Monthly Archives

lokakuu 2012

Tervetuloa kotiin Azipod!

Martina ja autot. Siinäpä vasta katastrofaalinen yhdistelmä. Taipaleeni autojen kanssa on tosin alkanut ihan lupaavasti silloin joskus kymmenen vuotta sitten kun menin autokouluun. Pärjäsin hyvin, pidin ajamisesta ja olin jopa kiinnostunut kaikesta autoihin liittyvästä. Harkitsin jopa yhtenä vaihtoehtona jotakin autoihin liittyvää ammattia (hah, kaikki minut tuntevat repeävät nauruun tässä kohtaa). Vapaa-ajallani lueskelin autojen myynti-ilmoituksia ja aloin haaveilla mustasta Chrysler Sebringistä. Se olisi unelmieni auto, vaikka tiesinkin, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta saada sellaista omakseni.

Autokoulun teoriakoe meni läpi melkein täysillä pisteillä siitäkin huolimatta, että raahauduin paikalle kaverin taluttamana todella kuumeisessa olotilassa ja sain taistella, että pysyn tajuissani kokeen ajan. Inssikin meni läpi ensiyrittämällä, vaikka tammikuisen päivän alhaalla roikkuva aurinko häikäisi tosi kovaa silmiin ja herra Hirvensalo vei minut juuri siihen ainoaan Helsingin keskustan kolkkaan, jossa emme olleet käyneet ajo-opettajani kanssa etukäteen harjoittelemassa.

Vaan sitten alkoivat ongelmat. Minulla ei ollut käytössäni autoa, jota olisin voinut ajaa, ja niin tärkeä ajokokemus ja -rutiini jäi hankkimatta. Mitä pidempään olin ajamatta, sitä vaikeampaa auton rattiin oli tarttua. Toisen vaiheen arvioivassa ajossa olinkin sitten jo niin tunari, että autokoulun opettaja joutui puuttumaan ajooni kaksi kertaa. Toisella kerralla olin ajamassa tyytyväisenä täyttä vauhtia motarilta metsään ja toisella kerralla sähläsin jotain alueella, jonne vain bussit saavat ajaa.

Arvioivan ajon jälkeen päätin, että olen hengenvaarallinen liikenteessä eikä minun siis pidä ajaa autoa. Ajoin silti pakotettuna muutaman kerran iskän autolla mökkitiellä sekä Sotungin kiemurtelevilla pikkuteillä, ja niilläkin menin liian kovaa. Myös veljeni pisti minut myöhemmin auton rattiin, ja hänen kanssaan ajaminen olikin yllättävän mukavaa. Rauhallinen isoveli istui pelkääjän paikalla aivan viilipyttynä ja kehui vain kuinka hyvin menee, vaikka starttasin liikennevaloista moottori huutaen kolmosella ja olin muutenkin ihan hirveä panikoiva sähläri.

Auto pysyi sentään ehjänä sinä ainoana kertanakin kun uskaltauduin ihan yksin liikenteeseen. Veljeni ja kälyni, eli Herra Longfield ja Huli, antoivat nimittäin ystävällisesti autonsa käyttööni viikoksi, ja sain tuona aikana ajettua sillä vain pienen kierroksen keskellä hiljaisinta päivää Itä-Hakkilan tutuilla teillä. Ja tuolloinkin olin aivan paniikissa koko ajan. Hiki vaan valui noroina selkää pitkin ja syke oli varmaan miljoona.

Niin, vaikka onnistuin pitämään Herra Longfieldin ja Kälyn auton ehjänä, ei muilla ajamillani autoilla ole ollut yhtä hyvä tuuri. Onnistuin nimittäin naarmuttamaan entisen poikaystäväni Sierran ajaessani liian läheltä mökkitien varressa nököttävää kantoa. Mustaan autoon tuli hieno pitkä naarmu vasemman oven kohdalle ja poikaystävä oli tyytyväinen (not). Mutta mitäs oli kaahannut oman korttinsa hyllylle. Itse asiassa olin auton naarmuttamisesta huolimatta siis parempi kuski kuin hän, sillä minulla oli yhä ajokortti hallussani. Niin. Parempi hiljaa kantojen päältä kuin täysillä tutkaan.

Myös ensimmäisen autoni (jolla ajoin ehkä viisi kertaa parin vuoden aikana, buuu minä) olen onnistunut hajottamaan yhdellä lyhyehköllä matkalla jopa kolme kertaa. Pienen pösön vaihdekeppi meni jatkuvasti pois paikaltaan ja siinä sitä sitten oltiin liikennevaloissa vaihde jumittuneena kolmoselle. Yritäpä siitä nyt sitten lähteä liikkeelle. (Se muuten onnistui, olinhan jo harjoitellut samaa tilannetta vahingossa silloin joskus veljen autolla.)

Tosiaan, Henkka osti minulle auton viime vuoden alussa ja se oli ihan mielettömän ihana yllätys. Innostuin kovasti Rinsessaksi ristimästäni pikku pösöstä ja aloimmekin harjoitella sillä ajamista. Vanha auto tuntui kuitenkin menevän aina rikki kun minä yritin ajaa sillä ja kammoni ajamista kohtaan vain kasvoi. Asiaa ei myöskään auttanut taloprojekti, joka vei aikaa ajoharjoittelulta lopulta niin paljon, että ajaminen jäi kokonaan.

Olen siis edelleen todella surkea ja epävarma kuski, joka menee aina lähes paniikkiin ja sitä myötä toimintakyvyttömäksi pelkästään auton ajamista ajatellessaan. Uskonkin paniikkini olevan suurin este sujuvalle ajamiselle, sillä jokainen lihas jännittyneenä pelkotilojen myllätessä mielessä on hieman vaikea keskittyä rentoon ajamiseen. Auton ratissa rauhallisesta Martinasta tuleekin ihan toinen ihminen ja se ei ole kiva ihminen se. Kirosanat lentelevät niin että korviin sattuu ja paniikki on valtava. Normaalistihan en kiroile juuri lainkaan ja pysyn muutenkin rauhallisena lähes tilanteessa kuin tilanteessa, mutta autoillessa meininki on aivan päinvastainen. Sikäli mikäli minut ylipäätään saa pakotettua auton rattiin.

Kun muutto Järvenpäähän lähestyy, on myös koko ajan lähempänä se hetki, kun minun pitää oikeasti taas uskaltautua auton rattiin, mikäli mielin liikkua pois kotoani. Junatkin kulkee joo, mutta autolla pääsee niin paljon helpommin liikkumaan. Vuokraheppatallille en edes pääse julkisilla, joten auto on ehdoton, mikäli haluan jatkossakin käydä moikkaamassa Viliä ja Sonya. Ajo-ongelmasta on siis päästävä, se on selvä.

Olen ehtinyt nähdä jo painajaisia tulevasta autoilevasta elämästäni enkä ihan todella tiennyt miten selviän siitä. Kunnes eräänä päivänä sain mahtavan idean: Minä haluan automaattivaihteisen auton! Se ei sammu kesken kaiken eikä minun tarvitse keskittyä vaihdekepin räpläämiseen, vaan voin huomioida paremmin liikennettä, keskittyä muuhun ajamiseen (rattia on tosi vaikea kääntää, siihen pitää saada keskittyä) ja pitää itseni mahdollisimman rauhallisena. Pelkkä ajatuskin automaattivaihteisen auton rattiin istumisesta tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin manuaalivaihteisella autolla sählääminen. Taisin jopa sanoa voivani lähteä ajamaan automaatilla vaikka heti ihan yksinäni perustellessani mahtavaa ideaani Henkalle. Ei pelota yhtään!

Idean automaattivaihteisesta autosta sain tosiaan eräänä tiistaina kesken päiväunien, ja jo seuraavana päivänä Henkka kävi katsomassa erästä ehdokasta. Ja niin Azipodiksi ristimämme auto (kaikilla autoilla pitää olla nimi) tuli kotiin ja nyt yksi unelmani on toteutunut. Azipod nimittäin sattuu olemaan musta Chrysler Sebring.

Baileys-juustokakku

Jossain vaiheessa tuntui että kaikki ruokablogit leipoivat jokainen vuorollaan Baileys-juustokakkua. Kermaliköörillä maustettu juustokakku tuntui olevan viimeistä huutoa ja ruokablogimaailman isoin trendi. Baileys-juustokakkuja tursusi joka tuutista ja minä jopa tunsin, etten ole ruokabloggaaja enkä mikään, jos en leivo omaa Baileys-kakkua ja kailota sitä ylpeänä koko maailmalle.

No, kapinallinen oman tiensä kulkija jätti kuitenkin Baileys-kakun leipomatta, mutta jokin tuossa makean liköörin ja juustokakun yhdistelmässä oli sellaista, että resepti jäi muhimaan aivojeni sopukoihin. Nyt kun pahin Baileys-juustokakkubuumi on laantunut jo ajat sitten, ajattelin että on minun aikani tarttua likööripulloon ja leipaista melkeinpä jo klassikoksi muodostuneesta kakusta oma versioni. Martinan Baileys-juustokakkuun laitetaan riittävästi likööriä, ripaus minttua sekä paljon sulatettua valkosuklaata.

– 1,5 pötköä Domino-keksejä (1 pötkö vaniljaa ja puolikas minttua)
– 100 g margariinia
– 2 dl kuohukermaa
– paketti mascarponea, paketti philadelphiaa
– 1,5 dl tomusokeria
– 200 g valkosuklaata
– 1 tl vanilliinisokeria
– 1,5 – 2 dl Baileysia
– 8 liivatelehteä

Tee ensin pohja murskaamalla Dominot vaikkapa ihan vain veitsellä tai sitten jollakin hienolla teknisellä vempaimella. Sekoita keksimuru margariinin kanssa yhteen ja painele mössö leivinpaperoituun irtopohjavuokaan tasaiseksi pohjakerrokseksi.

Tee sitten täyte ja aloita homma laittamalla liivatelehdet kylmään veteen likoamaan. Vatkaa sitten kerma vaahdoksi ja lisää vaahdon sekaan mascarpone, Philadelphia-juusto, tomusokeri sekä vanilliinisokeri. Sulata sitten valkosuklaa varovasti mikrossa, kuumavesihauteessa tai miedolla lämmöllä liedellä nököttävässä kattilassa. Kun suklaa on sulanut kokonaan anna sen jäähtyä hetki ja yritä olla maistamatta sinua houkuttelevasti kutsuvaa valkosuklaasulaa. Et varmasti pysty olemaan maistamatta! Tai jos pystyt niin sinussa on pakko olla jotain vikaa. Nimimerkillä: Muutama teelusikallinen meni kokin suuhun..

Kun olet maistellut valkosuklaata tarpeeksi, lämmitä Baileys kattilassa ja sulata siihen liivatelehdet, joista olet puristanut ylimääräisen veden pois. Lisää sitten sula suklaa ja Baileys liivatteineen täytteeseen, sekoita ja kippaa massa irtopohjavuokaan sinne aiemmin tyrkkäämäsi Domino-keksipohjan päälle. Jätä kakku jääkaappiin jähmettymään yön yli ja koristele se sitten ennen tarjoilua esimerkiksi valkosuklaapaloilla ja vadelmilla. Kakun kanssa nautitaan tietysti pienet annokset Baileysia.

Vinkkivinkkinen: Testaa kakkua myös muun makuisilla likööreillä. Minä haluan tehdä kakun vielä ainakin minttu-Baileysista ja kahvifanit käyttävät omaan kakkuunsa tietysti kahvin makuista Baileysia. Creme Caramelinkin makuinen Baileys on varmasti kokeilemisen arvoinen. Siitä tehdyn kakun kanssa tarjoaisin oikein ison kasan vadelmia sekä ehkä myös hieman kinuskikastiketta, vaikka se saattaisikin olla jo hieman too much ainakin mitä jälkiruoan makeuteen tulee.

Turun linna

Minun täytyy nyt tunnustaa jotain. Olen väittänyt etten ole koskaan nähnyt Turun linnaa edes vilaukselta. Ei siinä muuten mitään, mutta olen hengaillut useaan kertaan Turun Satamassa Silja Linen terminaalin edessä, ja syyskuisella Turun reissullamme kyseisellä paikalla käytyämme huomasin, että siinähän se linna möllöttää aivan terminaalin vieressä. Täytyy olla sokea jos ei näe sitä. Ja minähän en siis muka nähnyt, vaikka olen pyörinyt siinä terminaalin edustalla vaikka kuinka paljon. Pitäisiköhän käväistä optikolla..

No nyt sitten näin linnan ja kävimmepä tutustumassa sen sisätiloihinkin. Turun linna oli ehdoton lempparini koko Turun reissullamme, vaikka Wanhan Paronin Kellarikin oli erittäin kiva kokemus. Ostimme hieman liian vähän parkkiaikaa Rinsessallemme (lue: autolle), ja linnaa kierrellessä tulikin lopulta hieman kiire. Emme osanneet arvata kuinka paljon kaikkea kivaa nähtävää linna pitää sisällään, joten aliarvioimme sen kiertämiseen tarvitsemamme ajan. Onneksi parkkipirkot olivat tuona sateisena päivänä jossain muualla kuin linnan lähistöllä..


Tämä kaveri aiheuttaa sydäreitä erään ketjulla suljetun käytävän syövereissä. Sydän pomppasi oikeasti kurkkuun kun kurkistelin käytävän kulman taakse ja siellä möllöttikin tällainen kaveri. En suosittele sydänvikaisille.


Joku vessafriikki istuu kuninkaan käymälässä.

Turun linnan historia alkaa 1280-luvulta, jolloin saarelle alettiin rakentaa leirikastellia. Myöhemmin leirikastellista tuli linna ja saarikin liittyi merenpinnan laskun takia mantereeseen ja nyt Turun linna nököttää Turun sataman vieressä ylväänä kuin siellä asuneet kuninkaalliset konsanaan. Nykyään linnassa toimii Turun kaupungin historiallinen museo ja rakennuksen sokkeloiset käytävät ovat melkein kokonaisuudessaan avoinna turisteille.


Päättömät bileet.


Saisinko palasen tuota kokonaista riikinkukkoa, kiitos!

Ennen kuin linnan viimeiset vangit siirrettiin vuonna 1891 Kakolaan ja Turun linna alkoi toimia Turun kaupungin museona, on se saanut kokea paljon monenlaista. Turun linnassa on säilytetty verorahoja ja laivattu niitä Ruotsiin, linnaa on piiritetty, siellä on säilytetty vankeja ja vietetty hulppeita renessanssiaikaisia juhlia, joissa viini virtasi. Se on ränsistynyt, kärsinyt tulipaloista ja sitä on restauroitu sekä laajennettu. Linna on toiminut kasarmina, asuntona, vankilana ja varastona. Ovatpa siellä riidelleet myös eräät veljekset, jotka sulkivat toisensa vuorotellen tyrmään noustaakseen itse linnanherraksi.


Tyrmä numero kolme.


Siinä nukkui vanki.


Ja tästä ikkunasta vanki tuijotteli ulos. Tuon ikkunalaudalla olevan kolon sanotaan tulleen vangin kyynärpäästä hänen haaveillessaan ikkunan äärellä vapaudesta.


Kirkko


Vanhoja astioita ja muita Turun linnan kauniita tavaroita olisi kiva ihastella äidin kanssa.

Turun linnaan tutustumiseen kannattaa tosiaan varata riittävästi aikaa (tunti ei riitä mihinkään), sillä sen paksut seinät sulkevat sisäänsä paljon nähtävää ja koettavaa kaikenikäisille tallaajille. Sokkeloiset käytävät vievät vuoroin ylös ja vuoroin alas, joten jalkaan kannattaa varata hyvät kengät ja se kaikista huonokuntoisin mummo voi jäädä autoon odottamaan. Tai hyvällä säällä hänet voi kärrätä kauniille linnan pihalle nököttämään. Kaiken kaikkiaan linna on vaikuttava tapaus ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka. Älä siis missaa sitä seuraavalla Turun reissullasi.


Matkamuistomyymälästä tarttui mukaan salmiakkia. Pötkön veimme tuliaiseksi iskälle ja karkkipussin mutustimme matkalla kotiin.

Maakuntaruokia

Turkuun matkatessamme aloimme miettiä mitä maakuntaruokia Suomi pitää sisällään. Homma lähti siitä kun pohdimme, onko Turulla vastaavaa perinneruokaa kuin esimerkiksi Tampereella mustamakkara ja Kuopiossa kalakukko. Emme keksineet että olisi, korjatkaa ehdottomasti jos olemme väärässä.


Maailman pienin kalakukko.

Listasimme lopulta kaikki tietämämme eri kaupunkien maakuntaruoat ja keksimme niitä yllättävän vähän. Emme ole laskeneet listalle mukaan esimerkiksi karjalanpaistia tai poronkäristystä, sillä ne eivät tietääkseni tule mistään tietystä suomalaisesta kaupungista. Lisäyksiä varmasti kovinkin puutteelliseen listaan otetaan mielellään vastaan.

– Tampere: Mustamakkara (no se verinen Tapola)

– Kuopio: Kalakukko (muikkukukko lienee se perinteisin)

– Kotka: Posso (se sellainen munkin tapainen)

– Lappeenranta: Vety ja Atomi (täytetyt lihapiirakat)

– Lemi: Särä (sisältää lammasta ja perunaa, ainoana mausteena suola)

Listan ruoista olen maistanut kaikkea muuta paitsi särää. Asia pitää korjata, joten lemiläiset, varokaahan vaan! Tulette saamaan vieraaksenne erään erittäin nälkäisen bloggaajan.. Ja nyt sitten kertokaahan mitä kaikkea listaltamme puuttuu. Suomalaisten kaupunkien perinneruokia ei voi olla näin vähän. Eihän?

Afrikkalaisia makuja

Halusin tehdä erään lokakuisen sunnuntain piristykseksi jotakin mukavan mausteista kastikeruokaa. Herkullinen gambialainen Domodah mielessäni käännyinkin jälleen afrikkalaisten makujen puoleen. En kuitenkaan suunnannut tällä kertaa Gambiaan vaan tyrkkäsin soppakauhani keskelle Afrikan manteretta. Ja siinähän möllöttää Kongo, josta tulee muun muassa tämä nyt testaamamme mausteinen tomaattikastike, jossa on hippanen maapähkinävoita sekä paljon valkosipulia. Toimii.

– 600 g maustamattomia broilerin fileesuikaleita
– 2 sipulia
– 2 yksikyntistä valkosipulia
– öljyä (mulla oli Haniasta tuotua mausteista chiliöljyä, namnamnam)
– 370 g (eli yksi purkki) valkosipulista tomaattimurskaa
– 1 dl maapähkinävoita
– mustapippuria, suolaa ja Chermoula -maustetta (jälkimmäinen löytyy Santa Marian More-valikoimasta)
– riisiä

Ruskista ensin broilerisuikaleet mausteöljyssä ja jätä ne sitten hetkeksi sivuun odottamaan. Silppua sekä valko- että keltasipulit ja kuullota niitä mausteöljyssä pannulla. Jos käytät tavallista öljyä mausteisen sijaan, lisää valmiiseen kastikkeeseen hieman potkua vaikkapa tabascon, chilimausteen, cayannepippurin tai pilkotun punaisen chilin muodossa.

Lisää sipulien kanssa samalle pannulle tomaattimurska ja noin desilitra vettä. Tyrkkää sekaan myös ruskistamasi broilerit ja mausta kastike suolalla, pippurilla ja Chermoulalla. Ja sillä chilillä mikäli kastike tarvitsee mielestäsi vielä lisää potkua. Kastike saa olla aika mausteinen, sillä sen kanssa tarjoiltu liuskeriisi katkaisee ruoalta kuitenkin terävimmän kärjen pois. Älä siis arkaile mausteiden kanssa vaan anna palaa!

Anna kastikkeen pulputtaa miedolla lämmöllä kannen alla jokusen tovin. Lisää sitten vielä maapähkinävoi ja laita yksi pieni lusikallinen sitä myös suuhusi, sillä mielesi tekee kuitenkin. Keitä lisukeriisi ja anna kastikkeen muhia vielä sen aikaa kannen alla kun riisi valmistuu.

Ja kas näin, ruoka on valmis nautittavaksi. Mausteinen kanakastike sopii täydellisesti hieman viileään lokakuiseen iltaan ja suorastaan vaatii kaverikseen pöydälle muutaman kynttilän ja ulkona ropisevan sateen.

Kiss My Turku

Vaikka olenkin vieraillut Turussa muutamiakin kertoja, on kaupunki ja sen nähtävyydet jääneet minulle melko vieraiksi. Rautatieasema on tuttu, samoin satama, josta olen lähtenyt monelle riemukkaalle GooM-risteilylle, mutta itse kaupungista olen nähnyt oikeastaan vain Kauppatorin bussipysäkin sekä Maajussin morsiamen entisen kodin Kupittaalla. Jos en väärin muista niin olen kävellyt myös Tuomiokirkon ohi opiskelijahaalareissani parin aamumimosan jälkeen kohti Kauppatoria, josta bussi vei meidät Silja Linen satamaan. Siinäpä se, Turku-muistoni ovat olleet siis erittäin GooM-painotteisia.

Nyt kun olen jo niin vanha ja työelämään juurtunut etteivät GooM-risteilyt ole enää ajankohtaisia, päätimme tehdä tällä kertaa hieman aikuismaisemman turistireissun Turkuun. Ohjelmassa olisi yöpyminen hienossa hotellihuoneessa, kolmen ruokalajin ravintolaillallinen sekä roppakaupalla nähtävyyksiin ja Turun tunnelmaan tutustumista. Jospa Turku näyttäisi meille nyt todelliset kasvonsa. Reissulla juhlistimme neljättä vuosipäiväämme ja varasimme sitä varten jo etukäteen pöydän kivan oloisesta ravintolasta, joka osoittautui oikeaksi helmeksi. Wanhan Paronin Kellarin esittelinkin jo aiemmin, nyt lähdetään tallaamaan Turun katuja.

Ennen kävelykierrosta tankkasimme kuitenkin hieman energiaa hotellimme alakerrasta löytyvässä Oskarin olohuoneessa, jonka lounaalla nautimme salaattipöydän herkuista, tilasimme kerrankin lounasjuomaksi alkoholijuomat (lomalla niin voi tehdä) ja valitsimme listalta minulle hummerikeittoa ja Henkalle pannupihvin. Lomafiilis iski muuten tasan sillä hetkellä, kun pyysimme tarjoilijaa tuomaan meille veden sijaan sittenkin lasin valkoviiniä ja tuopin olutta ruokajuomaksi. Minulle viiniä ja Henkalle olut. Tästä loma voi alkaa!

Lounashetken jälkeen otimme suunnaksi Tuomiokirkon ja kurkistimme matkalla myös miltä näyttää Aurajoki. Aika ruskeahan se oli. Tuomiokirkko oli vaikuttava näky ja ihailimmekin sitä hetken miettien kuinka korkea se mahtaa olla. Kirkolta lähdimme vaeltamaan tois puol jokkee ja löysimme söpön vanhan kapean kadun, paljon mukulakiviä ja portaat Vartiovuorelle, jonne kiipesimme turkulaisen papparaisen perässä.

Vartiovuori jatkui ja jatkui vaikka kuinka korkealle ja matkalla näkyi kylttejä, jotka kertoivat missä kohtaa merenpinta on ollut. Turkulainen papparainen varmaan nauroi partaansa kun ihmettelin ensimmäistä merenpintakylttiä ääneen todeten, että onko merenpinta muka ollut näin korkealla!? Hah, se on ollut vielä paljon korkeammallakin, sillä viimeinen merenpintakyltti löytyi vuoren korkeimmalta kohdalta.

Vartiovuorella on myös tähtitorni ja useita näköalapaikkoja. Näköalapaikoilta voi ihailla Turun kattomaisemaa ja möllöttipä se Tuomiokirkkokin siinä ylväänä keskellä maisemaa.

Vartiovuoren kupeesta löytyi myös Turun palolta säästynyt Luostarinmäen alue, jonka ikivanhat söpöt pikku talot muodostavat tätä nykyä Luostarinmäen käsityöläismuseon alueen. Me ihailimme söpöjä Röllin mökkejä vain ulkopuolelta, mutta sisäänpääsymaksua vastaan tönöjä olisi päässyt ihailemaan myös aidatun alueen sisäpuolelle.

Me jatkoimme kuitenkin matkaa kohti jokea ja siellä nököttäviä jokilaivoja, jotka olivat harmiksemme kiinni. Turun turistikierrokseen olisi ehdottomasti kuulunut tuopillinen jokilaivassa, mutta koska ovet eivät auenneet meille kiipesimme seuraavalle kukkulalle.

Jos olimme ajatelleet Turun olevan lättänä kuin pannukakku, niin olimme väärässä. Turun reissumme osottautui nimittäin todelliseksi reisi-pakaratreeniksi kiivetessämme Vartiovuorelle, Samppalinnan vuorelle, Turun urheilupuistoon (joka myöskin sijaitsee kukkulan laella) sekä Kakolanmäelle. Seuraavana päivänä kiipeilimme vielä Turun linnan portaita ylös ja alas, joten liikuntaa tuli harrastettua kuin huomaamatta.

Tosiaan, seuraavaksi kiipesimme Samppalinnan vuorelle, jossa möllötti ainakin Kesäteatteri ja pieni orava. Oravasta tuli aivan mieleeni New Yorkin Central Park, jossa niin ikään seurasimme hassun oravan vipeltämistä ja yritimme saada ikuistettua pienen kaverimme kameran muistikortille. Samppalinnan vuorella oli myös tuollainen tykkihökötys, jonka toiminnasta en tajunnut hölkäsen pöläystäkään, vaikka yritinkin ymmärtää sitä.

Seuraavana rivissä oli Turun urheilupuiston kukkula, jossa istahdimme hetkeksi Paavo Nurmen stadionille katsomaan yleisurheilevia koululaisia. Stadionin vieressä möllötti myös vanha mylly, ja älykäs bloggaajanne innostui kovasti tajutessaan että hei, myllyn vieressä sijaitseva Myllysilta on varmaan saanut nimensä tästä myllystä! Ei kai.

Kolmelle kukkulalle kiivettyämme alkoi turistien jalat olla jo hieman hapoilla, mutta vielä pitäisi nousta Kakolanmäelle. Matkalla eteemme osui pieni puoti, jonka ovi oli kutsuvasti auki ja kyltti kertoi puodista saatavan Turku-tuliaisia. Jee, täältä löytäisimme varmasti jääkaappimagneetin muistoksi tästä reissusta muiden matkamuistomagneettiemme seuraan. Ja niin kiipesimme jääkaappimagneetti käsilaukussani Kakolanmäelle, jonka hiljaista karuutta aistimme kaikessa rauhassa, kunnes huomasimme vasta mäeltä laskeutuessamme ”Asiaton oleskelu kielletty” -kyltit, mikä selitti osaltaan sen, miksei mäellä näkynyt muita ihmisiä.

Totesin Henkalle pitäväni eniten sellaisista nähtävyyksistä ja paikoista, jotka ovat korkealla, jotka ovat vanhoja ja/tai jotka ovat jollain tapaa karuja ilmestyksiä. Kakolan vankila täytti kaikki nämä kriteerit ja olikin siksi mielestäni melko vaikuttava tapaus. Turun lemppariksi Kakolanmäki ei silti ihan päässyt, sillä Turun linna oli vielä upeampi paikka. Siitä teen myöhemmin ihan oman juttunsa, joten odottakaapa vaan Turku-fanit vielä hetki linnapostauksen julkaisemista. (Hahaa, tajusitteko vitsin? Eihän Turku-faneja ole olemassakaan!)


Mikaelin kirkko

Kakolanmäeltä laskeuduttuamme kävelimme takaisin kohti Kauppatorilla sijaitsevaa hotelliamme ja ihastelimme matkalla muun muassa kaunista Mikaelin kirkkoa. Ihmettelimme myös sitä, miten eri aikakaudelta olevat rakennukset sijaitsivat sikin sokin sulassa sovussa toistensa kainalossa, mikä teki Turusta hauskan moni-ilmeisen kaupungin. Siinä ne kaikki nököttivät saman kadun varrella: vanha matala puurakennus, neliömäinen kerrostalo ja joku modernimpi yksilö vielä kolmantena pyöränä. Ja kaikki näyttivät onnellisilta, paitsi se yksi hieman notkahtanut puutalo, jolla oli varmaan jo hieman vanhuuden vaivoja.


Kauppahalli

Kaikenmaailman kukkuloilla kiipeily oli verottanut energiavarastojamme niin paljon, että päätimme haukata jotain pientä välipalaa ennen kuin suuntaisimme hotellille valmistautumaan illallista varten. Ennen sitä kurkistimme vielä miltä Kauppahalli näyttää ja ostimme siellä sijaitsevasta Kultasuklaasta muutaman maukkaan tuliaisen.

Välipalapaikaksi valikoitui Red Hot Chilis Bar & Grill. Hetken pähkäilyn jälkeen päädyimme ottamaan sekoituksen kaikkea pientä kivaa, kuten mozzarellatikkuja, jalapeno-popperseja, ranskalaisia perunoita, cantaloupe-melonia ja muuta sellaista. Janojuomaksi valitsimme tuopilliset olutta, sillä lälläslää, mepä ollaankin edelleen lomalla!

Kiertelimme hieman myös Kauppakeskus Hansassa ennen kuin siirryimme hotellihuoneeseen hengailemaan ihanan kaari-ikkunamme ääreen, kilistämään kuohuviinillä vuosipäivämme kunniaksi ja valmistautumaan illallista varten. Mmm, onhan tämä Turku sittenkin ihan mukava tapaus.

Sitrustartaletit

Kesäpäivästä puheen ollen, tämä Kesäpäivän piknikille valmistamani sitruunainen herkku on meinannut jäädä ihan vallan unholaan. Sitruunaiset leivokset valmistuivat nopeasti valmiiseen mutoraikinaan, mutta eräs malttamaton kokki ei malttanut odottaa tarpeeksi kauan tartalettien jäähtymistä ennen koristelua, joten koristesuklaat hieman levisivät leivonnaisten päälle. Tartaleteista tuli siis aika rumia, mutta onneksi maku oli maukas ja mehevä. Leivonnaisia tulikin ahmittua oikein urakalla niin leipomispäivänä kuin itse piknikpäivänäkin.

– murotaikina (pakastimesta löytyvä valmisversio toimii oikein hyvin)
– 2 dl kuohukermaa
– 1 dl sitruunamehua (reipas puristaa itse sitruunasta, laiska ostaa pienen sitruunamehupullon)
– 3 kananmunaa
– 1,5 dl sokeria

– koristeeksi esimerkiksi sitruunatäytteisiä suklaapaloja ja M&M-karkkeja

Sulata murotaikina, kauli se ohuemmaksi ja vuoraa taikinalla jämäkät tartaletti- tai muffinssivuoat. Ihan sellaiset paperiset rimpulat eivät toimi, mutta esimerkiksi silikoniset irtovuoat käyvät hyvin. Jos haluat, voit laittaa vuokien pohjalle taikinan päälle kuivia herneitä pitämään pohjataikinan paikallaan esipaistamisen ajan. Koska minulla ei ollut kuivattuja herneitä, työnsin taikinalla vuoratut vuoat 175-asteiseen uuniin noin viideksi minuutiksi ihan sellaisenaan. Tämän jälkeen silotin uunissa paisuneen taikinan sormin vuokien pohjalle ja reunoille.

Seuraavaksi valmistetaan täyte. Ja sehän on varsin helppo homma se: Sekoita vaan kaikki loput ainekset keskenään (kerma, sitruunamehu, kananmunat ja sokeri), vatkaa kunnolla ja kippaa vuokiin taikinapohjan päälle. Paista leivonnaisia 175-asteisessa uunissa noin vartti kunnes täyte on hyytynyt.

Anna jäähtyä kunnolla ja koristele vasta sitten kun leivokset eivät ole enää lämpimiä, sanoo malttamaton kokki, joka koristeli omat tartalettinsa tosiaan ihan liian aikaisin ja koristeet sulivat rumasti leivonnaisten päälle. No mutta, parempi maltti ensi kerralla. Sillä ensi kerta varmasti tulee, niin hyviä nämä sitruunaiset kaverit olivat.

Flada 13

Kävimme viime kesänä ystäväni Heikin kanssa syömässä Flada13:ssa viettäessämme perinteistä Kesäpäiväämme. Ravintola sijaitsee lähellä Heikin kotia, jota pidimme päivän ajan tukikohtanamme, ja koska olen syönyt aiemminkin Flada13:ssa maittavan illallisen, uskalsin ehdottaa sitä illallispaikaksemme nytkin. Ja hyvä illallispaikka se olikin, jälleen kerran.

Netistä löytyvä pöytävarausjärjestelmä näytti jo edellisenä päivänä ravintolan olevan täynnä haluamanamme ajankohtana, mutta kävimme silti rohkeasti kysymässä päivällä ravintolasta, josko sinne sittenkin mahtuisi. Hyvä että kävimme, sillä saimme kuin saimmekin varattua pöydän illaksi. Tiskin takana oleva herra kertoi, ettei netin varausjärjestelmässä ole kaikkia pöytiä, sillä he haluavat pitää aina useamman pöydän vapaana asiakkaille, jotka tupsahtavat ovesta sisään ilman varausta. Tämä on hyvä tietää jos ja kun haluan vierailla Fladassa vielä uudelleenkin.

Jospa mentäisiin sitten niihin ruokiin: Alkuun otimme molemmat kermaista sienikeittoa, joka oli ihan hemmetin hyvää. Samalla kun lusikoimme keittoa ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, ihailin jälleen ravintolan ihanaa lattiaa. Minä ihan totta haluan samanlaisen makuuhuoneeseemme. Kuva lattiasta löytyy aiemmasta Flada13 -postauksestani, eli täältä.

Pääruoaksi otimme rosmariinisavustettua porsaan sisäfilettä. Sen kanssa tarjoiltiin herkkutateista ja perunasta tehtyä lisukekakkua sekä rakuuna-dijonkastiketta, joista etenkin jälkimmäinen oli kovasti mieleeni. Rakastan tulista dijonsinappia etenkin juuri porsaan kanssa, ja jos sekaan lisää yhtä lempiyrteistäni, ei voida mennä kovin pahasti pieleen.

Jälkiruoan kanssa meinasi tulla tenkkapoo, sillä olisin halunnut ottaa molempia jälkkäreitä. Päädyin kuitenkin mehevään mustikkapiirakkaan, jonka kanssa samalla lautasella nökötti shottilasillinen ihanan pehmeää vaniljaista mustikkajuomaa. Heikki söi pannacottaa, ja kovin tyytyväiseltä herra näytti sitä lusikoidessaan. Oikein onnistunut illallinen siis jälleen kerran Flada13:ssa. En voi muuta kuin suositella.


Tämäkin oli hyvää.