osassa hengailemme vain ja ainoastaan laivalla Messina-päivän illan sekä ensimmäisen meripäivän merkeissä, joten ainakin lisää laivaesittelyä on luvassa.

Lakumuffinssit

Kotileipurit huomio! Nyt sitä saa, nyt sitä saa, nimittäin mustaa elintarvikeväriä. Keltainen keittiö vastaanotti ilahtuneena kyseisestä tuotteesta näytteen, ja pitihän sitä päästä heti testaamaan. Leipaisinkin eräänä iltana kasan lakritsimuffinsseja, joiden kuorrutteeseen lurautin mustaa väriä. Väri on hyvin riittoisaa, joten pienikin loraus riittää tuomaan leivonnaisiin syvän mustan sävyn.

Elintarvikevärillä voisi myös piirtää ja kirjoittaa vaikkapa kakkujen pintaan, ja sitä aionkin kokeilla seuraavaksi. Ties mitä taideteoksia (lue:sotkua) saan vielä aikaiseksi. Nyt tehdään kuitenkin niitä lakritsimuffinsseja seuraavanlaisella reseptillä:

– 4 Kick-patukkaa
– 150 g margariinia
– 1,5 dl sokeria
– 2 kananmunaa
– 3,5 dl vehnäjauhoja
– 2 tl leivinjauhetta
– 3 rkl kaakaojauhetta
– 1,5 dl maitoa

Kuorrute:
– 200 g margariinia
– 100 g maitosuklaata
– 2,5 dl tomusokeria
– loraus mustaa elintarvikeväriä (Dr.Oetker)

– koristeeksi lakuja (BisBis, Minttu ja/tai Sukulaku)

Vatkaa margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää kananmunat ja vatkaa niiden rakenne kunnolla rikki. Lisää sitten vielä kuivat aineet ja maito. Sekoita hyvin. Pilko Kick-patukat pienemmiksi paloiksi ja sekoita ne taikinan joukkoon.

Jaa muffinssitaikina vuokiin ja yritä katsoa, että jokaiseen vuokaan tulee Kick-patukan palasia. Ne mokomat kun liimaantuvat mielellään kiinni toisiinsa ja tunkeutuvat kaikki joukolla yhteen vuokaan. Paista muffinsseja 200-asteisessa uunissa noin vartti ja anna sitten jäähtyä kunnolla ennen kuorruttamista.

Kun muffinssit ovat jäähtyneet voit alkaa valmistaa kuorrutetta. Sulata suklaa varovasti ja sekoita siihen huoneenlämpöinen margariini. Sekoita joukkoon tomusokeria niin paljon, että kuorrutteesta tulee paksua tahnamaista mömmöä. Voit halutessasi siivilöidä sokerin kuorruttemassaan, mutta mahdollisista kököistä pääsee eroon myös sekoittamalla massaa kunnolla. Värjää tahna elintarvikevärillä. Noin korkillinen riittää värjäämään koko kuorrutemassan mustaksi.

Levitä kuorrute muffinsseille vaikkapa ihan lusikan avulla, tai pursotinpussia käyttäen. Koristele BisBis-lakuilla, Minttulakuilla tai Sukulakuilla. Tai kaikilla niillä kuten minä, jos et osaa päättää mitä lakua käyttäisit.

Mad Cook

Tein eräänä maanantaina ihan vapaaehtoisesti 11 tunnin työpäivän. Syy moiseen mielenhäiriöön oli se, että työpäivän jälkeen minua odotti palkinto: Madventuresin Rikun ja Tunnan isännöimä Mad Cook -illallinen Teurastamon Kellohallissa. Suuntasin suoraan töistä pop up-ravintolaan, jossa vietimme Henkan kanssa mieleenpainuvan aasialaissävytteisen illan.

Kellohalli oli sisustettu aasialaiseksi toriksi. Hallin laidoilla oli katukeittiöitä sekä baareja ja keskelle hallia oli aseteltu pitkiä pöytiä, joissa istuimme muiden torilaisten kanssa ruokailemassa sulassa sovussa kylki kyljessä.

Teemaan oli panostettu niin huolella, että ravintolassa pystyi helposti leikkimään olevansa ihan oikeasti jollain kaukaisella aasialaisella torilla. Taustalla soi teemaan sopivaa musiikkia, savukone toi tilaan utuista tuntua ja jopa vessat oli sisustettu teeman mukaisesti.

Naisten vessaan oli tuotu aasialaisia lehtiä ja makeisia sekä kaikkea muuta tarpeellista hiuslakkapurkeista lähtien. Kaikki oli ihan viimeisen päälle mietittyä, mikä takasi todella onnistuneen illalliskokemuksen. Tällaisia iltoja saisi olla useamminkin.

Illan aikana matkakuume nosteli hieman päätään, niin todentuntuiseksi kuvitteellinen aasialainen tori oli saatu. Me emme ole matkustaneet vielä kertaakaan Aasian suuntaan, mutta viimeistään tämä ilta herätti mielenkiinnon kauas itään suuntautuvaa matkaa kohtaan. Ehkä me nousemmekin seuraavalla kerralla sellaiseen lentokoneeseen, jonka nokka osoittaa lännen ja etelän sijasta kohti itää.

Kellohallin, tai anteeksi siis aasialaisen torin, sivukäytävällä oli Madventures-aiheinen valokuvanäyttely, jonka kävimme kurkkimassa läpi. Myytävänä oli myös Rikun ja Tunnan Madventures-aiheisia kirjoja, joihin sai omistuskirjoitukset kaupan päälle. Herrat viihtyivät muutenkin mukavasti illallisporukan seassa ja tokihan mekin kävimme kiittämässä heitä upeasta illasta kotiin lähtiessämme. Henkasta nappasin jopa kuvan iloisten poikien kanssa.

Ravintolaan saavuttaessa jokaiselle jaettiin viisi seteliä, joilla ostettiin torin reunoille rakennetuista katukeittiöistä Aasialaisia, Japanilaisia ja Latinalaisamerikkalaisia katuruokia. Kaikki tarjolla olleet sapuskat olivat ihan mielettömän hyviä.


Mangosalaatti


Bunny Chow


Kalaramen


Liharamen

Tulinen mangosalaatti oli etenkin Henkan mieleen kun taas minä ylistin Bunny Chowta, joka oli mausteisella kikherneseoksella täytetty hampurilaismainen leipä. Voiton vei kuitenkin japanilainen Ramen-keitto, jonka liemi oli niin maukasta, etteivät sanat riitä kuvailemaan sitä.


Feijoada


Sticky rice

Myös valtavan kokoisessa padassa muhiva kokonaisesta porsaasta valmistettu brasilialainen lihapata oli maukasta ja jälkiruoaksi tarjoiltu mangon paloja sisältänyt sticky rice maistui ihanalta vietnamilaisen kahvin ja chai-teen kanssa. Viiden ruokalajin illallinen oli juuri sopivan kokoinen taltuttamaan päivän aikana kovaksi yltyneen nälän ja makuyhdistelmät soivat aivan taivaallisen hyvin yhteen.

Juomapuolikin oli mietitty tarkkaan teemaan sopivaksi. Me maistelimme muutamaa eri viiniä, joista Kung Fu Girl oli ehdoton suosikkini. Testasimme myös Jalludrinkit, joista inkiväärin makuinen juoma oli hieman paahdettua kookosta sisältänyttä drinkkiä parempi.

Henkka kantoi pöytäämme myös Jallua, energiajuomaa ja kokista sisältäneen Jalluämpärin, jota minä en tosin uskaltanut kuin maistaa, sillä siihen käytetyn energiajuoman sanottiin olevan todella vahvaa. Ja minä kun en oikein voi juoda tavallisiakaan energiajuomia ilman mielenkiintoisia muljahtelevia ja epätahtisia sydämen tykytyksiä.


Maistuisiko jallushotti?

Niin. Sitten oli vielä ne yllätykset, joita pöytäämme tuotiin kolme kappaletta, sikäli mikäli alkudrinkkinä toimineet jallushotit lasketaan niihin. Illan alkajaisiksi Riku ja Tunna sekä Antto Melasniemi toivottivat nimittäin kaikki tervetulleiksi jallushotteja kilistelemällä. Tunna kutsui aasialaista toria myös unimaailmaksi, jonne saimme paeta hetkeksi kylmää ja marraskuista iltaa. Ja totta tosiaan, Suomi jäi taakse ainakin ajatuksissamme kun istahdimme aasialaisen torin tunnelmaan kilistelemään jallushotilla illan alkaneeksi.

Ensimmäinen yllätysruokalaji oli rapeita sirkkoja sisältänyt lautanen, jollainen kannettiin jokaiseen pöytään jaettavaksi. Rapea sirkka tuntui suussa aivan popcornilta, maistui hieman suolaiselta ja jätti sormet rasvaiseksi. Niitä napostelisi mielellään iltapalaksi jatkossakin.

Toinen yllätys oli härän siitin, joka liekitettiin jallussa ja jaettiin sitten niin ikään jokaiseen pöytäseurueeseen maisteltavaksi. Paisuvaiskudos oli hieman kitkerän makuista ja koostumukseltaankin vähän outo, mutta shampanjan kanssa se maistui yllättävän hyvälle.

Ilta oli kokemuksena ihan mieletön ja todellinen pakomatka hetkeksi pois loskaisesta illasta pimeässä kotimaassamme. Viettäisin maanantai-iltaa mielelläni useamminkin tällaisissa merkeissä. Kiitos Riku, Tunna, Antto ja Kellohallin väki! Tämä oli varmasti paras maanantai pitkään aikaan.

Röppörieska

Klassikkojälkkäreiden tehtailu näemmä jatkuu. Baileys-juustokakun jälkeen on nimittäin vuorossa mokkapalat, joita meidän lapsuudessamme kutsuttiin röppörieskaksi. Aina kun kyläilimme kummitätini ja -setäni luona, olivat he valmistaneet monta palaa röppörieskaa ja niitä sai syödä niin paljon kuin halusi. En muista mikä ennätyksemme oli, mutta sen tiedän, että se oli tosi paljon röppörieskaa pienen lapsen kerralla syömäksi.

Pienellä lapsella tarkoitan tässä tapauksessa veljeäni, joka ennätyksen tehtaili. Minä mietin samalla katkerana, että olisin minäkin voinut syödä yhtä monta palaa, mutta kun minua alkoi oksettaa. Ilman huonoa oloa olisin varmasti syönyt enemmän röppörieskaa kuin veljeni! Ei sitten tullut mieleen, että huono olo johtui juurikin siitä röppörieskan ahmimisesta..

Nykyään kutsun röppörieskaa mokkapaloiksi, sillä kukaan ei muuten ymmärrä mitä tarkoitan. Nimityksiä herkulle on kuulemma muitakin, ja itsekin muistan nyrpistelleeni joskus lapsena nenääni, kun kaveri kertoi heillä olevan jälkkärinä masaliisaa. Minusta se kuulosti niin oudolta, etten halunnut maistaa moista kummajaista. Masaliisa. Siitä tulee vain mieleen tyhmä kuviksen maikkamme Masa sekä Liisa-nimiset vanhat tädit.

Vaan sittenpä näinkin, että kyseessä oli röppörieska ja hotkaisin innoissani monta palaa kurkustani alas ihmetellen samalla, että eikö kukaan ole kertonut näille rassukoille herkun oikeaa nimeä. Se on röppörieska eikä mikään typerä masaliisa! Nyt olen kuitenkin oppinut, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Siksi minullakin on niitä peräti kolme plus sukunimi sekä monta lempinimeäkin vielä. Hahhaa.

Joo, mennään siihen reseptiin. Pellillinen mokkapaloja syntyy näin:

– 200 g margariinia
– 3 dl kahvia (vahvaa sellaista)
– 5 dl vehnäjauhoja
– 3 dl sokeria
– 4 rkl kaakaojauhetta
– 3 tl leivinjauhetta
– 2 tl vaniljasokeria
– 3 kananmunaa

Kuorrutus:

– 100 g margariinia
– 1 dl kahvia (edelleen vahvaa sellaista)
– 6 dl tomusokeria
– 3 rkl kaakaojauhetta

Keitä ihan ensin kahvi ja tee siitä vahvaa, sillä muuten kahvi ei maistu valmiissa mokkapaloissa lainkaan. Kippaa sitten 3 dl kahvia kattilaan ja laita sekaan margariini. Lämmitä kiehuvaksi ja anna jäähtyä sen jälkeen hetki jos toinenkin, niin että seos on kädenlämpöistä.

Sekoita kuivat aineet keskenään tarpeeksi isoon kulhoon. Kippaa joukkoon rasvan ja kahvin seos ja viimeiseksi vielä kananmunat. Vatkaa kunnolla niin että kananmunat ovat varmasti rikki ja sekaisin taikinan joukossa. Levitä taikina leivinpaperoidulle uunipellille ja paista 200 asteessa vartti. Nuole taikinan jämät kulhosta, sillä se on tooosi hyvää.

Anna mokkapalalevyn jäähtyä ihan kunnolla ennen kuin teet kuorrutuksen. Voit vaikka pakastaa sen paloina ja kuorruttaa sitten kun on juhlan hetki. Kuorrutetta varten lämmitetään ensin kahvi ja margariini kattilassa ja sekoitetaan sitten joukkoon tomusokeri sekä kaakaojauhe. Levitä kuorrute taikinalevyn päälle ja leikkaa sitten sopivan kokoisiksi mokkapaloiksi/röppörieskaksi/masaliisaksi. Koristele halutessasi strösseleillä.