Monthly Archives

syyskuu 2012

Rakkaudesta Helsinkiin: Suomenlinna

Suomenlinna on nähtävyys jo itsessään ja se lienee monelle varsin tuttu. Mekään emme kierrelleet tällä kertaa orjallisesti opaskirjamme reitin mukaisesti, vaan vaeltelimme kaikessa rauhassa ympäri Suomenlinnaa, tarkistaen välillä mitä kerrottavaa kirjallamme on jostakin näkemästämme jutusta. Myös nähtävyyksien viereen asetetut opastaulut auttoivat meitä ymmärtämään mistä minkäkin hökötyksen kohdalla on kyse, joten täällä Sunnuntaikävelyllä Helsingissä -kirja ei ollut niin tarpeellinen kuin muilla äidin kanssa tekemilläni kierroksilla.

Kun olimme matkanneet kovaäänisen italialaisporukan seassa Suomenlinnaan, istahdimme heti alkajaisiksi Cafe Vanillen söpön terassipöydän ääreen läikyttämään kahvia tarjottimelle ja syömään feta-pinaattipiirakkaa sekä karjalanpiirakkaa. Aikomuksenamme oli napata viereisestä jätskikiskasta irtojäätelöpallot jälkkäriksi, mutta jäätelökioskin täti kertoi myyneensä kaikki jäätelöt loppuun. Ounou! Onneksi löysimme kuitenkin vähän matkan päästä toisen jätskikojun, josta nappasimme päärynäjädet kouraamme.

Suomenlinnan kirkko näkyy kauas aina mantereelle asti ja onhan se aika vaikuttava näky siinä mäennyppylällä möllöttäessään. Joskus aikojen alussa kun kirkko palveli vielä venäläisiä varusmiehiä, oli siinä viisi sipulikupolista tornia, mutta ne poistettiin kun ortodoksinen kirkko muutettiin luterilaiseksi 1920-luvulla.

Kirkon tornissa on lento- ja laivaliikennettä palveleva majakka, sen edessä joku tuollainen kello, jonka ideaa emme saaneet selville ja ympärillä paljon paksuja kaulakoruja, jollaisen äiti lupasi hankkia minulle. Se saattaa olla vähän painava, mutta eivätkös massiiviset statement-kaulakorut olekin nyt muotia? Mitä siitä jos en varsinaisesti pääse liikkumaan uuden koruni painon alla, tai jos se katkaisee niskani. Pääasia on, että näytän muodinmukaiselta.

Kirkon vieressä oleva pitkä seinämä on Kruunulinna, joka on saanut nimensä siitä, että se on ylhäältä katsottuna kruunun muotoinen. Rakennus valmistui vuonna 1775 ja nykyään siellä toimii muun muassa päiväkoti ja kirjasto.

Suomenlinnan infokeskuksessa on merilinnoituksen historiaa esittelevä museo, jossa on pysyvän näyttelyn lisäksi vaihtuvia teemanäyttelyitä. Täällä voisi opiskella lisää Suomenlinnan historiaa joskus paremmalla ajalla. Tällä kertaa jätimme museon väliin ja kipitimme sen ohi kohti jäätelökioskia lukien opaskirjasta infokeskuksen rakennuksen toimineen aiemmin eräänlaisena varastona, jossa säilytettiin muun muassa veneiden osia.

Kustaanmiekassa ihailimme henkeäsalpaavan upeita merimaisemia sekä ystäväämme Siljan risteilyalusta, jonka lähdön olemme nähneet jo monella eri Helsinki-kierroksellamme. Olemme katselleet Tukholmaan seilaavaa laivaa muun muassa Katajanokalla sekä Lauttasaaren näköalatasanteelta ja nyt tosiaan Suomenlinnassa.

Ohi lipuvaa ruotsinlaivaa katsellessa alkoi päässäni soida PMMP:n biisi: ”Viedään kaksoset Suomenlinnaan ja katsellaan ohi lipuvaa ruotsinlaivaa, se on matkalla Tukholmaan..” Ei se ihan noin mene, sillä oikeasti laulussa kaksoset viedään Turun linnaan, mutta minusta Suomenlinna sopisi siihen paremmin. Kyllä minä ainakin veisin lapseni mieluummin Suomenlinnaan kuin Turkuun!

Kustaanmiekassa on hirmuinen määrä tykkejä, valleja ja pelottavia tunneleita, joista ne lapset olisivat varmasti innoissaan. Jos en ihan väärin muista, niin näillä kohdin tapahtui silloin joskus vuosia sitten se surullinen onnettomuus, jossa vallilta tippunut lapsi kuoli. Olkaahan siis varovaisia siitäkin huolimatta, että tapauksen jälkeen suoja-aitauksia on paranneltu.

Kuninkaanporttia pidetään Suomenlinnan tunnusmerkkinä ja hieno tämä edustusportiksi Suomenlinnan perustajan kuningas Adolf Fredrikin maihinnousupaikalle rakennettu möhkäle onkin. Portin seinässä on neljä marmorista tehtyä muistolaattaa, joista yhdessä lukee August Ehrensvärdin Suomen kansalle suunnittelema teksti, joka kuuluu näin: ”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraaseen apuun.” Okke. En siis luota venäläisiin.

Hyvän omantunnon linnakkeessa toimii Suomenlinnan suosittu kesäteatteri, jossa on tänä kesänä voinut ihailla Riku Niemistä trikoohousuissa. Ohjelmistossa on siis ollut Peter Pan, jota ainakin Meanwhile in Longfieldin Huli on käynyt katsomassa.

Sukellusvene Vesikko nököttää omalla paikallaan rumana kuin ruosteinen sillipurkki, ja opaskirjamme mukaan sen sisään voi mennä mikäli haluaa kokea klaustrofobiaa. Ei kiitos, klaustrofobia ei ole meidän juttu, tai pitäisikö sanoa, että se nimenomaan on meidän juttu, sillä minä ainakin ahdistun todella helposti ahtaissa ja suljetuissa paikoissa. Niin kuin esimerkiksi hississä. Yäk.

Kun kuljimme jo kohti lauttaa, huomasimme yhtäkkiä, että ilma on aivan täynnä lentomuurahaisparvia. Hyi hitto, mistä ne siihen tupsahti! Päähän kopsahtelevista ällötyksistä huolimatta kävimme vielä katsomassa miltä näyttää Maneesi, jossa sijaitsee jälleen yksi Sotamuseo. Räpsäisimme kuvan myös vankilasta ennen kuin kipitimme lentomuurahaisparven läpi kokeilemaan osaammeko ostaa lippuautomaatista äidille lauttalipun. Osasimme, vähänkö me ollaan hyviä!

Me varsinaiset Helsinki-tietäjät bongailimme tuttuja paikkoja lauttamatkan ajan vastapäiseltä mantereelta, jossa näimme ihan selkeästi Tervasaaret ja kaikki, kunnes aloimme ihmetellä mihin väliin valtava Merikasarmi ja jäänmurtajat jäivät. Kun ei niitä näy. Ja mitä ihmettä, kuka on siirtänyt Erottajan paloaseman Kaivopuistoon? Koko Helsinki on muutettu sillä aikaa kun me olimme poissa!

Tai sitten meillä on vielä hieman opittavaa Helsingin kantakaupungin olemuksen hahmottamisessa.. Meidän Kruununhaka, Tervasaari ja kaikki olikin Katajanokka, Kaivopuisto on ihan tuolla vasemmalla ja Erottaja sijaitsee ihan oikeasti tuossa missä näkyy paloaseman torni. Täytynee tosiaan hieman opetella karttaa ennen kuin menemme seuraavan kerran huutamaan Helsinki-tietämystämme kovaan ääneen täpötäynnä olevalle lautalle.

Margarita

Viime juhannuksena viettämämme makumatka eri maiden ruokaklassikoihin alkoi alkudrinkillä, joka on kotoisin värikkäästä Meksikosta. Kyseessä on tietenkin tuttu kaverimme Margarita. Tällä kertaa ihan se alkuperäinen, vaikka mansikkamargarita onkin yksi lempparidrinkeistäni ikinä. Drinkki on hyvin yksinkertainen tehdä ja se maistui paljon paremmalta kuin muistin.
Continue Reading

Kolmekymppisen toiset synttärit

Eräänä iltana kun könysimme raksalta kotiin, kysyin postipinoa tutkivalta Henkalta onko siellä mitään kivaa. Ja olihan siellä, pinosta löytyi nimittäin kirjekuori, jonka toisella puolella oli Nuuskamuikkunen ja toisella puolella pääkallo. Kuulostaa lupaavalta! Koska kuoressa oli meidän molempien nimet, repi Henkka kuoren auki ja luki sen sisältä löytyneen kutsukortin ääneen. ”Tule juhlimaan!” siinä sanottiin ja isoveljenihän se oli raapustanut omin pikku kätösin lastenkutsukorttiin tiedot juhlapaikasta ja -ajasta. Jee, tiedossa olisi siis hyvää ruokaa ja kivaa seuraa!

Syyskuinen juhlapäivä oli yksi viimeisistä kauniin aurinkoisista päivistä ennen synkkiä ja myrskyisiä syyssäitä. Päräytimme Rinsessallamme Kirkkonummelle tarkoituksenamme ajaa Bistro O Matin pihaan, mutta emmehän me löytäneet perille ennen kuin soitin päivänsankarilta hieman ajo-ohjeita. Tyhmä navigaattorimme kun vei meidät ensin aivan väärään paikkaan ja ainakin minulta puuttuu suuntavaisto kokonaan. Lopulta löysimme kuitenkin perille ja hipsimme pitkän pöydän ääreen odottamaan viimeisiä vieraita ja kohta nautittavaa brunssia.

Odotin brunssia kovasti, sillä olin kuullut siitä hirveän paljon kehuja. Menussa mainittu sana ”mäti” sai minut odottamaan kohta alkavaa herkuttelua vielä enemmän ja skumppakilistelyjen jälkeen ryntäsimmekin alkupalapöytään lappamaan herkkuja lautaselle. Kaikki mitä maistoin oli ihan älyttömän hyvää. Parasta oli ehkä mädillä päällystetty silakkaleipä, mutta myös simpukat ja savulohimousse maistuivat todella herkullisilta.

Pääruoaksi valitsin possun poskea, joka suorastaan suli suuhun. Myös muita pääruokavaihtoehtoja, eli kantarellipastaa sekä ahvenfileitä kehuttiin kovasti, joten eipä ole turhaan Bistro O Matin brunssia hehkutettu. Ennen jälkiruokaa lauloimme synttärisankarille onnittelulaulun samalla kun hän säesti raakkumistamme uudella kitarallaan. Laulun jälkeen haistoimme hyvän tuoksuista synttärilahjakitaraa, sillä kyseiselle soittimelle kuuluu kuulemma tehdä niin. Muiden kitaroiden haistelu on todella typerää, mutta tämän kitaran aukosta leijailevaa tuoksua pitääkin haistella jos haluaa olla hyvä ja viisas ihminen. Ja juuri sellainenhan minä olen, todellakin. Hah.

Kitaran ihastelun jälkeen odotti vielä jälkiruokapöytä, joka kruunasi koko herkullisen brunssin. Ihanan maukkaat herkut olivat toinen toistaan parempia ja lempparin valitseminen oli todella vaikeaa. Kaikki maistui todella hyvälle, mutta ehkäpä suklaiset kuppikakut olivat kuitenkin kaikista ihanimpia. Kuola alkaa valua jo pelkästä ajatuksestakin.. Bistro O Matiin on tultava brunssille vielä toistekin, vaikka Kirkkonummella sijaitseva ravintola onkin hieman kaukaisempi brunssipaikka kuin moni muu hänen kollegansa. Tyylikäs ja viihtyisä sisustus sekä rauhallinen tunnelma tekivät brunssipaikasta erittäin miellyttävän ja ulkona paistanut aurinko kruunasi koko ihanan brunssin.

Ennen kotiin lähtöä silittelimme vielä ravintolan pihassa makoilevaa koiraa ja nappasimme muutaman kuvan synttärisankarista sekä juhlavieraista aurinkoisen vehreissä maisemissa. Sisaruskuvaa otettaessa tuntui hölmöltä seistä siinä monen kameran kuvattavana, samalla kun viereisellä parkkipaikalla tupakalla ollut jantteri ihmetteli, mitä ihmettä me oikein teemme. Kuvaamme itseämme tietenkin.

Valokuvien ottamisen jälkeen lähdimme ajamaan vatsat täysinä kohti kotia. Koukkasimme matkalla kurkkaamassa miltä synttärisankarin sekä hänen vaimonsa Hulin tontti näyttää. Navigaattori vei meidät taas ensin ihan väärään paikkaan, mutta lopulta löysimme oikean maapläntin. Tai ainakin luulimme löytäneemme. Sitten ei muuta kun kotiin sulattelemaan brunssiherkkuja, jotka pitivät nälän poissa koko loppupäivän. Vasta iltamyöhällä napsin jotain pientä suuhuni ennen nukkumaan menoa, vaikkei minulla ollut vielä silloinkaan varsinaisesti nälkä. Mukavan täyttäviä nämä brunssit siis. Niitä pitäisi ehdottomasti harrastaa useamminkin.

Rakkaudesta Helsinkiin: Lauttasaari

Lauttasaari sisältää pienehköstä koostaan huolimatta monta toisistaan tavattoman paljon poikkeavaa aluetta. On vanhojen 50-luvun kerrostalojen ja puistojen vehreä puoli, paljon uudempaa rakennuskantaa ja hulppeitakin merenranta-asuntoja sisältävä uudempi puoli. On venesatamaa ja teollisuusaluetta, rantakallioita, uimarantoja ja pienten mökkien kansoittama ulkoilualue saaren eteläkärjessä. On niin paljon erilaisia alueita, ettet voi sanoa tietäväsi millainen Lauttasaari on, jos olet vieraillut vain yhdessä kohtaa saarta. Minulle Lauttasaari oli melko tuntematon alue aina sinne suuntautuneeseen turistikierrokseen asti, josta kerron än-yy-tee-NYT.

Länsiväylän varressa aivan Lauttasaaren pohjoisosissa sijaitsee Krimin sodassa Lauttasaarta puolustaneen ja siellä kaatuneen Josef Backin hauta. Vaikka sodalle nimensä antanut Krimin niemimaa sijaitsee kaukana täältä, ulottui Oolannin sotanakin tunnettu sota myös Suomemme rannoille Helsinkiin ja Lauttasaareen. ”Ja se Oolannin sota oli kauhia, hurraa hurraa hurraa…”

Josef Backin tykinkuulalla koristettu hauta on hieman vaikeampi löytää jos sen sijaintia ei tiedä, sillä sinne täytyy mennä Taivaanvuohentien ja Pohjoiskaaren risteyksessä olevan puiston läpi Länsiväylän meluaidassa olevasta ovesta, ja siitä vielä parikymmentä metriä vasemmalle pitkin moottoritien reunaa. Aikamoinen paikka sankarisotilaan haudalla. Lepää rauhassa, vaikka vieressä jyliseekin moottoritien meluisa liikenne.

Ihanan nimisen Taivaanvuohentien sekä Gyldenintien välissä sijaitsee kolme rivitaloa ja kaksi kerrostaloa, jotka tunnetaan Ekonomitaloina. Vuonna 1952 valmistuneet talot ovat kauppakorkeakoulusta valmistuneiden silloisten nuorten ekonomien rakennuttamia, ja he osallistuivat itse vain lähinnä talojen sisätilojen sisustamiseen. Ulkopuolesta vastasivat Ahti ja Esko Korhonen, jotka saivat aikaan erinomaisesti 1950-luvun asuintaloarkkitehtuuria kuvastavat rakennukset. Aika söpöjä ne ovatkin möllöttäessään siinä villiviiniköynnösten valtaamina. Minusta ne henkivät brittiläisten rakennusten tunnelmaa, vaikken olekaan aivan varma minkälaisissa tönöissä britit asustavat.

Lauttasaaren yleisilmettä hallitseva vesitorni sijaitsee Kotkavuorella ja hökötys näkyykin kauas muuallekin Helsinkiin. Siitä on aina helppo tunnistaa ja päteä muille, että tuolla on Lauttasaari. Saarella sijaitsi ennen runsaasti vanhoja puuhuviloita, mutta tyhmät ihmiset menivät purkamaan suurimman osan pois. Kotkavuorella on kuitenkin vielä muutama huvila jäljellä, ja niiden asukkaat ovat pystyttäneet ilmeisesti itse ”Läpikulku kielletty” -kylttejä, jotka tahtovat sanoa ”Pysykää pois meidän hienoja vanhoja taloja pällistelemästä, te kurjat alempiosaiset ulkolauttasaarelaiset.” Näin siis minä ne tulkitsin ja otin kiusallani pari kuvaa rinteessä nököttävistä taloista ennen kuin kipitin niskojani nakellen pois paikalta. Ei minua kiinnostaisikaan teidän typerät vanhat talonne!

Lauttasaarentien varrella sijaitsee paljon hauskan näköisiä vanhoja kerrostaloja. Numerossa 7 sijaitsee Aarne Ervin suunnittelema kerrostalo, joka kuvastaa hyvin 1930-luvun aikaisia rakennuksia. Hauskoja kulmia sisältävän talon pohjakerroksen liikehuoneistot ovat eri korkuisia riippuen siitä, missä kohtaa rinteeseen rakennettua taloa ne sijaitsevat.

Pajalahdentieltä löytyy Paavo Nurmen rakennuttama talo, ja täytyypä sanoa, että kyllä Nurmen lahjakkuus oli mielestäni enemmän siellä urheilun puolella kuin rakennusalalla.. Okei, on hän varmasti saanut hyvät massit kerättyä tällä rakennuksella, mutta talon ulkomuoto oli pettymys. Se on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin talot sen ympärillä, sillä erotuksella vain, että B-rapun vieressä on Nurmen muistolaatta, ja talon alakerrassa tiskannut pariskunta näytti kummastelevan miksi kuvaamme heidän asuintaloaan. Anteeksi vain, en töllöttänyt tarkoituksella sisään kotiinne, mutta kun en voinut olla huomaamatta kahta ikkunaan liimaantunutta ihmettelevää naamaa ja tiskausvälineitä heidän käsissään. Toivottavasti tuli puhtaat astiat!

Tummanpuhuva möhkäle Kauppaneuvoksentiellä on Lars Sonckin suunnittelema entinen puhelinkeskus. Rakennus valmistui vuonna 1938 ja minusta se oli melko synkkä näky siinä tien vieressä möllöttäessään, vaikka olihan se silti omalla tavallaan myös ihan hieno rakennus.

Samalla tiellä entisen puhelinkeskuksen kanssa sijaitsee kaksi tooosi vanhaa rakennusta. Lauttasaaren kartanon nykyinen päärakennus (se keltainen hienompi talo Kauppaneuvoksentie 18:ssa) on valmistunut vuonna 1837 ja sen vieressä nököttävä sympaattinen punainen puutalo, eli kartanon vanha päärakennus valmistui niinkin kauan aikaa sitten kuin vuonna 1793. Huhhuh, se on tosi vanha tönö! Kartanon haltijat olivat aikoinaan koko Lauttasaaren pomoja omistaen lähes koko saaren.

Vuonna 1958 valmistunut Lauttasaaren kirkko on ainakin ulkoapäin yksi rumimmista näkemistäni kirkoista. Sisältä en edes halunnut mennä katsomaan sitä, sillä ulkokuori oli jo niin luotaantyöntävä, ettei meitä huvittanut tutustua rumaan kirkkoon sen enempää. Sen sijaan kirkon pihalla sijaitsevaan sankarihautausmaahan tutustuimme tarkemmin, ja siellä sijaitsevat 21 lauttasaarelaisen sotasankarin haudat olivat vaikuttava näky. Ei sille vaan voi mitään, että sotaan liittyvät haudat pistävät aina ajattelemaan, miten surullinen kohtalo nuorena kuolleilla sotilailla on ollut. Arvostan.

Tiirasaarentiellä Kuikkarinteen lähettyvillä sijaitsee yksi harvoista Lauttasaaressa säilyneistä huviloista. Villa Salin nököttää arvokkaan näköisenä hieman piilossa puiden ja muiden kasvien suojassa omassa merenrantapoukamassaan. Sitä voi kuulemma vuokrata yksityistilaisuuksiin, mikäli joku haluaa järjestää juhlat vanhalla merenrantahuvilalla.

Villa Salinin vieressä olevalla uimarannalla on tosi kivan näköisiä kiipeilytelineitä lapsille, jotka jätin kuitenkin tällä kertaa rauhaan, sillä nälkä ajoi meidät uimarannan kahvioon, jonka paikalla on joskus sijainnut suosittu kylpyläkasino. Vuonna 1947 palaneen kasinon paikalle on nyt tosiaan rakennettu uimaranta, jonka pienestä söpöstä ja vähän rähjäisestä kahvilasta ostimme itsetehtyä karjalanpiirakkaa munavoilla sekä maukkaan kinuskibrownien, jotka herkuttelimme omalaatuisen kahvilan tunnelmallisessa nurkkapöydässä. Seinillä oli kukertavat ruusutapetit, sivupöydällä mielenkiintoista luettavaa ja lattialla möngersi iso toukka, jonka tarjoilijatyttö kävi viskaamassa linnuille, jotka eivät kuitenkaan huolineet ravinnokseen lähes itsensä kokoista karvaista toukkaa. Ei se minustakaan kovin herkulliselta näyttänyt..

Lauttasaaren eteläkärjessä Veijarivuoren puistossa on vanha ensimmäisen maailmansodan aikainen mutterimökki, joka on nykyään uimaseuran käytössä. Mökin vieressä on ihana puistonpenkki, josta avautuvia maisemia istahdimme katselemaan, vaikka edessämme möllötti myös Punavuoren kierroksella kovasti pelkäämämme Telakka.

Veijarivuoren puistossa on myös ilmatorjuntatykki, jolla ei pystynyt ampumaan, vaikka olimme aivan varmoja, että siellä on ammukset ja kaikki valmiina. Ei ollut. Höh, me oltais haluttu kokeilla miten se toimii..

Toisella puolella saaren eteläkärkeä sijaitsee Särkiniemen puisto, jonka kärjessä on vaikuttava Ryssänkärki, jossa pauhasivat sellaiset merituulet ja tyrskyt, että tuntui kuin olisimme olleet pidemmälläkin ulapalla oikein kunnon syysmyrskyssä, vaikka olikin vasta elokuun alkupuoli eli kesä. Lauttasaaren eteläkärjessä nököttää myös mielinmäärin pieniä mökkitönöjä ja siellä risteilevillä hiekkapoluilla kipitti niin paljon juoksijoita, että olisi voinut kuvitella käynnissä olevan jonkun juoksutapahtuman. Vaan ei, iltapäivälenkkeilijät ne siellä vain huolehtivat kunnostaan, ja tästä itsekin lenkkeilyä harrastavat äiti ja minä haluamme antaa ison pisteen lauttasaarelaisille. ”Puhu mitä puhut, mut juoksemista älä lopeta..”

Retkemme aikana törmäsimme myös ystävällisiin tienneuvojiin, jotka auttoivat meitä ilman kysymistäkin kuullessaan meidän ihmettelevän ääneen jonkin tien sijaintia ja sitä miten sinne pääsee. Kiitos lauttasaarelaiset ja tsemppiä juoksuharjoituksiin! Tehän olettekin ihan kivoja!

Syyskuun 11. päivä

Syyskuun 11. päivä vuonna 2008 oli yksi elämäni käännekohdista. Päivä valkeni aivan tavallisena syksyisenä torstaina ja edessä oli työpäivä aivan normaaliin tapaan. Vaan illallapa odottikin jännät paikat, sillä olimme sopineet erään miehen kanssa treffit Cantina Westin eteen kello 18 tarkoituksenamme syödä hevospihvit ja nähdä toisemme ensimmäistä kertaa livenä. Olimme käyneet netissä pitkiä keskusteluja usean viikon ajan ja tiesin siis jo melko hyvin minkälaisia ajatuksia miehen mielessä liikkuu. Olin nähnyt hänestä myös muutaman kuvan, mutta eiväthän ne kerro ihmisestä koko totuutta. Siksi minua jännittikin melkoisesti.

Kärvistelin koko pitkän päivän töissä perhosten lennellessä mahassa ja työpäivän jälkeen kipitin sydän jännityksestä pamppaillen Cantina Westin eteen odottamaan. Vilkuilin vaivihkaa tiellä käveleviä ihmisiä, enkä ollut lainkaan varma tunnistanko miestä, sillä enhän minä tiedä edes minkä pituinen hän on. Valokuvat eivät olleet sitä kertoneet ja hiljaa mielessäni toivoinkin, että mies olisi ainakin minun pituiseni, mieluummin pidempikin. Hetken päästä uppouduin lukemaan ravintolan seinässä olevaa ruokalistaa tarkistaakseni onhan hevospihviä vielä saatavilla. Sitten huomasin hahmon pysähtyvän viereeni. Missä vaiheessa se siihen ehti?

Mies kysyi minulta ”Löytyykö mitään?” ja minä tokaisin urpona että ”heppaa”. Kas niin oli ensimmäiset sanat Henkan kanssa vaihdettu ja minä tunsin itseni ihan ääliöksi. Olisin nyt sanonut ihan mitä tahansa muuta, edes kokonaisen lauseen tai jotain yhden vammaisen sanan sijaan. No, meni jo, eiköhän mennä syömään sitä heppaa.

Jännitys kaikkosi lähes tulkoon heti pöytään istuuduttuamme, sillä huomasin heti Henkan olevan mukava, rento ja puhelias. Niin ja minua selvästi pidempi. Heppa oli hyvää, ilta mukava ja ravintolaillallisen jälkeen istahdimme vielä hetkeksi Iguanaan drinkille jatkamaan jutustelua. Siitä se sitten pikku hiljaa lähti ja nyt neljän vuoden kuluttua olemme edelleen yhdessä, rakennamme omakotitaloa ja olemme ehtineet kokea jo vaikka mitä seikkailuja, ylämäkiä, alamäkiä ja kaikkea mitä normaaliin elämään kuuluukin.

11.9.2012 ensitapaamisestamme oli siis kulunut 4 vuotta. Sen kunniaksi varasimme pöydän Cantina Westistä ja tilasimme tarjoilijalta samaiset hevospihviannokset kuin silloin ensimmäiselläkin kerralla. Heppa oli edelleen hyvää (joskin kympin kalliimpaa kuin neljä vuotta sitten), punaviinillä oli mukava kilistellä yhteiselle taipaleellemme ja syömisen jälkeen vyöryimme Espan läpi kohti kotia. Hyvää vuosipäivää meille!

New York, osa 3

Viimeinen kokonainen päivämme New Yorkissa valkeni lämpimän aurinkoisena ja päätimmekin olla reippaita ja mennä metron sijaan kävellen American Museum of Natural Historyyn. Aamiaisen jälkiruoaksi (kyllä sellainenkin käsite on olemassa ainakin lomailevalla Martinalla) nappasin kiskasta Peanut-patukan mukaani, sillä minä en vaan voi saada tarpeekseni mistään missä lukee peanut tai peanutbutter. Kotonakin vetelen maapähkinävoita suoraan purkista silloin kun kukaan ei näe. Riippuvuus pähkinäistä tahnaa kohtaan kukoistaa siis täydessä kukassaan.

Kävelimme kohti museota Upper West Sidella Central Parkin vierusta pitkin ja ihmettelimme jälleen kerran aivan omanlaistaan tunnelmaa, joka tässäkin kaupunginosassa vallitsi. Itse museossa oli niin paljon kaikenlaista ihmeteltävää ja nähtävää, että siitä voisi tehdä oman postauksena. En tiedä teenkö sellaista koskaan, mutta ainakaan tähän postaukseen en tunge museon sisältä otettuja kuvia. Paitsi tämän yhden, sillä meillä kävi tämän jutun kohdalla aika hyvä tuuri matkamme ajankohdan kannalta.

Kuvassa näkyvät maailmalla tapahtuneet maanjäristykset ja juuri reissuamme ennen oli Japanissa ollut iso maanjäristys (muistanette uutisista kun Fukushima oli pulassa). Tästä sai aika hyvän käsityksen kuinka isosta järistyksestä oikeastaan oli kyse. Puolet kartasta on Japanin rinkuloiden peitossa. Onneksi matkamme suuntautui Jenkkeihin eikä Japaniin..

Saimme kulumaan museossa tovin jos toisenkin ja sieltä ulos putkahdettuamme oli turisteille tullut nälkä. Niinpä nappasimme kojusta ihanat Philly Cheese Steakit ja menimme syömään ne Central Parkiin. Istuimme siinä piknikillä ja aistimme valtavan puiston tunnelmaa. Olimme päättäneet, ettemme kolua koko puistoa läpi tällä reissulla, vaan kävelemme vain museon kohdalta puiston halki etelään koukaten ainakin Strawberry Fieldsin läpi. Jotain pitää jättää ensi kertaankin, eivätkä museossa tallustamisesta väsyneet jalkamme olisikaan jaksaneet viedä meitä kovin syvälle puiston uumeniin.

Seikkailimme Central Parkissa kuitenkin sen verran että näimme rabies-oravan ja kauniita maisemia, sekä myös sen Strawberry Fieldsin Imagine-muistomerkkeineen.

Kun olimme putkahtaneet ulos puistosta totesimme hieman ihmeissämme nähneemme jo kaiken mitä halusimme ensimmäisellä Nykin reissullamme nähdä. Illalla kiertelisimme vielä ihastelemassa yöllisen Manhattanin valoja ja tunnelmaa, mutta nyt meillä ei yhtäkkiä olekaan mitään suunniteltua tekemistä. Ihan parasta, nyt voisimme tehdä ihan mitä huvittaa, kunhan ensin keksisimme mitä se voisi olla. No, mennään vaikka metrolla johonkin missä emme ole vielä käyneet. Niinpä otimme seuraavan metron ja putkahdimme ulos Macy’s tavaratalon liepeillä ja suuntasimme sinne sisään.


Mekkotaivas


Jäätelötaivas

Macy’sissa oli ainakin mekkotaivas ja jäätelötaivas, joissa vietimme molemmissa tovin jos toisenkin. Ostettavaa olisi ollut vaikka kuinka paljon, mutta onneksi emme olleet nyt shoppailutuulella, joten säästimme pitkän pennin kun kävelimme tavaratalosta ulos ilman yhtäkään ostoskassia. Hyvä me!

Ennen illallista meidän oli määrä laittaa vielä kamat kasaan, sillä aamuvarhaisella oli lähtö La Guardian lentokentälle ja seuraavaan kohteeseen. Kun laukut oli pakattu ja ulkona pimeää, lähdimme etsimään pizzapaikkaa, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty siinä osassa Manhattania, jolla hotellimme sijaitsi. Lopulta löysimme pikaruokapaikan näköisen mestan, josta ostimme muutaman pizzaslicen ja pikkupullot punkkua. Tämä illallinen saisi nyt kelvata.

Syömisen jälkeen lähdimme sulattelemaan pizzoja kävellen käsi kädessä pimentyneessä kaupungissa, joka ei oikeastaan ollut kovin pimeä, sillä joka paikassa loisti erilaisia valoja. Times Square oli luonnollisesti kaikista valoisin paikka iltamyöhään ja siellä tökötimmekin tovin ihmettelemässä kaikkia niitä valoja ja aukiolla vaeltavaa väenpaljoutta.

Olimme suunnitelleet menevämme myös Top of the Rockiin ihailemaan korkealta näköalapaikalta pimeää New Yorkia, mutta sinnepä ei mahtunutkaan, joten jätimme senkin sitten seuraavaan kertaan. Aloimme sitä paitsi olla jo niin väsyneitä, että hotellihuoneen sänky alkoi tuntua melko houkuttelevalta vaihtoehdolta. Suuntasimmekin pienen tunnelmallisen kävelykierroksen jälkeen hotellihuoneeseen ja nappasimme hetken mielijohteesta lähikaupasta vielä viimeisen palan juustokakkua iltapalaksi hotellille. Juustokakku naamariin, iltapesut ja sitten unten maille. Seuraavana aamuna olisi aikainen herätys lentokentälle.

Perinteiset lähtökaljat oli hörpättävä tälläkin kentällä, vaikka perillä Fort Lauderdalessa Henkka istuisikin auton rattiin ja ajaisi meidät avoautolla Miami Beachille. Herra itse ei tätä muistanut tilatessaan meille isot tuopit, mutta onneksi alkomaholi ehti haihtua lentomatkan aikana.

Lentomme lähti tosiaan kohti Fort Lauderdalea, mutta se onkin sitten jo ihan oma tarinansa. Miamin ruokaseikkailuista oletkin voinut lukea blogistani aiemmin, samoin viikon kestäneestä Karibian risteilystä, joka oli ehdottomasti lomamme kohokohta, vaikkei sitä oikein voikaan verrata upeisiin hetkiin, joita vietimme New Yorkin sykkeessä.

Suklaaherkkupalat

Jaan teille nyt sellaisen reseptin että voi morjens! Heikompaa saattaa hirvittää, varsinkin jos ei ole tottunut kovin makeaan elämään, mutta onneksi ohje on muokattavissa myös vähemmän makeaan suuntaan jos se tuntuu tällaisena aivan liian överiltä. Suklaaherkkupalojen valmistaminen on todella helppoa ja reseptiä voi varioida mielin määrin oman maun mukaiseksi. Tämä tässä on vain ehdotus ja vaikka itse sanonkin, niin aika hyvä sellainen:

– 2 levyä taloussuklaata
– 1 levy valkosuklaata
– cashewpähkinöitä
– Omar-karkkeja

Sulata puolet taloussuklaasta ja kaada sula suklaa laakeaan vuokaan niin, että sitä on astian pohjalla noin sentti tai enemmän. Ripottele suklaan päälle pienemmiksi paloiksi rouhitut pähkinät, Omarit ja valkosuklaapalat. Sulata loput taloussuklaasta ja peitä pähkinät ja muut kaverit sillä. Anna massan jähmettyä jääkaapissa yön yli ja leikkaa se sitten terävällä veitsellä reilun kokoisiksi suupaloiksi. Jos suklaa tuntuu vaikealta leikata, anna sen olla hetki huoneenlämmössä niin, että suklaa pehmenee hieman, ja on näin helpommin leikattavissa. Aivan taivaallisen hyvää, sanon minä.

Ohjetta voi tosiaan muunnella vaikka kuinka paljon. Käytä taloussuklaan sijaan tummaa suklaata tai tee koko homma valkosuklaasta tai mistä tahansa lempparisuklaastasi. Suklaapalojen sisuksiin voi jemmata melkein mitä vain erilaisista pähkinöistä kuivattuihin hedelmiin tai mihin tahansa karkkiin, mitä karkkihyllystä löytyy. Itse rakastan maitosuklaan ja salmiakin jumalaista liittoa, joten voitte olla varmoja, että meikäläisen seuraaviin suklaaherkkukokeiluihin tulee sisältymään salmiakkikarkit. Vielä pitäisi päättää mikä salmiakkinami saa kunnian olla ensimmäinen suklaaseen hautautuja.

Rakkaudesta Helsinkiin: Toukola ja Arabia

Helsinki perustettiin Vantaanjoen suulle vuonna 1550 ja Vanhankaupungin lahdella on vieläkin pystyssä joitakin sen aikaisia rakennuksia. Paikka ei kuitenkaan ollut lopulta tarpeeksi hyvä suurelle kauppakaupungille, sillä lahti oli liian matala ja sijainti muutenkin hieman syrjäinen. Niinpä Pietari Brahe siirsi kaupungin keskustan vuonna 1615 nykyisen Kruununhaan paikkeille ja siitä se alkoi sitten paisua nykyisiin mittoihinsa.

Vanhankaupungintiellä on muutama Helsingin syntymää kunnioittava muistomerkki, joista oma lempparini on Helsingin ensimmäisen kirkon paikka, jossa on varhaisen Helsingin rikkaimman miehen Hans van Sandenin hautakivi sekä kivistä tehty reunus, joka kertoo missä vanha kirkko aikoinaan sijaitsi. Kirkko ja hautausmaa sijaitsivat paikalla vuodesta 1550 vuoteen 1639 asti ja nyt siinä on tosiaan tämä muistomerkki sekä sitä ympäröivä pieni puisto.

Toisella puolella Vanhankaupungintietä on Helsingin rakentajien muistomerkki, joka on Porvoon, Rauman, Ulvilan ja Tammisaaren lahja 450-vuotta täyttäneelle Helsingille. Nämä kaupungit määrättiin aikoinaan Kustaa Vaasan toimesta käymään kauppaa Vantaanjoen suulle, johon herra oli perustanut Helsingin kaupungin.

Helsingin rakentajien muistomerkin vieressä on kohokuva vanhasta Helsingistä, josta käy ilmi, kuinka pienestä kyläpahasesta pääkaupunkimme on saanut alkunsa. Kohokuviota tuli tuijotettua hetki jos toinenkin, sillä minusta oli todella mielenkiintoista katsella mihin on rakennettu Helsingin ensimmäiset rakennukset ja kuinka pieni kaupunki silloin olikaan.

Helsingin rakentajien muistomerkin takana kohoaa Kellomäki, jonka korkeimmalta kohdalta löytyy vielä yksi hauska muistomerkki. Kyseessä on Kustaa II Adolfin maapäivien kunniaksi pystytetty hökötys, joka kertoo siitä, kun Kustaa II Adolf ja Suomen säädyt kokoontuivat ensimmäisen kerran vuonna 1616 sopimaan tärkeistä asioista. Itse muistomerkki ei ole niin vanha, vaan se on pystytetty paikalle tasan 300 vuotta Kuningas Kustaa II Adolfin kuoleman jälkeen, eli 6.11.1932.

Arabianrannassa on valtava määrä julkista modernia taidetta ja mekin kävimme kurkistamassa niistä muutamaa. Taideteosten suuri määrä johtuu siitä, että Helsingin kaupunki määräsi 1-2 prosenttia rakennuskustannuksista käytettäväksi julkiseen taiteeseen silloin, kun Arabianrannan rakentamista suunniteltiin. Taideteoksia valmistuu alueelle koko ajan lisää, joten seudulla täytynee käydä seikkailemassa jossain vaiheessa vielä uudelleenkin.

Kaksi Arabianrannan taideteoksista sijaitsee Toini Muonan pihalla. Toinen niistä on japanilaisen Kobinatan tekemä nimetön musta graniittiveistos, jonka taiteilija toivoi herättävän uteliaisuutta ja hän halusi ihmisten koskettavan veistosta. Ja joo, tuollainen musta möhkäle se tosiaan oli. Pinta oli sileä (tokihan sitä piti koskea taiteilijan mieliksi) ja muotokieli toi mieleen Japanin, vaikken taiteesta tai Japanista juuri mitään tiedäkään.

Toinen saman kadun päässä sijaitseva taideteos on Tiina Veräjänkorvan tekemä Siniset hetket, joka koostuu sinisistä kehyksistä, joiden läpi voi ihailla Vanhankaupunginlahden maisemaa ja voipa teoksen läpi myös kävellä takana olevaan puistoon, niin kuin me teimme. Tämä oli kiva taideteos, vaikken olisikaan tajunnut sen olevan taidetta, mikäli en olisi sitä tiennyt. Olisin varmaan luullut sen olevan vain todella sininen aita puiston ja asuinalueen välillä.

Arabianmäen puistossa on ruma Nocturnal, joka on tuollainen iso rautahökötys. Emme pitäneet tästä lainkaan ainakaan päiväsaikaan, enkä jaksa uskoa että se on illalla valaistunakaan sen kauniimpi.

Jatketaan siis matkaa Syyriankadulle päiväkodin pihaan, jossa möllöttää abstrakti taideteos. Kiltit päiväkodin tädit päästivät meidät pihalleen katsomaan taideteosta lähempää ja kertoivat juuri edellisenä päivänä paikalla käyneen myös ihmisiä pällistelemässä pihan veistosta. Ehkä hekin olivat olleet Sunnuntaikävelyllä Helsingissä -kirjan innoittamalla turistikierroksella?

Sakari Vapaavuoren tekemästä veistoksesta jäi hyvä mielikuva, mutta veikkaan sen johtuvan enemmänkin mukavista päiväkodin työntekijöistä kuin itse veistoksesta, joka nyt oli vain tuollainen möhkäle. Vapaavuoren kerrotaan ärähtäneen uteliaille sivustaseuraajille teoksen esittävän hänen apulaistaan seisomassa käsillään, mutta yleisempi tulkinta on, että veistos esittää äitiä ja lasta. Ja kyllä vain, mekin näimme veistoksessa äidin ja lapsen, tosin hieman epämuodostuneet sellaiset..

Arabiankadulla sijaitsee yksi retken lemppareistamme eli Jukka Vikbergin pystysuoraan kallion seinään kiinnittämät 82 metallilintua. Ne muodostavat teoksen nimeltä Lintuparatiisi, joka kuvastaa vuosina 1994-1996 Vanhankaupunginlahdella pesineitä lintuja. Tämä oli kiva, vaikken tunnistanutkaan linnuista kuin kumiankkaa esittävän patsaan, vaikka niissä luki lintujen latinankieliset nimetkin. Mutta koska en ole käynyt Latinassa, en voi osata sen kieltäkään. Vai miten se nyt meni, maantieto hallussa ja silleen..


Maamme-laulun muistomerkki


Topelius


Cygnaeus

Kumtähden kenttä on saanut nimensä Kumpulan ruotsinkielisen nimen Gumtäkt mukaan, joka suomennettiin ensin Kumtähdeksi ja muutettiin myöhemmin Kumpulaksi. Puiston perukoilta löytyy Maamme-laulun muistomerkki, jonka komeimmaksi mieheksi valitsimme Topeliuksen. Pacius ja Runeberg tulivat jaetulle toiselle sijalle ja pullukka Cygnaeus hävisi Mister Maamme-laulun muistomerkki -kisat. Parempi onni ensi kerralla Cygnaeus! Muistomerkin paikalla vietettiin 1800-luvulla ylioppilaiden keväistä Flora-juhlaa ja vuonna 1848 juhlassa laulettiin ensimmäisen kerran Maamme-laulu.

Finlandssvenska bättre folkin koulujen pihalla on yksi monesta reitin lemppareistamme, nimittäin Keidas-niminen nukkuvia leijonia esittävä taideteos. Jotkut hölmöt ovat kritisoineet, etteivät leijonat muka sovellu suomalaiseen maisemaan, mutta minusta ne ovat todella suloisia siinä maatessaan. Oli pakko mennä silittelemään yhtä leijonista ja lauleskella samalla mielessä Ultra Brata. ”Savanni nukahtaa iltapäivän kuumuuteen, myös me nukahdamme väsyneet leijonat..”

Vanhan koulumatkani varrella Hämeentien ja Haukilahdenkadun risteyksessä on kaksi kivestä tehtyä portinpylvästä, joita en huomannut niinä satanamiljoonana kertana kun kävelin noin metrin päästä niiden ohi bussipysäkille ja kotiin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, sillä nyt kävimme katsomassa, miltä vanhat kaupunginportin pylväät näyttävät. Tässä sijaitsi vuoteen 1906 asti Helsingin ja Kumpulan säteritilan välinen portti, ja ken portista kävi, joutui maksamaan tullimaksuja.

Ja koska olimme Arabiassa, pitihän meidän mennä Arabian tehtaille verestämään eräitä pahoja viinintarjoilumuistoja, pitämään kahvitauko ja sen jälkeen katselemaan astiastoja, sillä minua on alettu vaivihkaa painostaa siihen, että alkaisimme kerätä jotakin kivaa astiasarjaa. Mitä vikaa on Ikean ja Tiimarin astioissa? Ei vaan, olisihan se kiva löytää joku kiva astiasto, jota alkaisimme sitten kerätä uuteen keittiöömme, mutta kun sellaisen löytäminen ei ole kovin helppoa. Mikään katsomistamme Iittalan ja Pentikin astiastoista ei säväyttänyt tarpeeksi, vaikka muutama jäikin mieleeni muhimaan potentiaalisena vaihtoehtona. Ehkä aika näyttää sitten joskus myöhemmin mille astiastolle sydämeni (anteeksi SYDÄMEMME, Henkkaakin pitää varmaan kuunnella näissä asioissa..) alkaa sykkiä eniten. Siihen asti jatkan Mariskoolien ja Kivi-tuikkujen keräämistä. Voihan niistäkin syödä ja juoda. Mariskooliin ruoka ja Kivi-tuikkuun juoma. Valmis.