Rakkaudesta Helsinkiin: Kaivopuisto

Minun ja äitini turistiseikkailu Helsingissä jatkuu. Kaartinkaupungin jälkeen köpöttelimme hulppean Venäjän suurlähetystön ohitse Kaivopuistoon, missä meitä odotti monta kaunista rakennusta ja maisemaa sekä kesäisen merelliset tuulet.

Kaivopuisto on tullut tutuksi silloin joskus juniorina, kun minä ja muut silloiset pikkukakarat valtasimme pussikaljoinemme, -siidereinemme ja -ofelioinemme puiston ainakin vappuisin ja koulun päättäjäispäivinä. Myös Kaivohuone tuli tutuksi siellä järjestettyjen abi-bileiden ansiosta ja olenpa remunnut puistossa myös AMK:n fuksiaisissa tarzaniksi pukeutuneena. Voi jösses. Niihin muistoihin en halua upota sen enempää, sillä nyt ollaan sivistyneellä päiväkävelyllä, niin kuin kunniakkailla vanhoilla naisilla on tapana.

Nuoruuden remuamisissa tutuksi tuli siis lähinnä itse puisto ja Kaivohuone, mutta nyt seikkailimme äidin kanssa hieman muuallakin Kaivopuiston alueella. Itselleni ihan uusi tuttavuus oli ainakin puiston takaa löytyvä alue, joka oli täynnä suurlähetystöjä, museoita ja muita upeita rakennuksia.


Kaivohuone


Muumitalo olikin galleria, Cygnaeuksen galleria.


Marmoripalatsista en tajunnut ottaa kunnollista kuvaa, vaikka kuvasinkin sen portilla istuvat rumat ilvespatsaat, jotka näyttävät ahmoilta. Ne taiteillut Gunnar Finne ei tainnut olla hereillä kun koulussa opetettiin Suomen eläimistöä..


Tästä etenkin äiti piti erityisen paljon. Harmi että jumalan valo häikäisee niin, ettei kirkkoa näy kuvassa kunnolla.

Opaskirjamme mukaan tässä Kleinehenin huvilassa kummittelee Valkea Rouva, jonka on sanottu olevan talon ravintoloitsijana toimineen Louis Kleinehenin edesmennyt puoliso. Ja totta tosiaan, rakennusta ihmetellessämme huomasimme eräässä ikkunassa päivystävän valkeakaulahuivisen naisen. Ihan selvä kummitus. Moi vaan valkohuivinen nainen, satuit kurkistamaan ulos ikkunasta juuri sopivalla hetkellä, kun olin kertomassa äidille talon kummitustarinaa.

Puiston nurkasta löytyi vain pari vuotta vanha patsas, jonka esittelylaatassa lukee ”Äidin rakkaus on suurin”. Niin on, kiitos äiti. Otin tietysti kuvan äidistä patsaan vieressä, mutta koska en ole pyytänyt äipältä lupaa hänen naamansa näyttämiseen täällä, julkaisen nyt vain kuvan patsaasta ilman äitiä.


Tämä on siis patsas, vaikka äitini onkin vähintään yhtä kultainen.

Kaivopuistosta matkamme jatkui rantaa pitkin Caruseliin, jossa nautimme hieman välipalaa katsellen samalla ikkunapöydässä aurinkoisia merimaisemia. Kaikista hienosti rakennetuista ja yrteillä koristelluista hienoista suolaisista makupaloista eniten meitä houkutti ruma nakkipiilo. Otimme sellaisen puoliksi.


Nakkipiilo.


Ja vähän makeaa palan painikkeeksi.

Makealta puolelta valitsimme unelmanpehmeän kakkupalan, jossa oli muistaakseni passionhedelmää, tai jotain muuta vastaavaa raikasta etelän hetelmää. Söimme tämänkin herkun puoliksi ja kehuimme sitä kilpaa ääneen. Turistikaksikko suosittelee. Suosittelemme myös käymään Caruselin vessassa, jonka koppien seinissä on ihania maisemakuvia Helsingistä. Vessafriikki taas asialla, hei, kuinka voin auttaa?

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply