Vespa on pieni, vikkelä ja suriseva ampiainen

Vespa on myös pieni, vikkelä ja suriseva kaksipyöräinen ajoneuvo sekä ravintola Helsingin Esplanadilla. Me koimme tällä kertaa vain jälkimmäisen näistä vespoista. Skootteri voisi olla myös ihan jees, mutta niistä ampiaisista (vespa on siis italiaa ja tarkoittaa ampiaista) en niinkään välittäisi. Mitä ihmeen tappajaherhiläisiä muuten Suomeen on ajautunut? Olen nähnyt jo useamman kerran sellaisen kammottavan kovaa ääntä pitävän jättiampiaisen, joka on normimehiläistä varmaan ainakin kolme kertaa isompi ja pörrää pään ympärillä kuin paarma. Ikävä kyllä olen ollut jokaisella kerralla hevosen selässä, joten en ole voinut huutaa, huitoa ja juosta tappajaherhiläistä pakoon vaikka olisin halunnut. Vielä toistaiseksi ne eivät ole käyneet kimppuuni ja toivon todella, että ne ymmärtävät jättää minut rauhaan jatkossakin. Mokomatkin kammotukset.

Nojoo, ei mietitä enää tappajaherhiläisiä vaan mennään sinne Vespaan nauttimaan viiden ruokalajin yllätysmenu. En tiedä voiko vasta kahdesti toistunutta tapahtumaa kutsua perinteeksi, mutta veimme joka tapauksessa äitimme nyt jo toista kertaa yhteiselle synttäri-illalliselle. Viime vuonna olimme ihanassa Mange Sudissa ja nyt talsimme tosiaan portaat alas Vespan tunnelmalliseen Trattoriaan, jossa Henkka sai heti leikkimielistä satikutia tarjoilijamieheltä kurkittuaan tiskillä lojuvaa pöytävarauslistaa. Tarjoilija ohjasikin meidät nurkkaan häpeämään ja lupasi puhutella Henkkaa kahden kesken miestenhuoneessa. Miestarjoilija olikin koko illan ajan aivan loistava tapaus. Hän oli hauska, asiantunteva ja tuntui aidon kiinnostuneelta siitä, mitä mieltä olimme ruoasta. Naispuolinen tarjoilijamme taasen oli hyvin tavallinen, jopa huomaamaton, vaikka Henkan äiti pelästyikin häntä kerran. Tiedättekö, sellainen ihan perustarjoilija, joka on huomaamaton, hajuton ja mauton.

Mauttomia eivät kuitenkaan olleet alkuruoaksi tarjoillut kampasimpukat eivätkä myöskään leipäpalat, joiden pinnalle ripoteltu karkea suola nosti muutenkin maukkaan leivän ylimmälle tasolle. Herkullisella leivän palalla olikin hyvä kaapia jämät lautasilta kunnon italialaiseen tyyliin.

Seuraavaa ruokalajia saimme odottaa jopa kohtuuttoman kauan, mutta muuten tarjoilu pelasi nopeasti. Eikä pieni odottelukaan haitannut, sillä siinähän se aika kului mukavasti hyvässä seurassa höpisten ja kuohuviiniä hörppien. Lopulta seuraava ruokalaji kannettiin pöytään ja sen kerrottiin olevan kylmää gazpachon tyylistä kurkkukeittoa makkaramurulla. Minusta makkaramuru oli niin ihana sana, että ristin Henkan heti makkaramuruksi ja lusikoin hänen tuliset kollegansa maukkaan keiton seassa suuhuni.

Pääruokana oli aivan uskomattoman mureaa lammasta sekä paistettua polentaa. Annos maistui hurjan hyvältä ja oli juuri sopivan kokoinen, jotta sen jaksoi syödä kokonaan.

Seuraavaksi eteemme kannettiin ehkäpä koko illallisen kirkkain helmi: Juustolautanen. Tarjolla oli syvästi rakastamaani taleggiota sekä gorgonzolaa, joiden maut veivät meidät takaisin Riminin rantaravintolaan. Voi että kun tuli kova ikävä Italiaan. Niin kova että melkein sattuu. Juustojen kanssa tarjoiltu viikuna maistui uskomattoman hyvälle etenkin gorgonzolan kanssa ja tämä yhdistelmä oli oikeasti yksi parhaimpia makunautintoja pitkään aikaan.


Keksimuruja.


Ei keksimuruja.

Viimeiseksi saimme herkutella vielä suklaisella jälkkärillä, joka oli kyllä oikein maukasta (milloin suklaa muka ei olisi?), mutta annostemme silmiinpistävä erilaisuus hieman häiritsi. Tarjoilija kertoi annoksessa olevan keksimurua, mutta todellisuudessa sitä löytyi vain minun lautaseltani. Henkan, äidin ja anopin lautasilla muru oli korvattu jollakin hyvänmakuisella kastikkeella, eikä kummassakaan annosvariaatiossa ollut sinänsä mitään vikaa vaan päinvastoin, annokset olivat oikein maukkaita. Niiden erilaisuus vain hämmensi kovin, varsinkin kun emme saaneet siihen mitään selitystä. Emme kyllä kysyneetkään.

Totesimme yhteistuumin Vespan olevan mukava perusravintola loistavalla sijainnilla. Vespaan uskaltaa viedä kaverin kuin kaverin, sillä listalta uskoisi löytyvän jokaiselle jotakin. Alakerran Trattoria on ihanan tunnelmallinen kiviseinineen ja hämyisine valoineen ja ainiin, vessafriikki kertoo, että myös vessa oli oikein suloinen. Etenkin seinillä komeilevat pikkuruiset taulut ja koristeena oleva iso purkillinen aurinkokuivattuja tomaatteja olivat mukavia pieniä yksityiskohtia. Ruoka ravintolassa oli oikein hyvää, mutta pitkähkö odotteluaika ennen toista ruokalajia sekä jälkiruokien erilaisuus laskivat hieman pisteitä.

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Huli/Meanwhile in Longfield.. tiistai, heinäkuu 10, 2012 at 23:27

    Noi alkupalat ja jälkkärit näyttää ihan siltä, että ne olisi jonkun paperin/pahvin päällä. 🙂

    Ja makkaramuru on kyllä söde sana!

    • Reply Martina keskiviikko, heinäkuu 11, 2012 at 11:07

      Niin muuten näyttää! Oikeesti ne tarjoiltiin semmoselta ihanalta laattamaiselta kiveltä. Mä haluun semmoset meille kotiinkin.

    Leave a Reply