Tervetuloa kotiin Azipod!

Martina ja autot. Siinäpä vasta katastrofaalinen yhdistelmä. Taipaleeni autojen kanssa on tosin alkanut ihan lupaavasti silloin joskus kymmenen vuotta sitten kun menin autokouluun. Pärjäsin hyvin, pidin ajamisesta ja olin jopa kiinnostunut kaikesta autoihin liittyvästä. Harkitsin jopa yhtenä vaihtoehtona jotakin autoihin liittyvää ammattia (hah, kaikki minut tuntevat repeävät nauruun tässä kohtaa). Vapaa-ajallani lueskelin autojen myynti-ilmoituksia ja aloin haaveilla mustasta Chrysler Sebringistä. Se olisi unelmieni auto, vaikka tiesinkin, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta saada sellaista omakseni.

Autokoulun teoriakoe meni läpi melkein täysillä pisteillä siitäkin huolimatta, että raahauduin paikalle kaverin taluttamana todella kuumeisessa olotilassa ja sain taistella, että pysyn tajuissani kokeen ajan. Inssikin meni läpi ensiyrittämällä, vaikka tammikuisen päivän alhaalla roikkuva aurinko häikäisi tosi kovaa silmiin ja herra Hirvensalo vei minut juuri siihen ainoaan Helsingin keskustan kolkkaan, jossa emme olleet käyneet ajo-opettajani kanssa etukäteen harjoittelemassa.

Vaan sitten alkoivat ongelmat. Minulla ei ollut käytössäni autoa, jota olisin voinut ajaa, ja niin tärkeä ajokokemus ja -rutiini jäi hankkimatta. Mitä pidempään olin ajamatta, sitä vaikeampaa auton rattiin oli tarttua. Toisen vaiheen arvioivassa ajossa olinkin sitten jo niin tunari, että autokoulun opettaja joutui puuttumaan ajooni kaksi kertaa. Toisella kerralla olin ajamassa tyytyväisenä täyttä vauhtia motarilta metsään ja toisella kerralla sähläsin jotain alueella, jonne vain bussit saavat ajaa.

Arvioivan ajon jälkeen päätin, että olen hengenvaarallinen liikenteessä eikä minun siis pidä ajaa autoa. Ajoin silti pakotettuna muutaman kerran iskän autolla mökkitiellä sekä Sotungin kiemurtelevilla pikkuteillä, ja niilläkin menin liian kovaa. Myös veljeni pisti minut myöhemmin auton rattiin, ja hänen kanssaan ajaminen olikin yllättävän mukavaa. Rauhallinen isoveli istui pelkääjän paikalla aivan viilipyttynä ja kehui vain kuinka hyvin menee, vaikka starttasin liikennevaloista moottori huutaen kolmosella ja olin muutenkin ihan hirveä panikoiva sähläri.

Auto pysyi sentään ehjänä sinä ainoana kertanakin kun uskaltauduin ihan yksin liikenteeseen. Veljeni ja kälyni, eli Herra Longfield ja Huli, antoivat nimittäin ystävällisesti autonsa käyttööni viikoksi, ja sain tuona aikana ajettua sillä vain pienen kierroksen keskellä hiljaisinta päivää Itä-Hakkilan tutuilla teillä. Ja tuolloinkin olin aivan paniikissa koko ajan. Hiki vaan valui noroina selkää pitkin ja syke oli varmaan miljoona.

Niin, vaikka onnistuin pitämään Herra Longfieldin ja Kälyn auton ehjänä, ei muilla ajamillani autoilla ole ollut yhtä hyvä tuuri. Onnistuin nimittäin naarmuttamaan entisen poikaystäväni Sierran ajaessani liian läheltä mökkitien varressa nököttävää kantoa. Mustaan autoon tuli hieno pitkä naarmu vasemman oven kohdalle ja poikaystävä oli tyytyväinen (not). Mutta mitäs oli kaahannut oman korttinsa hyllylle. Itse asiassa olin auton naarmuttamisesta huolimatta siis parempi kuski kuin hän, sillä minulla oli yhä ajokortti hallussani. Niin. Parempi hiljaa kantojen päältä kuin täysillä tutkaan.

Myös ensimmäisen autoni (jolla ajoin ehkä viisi kertaa parin vuoden aikana, buuu minä) olen onnistunut hajottamaan yhdellä lyhyehköllä matkalla jopa kolme kertaa. Pienen pösön vaihdekeppi meni jatkuvasti pois paikaltaan ja siinä sitä sitten oltiin liikennevaloissa vaihde jumittuneena kolmoselle. Yritäpä siitä nyt sitten lähteä liikkeelle. (Se muuten onnistui, olinhan jo harjoitellut samaa tilannetta vahingossa silloin joskus veljen autolla.)

Tosiaan, Henkka osti minulle auton viime vuoden alussa ja se oli ihan mielettömän ihana yllätys. Innostuin kovasti Rinsessaksi ristimästäni pikku pösöstä ja aloimmekin harjoitella sillä ajamista. Vanha auto tuntui kuitenkin menevän aina rikki kun minä yritin ajaa sillä ja kammoni ajamista kohtaan vain kasvoi. Asiaa ei myöskään auttanut taloprojekti, joka vei aikaa ajoharjoittelulta lopulta niin paljon, että ajaminen jäi kokonaan.

Olen siis edelleen todella surkea ja epävarma kuski, joka menee aina lähes paniikkiin ja sitä myötä toimintakyvyttömäksi pelkästään auton ajamista ajatellessaan. Uskonkin paniikkini olevan suurin este sujuvalle ajamiselle, sillä jokainen lihas jännittyneenä pelkotilojen myllätessä mielessä on hieman vaikea keskittyä rentoon ajamiseen. Auton ratissa rauhallisesta Martinasta tuleekin ihan toinen ihminen ja se ei ole kiva ihminen se. Kirosanat lentelevät niin että korviin sattuu ja paniikki on valtava. Normaalistihan en kiroile juuri lainkaan ja pysyn muutenkin rauhallisena lähes tilanteessa kuin tilanteessa, mutta autoillessa meininki on aivan päinvastainen. Sikäli mikäli minut ylipäätään saa pakotettua auton rattiin.

Kun muutto Järvenpäähän lähestyy, on myös koko ajan lähempänä se hetki, kun minun pitää oikeasti taas uskaltautua auton rattiin, mikäli mielin liikkua pois kotoani. Junatkin kulkee joo, mutta autolla pääsee niin paljon helpommin liikkumaan. Vuokraheppatallille en edes pääse julkisilla, joten auto on ehdoton, mikäli haluan jatkossakin käydä moikkaamassa Viliä ja Sonya. Ajo-ongelmasta on siis päästävä, se on selvä.

Olen ehtinyt nähdä jo painajaisia tulevasta autoilevasta elämästäni enkä ihan todella tiennyt miten selviän siitä. Kunnes eräänä päivänä sain mahtavan idean: Minä haluan automaattivaihteisen auton! Se ei sammu kesken kaiken eikä minun tarvitse keskittyä vaihdekepin räpläämiseen, vaan voin huomioida paremmin liikennettä, keskittyä muuhun ajamiseen (rattia on tosi vaikea kääntää, siihen pitää saada keskittyä) ja pitää itseni mahdollisimman rauhallisena. Pelkkä ajatuskin automaattivaihteisen auton rattiin istumisesta tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin manuaalivaihteisella autolla sählääminen. Taisin jopa sanoa voivani lähteä ajamaan automaatilla vaikka heti ihan yksinäni perustellessani mahtavaa ideaani Henkalle. Ei pelota yhtään!

Idean automaattivaihteisesta autosta sain tosiaan eräänä tiistaina kesken päiväunien, ja jo seuraavana päivänä Henkka kävi katsomassa erästä ehdokasta. Ja niin Azipodiksi ristimämme auto (kaikilla autoilla pitää olla nimi) tuli kotiin ja nyt yksi unelmani on toteutunut. Azipod nimittäin sattuu olemaan musta Chrysler Sebring.

Previous Post Next Post

10 Comments

  • Reply Nipsu keskiviikko, lokakuu 31, 2012 at 20:52

    Ymmärrän tuskasi! Mutta tässä rohkaisun sana! Itsekin jännitin hulluna autoilua ja 2.vaiheen ajo meni ihan puihin… Ajo-ope kysyi, että mitäs luulet, olisitko päässyt läpi jos tämä ois ollut inssi? Eli en olisi. Mutta onneks kortti oli jo taskussa 😉 Jokatapauksessa, en vaan päässyt tarpeeksi usein ratin taakse. Sitten tuli eräs kevät ja opiskelun työharkka toisella paikkakunnalla. Oli pakko saada auto käyttöön ja pakko ajaa. Yllättäen se olikin mukavaa! Nyt ajelen päivittäin työn vuoksi vähintään 100km. Automaattivaihteilla tottakai 😀 (PS. manuaalitkin kannattaa jotenkin hallita, esim eilen jouduin ajamaan manuaalivaihteisella laina-autolla, kun hävitin oman auton avaimet. Sählätä voi muutenkin kuin ratissa, se kannattaa muistaa…kokemus puhuu.)

    • Reply Martina torstai, marraskuu 1, 2012 at 10:10

      Kiitos Nipsu, kiva kuulla että toivoa on, vaikka tilanteeni tuntuukin välillä ylitsepääsemättömän vaikealta. Haaveilen siitä, että voisin joskus istua rennosti auton rattiin, lähteä ajamaan ja jopa nauttia siitä. Tai että ajaminen olisi edes jotenkuten luonnollinen asia, eikä elämääkin suurempi mörkö. Olet oikeassa siinä, että manuaalit olisi hyvä hallita myös, mutta aluksi pitäisi uskaltautua edes sen automaattivaihteisen auton rattiin. Huh, miten tämä voikin olla näin pelottavaa..? Sehän on vain yksi pieni auto!

  • Reply Sanni torstai, marraskuu 1, 2012 at 13:26

    Onneksi olkoon upeasta autosta!
    Itse aikanaan, hamassa nuoruudessa ajaessani ajokortin sain työpaikan auton käyttööni, lähinnä työajeluja varten, ja se oli automaattivaihteinen pikkuauto. Jeee, onneksi! Sillä ajelu sujui, ilman, että auto olisi sammunut joka kerta valoissa tai risteyksissä, ja pystyin keskittymään liikenteeseen. Ja kun ajokokemusta kertyi, pystyin hankkimaan oman auton, ihan manuaalivaihteisen, mutta ajotaidot olivat (kai?) kertynyt sen verran, että sain auton jopa liikkeelle.
    Ei muuta, kuin rohkeasti vaan tien päälle!

    • Reply Martina torstai, marraskuu 1, 2012 at 14:09

      Kiitos Sanni! 🙂 Uskon ja toivon kovasti, että automaattivaihteinen auto laskee kynnystä lähteä liikenteeseen. Helpolla autolla köröttely tuo varmasti lisää itseluottamusta ja kehittää ajotaitoja, niin että joskus myöhemmin voi ehkä harkita manuaalivaihteisellakin autolla ajamista. Hrrr, toistaiseksi pelkkä ajatuskin manuaalivaihteista saa aikaan kylmät väreet, joten vielä ei ole sen aika..

  • Reply statisti torstai, marraskuu 1, 2012 at 15:28

    Onnea autolle joka on päässyt uuteen kotiin 🙂 Meilläkin on automaattivaihteet enkä enää osaa kuvitella ajamista keppivaihteilla… Muuten tykkään ajamisesta ja oon kohtuullisen ok kuski, mutta nyt ollaan muutettu pienemmästä kaupungista Helsinkiin ja ajatuskin täällä ajamisesta kammottaa. Pakko niellä kammo jossain vaiheessa (jos aviomies antaa kokeillakaan…) ettei lähde taito hyppysistä!

    • Reply Martina torstai, marraskuu 1, 2012 at 16:29

      Kannattaa ehdottomasti vaan lähteä ajamaan, vaikka ajatus siitä kammottaakin. (Hah, en voi uskoa, että kirjoitin juuri tuon lauseen. Paraskin sanomaan kun en ole uskaltautunut auton rattiin varmaan ainakaan vuoteen..) Minä ajoin korttini Helsingin keskustassa ja kun totuin siellä poukkoiluun, ei se tuntunut yhtään kamalalta. Kaikkeen tottuu siis, ja jos osaat ajaa muualla, niin kyllä se luonnistuu Helsingissäkin! Tsemppiä! 🙂

    • Reply Aili Inkeli torstai, marraskuu 1, 2012 at 17:00

      Helsingissä asuessani tarvitsin todella vähän autoa, mutta silloin kun tarvitsin, niin alkuaikoina tosi paljon auttoi reitin selvittäminen etukäteen kartasta. Ei tarvinnut arpoa risteyksissä suuntaa ja hermostuttaa kanssa-autoilijoita. Sitä paitsi, helsinkiläiset autoilijat ovat loppujen lopuksi aikamoisen suvaitsevia tietäessään, että kaupungissa ajaa ”miljoona” ulkopaikkakuntalaista ja turistia. Sekaan vaan!

      • Reply Martina perjantai, marraskuu 2, 2012 at 08:16

        Minä tulen varmasti käyttämään paljon Googlen karttaa, jonka katunäkymän avulla voin mennä katsomaan ”paikan päälle” miltä mikäkin risteys näyttää. Ei sitten tule niin suurena yllätyksenä miltä missäkin näyttää, ja harhaan ajamisenkin riski vähenee huomattavasti.

  • Reply Aili Inkeli torstai, marraskuu 1, 2012 at 17:02

    Onnea Azipodin omistajalle!! Vapaus hullaannuttaa, ota iisisti 🙂

    • Reply Martina perjantai, marraskuu 2, 2012 at 08:17

      Kiitos! Näillä ajotaidoilla ja kokemuksella ei voi muuta ottaakaan kuin iisisti. Ainakin näin aluksi. 😀

    Leave a Reply