Monthly Archives

heinäkuu 2012

Rakkaudesta Helsinkiin : Kamppi

Juhannuspäivänä pyörimme äidin kanssa Punavuoren lisäksi myös Kampin alueella. Vaikka Vanha Ylioppilastalo ja Kolmen sepän patsas eivät taidakaan ihan virallisesti sijaita Kampissa, pääsevät ne nyt silti mukaan tähän Kamppi-postaukseen. Ei toisia saa syrjiä vaan sen takia, että ne sattuvat olemaan väärällä puolella Mannerheimintietä.

Kolmen sepän patsas on ehkä yksi Helsingin tunnetuimmista patsaista, mutta harvemmin sitäkään on tullut pysähdyttyä ihmettelemään sen tarkemmin. Nyt voin kuitenkin leikkiä viisasta ihmistä ja kertoa teillekin, että patsas on päräytetty paikalleen vuonna 1932 ja sen on tehnyt herra nimeltä Felix Nylund, joka asui viimeiset vuotensa Kauniaisissa. Erittäin tärkeä tieto tuo viimeinen. Muistakaa se kaikki kauniaislaiset.

Vanha ylioppilastalo valmistui vuonna 1870 Helsingin ylioppilaskunnan juhlarakennukseksi, ja häpeäkseni myönnän, etten ole tarkastellut sitäkään kovin läheltä, vaikka rakennus on sijainnut työmatkanikin varrella. Muut yhtä sokeana kulkevat, pysähtykääpä ensi kerran Wanhan kohdalla, ja moikatkaa sen julkisivua vartioivia patsaita. Ilmarinen ja Väinämöinenhän ne siinä hengailevat pulut päässään.

Yrjönkatu 24:ssa pulputtaa pienoinen suihkulähde, joka on saanut aiheensa suomalaisesta kansantarustosta. Siinä paha tursas uhkaa kaunista vedenneitoa ja patsaan nimi onkin erittäin mielikuvituksellisesti Tursas ja vedenneito. Patsaan takana sijaitsee muuten Le Bonk, jonka kattoterassi täytyy käydä joskus testaamassa..

Monelle helsinkiläiselle lienevät tutut myös Forumin ja Lasipalatsin välissä olevat pronssilaatat, joissa on metsäneläinten jalanjälkiä. On karhun, hirven, ahman, teerin, villisian ja monen muun elukan jälkiä ja meidän piti äidin kanssa tietysti pomppia katsomaan jokainen laatta, joita ilmestyi koko ajan vaan enemmän ja enemmän näköpiiriimme. Tuolla on vielä yksi. Ja tuolla! Tossa on kaksi, ja nähtiinkö me hei tämä jo? Lapset innostuu niin pienestä.. Laattoja on kaiken kaikkiaan 20 kappaletta ja teoksen nimi on Hiljaisuuden jalanjäljet.

Nämä kaksi rumaa Kampintorilla möllöttävää hökötystä eivät olekaan spurgujen majoja, tärkeitä hökötyksiä joko veden, sähkön tai jonkun muun sellaisen kannalta, vaan taideteos nimeltä Kohtauspaikat. On pienempi kohtauspaikka ja isompi kohtauspaikka, ja täytyy myöntää etten ihan ymmärrä tämän taideteoksen hienoutta. Eikä mikään ihme, sillä sen on suunnitellut joku ruotsalainen.

Sen sijaan tämän taideteoksen ymmärrän ja se oli mielestäni yksi Kampin hauskimmista. Patsaan nimi on Ihminen nousee roskalaatikosta ja se muistaa erään herra Arvo Kustaa Parkkilan elämäntyötä. Parkkila oli alkoholisti, joka nousi roskalaatikosta raitistuakseen ja paneutuakseen sen jälkeen hyväntekeväisyystyöhön, saaden paljon hyvää aikaiseksi. Hyvä hyvä Parkkila, kannatti nousta sieltä laatikosta, nyt sinulla on oma patsas ja tällaiset seppelepäiset juhannusneidot käyvät kättelemässä sinua harva se päivä.

Kauppakeskus Forumin sisältä löytyviin taideteoksiin emme paneutuneet sen tarkemmin, vaikka niistäkin löytyi lisätietoja matkaoppaanamme toimineesta Sunnuntaikävelyllä Helsingissä -kirjasta. Kuvasimme kuitenkin tämän Seppälän edustalla vettä pulputtavan Nereidin kun se sattui osumaan matkamme varrelle.

Ehdottomasti tärkein kohteemme Kampissa oli Hotelli Torni ja sen vessa. Kävimme seisomassa (lue:panikoimassa) Tornin hississä jo ennen kävelykierrostamme, kunnes osasimme lukea opasteesta, että näköalabaari aukeaa vasta parin tunnin päästä. Okke, tehdään siis ensiksi kävelykierros ja koetaan Torni vasta sen jälkeen. Niinpä tallustimme retkemme päätteeksi uudelleen Torniin ja tällä kertaa hissi lähti käskystämme liikkeelle.

Ostimme tiskiltä bellinit ja istuimme hetken sisällä, kunnes päätimme siirtyä sateisesta säästä huolimatta ulkoterassille. Katetulla terassilla tarkenikin ihan hyvin istuskella ja katsella maisemia, vaikka toki se olisi ollut kauniilla säällä varmasti vielä kivempaa. Katselimme maisemia joka suuntaan ja bongailimme tuttuja rakennuksia hyvän tovin, kunnes oli aika käydä tsekkaamassa ehkä näköalabaariakin tunnetumpi naistenvessa, jota olin odottanut innoissani koko päivän. Vessafriikki mikä vessafriikki.

Tässä vessassa on varmasti paremmat maisemat kuin missään muualla, sillä pöntöllä istuskelija voi ihailla maisemia kahteenkin eri suuntaan. Aika kiva. Täällä voisi viettää aikaa vaikka kuinka kauan, mutta veikkaan etteivät muut baarin naisasiakkaat olisi ilahtuneet, jos olisin linnoittautunut näköalavessaan moneksi tunniksi. Niinpä hihkuin siellä innoissani muutaman minuutin ja loikin sitten yhtä tärkeää kokemusta rikkaampana ulos. Tornin näköalavessa, check! Ja niin oli koko juhannus pelastettu.

Riminin paras pubi

Saanhan muistella vielä hieman Italian matkaamme, saanhan? Vaikka reissusta onkin kulunut jo ihan liian monta vuotta, haluan kirjoittaa loman aikana kantabaariksemme muodostuneesta Lord Nelson Pubista, joka ainakin googlen mukaan porskuttaa yhä menemään Riminin pääkadulla.


Allekirjoittanut näyttää sitten muuten tältä päästessään Italiaan lähtevään lentokoneeseen. Kuvittele riemupetteri-ilmeen kaveriksi innostunut hihitys ja koe myötähäpeää yhdessä matkatoveri-Henkan kanssa.

Lord Nelson Pub oli tosiaan ehdoton kantabaarimme Riminissä. Se sijaitsi aivan ensimmäisen hotellimme vieressä, eikä toisen viikonkaan hotellilta ollut niin pitkä matka lempparipubiin, etteikö sitä olisi jaksanut tallustaa. Nelsonissa tuli istuttua monta kertaa päiväkaljalla sudokuja tehden, välipalaa haukaten, illallisen jälkeisellä drinkillä sekä yöpalapizzalla.


No nyt taisi kyllä tulla virhe..

Ensikosketus Lord Nelson Pubiin tapahtui hyvin hatarissa tunnelmissa. Aamun mahapöpön ja koko päivän junassa istuskelun jäljiltä oloni oli nimittäin tooodella heikko. Pöpön lisäksi oloani heikensi myös se, etten ollut uskaltanut syödä temppuilevaan vatsaani mitään aamun parin säälittävän Rooman hotellissa nautitun vesimelonipalan jälkeen. Junamatkasta Riminiin oli nimittäin selvittävä kunnialla, joten nautin suosiolla pelkkiä nesteitä koko matkan ajan, etten vaan ärsyttäisi pipiä mahaani enempää.


En liten leipä

Jotakin oli siis syötävä heti Riminiin päästyämme, joten sisäänkirjautumisen jälkeen taapersimme hotelliltamme lähimpään pubiin, josta saa ruokaa. Ja Lord Nelson Pubihan se siinä kadun kulmassa möllötti. Yritin ottaa jotakin mahdollisimman turvallista, kevyttä ja pientä syötävää, joten päädyin leipäosastoon. Leipä ei kuitenkaan todellakaan ollut mikään pieni sämpylä, vaan kunnon satsi kanaa, salaattia, öljyä sekä artisokkaa. Hyvin se kuitenkin upposi ja pysyi vielä sisälläkin. Jeii! Tuon ihanan leivän jälkeen tunsin taas eläväni. Ah, kiitos Lord Nelson.

Leipien lisäksi Lord Nelson Pubista löytyi vaikka minkälaista syötävää laidasta laitaan. Oli simpukoita, salaatteja, pizzoja, leipiä, liharuokia ja jälkkäreitä. Myös juomaosasto oli kattava ja alkuillasta juoman ostaneet saivat hakea seisovasta pöydästä veloituksetta pikkunaposteltavaa palan painikkeeksi.

Drinkin kanssa pöytään kannettiin popparia ja suolapähkinöitä. Ja kahvin tilanneille tuli kaupan päällisiksi pientä makeaa.


Atkinsin dieetti.

Eräs mieleenpainuvimmista ja eniten ikävöimistäni ruoista oli meidän Atkinsin dieetiksi kutsumamme jättilautasellinen lihaa. Salaattipedin päällä pötkötteleviä erilaisia lihoja sisältävä annos oli tarkoitettu kahdelle ja se olisi riittänyt isommillekin proteiinihirviömiehille. Lisukkeeksi otimme vielä vähän lisää salaattia ja Atkinsin dieetin kruunasi isot tuopit olutta. Liha-annos oli hirmuisen herkullinen ja jos joskus vielä löydän itseni käppäilemästä nälkäisenä Riminin kaduilla, suuntaan ehdottomasti Lord Nelson Pubiin vetämään ihanan lihakasan naamariini.

Lord Nelson Pubin pizzojen öljyn määrästä olen kertonut aiempien, muistaakseni ainakin pizzoja käsittelevän Italia-postauksen yhteydessä (löytyy sivupalkissa möllöttävän Italia -tunnisteen alta). Salamipizza kirjaimellisesti lainehti öljystä, eikä muissakaan lätyissä oltu ajateltu painonvartijoita. Vaan sehän ei meitä lomailijoita haitannut, vaan herkuttelimme useammankin öljypizzan hyvällä ruokahalulla kahden viikon aikana.

Eräs mielenkiintoinen asia ainakin pubin takaosassa sijaitsevassa naisten vessassa oli se, ettei siellä ollut lainkaan lukkoa. Hämmentävää, mutta päätin etten anna sen häiritä, sillä eihän kukaan edes tunne täällä minua, ja alkuhämmästyksen laannuttua totuinkin jännittäviin vessahetkiin nopeasti. Useasta pubissa vierailusta huolimatta kukaan ei tullut kertaakaan nykimään ovea kriittisellä hetkellä, vaan vessassa yskimiseni sekä hyräilemiseni kuultiin, aivan kuten oli tarkoituskin. Vinkkinä mainittakoon myös, että vessapaperirullan voimakas vetäminen on hyvä äänitehoste sillä hetkellä, kun kuulee jonkun tulevan siihen vessan odotustilaan, vai mikä se nyt onkaan nimeltään.. Vessan eteinen? Perinteinen oven alta vilkkuva jalka ei täällä onnistunut, sillä ovea oli ihan lattian rajasta oviaukon yläosaan asti, mutta metelöiminen piti ovenkahvan kiskojat loitolla. Kerronko vielä tarkemmin vessakokemuksistani?

Itse asiassa kerron, lue tai älä lue. Kuten olen jo maininnut, on minulla tapana katsella oikein kunnolla ympärilleni yleisissä vessoissa. Reissatessa näkee jos jonkinlaista naistenhuonetta (niin hyvässä kuin pahassakin) ja vähänkin hienommissa ravintoloissa on vessassa käytävä puuteroimassa nenää, vaikkei olisi edes tarve. Chez Dominiquessa oikein odotin vessassa käyntiä, jotta pääsen kurkkimaan mihin ratkaisuihin siellä on päädytty. Kuopiossa taas vietin Henry’s Pubin naistenvessassa luvattoman pitkän tovin seinäkirjoituksia lueskellen, ja erään Riminin ravintolan wc:stä otin jopa kuvan, niin suloinen se oli pienine koriste-esineineen ja kukka-asetelmineen. Että morjensta vaan, olen Martina ja taidan olla vessafriikki. Tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa.

Kesäsalaatti

Lueskelen aina innoissani Pirkka-lehden sekä Yhteishyvän ruokaosiot (ja kaikki muutkin kyseisten lehtien sivut jos nyt totta puhutaan), sillä niistä löytyy usein kivoja ideoita ruoanlaittoon. Tämä mansikkaa ja fetaa yhdistelevä salaatti on Pirkan inspiroima ja se maistuu niin ihanan kesäiseltä, ettei sateiset ilmat haittaa enää yhtään kun haarukoi näitä makuja suuhunsa. Fetan ja mansikan yhdistäminen voi kuulostaa hieman oudolta, varsinkin kun seassa on raparperiakin, mutta uskokaa minua kun sanon, että yhdistelmä todellakin toimii. Kokeile vaikka:

– 200 g raparperia
– 0,5 dl sokeria
– 0,5 kurkkua
– 250 g mansikoita
– 200 g fetaa
– salaattisekoitus
– saksanpähkinöitä
– mustapippuria

Pilko raparperit ja paahda niitä sekä sokeria pannulla kunnes raparperi on pehmennyt. Viipaloi kurkku, mansikat ja feta. Kippaa lautaselle salaattisekoitusta, kurkkua, raparperia, mansikoita, fetaa ja päällimmäiseksi saksanpähkinöitä. Pyöräytä hieman mustapippuria koko komeuden päälle ja lorauta myös hieman öljyä sekaan mikäli tahdot. Minä jätin öljyn pois, sillä mehukkaat mansikat pitivät huolen siitä, ettei salaatista tullut kuiva, vaan kesäisen maukkaan mehukas. Slurps.

Rakkaudesta Helsinkiin : Punavuori

Palataanpa hetkeksi juhannuspäivään ja minun ja äidin turistikierrokseen Helsingissä. Tämä on siis jo toinen retkemme maamme pääkaupungissa ja nyt vuorossa olisi Kamppi sekä Punavuori. Aloitetaan vaikka Punavuoresta, joka on ainakin minulle näistä kahdesta hieman tuntemattomampi.

Raken talo sijaitsee ilmeisesti jo Punavuoren alueella, joten läväytetäänpä se nyt tähän alkuun. Bulevardilla sijaitseva rakennus ei ollut mielestämme mitenkään erityisen upea verrattuna muihin lähistöllä sijaitseviin vanhoihin koristeellisiin rakennusten julkisivuihin. Raken talo on kuitenkin kiinnostava siinä mielessä, että siinä sijaitsee Hotelli Klaus K, jonka huoneessa numero 429 on majoittunut J.F.Kennedyn murhasta epäilty Lee Harvey Oswald.

Seuraavaksi suuntasimme aivan vanhan työpaikkani kulmille Dianapuistoon, jossa kävimme ihmettelemässä keihäsnaista esittävää patsasta, jonka nimi on opaskirjamme mukaan joko Diana tai Tellervo. Päätä itse kummalla nimellä haluat naista kutsua. Hauskan patsaasta tekee se, että sen asento on vähän hassu keihäänheittoa ajatellen. Koittakaapa vaikka itse viskata keihästä oikealla kädellä niin, että oikea jalka on tukijalkana. Ei kovin luontevaa.. Toisaalta Henkka oli sitä mieltä, että patsaaksi jähmettynyt Diana/Tellervo on vasta ottamassa vauhtia kiskaisuunsa. Voipi olla toki niinkin.

Iso-Roballa sijaitseva isohko taideteos on jäänyt minulta aivan huomiotta, vaikka olenkin kävellyt sen ohi monta kertaa. Suippo möhkäle on nimeltään Viheltävä Helsinkiläinen ja se on omistettu hyväntuulisille, auttavaisille ja suvaitsevaisille kaupunkilaisille. Eli minulle, höhöhö.

Uudenmaankadulla sijaitseva Otavan talo oli niin ikään tuttu, sillä muistan ihmetelleeni sen osittain tiileistä koottua julkisivua rakennuksen ohi kävellessäni. Miksei sitä ole voitu tehdä kokonaan tiilestä? Olisiko se hölmön näköistä? Tuo talon sisällä oleva parveke on aika söötti.

Merimiehenkadulla sijaitsevan vanhan vuonna 1888 rakennetun puutalon ohi marssimme katseet näyteikkunoissa, eli jossain ihan muualla kuin etsimässämme puutalossa, ja ihmettelimme miksi emme löydä taloa mistään. Vaikka siinähän se nökötti aivan reittimme varrella ja erottui aivan hyvin muiden talojen joukosta. Joskus sitä on vain ihan armottoman sokea. Onneksi kuitenkin löysimme talon lopulta, sillä se on tosi söpö. Taloa katsellessa ihmettelimme väkisinkin sen vanhuutta ja samalla oli hauska kuvitella miltä Punavuori on näyttänyt silloin joskus kun kaikki talot olivat samanlaisia puutaloja. Aika kivalta varmaan, ihanaa että tämä yksi rakennus on saanut jäädä muut puutalot jyränneiden kerrostalojen keskelle.

Puutalolta lähdimme etsimään Fazerin korttelia sekä Kaapelitehtaan korttelia, mutta sen sijaan että olisimme bonganneet kyseisiä rakennuksia mistään (vaikka todennäköisesti kuljimme niidenkin ohi sokeina kuin mursut) löysimme kolkon näköisen telakan, jonka ohitse kiersimme aivan järkyttävän ahdistavaa katua pitkin. Vastaamme pelottavalla kadulla hoiperteli yksi tummaihoinen mies sekä toinen todennäköisesti kadunkulmassa sijaitsevasta huumevieroituksesta tullut kaveri.


Ehkä ihan vähän ahdistava paikka.


Helsingin kammottavin katu.

Mietimmekin äidin kanssa, miten tietyistä paikoista voi tulla niin vahvoja tunteita. Osa retkillämme nähdyistä rakennuksista ja nähtävyyksistä ovat olleet niin kauniita ja ihania, että olemme tunteneet suoranaisia onnen läikähdyksiä rinnassamme. Joissain paikoissa taas on ollut niin ahdistava tunnelma, että olemme saaneet kylmiä väreitä ja lähteneet kipittämään kovempaa pois inhottavia tunteita herättävän paikan läheltä.

Yksi kammottava mesta oli Eirassa sijainnut sinänsä ihan kaunis Villa Johanna, joka aiheutti näteistä yksityiskohdistaan huolimatta meissä molemmissa tunteen, että talossa on varmasti tapahtunut joskus jotakin todella pahaa. Villa Johannaa hirvittävämpi mesta on kuitenkin ollut tämä Munkkisaarenkatu-Hylkeenpyytäjänkatu-Telakkakatu, johon en ikipäivänä menisi yksin illalla hortoilemaan. Tai oikeastaan en menisi sinne mielelläni edes päivällä. Huumevieroituspaikan lisäksi alue on niin karun ja kolkon näköistä teollisuusaluetta, että käy ihan sääliksi kaikkia ihmisiä, jotka asuvat samassa korttelissa vieroituspaikan kanssa. Yäks. Äkkiä seuraavaan paikkaan!

Pärähdimme lopulta kammottavalla alueella hortoiltuamme meren rantaan emmekä voineet enää sanoa olevamme eksyksissä, sillä nyt tiesimme mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Emme silti huomanneet sitä hemmetin Fazerin korttelia emmekä Kaapelitehtaan korttelia, vaikka kävelimme alueen läpi uudelleen aina Nosturille asti. Siellä päätimme luovuttaa mokomien kortteleiden etsimisen ja suuntasimme Sinebrychoffin puistoon.

Puiston kauneutta ihaillessamme pääsimme takaisin rauhalliseen tunnelmaan ja aloimme kuunnella mahastamme kuuluvaa murinaa. Kohta voisi pitää ruokatauon. Kurkistimme Koffin puiston laidalla sijaitsevaan Fannyyn sisään, mutta emme menneet sinne vaan koukkasimme Sinebrychoffin taidemuseon ohi Hietalahden rantaan, jossa bongailimme Olo22 -nimiseen taideteokseen kuuluvia teräspalloja, joita on ripoteltu alueelle kuulemma yhteensä 50 kappaletta.


Bongaa pallo!


Bongaa lisää palloja!


Bongaa ISO pallo!

Me näimme vain alle 10 palloa, sillä emme jaksaneet jäädä etsimään niitä enempää nähtyämme tien toisella puolella auki olevan ravintola Salven. Sinne siis juomaan lasilliset valkkaria ja syömään metsästäjän kanaleipää.

Salvessa on ihana merellinen tunnelma ja monta pientä yksityiskohtaa, joita katseli mielellään ruokaa odotellessa. Salven toiminta on alkanut jo vuonna 1897, jolloin paikalla oli pieni merimiesten ruokakioski. Paikka on siis yli sata vuotta vanha. Oho, aika kunnioitettavaa. Sapuska oli tällä kertaa ihan ok, sillä vaikka kanaleipä kanttarellikastikkeella oli muuten ihanaa, oli siihen meidän molempien mielestä lorahtanut hieman liikaa suolaa. En kuitenkaan lähde tuomitsemaan ravintolaa tämän yhden kerran ja yhden annoksen perusteella, vaan aion testata paikan joskus vielä uudestaankin. Salven tunnelmalliseen merimiesmiljööseen palaa nimittäin mielellään uudestaankin.


Metropolia.


Kaartin lasaretin kortteli.

Kun olimme saaneet kupumme täyteen astuimme ulos ravintolasta ja huomasimme, että taivaalta alkaa tippua sadepisaroita. Niinpä vilkaisimme nopeasti vielä Metropolian komean rakennuksen (entinen Teknillinen Korkeakoulu ja sitä ennen Helsingin Teknillinen reaalikoulu) sekä sen edustalla möllöttävän Pro Teekkari -nimisen rattaan. Kuvasimme myös keltavalkoisen Kaartin lasaretin korttelin rakennukset ja lähdimme etsimään äidin entistä kotia Lönnrotinkadulla.

Äipällä on asunnosta huonoja muistoja, eikä hän muistakaan enää sen tarkkaa sijaintia tai osoitetta. Häntä ei ole kuulemma kiinnostanut käydä koko kadulla tähän päivään asti, mutta nyt kävelimme katua pitkin niin kauan, kunnes se alkoi näyttää äidin mielestä tutulta. Jossain tässä hän on asunut silloin joskus aikoja sitten. Aistin äidistä siinä kävellessämme, ettei hän todellakaan laulanut mielessään ”Rööperiin mä kaipaan niin taas uudelleen..” vanhoilla kotikulmilla talsiessaan.

Niin, ei Punavuori kyllä minustakaan ole Helsingin parasta antia, vaikka ihan söpö onkin. Tuumimmekin yhdessä, että jotenkin juhannuspäivän harmaa sää sopi oikein hyvin juuri Punavuoren valloittamiseen. Harmaa hiljainen päivä oli tunnelmaltaan sopiva juuri siihen kaupunginosaan, vaikken osaakaan perustella sitä sen tarkemmin. Nämä ovat varmaan taas niitä tunnejuttuja, joita on vaikea selittää. Minusta Punavuori on harmaa. Piste.

Koska sade alkoi yltyä, jätimme muutaman nähtävyyden reitiltämme väliin ja suuntasimme kohti kävelyretken päättävää Hotelli Tornia ja sen näköalabaaria. Koska Torni ja loput reittimme nähtävyydet sijaitsevat Kampissa, saatte odottaa niiden tarkempaa esittelyä Kamppia koskevaan postaukseen asti, joka pärähtää ilmoille ihan tässä lähiaikoina.


Taas näitä ergonomiatyyppejä.

Crepes Suzette

Sain joku aika sitten Rantapallolta kaksi ruokaa ja matkailua yhdistävää kirjaa. Toisesta niistä, eli kirjasta nimeltä Maailman parhaat kasvisruoat, riensin heti testaamaan kardemummaa rakastavan bloggaajan mieleen olevan ihanan hedelmälassin. Toisesta ranskalaiseen ruokakulttuuriin kurkistavasta kirjasta ”Bistro – Pariisin parhaat bistrot ja klassiset reseptit” valitsin jälkiruoan juhannusaaton illallisellemme. Crepes Suzette, olkaa hyvät:

Taikina:
– 4 rkl voita
– 4 dl maitoa
– 4 kananmunan keltuaista (valkuaisista voit paistaa seuraavana aamuna proteiinipitoisen aamiaismunakkaan)
– 1 dl sokeria
– 3,5 dl vehnäjauhoja
– 1 rkl öljyä
– 1 appelsiinin kuori
– 1 sitruunan kuori

Suzette-kastike:
– 0,5 dl sokeria
– 4-5 appelsiinin mehu
– 1 tl sitruunamehua
– 8 rkl voita
– 4cl sitruslikööriä (Grand Marnier tai Triple Sec)

Tee ensin taikina. Kuumenna voi ja maito miedolla lämmöllä niin että voi sulaa kokonaan. Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi ja lisää vaahtoon jauhot koko ajan sekoittaen. Lisää taikinaan voi-maitoseos ja lopuksi vielä öljy ja sitrushedelmien kuoret. Sekoita hyvin ja jätä odottamaan siksi aikaa, että teet kastikkeen.

Laita sokeri ja mehut pannulle ja kiehauta seos koko ajan sekoittaen. Kiehuta ja sekoittele noin kymmenen minuuttia. Lisää kastikkeeseen sitten voi kuutioina ja sekoita hyvin. Lisää lopuksi vielä likööri.

Paista letut pannulla voissa, kippaa kastiketta päälle ja koristele annos halutessasi appelsiinin lohkoilla.

Perinteet kunniaan!

Minä pidän perinteistä ja olenkin haalinut muutaman mukavan sellaisen elämääni ilahduttamaan. On ensilumiviini (josta olen kertonut ainakin täällä), kesäpäivän viettäminen ystävän kanssa ja Espan jätskit toisen ystävän viehättävässä seurassa. On myös lentokentällä nautitut lähtötuopit, jotka ovat yleensä olutta, vaikka normaalisti pidänkin enemmän siideristä ja lonkerosta. Ja tämähän toteutetaan riippumatta siitä, mihin aikaan lento lähtee. Eli vaikka aamuviideltä. On myös Lumiukon katsominen jouluaattona ja monta muuta pienempää perinnettä.

Tämän kesän The Kesäpäivä on jo suunnitteilla ja sen päivämääräkin on lyöty jo lukkoon. Kesäpäivän perinteisiin on yleensä kuulunut ainakin kuohuviiniaamiainen ja mansikat, hyvä ruoka sekä jonkin kivan kesäisen asian tekeminen. Viime kesänä pelasimme frisbeegolfia ja yhtenä kesänä kävimme Pikkukosken uimarannalla. Tänä kesänä olemme ajatelleet suunnata Pihlajasaareen mikäli säät sallivat. Kesäpäivässä on mukavan tekemisen lisäksi sekin hyvä puoli, että ainakin kerran kesässä tulee vietettyä aikaa ystävän kanssa, jota näen muuten ihan liian harvoin.

Mutta minun ei oikeastaan pitänyt puhua kesäpäivän perinteestä, vaan Espan jätskeistä. Espan jätskejä on nautittu jo monen vuoden ajan, ensimmäisen kerran joskus silloin kun olimme vielä koulussa. Jädet on nautittu aina samasta kojusta saman ystävän kanssa ja niinpä suuntasimme myös eilen töiden jälkeen Vilukissan kanssa Espan jätskikiskalle tilaamaan vanilja-suklaapehmikset. Ne oli valtavat!

Koska olemme jo niin konkareita Espalla jätskeilyssä, ymmärsimme jäädä kioskin välittömään läheisyyteen syömään tuuttimme, sillä muualla emme olisi olleet turvassa ärsyttäviltä läskilokeilta, jotka vaanivat viattomia ihmisiä jätskikiskan katolla. Eräänä vuonna yksi röyhkeä roskalintu nappasi osan pehmiksestä nokkaansa suoraan Vilukissan kädestä. Törkeää. Sitä olisi pitänyt ampua kostoksi ritsalla. Lokkia siis, ei Vilukissaa. Tai haulikolla! Perhanan lokit.

Onneksemme eiliselle iltapäivälle osui aurinkoinen sää ja jäätelö maistuikin erityisen hyvältä niin kesäisissä tunnelmissa. Yksi epäonni meitä, tai oikeastaan minua kuitenkin kohtasi. Esplanadilla pidetyn poniratsastuksen poni oli nimittäin niin pieni, että sen selkä olisi katkennut jos olisin mennyt sen selkään. Voi itku, minä olisin niin halunnut ponitalutukseen! Se olisi maksanut vain viisi euroa! Voihan itkupotkuraivarit. Paikalla ei ollut edes ratsupoliiseja joita olisin voinut tuurata hetken lohdutukseksi.

Nyt on siis kenties vanhin kesäperinne tältä vuodelta toteutettu ja kyllä oli taas niin mukava pieni piristys työviikon keskelle, että minähän pääsin jo ihan lomatunnelmaan, vaikka pieni kesälomani alkaakin vasta perjantaina. Silloin suuntaamme ainakin yksiin häihin, pääsemme toivottavasti grillaamaan ja ravintolailtakin olisi haaveissa. Kaikkea pientä kivaa siinä talon rakennuksen ohessa siis. Mutta perjantaita odotellessa hän muistelee vielä hetken unelmanpehmeää pehmistä…Nnnammm.

Vespa on pieni, vikkelä ja suriseva ampiainen

Vespa on myös pieni, vikkelä ja suriseva kaksipyöräinen ajoneuvo sekä ravintola Helsingin Esplanadilla. Me koimme tällä kertaa vain jälkimmäisen näistä vespoista. Skootteri voisi olla myös ihan jees, mutta niistä ampiaisista (vespa on siis italiaa ja tarkoittaa ampiaista) en niinkään välittäisi. Mitä ihmeen tappajaherhiläisiä muuten Suomeen on ajautunut? Olen nähnyt jo useamman kerran sellaisen kammottavan kovaa ääntä pitävän jättiampiaisen, joka on normimehiläistä varmaan ainakin kolme kertaa isompi ja pörrää pään ympärillä kuin paarma. Ikävä kyllä olen ollut jokaisella kerralla hevosen selässä, joten en ole voinut huutaa, huitoa ja juosta tappajaherhiläistä pakoon vaikka olisin halunnut. Vielä toistaiseksi ne eivät ole käyneet kimppuuni ja toivon todella, että ne ymmärtävät jättää minut rauhaan jatkossakin. Mokomatkin kammotukset.

Nojoo, ei mietitä enää tappajaherhiläisiä vaan mennään sinne Vespaan nauttimaan viiden ruokalajin yllätysmenu. En tiedä voiko vasta kahdesti toistunutta tapahtumaa kutsua perinteeksi, mutta veimme joka tapauksessa äitimme nyt jo toista kertaa yhteiselle synttäri-illalliselle. Viime vuonna olimme ihanassa Mange Sudissa ja nyt talsimme tosiaan portaat alas Vespan tunnelmalliseen Trattoriaan, jossa Henkka sai heti leikkimielistä satikutia tarjoilijamieheltä kurkittuaan tiskillä lojuvaa pöytävarauslistaa. Tarjoilija ohjasikin meidät nurkkaan häpeämään ja lupasi puhutella Henkkaa kahden kesken miestenhuoneessa. Miestarjoilija olikin koko illan ajan aivan loistava tapaus. Hän oli hauska, asiantunteva ja tuntui aidon kiinnostuneelta siitä, mitä mieltä olimme ruoasta. Naispuolinen tarjoilijamme taasen oli hyvin tavallinen, jopa huomaamaton, vaikka Henkan äiti pelästyikin häntä kerran. Tiedättekö, sellainen ihan perustarjoilija, joka on huomaamaton, hajuton ja mauton.

Mauttomia eivät kuitenkaan olleet alkuruoaksi tarjoillut kampasimpukat eivätkä myöskään leipäpalat, joiden pinnalle ripoteltu karkea suola nosti muutenkin maukkaan leivän ylimmälle tasolle. Herkullisella leivän palalla olikin hyvä kaapia jämät lautasilta kunnon italialaiseen tyyliin.

Seuraavaa ruokalajia saimme odottaa jopa kohtuuttoman kauan, mutta muuten tarjoilu pelasi nopeasti. Eikä pieni odottelukaan haitannut, sillä siinähän se aika kului mukavasti hyvässä seurassa höpisten ja kuohuviiniä hörppien. Lopulta seuraava ruokalaji kannettiin pöytään ja sen kerrottiin olevan kylmää gazpachon tyylistä kurkkukeittoa makkaramurulla. Minusta makkaramuru oli niin ihana sana, että ristin Henkan heti makkaramuruksi ja lusikoin hänen tuliset kollegansa maukkaan keiton seassa suuhuni.

Pääruokana oli aivan uskomattoman mureaa lammasta sekä paistettua polentaa. Annos maistui hurjan hyvältä ja oli juuri sopivan kokoinen, jotta sen jaksoi syödä kokonaan.

Seuraavaksi eteemme kannettiin ehkäpä koko illallisen kirkkain helmi: Juustolautanen. Tarjolla oli syvästi rakastamaani taleggiota sekä gorgonzolaa, joiden maut veivät meidät takaisin Riminin rantaravintolaan. Voi että kun tuli kova ikävä Italiaan. Niin kova että melkein sattuu. Juustojen kanssa tarjoiltu viikuna maistui uskomattoman hyvälle etenkin gorgonzolan kanssa ja tämä yhdistelmä oli oikeasti yksi parhaimpia makunautintoja pitkään aikaan.


Keksimuruja.


Ei keksimuruja.

Viimeiseksi saimme herkutella vielä suklaisella jälkkärillä, joka oli kyllä oikein maukasta (milloin suklaa muka ei olisi?), mutta annostemme silmiinpistävä erilaisuus hieman häiritsi. Tarjoilija kertoi annoksessa olevan keksimurua, mutta todellisuudessa sitä löytyi vain minun lautaseltani. Henkan, äidin ja anopin lautasilla muru oli korvattu jollakin hyvänmakuisella kastikkeella, eikä kummassakaan annosvariaatiossa ollut sinänsä mitään vikaa vaan päinvastoin, annokset olivat oikein maukkaita. Niiden erilaisuus vain hämmensi kovin, varsinkin kun emme saaneet siihen mitään selitystä. Emme kyllä kysyneetkään.

Totesimme yhteistuumin Vespan olevan mukava perusravintola loistavalla sijainnilla. Vespaan uskaltaa viedä kaverin kuin kaverin, sillä listalta uskoisi löytyvän jokaiselle jotakin. Alakerran Trattoria on ihanan tunnelmallinen kiviseinineen ja hämyisine valoineen ja ainiin, vessafriikki kertoo, että myös vessa oli oikein suloinen. Etenkin seinillä komeilevat pikkuruiset taulut ja koristeena oleva iso purkillinen aurinkokuivattuja tomaatteja olivat mukavia pieniä yksityiskohtia. Ruoka ravintolassa oli oikein hyvää, mutta pitkähkö odotteluaika ennen toista ruokalajia sekä jälkiruokien erilaisuus laskivat hieman pisteitä.

Tallipäivä

Henkka on ollut tämän viikonlopun ajan viettämässä kaverin polttareita ja moni varmaan arvaakin mitä minä tein yksin jäätyäni. Karkasin tallille tietenkin. Tai tässä tapauksessa kahdellekin eri tallille, nimittäin ratsastuskoululle sekä tallille, jossa vuokraheppani asuvat. Tuossa yläpuolella on kuva ratsastuskoulun pienimmästä ponista. Eikö olekin söpö kaveri?

Suuntasimme Maajussin morsiamen kanssa eilen aamulla ensin ratsastuskoululle kesäkauden viimeiselle tunnillemme. Tarjolla oli parasta antia, eli estetunti tutulla Fullis-hepalla ja tulipa taas todettua, että esteratsastus on minulle todellakin se laji, josta nautin kaikista eniten. Esteiden ylittäminen tutun hepan selässä on yksi parhaista tunteista maailmassa. Se kun heppa kiihdyttää ennen estettä on ihan mahdottoman upea tunne vauhtia rakastavan ratsastajan mielestä. Oli mukava lopettaa tämä kausi näin kivaan tuntiin ja jäädä odottamaan malttamattomana syyskauden alkua.

Nämä kuvat ovat joltakin muulta päivältä, mutta samanlaisia olisi voinut ottaa eilenkin:

Estetunnin jälkeen kävimme hakemassa Teboililta helpotusta hiostavan ilman ja urheilun aiheuttamaan janoon sekä nuutuneeseen oloon 1,5 litran Jaffa-pullon muodossa. Siitä jatkoimme vuokraheppatallille ratsastamaan tutulla Vili-hepalla sekä hieman vieraammalla tinkertamma Mandylla, joka osoittautui varsin kultaiseksi kaveriksi. Katsokaa nyt minkälainen kaunotar Mandy on. Tuosta harjasta on varmasti moni polle kateellinen.

Ennen kuin ukkosmyrskyä enteilevät tuulet alkoivat puhaltaa oli kimpussamme noin satamiljoona erilaista öttiäistä, joista osa oli varsin ärsyttäviä kavereita. Minä en ole mikään kovin hyvä ystävä erilaisten lentävien hyönteisten kanssa, vaan vedän mieluiten pienet paniikkipakenemiset asiaankuuluvine huutoineen ja huitomisineen sellaisen kohdatessani. Mutta koska hevosen selässä ei voi huutaa ja huitoa, tyydyin vain kiroilemaan paarmalle, joka kehtasi purra minua ja tuijottamaan järkyttyneenä hevosen harjaan laskeutunutta tappajaherhiläistä, jonka toivoin katoavan kauas pois kun siirrän hevosen raviin. Jos me juostaan tosi kovaa niin ne ei saa meitä kiinni!

Ötökät unohtuivat kuitenkin kun ryhdyimme verryttelyjen jälkeen hommiin ja kun tuuli puhalsi enimmät ötökät pois kentältä. Ratsastuksen lisäksi tehtävänämme oli laittaa hyttysmyrkkyä laitumella lomailevalle hepalle, täyttää hevosten vesiastiat, ruokkia ratsastamamme hepat, viedä ne takaisin laitumelle ja katsoa että kaikki on kunnossa. Saimmekin kulumaan molemmilla talleilla yhteensä yhden normaalipituisen työpäivän verran ja tuumasimmekin yhdessä, että kyllä tällainen työnteko olisi niin paljon kivempaa kuin normaalit palkkatyömme. Aika meni paljon nopeammin eikä taukojakaan tarvinnut juuri pitää. Päivän liikunnatkin hoituivat siinä samassa.


Vili nautiskelee olostaan pesupaikalla.

Päästyäni kotiin illalla olin melkoisen väsynyt tyttö. Halusin kuitenkin nauttia hieman vapaaillasta, joten piristin itseäni vaniljasiirapilla maustetulla kahvilla sekä herkuttelin Aino-jäätelöllä samalla kun rojahdin sohvalle katsomaan omia tyhmiä hömppäohjelmiani, joita Henkka ei ikinä jaksaisi katsoa. Ilta yksin kotona on välillä todellista luksusta, varsinkin kun ulkona alkoi jyrähdellä kauan odottamani ukkonen samalla hetkellä kun olin lösähtänyt sohvan nurkkaan. Tein sen kunniaksi itselleni margaritan ja jäin nauttimaan omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Ukkonen oli lopulta todella vaisu tapaus, mutta uskon toiveikkaasti, että tänään on luvassa kunnon jytinää.


Oliks sulla vielä sitä leipää taskussa?