Perinteet kunniaan!

Minä pidän perinteistä ja olenkin haalinut muutaman mukavan sellaisen elämääni ilahduttamaan. On ensilumiviini (josta olen kertonut ainakin täällä), kesäpäivän viettäminen ystävän kanssa ja Espan jätskit toisen ystävän viehättävässä seurassa. On myös lentokentällä nautitut lähtötuopit, jotka ovat yleensä olutta, vaikka normaalisti pidänkin enemmän siideristä ja lonkerosta. Ja tämähän toteutetaan riippumatta siitä, mihin aikaan lento lähtee. Eli vaikka aamuviideltä. On myös Lumiukon katsominen jouluaattona ja monta muuta pienempää perinnettä.

Tämän kesän The Kesäpäivä on jo suunnitteilla ja sen päivämääräkin on lyöty jo lukkoon. Kesäpäivän perinteisiin on yleensä kuulunut ainakin kuohuviiniaamiainen ja mansikat, hyvä ruoka sekä jonkin kivan kesäisen asian tekeminen. Viime kesänä pelasimme frisbeegolfia ja yhtenä kesänä kävimme Pikkukosken uimarannalla. Tänä kesänä olemme ajatelleet suunnata Pihlajasaareen mikäli säät sallivat. Kesäpäivässä on mukavan tekemisen lisäksi sekin hyvä puoli, että ainakin kerran kesässä tulee vietettyä aikaa ystävän kanssa, jota näen muuten ihan liian harvoin.

Mutta minun ei oikeastaan pitänyt puhua kesäpäivän perinteestä, vaan Espan jätskeistä. Espan jätskejä on nautittu jo monen vuoden ajan, ensimmäisen kerran joskus silloin kun olimme vielä koulussa. Jädet on nautittu aina samasta kojusta saman ystävän kanssa ja niinpä suuntasimme myös eilen töiden jälkeen Vilukissan kanssa Espan jätskikiskalle tilaamaan vanilja-suklaapehmikset. Ne oli valtavat!

Koska olemme jo niin konkareita Espalla jätskeilyssä, ymmärsimme jäädä kioskin välittömään läheisyyteen syömään tuuttimme, sillä muualla emme olisi olleet turvassa ärsyttäviltä läskilokeilta, jotka vaanivat viattomia ihmisiä jätskikiskan katolla. Eräänä vuonna yksi röyhkeä roskalintu nappasi osan pehmiksestä nokkaansa suoraan Vilukissan kädestä. Törkeää. Sitä olisi pitänyt ampua kostoksi ritsalla. Lokkia siis, ei Vilukissaa. Tai haulikolla! Perhanan lokit.

Onneksemme eiliselle iltapäivälle osui aurinkoinen sää ja jäätelö maistuikin erityisen hyvältä niin kesäisissä tunnelmissa. Yksi epäonni meitä, tai oikeastaan minua kuitenkin kohtasi. Esplanadilla pidetyn poniratsastuksen poni oli nimittäin niin pieni, että sen selkä olisi katkennut jos olisin mennyt sen selkään. Voi itku, minä olisin niin halunnut ponitalutukseen! Se olisi maksanut vain viisi euroa! Voihan itkupotkuraivarit. Paikalla ei ollut edes ratsupoliiseja joita olisin voinut tuurata hetken lohdutukseksi.

Nyt on siis kenties vanhin kesäperinne tältä vuodelta toteutettu ja kyllä oli taas niin mukava pieni piristys työviikon keskelle, että minähän pääsin jo ihan lomatunnelmaan, vaikka pieni kesälomani alkaakin vasta perjantaina. Silloin suuntaamme ainakin yksiin häihin, pääsemme toivottavasti grillaamaan ja ravintolailtakin olisi haaveissa. Kaikkea pientä kivaa siinä talon rakennuksen ohessa siis. Mutta perjantaita odotellessa hän muistelee vielä hetken unelmanpehmeää pehmistä…Nnnammm.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply