Monthly Archives

elokuu 2012

English Breakfast

Lomapäivissä parasta on nukkuminen niin myöhään kuin huvittaa (aamuvirkulle Martinalle se on maksimissaan yhdeksään) ja sen jälkeinen kaikessa rauhassa valmisteltu ja kiireettömästi nautittu aamiainen. Me leikimme eräänä lomaviikkomme aamuna brittiläisiä ja valmistimme kunnon tuhdin englantilaisen aamiaisen. English Breakfast on rasvaisine pekoneineen, kananmunineen ja makkaroineen todella tuhti ja sen nauttimiseen tarvitaankin oikein kunnon nälkä. Mutta koska aamiainen on niin täyttävä, jaksaa sen voimalla paahtaa pitkälle päivään ennen kuin vatsa alkaa kurnia.

Me teimme ihan sen kaikista perinteisimmän English Breakfastin kaikkine herkkuineen, vaikkemme olekaan papujen suurimpia ystäviä ja marmeladilla päällystetty paahtoleipäkin tuntuu melko makealta heti aamutuimaan. Ennakkoluuloista huolimatta paahtoleipä oli kuitenkin yksi annoksen lemppareistani ja pavutkin maistuivat oikein hyviltä kun ne paistoi pekonin rasvassa. Henkkakin päätti maistaa pannulla houkuttelevasti tiriseviä papuja, vaikkei se kuulunutkaan alunperin hänen aamiaissuunnitelmiinsa.

English Breakfastiin kuuluu:

– paistettua pekonia (minä maustoin omani Five Peppersillä)
– paistettua kananmunaa (tähän laitoin valkopippuria suoraan myllystä kun taas Henkka käytti tuttua ja herkullisen turvallista Chili Explosionia)
– paistettua nakkia tai makkaraa (meillä oli lemppariamme chorizoa)
– papuja (vaaleat pavut tomaattiliemessä ja pekonirasvassa paistettuina maistuivat yllättävän hyvälle. Kokeile ihmeessä!)
– paahtoleipää ja marmeladia (mulla oli appelsiinin makuista Kämpin huoneaamiaiselta laukkuun ihan itsessään vahingossa hypännyttä marmeladia sekä siemenillä päällystettyä moniviljapaahtista)
– ja juomana on tottakai iso mukillinen teetä kun kerran Briteissä ollaan

English Breakfast maistuu silloin tällöin nautittuna todella hyvältä, mutta näin täyttävällä satsilla en jaksaisi aloittaa ihan jokaista aamuani. Lomapäivän aamuun tämä kuitenkin sopi kuin Martina aurinkoiselle parvekkeelle, jossa muuten istun nytkin tätä kirjoittaessani bikineissäni hikoillen ja seurustellen uskollisen läppärini kanssa. Että muistapa se sitten Martina kun joskus myöhemmin julkaiset tämän arkistoon valmiiksi kirjoitetun postauksen. Se aurinkoinen lomapäivä oli ihana ja nyt istut varmaan jo työn touhussa toimistolla satulatuolillasi ja katselet haikeasti ikkunasta auringossa kylpevää maisemaa. Miksei aina voisi olla vapaapäivä?

Valkosipulifestivaalit 2012

Kahden väliin jääneen vuoden jälkeen se oli täällä taas! Tai siis onhan Valkosipulifestivaalit järjestetty joka vuosi, mutta minä vain en ole päässyt sinne kahtena viime vuonna, sillä ratsastustuntini on ollut hölmösti keskellä lauantaipäivää niin, etten ole ehtinyt sieltä festareille. Mutta nyt kun ratsastustuntini on aikaisemmin aamulla, ehdin hyvin vierailla Keravan valkosipulifestareilla, joita vietettiin tänäkin vuonna kauniissa elokuisessa kesäsäässä.

Odotin valkosipulilauantaita innolla, sillä koko päivälle oli tiedossa kivaa ohjelmaa. Ensin menimme tosiaan Maajussin morsiamen kanssa ratsastustunnille, joka oli tällä kertaa aivan kammottavan rankka esteistuntatunti. Viimeksi kun meillä oli samanlainen tunti, en kävellyt viikkoon normaalisti kipeillä reisilihaksillani, ja tälläkin kertaa rankkaakin rankemmat harjoitukset ottivat etureisiin niin pahasti, että pääsin parina seuraavana päivänä rappuset alas vain peruuttamalla, ja sekin oli tuskaa. Ne jotka väittävät, ettei ratsastus ole urheilua, niin tervetuloa vaan seuraavalle esteistuntatunnillemme!

Tunnin hikoilun, tuskasta irvistämisen ja jopa hiljaisen kirosanan jälkeen (minähän en kiroile juuri koskaan, mutta nyt suustani pääsi hengästynyt ”Helvetti” kun yritin sinnitellä ravaavan ponin selässä esteasennossa ilman jalustimia) pääsin vihdoin suihkuun, syömään ja Keravalle, jonne kanssamme iltaa viettämään tuli myös Maajussipariskunta. Kiertelimme ensin hetken aikaa festivaalikojuilla, nautimme sitten valkosipulioluet ja istahdimme katsomaan Aurinkomäellä soittanutta cover-bändiä. Vaikka bändin solisti olikin aivan uskomaton energiapakkaus, oli yleisön seuraaminen melkeinpä vielä hauskempaa kuin lavalle tuijottelu. Eräskin täti innostui bändin esiintymisestä niin, että hän koki tarpeelliseksi mennä halaamaan bändin solistia ainakin kaksi kertaa kesken biisin. Voisin veikata, että kyseiselle tädillekin oli maistunut muutama valkosipuliolut..

Ennen kun lähdimme taapertamaan takaisin kohti tyhjillään ollutta Henkan vanhempien kotia ja siellä meitä jo kovasti odottavaa grilliä, kävimme tekemässä vielä muutaman valkosipuliostoksen. Vaikka valkosipulimansikkaviineri houkuttelikin omituisuudellaan, jätimme sen muille kynsilaukkaajille ja nappasimme sen sijaan hieman perinteisempiä valkosipuliherkkuja. Ostospussiin pääsi chili-valkosipulimurskaa, aivan törkeän hyvää chiliaiolia Välimeren Herkut Oy:ltä ja kolme purkkia valkosipulin kynsiä. Oli tervalla maustettua, yrttimarinoituja kynsiä sekä tomaatti-basilikan makuisia valkosipuleita. Maajussi valitsi myös neljä fudgepalaa, jotka jaoimme myöhään yöllä neljään osaan, jotta jokainen sai maistaa kaikkia makuja. Musta lammas oli parasta.


Fudget


Jälkkäri näytti tältä. Palaamme häneen vielä myöhemmin omassa postauksessaan.

Henkan vanhempien kotona ohjelmassa oli grillausta ja tällä kertaa menussa oli grillihampurilaisia. Niistä tuli aivan törrrkeän hyviä, parhaita ikinä maistamiani, joten ne todellakin ansaitsevat oman postauksensa. Odottakaa siis vielä hetki, jaan kyllä maailman parhaiden grillihamppareiden salaisuuden teillekin ihan lähiaikoina. Ennen hampurilaisillallista herkuttelimme terassilla mansikoilla ja kuohuviinillä. Jälkkäriksi oli kahvia sekä Baileys-juustokakkua, joista jälkimmäinen syötiin vasta aika myöhään, sillä hampurilaisten jälkeen olo oli niin täysi, ettei kakku olisi millään mahtunut edes siihen kuuluisaan toiseen mahaan, johon jälkiruoat yleensä sujahtavat aivan tuosta vain.

Pelasimme yömyöhään erilaisia lautapelejä, ja suostuimme Maajussin morsiamen kanssa jopa Party Aliakseen, vaikka tiesimme siinä olevan myös tehtävän, jossa sanoja selittäessä täytyy mennä kyykkyyn-ylös-kyykkyyn-ylös.. Se ei olisi mahdollista meidän rääkätyillä reisillämme, joten toivoimme hartaasti ettei kyseinen tehtäväkortti osuisi kummallekaan meistä.

Hah, kuka arvasi jo miten siinä lopulta kävi? Kyllä, minä sain kyykkytehtävän, ja vaikka tein parhaani, eivät kyykkyni olleet kovin syviä ja sanojen selittäminenkin meni tosi huonosti siinä voimattomien reisilihasten kanssa äheltäessä. Huh, vastajoukkue hyväksyi kuitenkin hapuilevan suoritukseni ja saimme kierroksesta muutaman pisteen. Taisimme lopulta jopa voittaa Maajussin kanssa, vaikka normaalisti olenkin ihan surkea Alias-peluri.

Siinähän se ilta sitten menikin rattoisasti pelien ääressä, niin että yhtäkkiä kello oli jo yö ja haukotus tuli. Ei muuta kuin puhtaisiin lakanoihin nukkumaan ja aamulla odottaisi grillihampurilaisten jämät sekä muita herkullisia aamiaistarpeita, joista loihdimme maukkaan aamupalan. Henkan velikin sai osansa paistetuista aamiaispekoneista, sillä hänellä tuntui olleen astetta rankempi yö.

Valkosipuliteema muuten jatkuu meidän osaltamme syyskuussa Tallinnassa, sillä olemme varanneet kaupungin valkosipuliravintolaan pöydän eräälle syyskuiselle illalle. Päräytämme Henkan kanssa yhden yön visiitille etelänaapurimme pääkaupunkiin juhlimaan vuosipäiväämme ja tutkimaan hieman Tallinnan nähtävyyksiä. Matka lahden yli taittuu Copterlinen helikopterilla, mistä saamme kiittää Rantapalloa, joka sponssasi meille lentoliput.

Helikopterimatka on jo elämys sinänsä ja kirjoitankin reissun jälkeen myös siitä, miten se homma toimii käytännössä. Täytyykö helikopterin aiheuttamia ilmavirtoja vastaan taistella päästäkseen kopterin sisään (voin kertoa jo nyt: ei tarvitse), miltä itse lento nousuineen ja laskuineen tuntuu (tähänkin osaan jo vastata: kivalta) ja miten koko lentoprosessi etenee. Syksyn pimeneviin iltoihin on siis tiedossa Tallinna-aiheisia postauksia, mutta ennen sitä herkutellaan vielä valkosipulifestareiden tuliaisilla ja grillataan kesän viimeiset grilliherkut.

Rakkaudesta Helsinkiin : Kruununhaka

Niin keskeisellä paikalla kun Kruununhaka onkin, täytyy minun jälleen myöntää nolona, etten ole juuri kierrellyt tässäkään kaupunginosassa aiemmin. Kruununhaka on saanut nimensä siellä 1700-luvulla laiduntaneista kruunun tykistön hevosista. Kaupunginosassa sijaitsee muun muassa kantakaupungin lyhin katu sekä vanhin talo, ja siellä on niin paljon upeita rakennuksia, kauniita kortteleita sekä vanhaa tunnelmaa, että alueella haahuilee mielellään.

Jos näitä tekemiämme kävelyretkiä voi mitenkään laittaa järjestykseen, niin Kruununhaka on ollut tähän astisista kierroksista yksi lemppareistani. Ei retkiä tosin voi laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä jokainen on ollut erilainen ja omalla tavallaan upea kokemus. Kaikista paikoista on löytynyt omanlaisensa tunnelma sekä jotakin yllättävää ja mieleenpainuvaa nähtävää tai koettavaa.


Brummerin talo

Tutustumisretkemme Kruununhakaan alkoi Senaatintorin läheisyydestä Aleksanterinkatu 18:sta ja Aleksanterinkatu 14:sta. Ensimmäiseksi mainitussa osoitteessa sijaitsee kantakaupungin vanhin rakennus, sinisävytteinen Sederholmin talo, joka toimii nykyään Helsingin kaupunginmuseon näyttelytilana. Sinne saa mennä sisään jos haluaa. Aleksanterinkatu 14:ssa on suloinen Brummerin talo, jossa on asunut aikoinaan myös marsalkka Mannerheim. Mannerheimilla taisi olla hyvä maku asuntojen suhteen, sillä meistäkin se oli kyseisen kadunpätkän söpöin talo.

Ritarihuoneella kokoontuivat aikoinaan ritari- ja aatelissääty, kun taas alemmat säädyt kokoontuivat Säätytalolla. Ritaritalo on rumempi (vaikka hienohan sekin on) kuin alempien kastien Säätytalo, kuten tulette kohta huomaamaan. Hahaa, siitäs saitte arvon korkeat herrat, onko kivaa kokoontua rumemmassa talossa kuin alhaiset maan matoset? Ritarihuoneella järjestetään nykyään näyttelyitä, kokouksia sekä konsertteja, ja sen kanslian yhteydessä on sukututkimuskirjasto. Georg Theodor Chiewitzin suunnittelemaa Ritarihuonetta pidetään Suomen tärkeimpänä uusgotiikkaa edustavana rakennuksena.

Säätytalo on äidin lempparitalo kaikista tähän asti Helsingissä nähdyistä ja kyllä vaan se upea onkin. Tutkailimme pitkän tovin sen upeaa päätykolmiota, joka on Suomen suurin yhtenäinen veistos. Emme ihan ymmärtäneet veistoksen sanomaa, vaikka opaskirjamme kertoikin sen kuvastavan Suomen kansan historiaa ja Porvoon valtiopäiviä. Meidän mielestämme siinä ennemminkin mainostettiin legginsejä, puhuttiin äidin suvusta ja sen reunoilla oli liiskaantuneita vähäosaisia, jotka roikkuivat hädissään teoksen ulkopuolella.

Päätykolmion alapuolella olevia vaakunoita ihmettelimme niin ikään tovin, kunnes äiti tunnisti sieltä Savon vaakunan, vaikka epäilikin hieman onko sellaista olemassa. Minäkin tunnistin vaakunoista vasemman puoleisen ja kajautin hoksaukseni ylpeänä ilmaan: Se on Karjala! Olutpullossa on tuo sama merkki! Meitsi on niiiin sivistynyt!

Snelmanninaukiolta löytyi Suomen Pankki, jota lähestyimme ensin takaviistosta niin, että pääsimme kauhistelemaan rakennuksen rumuutta oikein kunnolla. Ei se edestäpäin sitten ollutkaan niin ruma, mutta hävisi kuitenkin sata-nolla vastapäiselle Säätytalolle rakennusten kauneuskilpailuissa.

Säätytalon ja Suomen Pankin välittömästä läheisyydestä löytyi myös Kansallisarkisto, joka on niin ikään komea rakennus, mutta joka jäi kieltämättä hieman upean Säätytalon varjoon. Ja siitähän minulla ei näköjään olekaan kuvaa.

Säätytalon takapihalta löysimme vielä koristeellisen suihkukaivon, joka kuvasti ilmeisesti oksennustautia, sillä noiden otusten suusta tuli koko ajan nestettä. Ai että meillä on taas hyvä huumori ja valitettavasti se pahenee vielä tämän postauksen edetessä.. Teitä on nyt varoitettu.


Vai niin!!

En tiedä mitä kaupunginosaa Uspenskin katedraalin ja Presidentinlinnan välissä oleva alue virallisesti on, mutta laitetaan nämä Rakkauden sillan lukot nyt tähän juttuun, sillä ei Kruununhaka ainakaan kovin kaukana ole sillasta, johon on kiinnitetty tuhoton määrä ikuista rakkautta symboloivia lukkoja. Löysin sieltä myös tuttuja nimiä, ja luulenpa, että Annalla ja Henkalla on hieman selitettävää.. Muita samannimisiähän kun ei voi olla olemassa.

Pohjoisrannasta löytyi taas yksi äidin lemppareista, nimittäin komea ja koristeellinen Standertskjöldin talo. Siis mikä? Standertskjsrtj…talo. No lue tosta. Talon on suunnitellut sama jantteri, joka suunnitteli myös Ateneumin. Theodor Höijer on hänen nimensä.

Posjoisrannassa on myös kaupungin halutuimmaksi asuintaloksi äänestetty vaaleanvihreä linnamainen rakennus. En tiedä onko sillä jotakin erityistä nimeä, mutta sen osoite on Pohjoisranta 10. Upea talo se onkin, varsinkin kauempaa Tervasaaresta katsottuna, mutta kyllä minusta tuo viereinen vaaleanpunainen talokin on vähintään yhtä hieno.

Liisankadun ja Maurinkadun kulmassa on Vanhat Miehistökasarmit, joiden tiloissa toimii nykyään Sotamuseo. Ei paljon kiinnosta.

Meinasin mennä Kreikan suurlähetystöön ehdottamaan hyvää diiliä, kun näin Kreikalla olevan näin hulppean suurlähetystön. Jos antaisitte tän meille ja muuttaisitte Jakomäkeen yksiöön, niin pääsisitte alkuun velkojen maksussa. Eivät ne kuunnelleet minua, eivätkä päästäneet edes sisään, vaikka huutelin kadulla että Kalispera!

Missään ei kerrottu tämän Liisanpuistikossa sijaitsevan patsaan tarinaa, joten päättelimme ihan itse näppärillä pikku aivoillamme, että sen täytyy olla munasillaan kosineiden muistomerkki. Aivan selvästi! Meistä tulisi loistavia taidekriitikoita tai jotain sellaisia vastaavia tärkeilijöitä. Äiti, vaihdetaanko alaa?

Munasillaan kosineiden muistomerkin takana on Elisabethin talo, joka edustaa upeine torneineen jugend-tyyliä. Aika kaunis.

Maneesikadulta löytyi heppatytön lemppari, nimittäin vanha 1830-luvulla ratsutallina toiminut rakennus. Siellä ne venäläissotilaiden hevoset majailivat joskus muinoin.. Nykyään Vanhassa ratsutallissa järjestetään maanpuolustuskursseja.

Snellmanninkadun päässä Siltavuorenpenkereellä sijaitsee upeat Fysiologian ja Anatomian laitokset, jotka näyttävät hienolta hieman kauempaa Snellmanninkadulta tarkasteltuina. Rakennuksen seinällä majailee viisauden symboli Minervan pöllö. Ihan yhtä hyvin siinä voisi olla myös minun kuvani, olenhan aivan älyttömän viisas kaveri, kuten olette varmasti huomanneet..

Äiti kielsi minua kirjoittamasta tätä blogiin, mutta koska olen kapinallinen lapsi ja varoitin teitä jo aiemmin yhä huononevasta huumorista, kerron teille kielloista huolimatta mitä meninkään tokaisemaan huomattuani Siltavuorenpenger-kyltin sekä Tiikeri-kyltin allekkain. Suustani pääsi nimittäin: ”Joo-o, olihan se Jammu aikamoinen tiikeri”. Hyi minua. Vakavilla asioilla ei saisi vitsailla. Mennään eteenpäin, unohtakaa mitä sanoin.

Kristianinkadulla sijaitsee kantakaupungin vanhin puutalo. Ruiskumestarin taloksi kutsuttu rakennus on entisöity museoksi ja se on todella söpö nököttäessään kaikessa vanhuuden arvokkuudessaan siinä muiden isojen talojen juuressa.

Läheltä Ruiskumestarin taloa löytyy kantakaupungin lyhin katu. Välikatu on vain 25 metriä lyhyt ja siitä on rumat maisemat Merihakaan.

Äidin reissun kohokohta oli tämän jossain todella omituisessa biisissä mainitun hautaustoimiston löytyminen. Tästäkin saimme muutamia huonoja vitsejä aikaiseksi, joille rätkätimme tietenkin kuin mitkäkin ääliöt. Äiti kielsi minua kertomasta niitäkin, ja tällä kertaa olenkin sitten kuuliainen lapsi ja tottelen äitiä. Muuten hän ei ehkä enää lähde kanssani kävelylle..

Minä taasen innostuin niin ikään Liisankadulla sijaitsevasta suklaapuodista, mutta koska minulla oli ketoosikokeilu meneillään, jouduin kävelemään puodin ohi tyhjin käsin. No chocolate today, mutta minähän palaan ihan varmasti paikalle kunhan dieetti on ohi, ja ostan koko puodin tyhjäksi!

Siltavuorenrannassa sijaitsee Provianttimakasiini, joka toimi venäläisten sotilaiden ruokavarastona. Nykyään se on Kansallisarkiston käytössä.

Samalla kadulla sijaitsee myös vanhassa pommisuojassa oleva Väestönsuojelumuseo, joka on hyvin huomaamaton ja mekin kuljimme sen ohi huomaamatta lainkaan museosta kertovia kylttejä. Jouduimme kävelemään takaisin päin kunnes huomasimme pienen oven kadun laidalla. Vanhan pommisuojan katolle on jätetty vanha sodanaikainen ilmahälytyssireeni. Tuonne ne ihmiset juoksivat turvaan sireenin pärähtäessä soimaan. Aika hurjaa ajatella minkälaista elämä on ollut silloin. Ei käy kateeksi.

Kruununhaan kierroksemme päättyi Kaisaniemen puolella olevaan Kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa kiertelimme hetken katselemassa puutarhan vehreyttä. Menimme puu- ja pensasmajoihin lymyilemään, kiipesimme puun oksalle ja leikimme tarzania, kuten kunnon normaalisti käyttäytyvien aikuisten kuuluukin tehdä hienossa puutarhassa.

Tämä puu on kuulemma kauniista ulkomuodostaan huolimatta myrkyllinen. Noita siitä roikkuvia papanoita ei siis pidä syödä, varoitteli tietäväinen äiti.

Tätä penkillä liikkumattomana makaavaa jannua sen sijaan ei ilmeisesti oltu varoitettu myrkkypuusta, sillä löysimme hänet pian ohitettuamme puun. Pitikö syödä myrkkypapanoita, noin siinä sitten käy.

Tahmea grillijälkkäri

Taannoin kirjoittamani grillijälkkäripostauksen kommentteihin tuli monta kokeilemisen arvoista jälkiruokaa. Tässä niistä yksi:

– mansikoita
– leipäjuustoa
– vaahtokarkkeja

Ota mansikoista kannat pois ja pilko leipäjuusto pienemmiksi paloiksi. Laita mansikat ja vaahtokarkit vartaisiin ja grillaa. Leipäjuusto grillautuu nätisti ilman varrastakin. Helppoa.

Paitsi että edessä on vielä yksi vaikeampi osuus, nimittäin tahmeiden vaahtokarkkien irrottaminen vartaista. Se ei onnistunut ihan yhtä hyvin kuin mansikoiden irrottaminen vartaan otteesta, mutta kyllä karkitkin irti lähtivät ja maistuivat ihanan makeilta grillattujen mansikoiden ja leipäjuuston kanssa. Kannattaa kokeilla!


Lautasella hengailee myös pala piirakkaa. Sitä ei grillattu.

New York, osa 1

Muistellaanpa lisää menneitä matkoja. Ruokajutut näistä samoista reissuista löytyvät blogista ajalta, kun Keltainen keittiö oli pelkästään ruokablogi, joten en kerro ruokakokemuksistamme nyt näissä uusissa matkapostauksissa sen enempää. Kuten olen tainnut jo aiemminkin neuvoa, löytyvät vanhat ruokapainotteiset matkakertomukset hakemalla niitä vaikkapa eri maiden tunnisteiden alta, ja tunnisteethan löytyvät sivupalkista.

Kun varailimme itsellemme Karibian risteilyä, päätimme käydä samalla reissulla myös Nykissä kun kerran sinne päin maailmaa mennään. Vielä kun löysimme halvat lentoliput Isoon Omenaan, oli Martinan ensimmäinen matka New Yorkiin tosiasia. En oikein tiennyt mitä odottaa kaupungilta, sillä en ollut kokenut mitään kovin palavia haluja matkustaa juuri Nykiin, vaikka tottakai paikka kiinnosti legendaarisuudellaan kovasti. Koska osa siellä vierailleista tutuistani on rakastunut kaupunkiin syvästi ja osa taas pettynyt siihen pahasti, olin kovin hämmentynyt siitä, mikä New York oikein on miehiään tai naisiaan. Siitä pitäisi ottaa selvää ja muodostaa oma mielipide tutustumalla kaupunkiin ihan itse. Lentokone alle ja menoksi!

Kovin syvää tutustumista ei kolme yötä kestäneellä vierailulla voinut Nykiin tehdä, mutta kyllä siinä ajassa ehti nähdä hyvin ne tunnetuimmat nähtävyydet, ja mikä parasta, aistia kaupungin tunnelmaa. New York onnistui hämmentämään minut jo ennen kuin pääsin Manhattanille. Tuijotin ihmeissäni taksin ikkunasta maisemia matkatessamme JFK:n lentokentältä kohti Manhattanilla sijaitsevaa hotelliamme. Viimeistään siinä vaiheessa henkeni salpaantui, kun horisontissa alkoi kohota valtavien pilvenpiirtäjien siluetteja. Vau. Päästyämme jättiläistalojen luokse kurkin niska vinossa miten korkealle talot oikein jatkuvat. Tosi korkealle, alkoi ihan huimata. Fiilis taksissa oli jotenkin ihan mieletön ja sitä on vaikea kuvailla sanoin. Olin samaan aikaan ihmeissäni, innoissani ja pää aivan pyörällä. En voinut uskoa että olen oikeasti täällä!

Heitettyämme kamat tupakanhajuiseen hotellihuoneeseemme ja jätettyämme sen tuuletusikkunan auki, nappasimme Starbucksista kahvit ja hyppäsimme metroon. Sillä mitä muutakaan ihminen tekee päästyään Manhattanille, kuin lähtee sieltä heti pois! Hah, ei kuulosta kovin järkevältä, mutta tarkoituksenamme olikin muodostaa jonkinlainen kokonaiskuva Manhattanista katselemalla sitä joen toiselta puolelta Brooklynista. Syy miksi ryntäsimme sinne juuri nyt heti ensimmäisenä maahan saavuttuamme oli se, että aurinko laskisi pian ja halusimme nähdä maailman kuuluisimman skylinen sekä päivänvalossa että pimeän jo tultua, kun tuhannet valot valaisevat pilvenpiirtäjien muodostaman siluetin tummaan maisemaan.

Metrossa minua jännitti hieman, sillä samaan vaunuun kanssamme osui muutama huumehörhö ja tunnelma metrotunnelin syövereissä oli muutenkin hieman spooky ennen kuin siihen tottui. Odotin tietenkin koko ajan myös terrori-iskua, sillä olen tyhmä median pelottelema turisti. Nämä fiilikset pätivät siis vain ensimmäisenä iltana, loppureissusta pidin kaupunkia jo lähes tulkoon kotinani enkä osannut enää pelätä mitään, vaikka niitä huumehörhöjä näkyi metrossa useampikin. Mutta koska paikallisetkaan eivät näyttäneet lotkauttavan korvaansakaan heille, ajattelin ettei minunkaan tarvitse.


Brooklyn


Brooklyn


Ja vielä kerran Brooklyn

Tosiaan, metro vei meidät Brooklyniin, jossa teimme pienen turistikierroksen ennen kuin suuntasimme Brooklyn Bridgelle ja sitä pitkin takaisin Manhattanille. Oikeasti teimme ylimääräisen kävelylenkin hieman vahingossa, sillä emme löytäneet heti pääsyä sillalle, vaikka se olikin ihan siinä nenämme edessä. Syytän tapahtuneesta jetlagia.


Onhan se aika huomaamaton. Pitkä suora tie, joka lähtee suoraan isosta risteyksestä ja jonne suuntaa aika paljon muitakin jalankulkijoita.

Kävelimme siltaa pitkin kaikessa rauhassa maisemia ihaillen. Tuolla kaukana möllöttää Vapaudenpatsas ja tuo tuossa on Empire State Building. Ja maisema edessämme on yksi maailman vaikuttavimmista. En voi edelleenkään uskoa että olen täällä.


Grand Central


Grand Central

Käpöstelimme siltaa pitkin auringonlaskun ajan ja Manhattanille päästyämme oli jo pimeä ja nälkä kurni vatsassa. Päräytimmekin metrolla lähemmäs noin puolessa välissä Times Squarea ja Grand Centralia sijaitsevaa hotelliamme, bongasimme TGI Fridaysin ja lampsimme sinne hampurilaiselle. Kun ruoka oli mennyt mahaan alkoi väsy painaa niin mahdottomasti, että suuntasimme hotellille nukkumaan. Aikainen herätys lennolle, koko päivän kestänyt matkustaminen ja aikaero saivatkin meidät sulkemaan silmämme melko aikaisin, jotta voisimme avata ne aamuneljältä paikallista aikaa.

Vaikka kuinka yritin nukkua myöhempään, makasin sängyssä silmät apposen auki innoissani siitä missä olen, ja päätin lopulta nousta ylös. Kävin huonenaapureiden iloksi aamusuihkussa ja tiirailin ikkunasta aamiaispaikkoja. Niin aikaisin aamulla hereillä oleminen ei tuntunut ollenkaan hullulta kaupungissa, joka ei koskaan nuku. Koska olin noussut niin aikaisin, oli minulla aikaa laittautua kaikessa rauhassa valmiiksi ensimmäiseen päivään New Yorkissa. Henkallekaan ei maistunut uni sen pidempään, joten hyökkäsimme hotellin vieressä olevaan aamiaispaikkaan heti kun näimme sen avaavan ovensa.


Ensimmäinen aamiainen Nykissä. Vähänkö ruokabloggaajaa hymyilyttää.


Aamu Manhattanilla.


Meitin hotelli.

Aamiaisen jälkeen tapoimme aikaa hotellin lähikaduilla ja kävimme nostamassa hieman käteistä samalla kun odottelimme, että Empire State Building avaa ovensa. Suuntasimmekin rakennuksen luokse hyvissä ajoin päästäksemme jonon kärkeen ja pienen odottelun jälkeen kohti näköalatasannetta, josta avautuivat huikeat näkymät aamuauringossa kylpevään New Yorkiin. Vau!


Käsi ylös kaikki, joista on otettu samanlainen turistikuva.

Hengailtuamme sydämemme kyllyydestä Empire State Buildingin huipulla kävimme ihmettelemässä paikallista ruokakauppaa ja nappasimme sieltä hieman evästä mukaan Staten Island Ferrylle, jolle lähdimme seuraavaksi ihmettelemään Manhattania merellisestä vinkkelistä. Siitä ja muista seikkailuista kuitenkin lisää seuraavassa osassa. Pakko jakaa tämäkin aihe osiin niin pysyvät nämä postaukset edes jotenkin järkevissä mittasuhteissa..

Harald

Olemme puhuneet ties kuinka pitkään erään tuttavapariskunnan kanssa (itse asiassa heidän, jotka vihittiin kesäkuussa Haikossa) kanssa, että meidän pitäisi mennä yhdessä ulos syömään. Aikataulumme eivät vaan ole meinanneet millään mennä yksiin ja sovimmekin hyvissä ajoin erään viikonlopun heinäkuussa. Silloin menisimme syömään ja sillä selvä! Kun viikonloppu lähestyi, tutkimme ravintolavaihtoehtoja ja päädyimme varaamaan pöydän Viikinkiravintola Haraldista. Ennen illallista kokoontuisimme tuttavapariskunnan luokse tulevaan naapuriimme ottamaan muutaman aperitiivin ja siitä matka jatkuisi kohti Helsingin keskustassa sijaitsevaa ravintolaa.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Vielä päivällä kaikki näytti hyvältä ja suunnitelmat olivat voimassa, mutta sitten kaverille nousi hullun korkea kuume niin, että lopulta ravintolaan suuntasimme vain minä ja Henkka. Höh, ehkä me vielä joku päivä päästään syömään myös tulevien naapureidemme kanssa. Vaan nyt syömme kahdestaan, mikä on toki varsin mukavaa sekin.

Haraldin viikinkiteemaan on todella panostettu ja ravintolan sisustus, ruokalista ja kaikki opastekylteistä tarjoilijoiden asuihin on teeman mukaista. Olipa yhdellä turistipojalla jopa päässään sellainen viikinkien sarvikypärä. Hauskaa, minä pidän teemaravintoloista ja niitä saisi olla mielestäni enemmänkin. Suunnittelimmekin illallistamisen ohessa erilaisia teemoja ravintoloihin. Miltä kuulostaisi esimerkiksi Afrikka-teemainen ravintola, kunnon jenkkiläisten maalaistollojen ruokapaikka tai vaikkapa saamelaisravintola? Ja niin että teemaan on panostettu yhtä paljon kuin Haraldissa, eikä niin, että italialaiseen ravintolaan on laitettu yksi oliivipurkki seinälle kuvastamaan ravintolan teemaa. Ravintoloitsijat, tehkää mulle teemaravintoloita!

Tutkittuamme hetken ruokalistaa ja kuunneltuamme mahtavan tarjoilijamme suosituksia, päädyimme kolmen kilven retkeen, jonka aikana saisimme maistella vähän kaikkea niin ravintolan alku-, pää- kuin jälkiruoistakin. Juomaksi otimme alkuun vehnäoluet, sitten pullon punaviiniä ja sen kaveriksi vettä, joista jälkimmäistä kutsuttiin viikinkiravintolassa muistaakseni Taivaan lahjaksi. Ennen ensimmäistä alkuruokia sisältävää kilpeä pöytäämme kannettiin hapankorppua sekä sulaa voita ja tottahan toki yhdistelmää piti heti kokeilla, vaikka tiedossa olikin armottomat määrät muutakin ruokaa.

Alkuruoista odotin eniten karhunmakkaraa ja se maistui mainiolta. Pidin kaikesta muustakin alkupalakilvellä, mutta erityismaininnan haluan antaa tervasilakalle, joka saattaa kuulostaa oudolta, mutta on todella maistamisen arvoinen. Se kannattaa kuitenkin jättää mahdollisimman viimeiseksi, sillä vahva tervan maku jää suuhun vaeltamaan niin, ettei sen jälkeen ole helppo maistaa herkempiä makuja.

Jossain vaiheessa ruokailun alkupuolella vessafriikki bloggaajanne kävi tutustumassa Haraldin helpotukseen, joka oli ihana tervan tuoksuinen paikka. Tuli ihan viime kevään ratsastusleiri mieleen, sillä sielläkin vanhan tuvan vessassa oli ihana tervan tuoksu. Samainen tuoksu oli muuten myös Tervasaaren Savu-ravintolan pikkulassa, ja taidan kohta haluta tervatun seinän myös meidän tulevan kodin vessaan. Vessafriikki on puhunut, jatketaan ruoasta.

Pääruokakilpi näytti ja tuoksui mielettömän herkulliselta ja sitä se olikin. Perunoita ja kastikkeita sai pyydettäessä lisää, mutta luojan kiitos me tyydyimme vain siihen mitä kilvellä alunperin oli. Loppuähky olisi ollut vielä kamalampi jos olisimme tilanneet niitä lisää, mikä kyllä kieltämättä hieman houkutti, niin herkullisia perunat ja kastikkeet olivat. Minun lempparini annoksesta oli sormisuolalla maustettu ja savustettu naudan sisäfilee, mikä ei sinänsä ole kovin yllättävä valinta. Vaan oli pääruoissakin eräs yllättäjä! Jos alkuruoissa yllätti tervasilakan maukkaus, oli pääruokien ehdoton ylläri se, miten upea yhdistelmä oli yön yli haudutettu karitsanliha ja raparperihilloke. Nam. Yhdistelmä oli Henkan lemppari koko pääruokakilveltä peitoten jopa sen naudan sisäfileen. Se jos mikä on yllättävää.

Ja sitten olikin jälkiruokakilven aika. Myös niistä löytyi yllättäjä, nimittäin tervajäätelö, joka oli aivan mieletöntä herkkua. Koko jälkkärikilpi oikeastaan yllätti, sillä pidin eniten juuri niistä jälkkäreistä, joista ajattelin pitäväni vähiten, ja toisinpäin. Suklainen kakku oli kenties heikoin lenkki, vaikka pidän yleensä eniten suklaisista jälkkäreistä. Toki sekin oli hyvää, mutta alunperin vähemmän houkuttaneet letut ja kanelirieska olivat vielä parempia.

Jotta ruokailun jälkeinen ähky olisi varmasti kammottava, tilasimme loppuun vielä makeat Iirin kahvit eli irish coffeet. Tässä vaiheessahan emme vielä tajunneet vatsassamme muhivaa pommia, josta muodostui niin kammottava ähky ettei tosikaan. Se iski salakavalasti vasta kun nousimme pöydästä, vaikka tarjoilijoista olisi voinut lukea vinkkejä siitä mitä on edessä.. Toinen tarjoilija nimittäin naurahti spontaanisti kuullessaan, että me tässä syödään sitä Kolmen kilven retkeä. Oma tarjoilijamme ehdotti kilpien välissä välirauhaa, mutta me hölmöt sanoimme, että tuokaa vaan seuraava, kyllä meihin mahtuu! Lähtiessämme tarjoilija vielä kertoi, että siinä portaiden vieressä on myös hissi, mikäli askeleiden ottaminen tuntuu pahalta. Tässä vaiheessa me vielä nauroimme että joopajoo, ei tässä mitään, ja sitten kuin salama viikinkien taivaalta se iski: ÄHKY.

Ja minkälainen ähky! Oksennus ei oikeasti ollut kaukana kun vyöryimme ravintolasta kohti junaa, jossa istahdimme vessan viereen, ihan vain varmuuden vuoksi. Olo oli paha eikä junasta olisi tehnyt mieli nousta pois kun kotipysäkki oli kohdalla. Loppuilta meni sohvalla puoli-istuvassa asennossa röhnöttäessä, sillä vaikka meitä väsytti, emme voineet kuvitellakaan menevämme nukkumaan niin täyden vatsan kanssa. Niinpä möllötimme ähkyisinä sohvalla ja katsoimme Jersey Shorea, mikä oli juuri sopivan aivotonta katseltavaa siinä olotilassa. Että sellainen ähky, en ole kokenut ikinä mitään vastaavaa, enkä halua kokea sitä enää koskaan uudelleen. Sen sijaan Viikinkiravintola Haraldin koen mielelläni uudelleenkin, mutta Kolmen kilven retken jätän jatkossa muille tai sitten syön siitä hieman vähemmän kuin tällä ensimmäisellä kerralla.


Ensimmäisen kerran ikinä laskun kanssa tuotu suklaayllätys ei mennyt heti suuhun, vaan odotti laukussani jopa kaksi päivää. Tämän on oltava jonkun sortin ennätys.

Rakkaudesta Helsinkiin: Pihlajasaari

Toisin kuin melkein kaikki aikaisemmat Rakkaudesta Helsinkiin -postaukset, tämä juttu ei perustu äidin kanssa tekemiini kävelyretkiin Sunnuntaikävelyllä Helsingissä -kirjan innoittamana. Kirjassa ei nimittäin mainita Pihlajasaarta lainkaan, joten minulla ei ole tarjota saaresta kovinkaan paljon faktatietoa tai yksityiskohtaista nähtävyyksien esittelyä. Jotain pientä voin kuitenkin kertoa samalla kun läväytän esille ison kasan kuvia saaren kauniista merimaisemista.

Vietin Pihlajasaaressa kesäisen piknik-päivän ystäväni Heikin kanssa, mistä mainitsinkin jo Kesäpäivä-postauksessa. Saareen on ehdottomasti päästävä vielä uudelleenkin jonakin ihanana aurinkoisena vapaapäivänä leikkimään rantalomaa, sillä siihen saaren hiekkarannat soveltuvat paremmin kuin hyvin. Tai entäs jos ensi juhannuksen viettäisikin Pihlajasaaressa? Siellä on kuulemma kokko ja kaikki.

Pihlajasaari koostuu oikeastaan kahdesta saaresta, itäisestä ja läntisestä, mutta vierekkäin nököttävät kävelysillan yhdistämät saaret tuntuvat yhdeltä isolta saarelta. Pihlajasaari on vanhaa huvila-aluetta, ja nyt se on suosittu ulkoilualue upeine kallioisine maisemineen, hiekkarantoineen ja sijaitseepa saarella myös ravintola, jonka kesäterassin sanotaan olevan yksi Helsingin parhaista.

Ravintolarakennus on valmistunut niinkin kauan aikaa sitten kuin vuonna 1883, jolloin sen rakennutti iso herra Sjöström itselleen asunnoksi. Villa Hällebo oli sen jälkeenkin monenkin eri ukkelin omistuksessa, kunnes vuonna 1929 se muutettiin uimarannan ravintolaksi.

Pihlajasaari sijaitsee Helsingin edustalla Lauttasaaren ja Suomenlinnan välissä. Sinne pääsee yhteysaluksella Ruoholahdesta sekä Merisatamasta ja matka kestää vain kymmenisen minuuttia. Saareen voi tulla myös omalla veneellä tai erikseen tilattavissa olevalla taksiveneellä.

Saaressa on myös pieni vuokrattavissa oleva sauna ja itäisellä Pihlajasaarella on oma ranta heille, jotka eivät halua pitää vaatteita päällään. Läntisellä puolella sijaitsevan hiekkarannan lisäksi uiminen onnistuu myös kallioisemmilta rannoilta, mutta minusta tyrskyävään mereen johtavat tikapuut olivat pelottavia, enkä olisi missään nimessä uskaltanut pulahtaa niiltä uimaan. Minua rohkeammat ja uimataitoisemmat yksilöt sen sijaan varmaan nauttivat näistä rauhallisemmista uimapaikoista, mutta kaltaiseni pelkurit sekä lapsiperheet voivat jäädä suosiolla pulikoimaan niihin hiekkarannan rauhallisiin vesiin.

Pihlajasaaressa saa helposti kulumaan koko päivän kesäisen. Sellainen on Pihlajasaari.

Grillatut valkosipulit

Jos jollekulle on jäänyt epäselväksi, niin kerrottakoon, että minä rakastan valkosipulia. Lisään sitä oikeastaan mihin tahansa ruokaan ja voisin herkutella sillä mielin määrin. Jos reseptissä lukee yksi valkosipulin kynsi, laitan minä yhden kokonaisen yksikyntisen valkosipulin. Vähintään. Meille valkosipulifaneille järjestetään loppukesästä ihan omat festarit Keravalla, ja ylihuomisen valkosipulitapahtumaa odotellessa voidaan grillata parit valkosipulit.

Halkaise kokonainen valkosipuli kuorineen päivineen ja tasoita tarvittaessa pohjaa niin, että puolikkaat pysyvät pystyssä leikkauspinta ylöspäin. Sivele valkosipulin pintaan hieman öljyä ja mausta se suolalla sekä pippurilla ennen grillausta. Kun sipulit ovat muhineet grillissä tarpeeksi kauan, kaivellaan sen kolosista kynnet suuhun ja nautiskellaan niiden pehmeästä mausta. Nam, sanon minä.

Öljyllä, pippurilla ja suolalla maustetut valkosipulit ovat perinteisin versio, mutta listasin vaihtelua kaipaaville muutaman muunkin vaihtoehdon:

– öljyä ja yrttejä
– hunajaa ja yrttejä
– öljyä ja chilijauhetta
– tabascoa
– sitruunan mehua ja raastettua sitruunan kuorta
– HP-kastiketta tai mitä tahansa grillikastiketta
– öljyä ja mitä tahansa maustetta
– keksi oma yhdistelmäsi ja jaa se meidän muidenkin kanssa kommenttiboksissa

Nähdään lauantaina valkosipulifestareilla!


Siinä etualalla he nököttävät.