Rakkaudesta Helsinkiin : Punavuori

Palataanpa hetkeksi juhannuspäivään ja minun ja äidin turistikierrokseen Helsingissä. Tämä on siis jo toinen retkemme maamme pääkaupungissa ja nyt vuorossa olisi Kamppi sekä Punavuori. Aloitetaan vaikka Punavuoresta, joka on ainakin minulle näistä kahdesta hieman tuntemattomampi.

Raken talo sijaitsee ilmeisesti jo Punavuoren alueella, joten läväytetäänpä se nyt tähän alkuun. Bulevardilla sijaitseva rakennus ei ollut mielestämme mitenkään erityisen upea verrattuna muihin lähistöllä sijaitseviin vanhoihin koristeellisiin rakennusten julkisivuihin. Raken talo on kuitenkin kiinnostava siinä mielessä, että siinä sijaitsee Hotelli Klaus K, jonka huoneessa numero 429 on majoittunut J.F.Kennedyn murhasta epäilty Lee Harvey Oswald.

Seuraavaksi suuntasimme aivan vanhan työpaikkani kulmille Dianapuistoon, jossa kävimme ihmettelemässä keihäsnaista esittävää patsasta, jonka nimi on opaskirjamme mukaan joko Diana tai Tellervo. Päätä itse kummalla nimellä haluat naista kutsua. Hauskan patsaasta tekee se, että sen asento on vähän hassu keihäänheittoa ajatellen. Koittakaapa vaikka itse viskata keihästä oikealla kädellä niin, että oikea jalka on tukijalkana. Ei kovin luontevaa.. Toisaalta Henkka oli sitä mieltä, että patsaaksi jähmettynyt Diana/Tellervo on vasta ottamassa vauhtia kiskaisuunsa. Voipi olla toki niinkin.

Iso-Roballa sijaitseva isohko taideteos on jäänyt minulta aivan huomiotta, vaikka olenkin kävellyt sen ohi monta kertaa. Suippo möhkäle on nimeltään Viheltävä Helsinkiläinen ja se on omistettu hyväntuulisille, auttavaisille ja suvaitsevaisille kaupunkilaisille. Eli minulle, höhöhö.

Uudenmaankadulla sijaitseva Otavan talo oli niin ikään tuttu, sillä muistan ihmetelleeni sen osittain tiileistä koottua julkisivua rakennuksen ohi kävellessäni. Miksei sitä ole voitu tehdä kokonaan tiilestä? Olisiko se hölmön näköistä? Tuo talon sisällä oleva parveke on aika söötti.

Merimiehenkadulla sijaitsevan vanhan vuonna 1888 rakennetun puutalon ohi marssimme katseet näyteikkunoissa, eli jossain ihan muualla kuin etsimässämme puutalossa, ja ihmettelimme miksi emme löydä taloa mistään. Vaikka siinähän se nökötti aivan reittimme varrella ja erottui aivan hyvin muiden talojen joukosta. Joskus sitä on vain ihan armottoman sokea. Onneksi kuitenkin löysimme talon lopulta, sillä se on tosi söpö. Taloa katsellessa ihmettelimme väkisinkin sen vanhuutta ja samalla oli hauska kuvitella miltä Punavuori on näyttänyt silloin joskus kun kaikki talot olivat samanlaisia puutaloja. Aika kivalta varmaan, ihanaa että tämä yksi rakennus on saanut jäädä muut puutalot jyränneiden kerrostalojen keskelle.

Puutalolta lähdimme etsimään Fazerin korttelia sekä Kaapelitehtaan korttelia, mutta sen sijaan että olisimme bonganneet kyseisiä rakennuksia mistään (vaikka todennäköisesti kuljimme niidenkin ohi sokeina kuin mursut) löysimme kolkon näköisen telakan, jonka ohitse kiersimme aivan järkyttävän ahdistavaa katua pitkin. Vastaamme pelottavalla kadulla hoiperteli yksi tummaihoinen mies sekä toinen todennäköisesti kadunkulmassa sijaitsevasta huumevieroituksesta tullut kaveri.


Ehkä ihan vähän ahdistava paikka.


Helsingin kammottavin katu.

Mietimmekin äidin kanssa, miten tietyistä paikoista voi tulla niin vahvoja tunteita. Osa retkillämme nähdyistä rakennuksista ja nähtävyyksistä ovat olleet niin kauniita ja ihania, että olemme tunteneet suoranaisia onnen läikähdyksiä rinnassamme. Joissain paikoissa taas on ollut niin ahdistava tunnelma, että olemme saaneet kylmiä väreitä ja lähteneet kipittämään kovempaa pois inhottavia tunteita herättävän paikan läheltä.

Yksi kammottava mesta oli Eirassa sijainnut sinänsä ihan kaunis Villa Johanna, joka aiheutti näteistä yksityiskohdistaan huolimatta meissä molemmissa tunteen, että talossa on varmasti tapahtunut joskus jotakin todella pahaa. Villa Johannaa hirvittävämpi mesta on kuitenkin ollut tämä Munkkisaarenkatu-Hylkeenpyytäjänkatu-Telakkakatu, johon en ikipäivänä menisi yksin illalla hortoilemaan. Tai oikeastaan en menisi sinne mielelläni edes päivällä. Huumevieroituspaikan lisäksi alue on niin karun ja kolkon näköistä teollisuusaluetta, että käy ihan sääliksi kaikkia ihmisiä, jotka asuvat samassa korttelissa vieroituspaikan kanssa. Yäks. Äkkiä seuraavaan paikkaan!

Pärähdimme lopulta kammottavalla alueella hortoiltuamme meren rantaan emmekä voineet enää sanoa olevamme eksyksissä, sillä nyt tiesimme mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Emme silti huomanneet sitä hemmetin Fazerin korttelia emmekä Kaapelitehtaan korttelia, vaikka kävelimme alueen läpi uudelleen aina Nosturille asti. Siellä päätimme luovuttaa mokomien kortteleiden etsimisen ja suuntasimme Sinebrychoffin puistoon.

Puiston kauneutta ihaillessamme pääsimme takaisin rauhalliseen tunnelmaan ja aloimme kuunnella mahastamme kuuluvaa murinaa. Kohta voisi pitää ruokatauon. Kurkistimme Koffin puiston laidalla sijaitsevaan Fannyyn sisään, mutta emme menneet sinne vaan koukkasimme Sinebrychoffin taidemuseon ohi Hietalahden rantaan, jossa bongailimme Olo22 -nimiseen taideteokseen kuuluvia teräspalloja, joita on ripoteltu alueelle kuulemma yhteensä 50 kappaletta.


Bongaa pallo!


Bongaa lisää palloja!


Bongaa ISO pallo!

Me näimme vain alle 10 palloa, sillä emme jaksaneet jäädä etsimään niitä enempää nähtyämme tien toisella puolella auki olevan ravintola Salven. Sinne siis juomaan lasilliset valkkaria ja syömään metsästäjän kanaleipää.

Salvessa on ihana merellinen tunnelma ja monta pientä yksityiskohtaa, joita katseli mielellään ruokaa odotellessa. Salven toiminta on alkanut jo vuonna 1897, jolloin paikalla oli pieni merimiesten ruokakioski. Paikka on siis yli sata vuotta vanha. Oho, aika kunnioitettavaa. Sapuska oli tällä kertaa ihan ok, sillä vaikka kanaleipä kanttarellikastikkeella oli muuten ihanaa, oli siihen meidän molempien mielestä lorahtanut hieman liikaa suolaa. En kuitenkaan lähde tuomitsemaan ravintolaa tämän yhden kerran ja yhden annoksen perusteella, vaan aion testata paikan joskus vielä uudestaankin. Salven tunnelmalliseen merimiesmiljööseen palaa nimittäin mielellään uudestaankin.


Metropolia.


Kaartin lasaretin kortteli.

Kun olimme saaneet kupumme täyteen astuimme ulos ravintolasta ja huomasimme, että taivaalta alkaa tippua sadepisaroita. Niinpä vilkaisimme nopeasti vielä Metropolian komean rakennuksen (entinen Teknillinen Korkeakoulu ja sitä ennen Helsingin Teknillinen reaalikoulu) sekä sen edustalla möllöttävän Pro Teekkari -nimisen rattaan. Kuvasimme myös keltavalkoisen Kaartin lasaretin korttelin rakennukset ja lähdimme etsimään äidin entistä kotia Lönnrotinkadulla.

Äipällä on asunnosta huonoja muistoja, eikä hän muistakaan enää sen tarkkaa sijaintia tai osoitetta. Häntä ei ole kuulemma kiinnostanut käydä koko kadulla tähän päivään asti, mutta nyt kävelimme katua pitkin niin kauan, kunnes se alkoi näyttää äidin mielestä tutulta. Jossain tässä hän on asunut silloin joskus aikoja sitten. Aistin äidistä siinä kävellessämme, ettei hän todellakaan laulanut mielessään ”Rööperiin mä kaipaan niin taas uudelleen..” vanhoilla kotikulmilla talsiessaan.

Niin, ei Punavuori kyllä minustakaan ole Helsingin parasta antia, vaikka ihan söpö onkin. Tuumimmekin yhdessä, että jotenkin juhannuspäivän harmaa sää sopi oikein hyvin juuri Punavuoren valloittamiseen. Harmaa hiljainen päivä oli tunnelmaltaan sopiva juuri siihen kaupunginosaan, vaikken osaakaan perustella sitä sen tarkemmin. Nämä ovat varmaan taas niitä tunnejuttuja, joita on vaikea selittää. Minusta Punavuori on harmaa. Piste.

Koska sade alkoi yltyä, jätimme muutaman nähtävyyden reitiltämme väliin ja suuntasimme kohti kävelyretken päättävää Hotelli Tornia ja sen näköalabaaria. Koska Torni ja loput reittimme nähtävyydet sijaitsevat Kampissa, saatte odottaa niiden tarkempaa esittelyä Kamppia koskevaan postaukseen asti, joka pärähtää ilmoille ihan tässä lähiaikoina.


Taas näitä ergonomiatyyppejä.

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Aili Inkeli sunnuntai, heinäkuu 15, 2012 at 00:56

    Melkosen tuttuja katuja, paitsi nuo Rööperin synkimmät kolkat. Asuin Fredan ja Bulevardin kulmassa eli sillä ”paremmalla” puolella Punavuorta 🙂
    Olen alle 12 tunnin kuluttua lompsimassa samoilla kaduilla katsomassa kuinka moni vanha kantakuppila on vielä pystyssä. Tämä tarinasi oli loistava lähtölaukaus Helsingin turneelleni 😀

    • Reply Martina maanantai, heinäkuu 16, 2012 at 17:43

      Mahtavaa, tervetuloa Helsinkiin! 🙂 Kannattaa vältellä noita paria synkempää katua tälläkin kertaa, siellä ei nimittäin todellakaan ole muuta kuin todella ahdistava tunnelma.

    Leave a Reply