Rakkaudesta Helsinkiin : Vanhakaupunki ja Lammassaari

Kävelimme eräänä päivänä äidin kanssa Arabiasta Toukolan ja Vanhankaupungin kautta Lammassaareen ja minä hullu kävelin siitä vielä kotiin niin, että olin kotiin päästyäni ollut peräti viisi tuntia liikenteessä jalkojeni päällä. Väliin mahtui kyllä yksi kahvitauko ja Arabian tehtaanmyymälöissä kiertelyä, mutta on se silti aika paljon kävelyä yhdelle illalle. Tämän lenkin jälkeen jalat olivat melko väsyneet, ja sanoipa yksi varpaistani myös hetkeksi vuokrasopimuksensa irti plopsahtaen pois paikaltaan jääden tököttämään omituisessa asennossa viereisen varpaan päälle. Sen sai siitä kyllä asetettua kädellä takaisin paikoilleen ihan ilman kipua, mutta varpaan juuressa tuntui pieni särky pari päivää tapahtuneen jälkeen, ja olihan se kieltämättä hieman hämmentävä tapahtuma. Olenkohan ollut huomaamattani ilkeä varpaalleni, vai miksiköhän se halusi poistua paikalta? Ei voi tietää.

Pieni varvasongelma ja jalkojen väsyminen ei kuitenkaan haitannut lainkaan, sillä lenkki oli jälleen kerran todella antoisa näyttäen meille taas aivan uusia puolia rakkaasta kotikaupungistamme. Tällä kertaa olimmekin aivan Helsingin syntysijoilla enkä voi liikaa hehkuttaa, miten kivoja nämä kävelylenkkimme ovat. Aina löytyy uusia ihania paikkoja. Sellaisia joita ei voinut kuvitellakaan olevan olemassa, eikä ainakaan ihan tässä kotinurkilla. Olen joutunut toteamaan monesti, että olisinpa tullut tänne aikaisemminkin. Koska tämänkertaisen retkemme varrella oli todella paljon nähtävää ja koettavaa, päätin jakaa sen kahteen postaukseen niin, että kerron tässä ensimmäisessä jutussa Vanhastakaupungista sekä sen edustalla nököttävästä Lammassaaresta ja seuraavassa osassa sitten Toukolasta ja Arabiasta.

Vanhankaupunginlahden maisemaa hallitsee vuonna 1999 valmistunut Matinkaari -niminen silta, joka on saanut vuonna 2002 Vuoden silta -palkinnon. Silta on yli 30-metriä pitkä teräksinen vinoköysisilta, ja siitä minä olen kipittänyt monella työmatkareippailullani kohti kotia. Minusta silta on hieno, mutta makuasioita ovat vissiin nämäkin, sillä äidin mielestä se ei ollut mitenkään erikoinen.

Sillan kupeessa sijaitsee etenkin keväällä upeasti pauhaava Vanhankaupunginkoski, johon on rakennettu vuonna 1986 lohiporras (mikä ikinä se sitten onkin..?) ja alueesta on tullut suosittu kalastuspaikka. Sotaveteraaneilla on vapaa kalastusoikeus koskella, mutta pitäkää te muut huoli siitä, että teillä on luvat kunnossa.

Kosken vieressä sijaitsee myös Ravintola Koskenranta, jonka isolta terassilta on upeat näkymät kosken kuohuihin. Me emme käyttäneet tällä kertaa ravintolan palveluita, mutta möllötimme silti hetken sen terassilla ihaillen maisemia. Tänne voisi kyllä tulla joskus syömäänkin, niin viihtyisältä paikka vaikutti ja annoksetkin näyttivät hyviltä, kun kurkin niitä vaivihkaa toisten pöydissä.

Vanhassakaupungissa sijaitsee myös kaksi museota. Voimalamuseo sijaitsee aivan Helsingin synnyinsijoilla ja alueella on mielettömän vanhoja voimalaitoksen rakennuksia, joiden tiloihin museo on rakennettu. Vesilaitoksen toiminta loppui Vanhassakaupungissa 1970-luvulla, mutta sähköä siellä tuotetaan edelleen meidän helsinkiläisten iloksi.

Toinen museoista on Tekniikan museo, jossa olen kuulemma käynyt joskus ihan pienenä. Itse en muista vierailusta mitään, joten en osaa sanoa mitä jännää museon sisältä löytyy. Ulkoapäin se on ainakin melko ruma möhkäle, etenkin jos sitä vertaa Voimalamuseon upeisiin vanhoihin tiilirakennuksiin.

Matinkaaren sillan kohdalta lähtee polku kohti Lammassaarta. Saareen pääsee vain pitkospuita pitkin ja yllättävän pitkiä pitkospuita pitkin kävely oli ainakin minun mielestäni aivan mahdottoman söpö kokemus. Siellä sitä mentiin keskellä korkeita heiniä, napsautettiin välillä sijoiltaan mennyt varvas takaisin oikeaan paikkaan ja jatkettiin sitten matkaa. Mielessä soi tietenkin Elokuun Saatilla ja taisinpa rikkoa luonnonrauhaa hyräilemällä kertosäettä ääneenkin:

”Kesäyössä vaeltaa lupauksein mun rinnallain. Taluttaa mua mukanaan, saatan olla saatilla. Kesäyössä vaeltaa Lammassaareen pitkospuin. Sanottuu en saa sanaakaan, saatan olla saatilla.”

Perillä Lammassaaressa ei sen sijaan ollut juuri mitään muuta kuin hyttysiä, nokkosia ja kaiken ryteikön keskellä kököttäviä pikkuruisia mökkejä, joita kohtaan en tuntenut varsinaisesti mitään kovin suuria omistushaluja. Kiersimme kuitenkin tyhmän saaren ympäri, sillä pitihän se nyt nähdä kokonaan kun oltiin tultu tänne asti. Ja olihan saari oikeastaan omassa omituisuudessan ihan mieletön kokemus sekin. Erilainen ainakin, ihan kuin olisi ollut landella keskellä Helsinkiä.

Lammassaaren koillislaidalla kohoaa lintutorni, jonne meidänkin piti tietysti kiivetä bongailemaan variksia ja kanadanhanhia. Torni oli mukava paikka ja sieltä avautuva näkymä todella erilainen kuin missään muualla, vaikkeivät ne linnut nyt rehellisesti sanottuna minua niin paljon kiinnostaneetkaan. Rauhaisa luonnonsuojelualue oli kuitenkin ihanan levollinen paikka ja maisemaa katsellessa oli vaikea uskoa, että olimme lähellä Helsingin maantieteellisestä keskipistettä. Eikä siellä keskipisteessä ollut mitään muuta kuin lintuja. Outo kaupunki tämä Helsinki.

Helsingin maantieteellinen keskipiste sijaitsee tarkalleen ottaen Kuusiluodon suulla, jonne olisi pitänyt päästä jotenkin Lammassaaresta käsin. Emme kuitenkaan löytäneet reittiä sinne, joten Kuusiluoto jäi nyt näkemättä. Emme toisaalta uskoneet menettävämme mitään kun jätimme luodon väliin, vaikka opaskirja kertoikin, että siellä on toisinaan muutama lammas ja kana. Ihan sama, onhan noita nyt nähty ennenkin, viimeksi eilen illallislautasellani.

  width=

Vaikka Kuusiluoto jäi näkemättä, katselimme hetken Lammassaaressa sijaitsevaa Pohjolan pirttiä, jossa oli meneillään joku yksityistilaisuus. 1960-luvulla pirtillä järjestettiin lavatansseja ja etenkin juhannuksena paikka oli kaupunkilaisten suosiossa. Nyt sitä voi tosiaan vuokrata juhlatilaisuuksia varten, mutta ota huomioon, että paikalle pääsee vain niitä pitkospuita pitkin tai sitten veneellä. Että raahaapa siinä sitten kaikki juhlavermeet paikalle.

Pohjolan pirtin vieressä on rakennus nimeltä Lepola ja se toimii Lammassaaren vahdin työasuntona. On siinäkin työ, istua nyt täällä vahtimassa saarta. No mutta hyvä kuitenkin tietää että siellä on vartija, nyt kukaan ei voi varastaa meidän Lammassaartamme.

Reittiin olisi kuulunut vielä myös eläintentarkkailukoppi, mutta koska takana oli jo monta tuntia kävelyä, ja minulla edelleen se varvas eri mieltä oikeasta sijaintipaikastaan, niin päätimme jättää kopin väliin. Oltiinhan me jo käyty lintutornissa, eikös se ole melkein sama asia? Ja eläimiä meillä on kotonakin, voidaan tarkkailla niitä sitten siellä. Villakoirat on sängyn alla ja kaksi apinaa heiluu pitkin kämppää..

Aivan Vanhankaupungin ja Toukolan rajamailla sijaitsee todella vanhaa Helsinkiä, mutta esittelen ne tarkemmin sitten Toukolasta ja Arabiasta kertovassa postauksessa, sillä tämä postaus alkaa olla jo aika hyvän mittainen. Kävimme muun muassa Helsingin ensimmäisen kirkon paikalla ja kiipesimme korkealle mäelle ihmettelemään sinne pystytettyä muistomerkkiä, mutta näistä jutuista kerron tosiaan lisää sitten seuraavassa osassa, joka ilmestynee ensi viikolla.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply