Pystymetsä ja laakeeta peltoo

Henkka mokomakin lurjus matkailija lähti toukokuun ensimmäiseksi viikonlopuksi Riikaan kaverin polttareita viettämään, vaikka meidän piti mennä sinne joskus kahdestaan valloittamaan kaupunki. Mur. No, ehdimmehän mekin sinne vielä, varsinkin kun Henkka tutustui matkallaan johonkin kaupungissa asuvaan heeboon, joka kutsui meidät luokseen asumaan jos päädymme joskus Riikaan lomalle. Ja päädymmehän me, ainakin jos se on minusta kiinni.

Nyt ei kuitenkaan puhuta Henkan matkasta tämän enempää, vaan keskitytään siihen, mitä minä tein sillä aikaa, kun mies oli viikonlopun poissa kotoa. Lähdin tallille tietenkin! Ja ihan koko viikonlopuksi! Jee! Mukaani otin kenetkäs muun kuin Maajussin morsiamen sekä kaksi muuta kaveria. Jatilan talli järjesti leirikauden ulkopuolella meidän neljän hengen porukalle ihan oman leirin, josta kehkeytyi varsinainen hyvänolonviikonloppu. Leiri oli rentouttava siitäkin huolimatta, että palasin kotiin verta ja märkää vuotava hiertymä kädessäni, mustelma polvessa ja oksien raapimisjäljet reidessä. Niistä lisää myöhemmin, ja anoppi, älä lue tätä! Ei siellä mitään sattunut.

Saavuttuamme perjantai-iltana tallille, heitettyämme kamat majoitustiloihin ja ratsastushousut jalkaan, pääsimme heti hepan selkään ottamaan tuntumaa talliin, maneesiin, hevosiin ja yhteen opettajista. Ratsastuksen jälkeen meille tarjoiltiin maittava iltapala, tutustuimme tarkemmin ihanan tunnelmalliseen vanhaan leirirakennukseen sekä hieman muihinkin tiloihin. Kävimme myös päärakennuksessa suihkussa ja minä sekä Maajussin morsian kokeilimme myös infrapunasaunaa.


Leirirakennus

Itse en ole aiemmin moisessa saunahökötyksessä istunut, mutta infrapunasaunaa aiemminkin kokeillut Maajussin morsian kertoi sen olevan kiva, mutta hieman erilainen saunakokemus. Tuntuu kuin hikoilisi sisäänpäin, hän kertoi, enkä tajunnut ollenkaan mitä se muka tarkoittaa. Kun olimme rentoutuneet hetken saunan lämmössä, tunsin olevani jo aivan hikinen, mutta kun kosketin ihoani, huomasin sen olevan aivan kuiva. Missä se hiki on? Todellakin, tämähän tuntuu aivan kuin hikoilisi sisäänpäin. Todella kummallinen tunne.

Iltapesujen jälkeen meidän oli tarkoitus vielä istua hetki leirirakennuksen tuvassa ja nauttia siiderit, mutta koska kaikkien silmät alkoivat lurpsua alas istahdettuamme, päätimme mennä suosiolla nukkumaan. Ulkona oli alkanut vesisade, joka ropisi tunnelmallisesti ikkunan takana olevalle terassille. Hyvää yötä ja kauniita unia!

Aamulla nousin normaaliin tapaani ensimmäisenä ja olin heti innoissani ensimmäisestä (ja ainoasta) kokonaisesta leiripäivästä. Meille tarjottu aamupala vastasi monipuolisuudellaan hyvän hotellin aamiaista ja muutkin meille leirin aikana tarjoillut ruoat olivat erinomaisia. Vaihtoehtoja oli paljon ja vaikka kuinka yritimme, söimme aina vain murto-osan esille katetuista herkuista. Emäntämme sanoikin meidän syövän todella vähän, vaikka kyllä me ahdoimme ruokaa napoihimme ihan urakalla. Juuri ennen ratsastusta ei kuitenkaan viitsi syödä itseään ihan ähkyksi, sillä sen jälkeen hepan selässä hölskyminen ei ole kovin mukavan tuntuista. Ruokabloggaaja kuvasi tietenkin lähes kaikki ruoat, vaikka tunsinkin itseni omituiseksi niin tehdessäni. Tässä osa ruokakuvista:


Tämä jälkiruoka-annos sai kermavaahtopursotukset Kasia-nimisen hepan inspiroimana.

Kun laitoimme aamutunnin ratsujamme kuntoon, alkoi tallin radiosta kuulua yhtäkkiä hieman rivompia laulun sanoja. Katselimme toisiamme ja tallissa touhuavia pikkutyttöjä silmät pyöreinä kun kaiuttimista kaikui ”Siellä juotiin, siellä nussittiin..” ja muuta ei välttämättä niin kovin hyvin pienten tallityttöjen korville sopivaa materiaalia. Biisin tuntevat tietävät mitä tarkoitan. Kiitos aamuisen musiikkihetken, jäi tuo kaunis biisi soimaan päähämme koko leirin ajaksi, ja sitä sitten hoilotimme menemään pitkin maita ja mantuja mennessämme. Toinen leirin ajan päässä ja radiossakin soinut biisi oli Jukka Pojan Älä tyri nyt, joka sopi hyvin myös minun sunnuntain ratsastusten teemabiisiksi. Siitä kuitenkin lisää vasta hieman myöhemmin, sillä nyt on vielä lauantai.

Tosiaan, lauantain ensimmäisen ratsastustunnin jälkeen söimme jälleen maittavan aterian ja hilppaisimme jokainen vuorollamme päärakennukseen nauttimaan puolen tunnin niska-selkä-hartia -hieronnasta, ja voi pojat että se teki hyvää! En edes muista milloin olen viimeksi ollut kunnolla hierottavana ja tämän hierojatytön otteet olivat juuri sopivat ainakin minun selälleni ja lihasjumeilleni. Hieronnan jälkeen meillä oli taas ratsastusta, ja ainakin minä olin runnomisen jäljiltä vielä hieman pöhnäinen ja lötkö, enkä jaksanut keskittyä kunnolla patistamaan tahmeaa polleani eteenpäin. Ei mennyt siis erityisen hyvin, mutta sain kuitenkin opettajalta hyviä vinkkejä istuntani korjaamiseksi. Ja ainahan ratsastus on kivaa, vaikka olisikin hieman tööt.

Tunnin jälkeen oli vuorossa leirin ehdottomasti hauskin ohjelmanumero: Poniagilitya minishettiksillä! Arvoimme joukkueet ja lähdimme hakemaan leirirakennuksen viereisestä tarhasta kaksi tallin pienintä ponia agilityyn. Ne ponit oli oikeasti tosi pieniä ja aivan mahdottoman söpöjä. Tosin toinen niistä jäi tarhaan, sillä neljän naisen yrityksistä huolimatta pikkuruinen poni ei halunnut tulla mukaamme, vaan söi houkuttimena käyttämämme heinät kädestämme ilman, että antoi ottaa itseään kiinni. Hemmetin ovela ponipirulainen. Haimmekin lopulta toisesta tarhasta hieman isomman shetlanninponin ja suuntasimme kentälle, johon meille olikin jo tehty agility-rata valmiiksi.


Ensimmäinen tehtävä: Laita ponin etujalat renkaan sisään. Tyyli on vapaa.

Meille kerrottiin agilityn säännöt ja harjoittelimme tehtäviä hieman valovan silmän alla, kunnes meidät jätettiin keskenään kisailemaan. Teimme viisi tehtävää sisältäneen radan kahden hengen viestijoukkueissa ja minun ja Maajussin morsiamen muodostama lettitiimi (kaikilla kolmella oli letti päässä, ponillakin) voitti molemmat kisat, vaikka jouduimmekin huutamaan välillä ”Apua, ponini ei tottele!”. Ponin kanssa tehtävästä toiseen kipittäminen otti yllättävän paljon kunnon päälle, varsinkin kun vatsalihaksetkin olivat kovilla kippurassa nauramisesta. Kipittävät pikkuponit olivat niin suloisia radalla vipeltäessään ettei niitä voinut katsoa nauramatta.

Illalla meillä oli ohjelmassa jälleen hemmottelua ja hyvää oloa, sillä koko päivän lämpeämässä ollut savusauna kutsui meitä luokseen. Vietimmekin saunalla lopulta yhteensä viisi tuntia, saunoen ja välillä terassilla vilvoitellen, notskimakkaraa syöden sekä paljussa lilluen. Kävipä yksi hullu oululainen myös heittämässä talviturkin kylmään lampeen, ja tällä kertaa saimme ne siideritölkitkin avattua. Käpöttelimme saunalta pois valtavan kokoisen superkuun valossa ja vaikka yritimme taas istua iltaa leirimökin tuvassa, kutsui makuupussin syli aika pian väsyneitä leiriläisiä.

Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena, mikä tiesi hyvää aamun maastolenkkiä ajatellen. Sen sijaan erään leiriläisen toteamus kirotusta viimeisestä leiripäivästä vauhdikkaine ja vaarallisine hetkineen ei tiennyt kovin hyvää, vaikka nauroimmekin alkuun koko myytille. Viimeistään ensimmäisen maastossa kiidetyn laukkapätkän aikana huomasimme myytissä olevan ehkä sittenkin jotain perää, sillä pukittelevien ja päätään viskovien hepojen selässä olo ei ollut kovin turvallinen. Kaikki pysyivät kuitenkin kyydissä, paitsi oululaisen kateissa olleet hanskat, jotka lentelivät ilmojen halki kesken laukkasuoran. Mistä ne oikein ilmestyi? No hupusta tietenkin, joka oli varmaan ainoa paikka, mistä emme olleet niitä etsineet.

Minäkin pääsin vaarallisten tilanteiden makuun metsäpolulla, jossa risukossa pelästynyt ponini teki äkkihypähdyksen aivan eri suuntaan mihin minä olin menossa. Ehdin jo ajatella, että nyt se sitten tapahtuu, minä tipun, onneksi on turvaliivi päällä, kunnes näin allani siintävän mutalöllölätäkön enkä halunnutkaan tippua, vaikka siinä vaiheessa irti päästäminen olisi ollut helpointa. Roikuin nimittäin jo hevosen kyljellä, satulasta suistuneena jo hyvin lähellä maata, kunnes sain jonkun ihme sisurefleksin, jonka avulla onnistuin pysäyttämään hevosen selästä luisumisen. Siinä roikkuessa tiesin edelleen maahan muksahtamisen olevan helpoin vaihtoehto, mutta hamusin kuitenkin kädelläni ponin harjaa, josta otteen saatuani vedin itseni ratsuni kaulalle halausasentoon. Siitä vielä hivuttautuminen takaisin satulaan ja päivän akrobatiatunti olikin sitten siinä.

Eivätkä ne vaaralliset tilanteet tietenkään tähän loppuneet. Aivan erään leiriläisen pään vierestä suhahtivat nimittäin potkaisevan hevosen takajalat, kun hän oli hakemassa estetunnin ratsuaan tarhasta. Tammalaumasta kuinkas muutenkaan, siellähän ne kiukkuisimmat ämmät ovat. Minä jatkoin iltapäivän estetunnillakin tutulla linjallani, sillä en tahtonut pysyä satulassa sitten millään. Suloinen suomenhevosratsuni ei nimittäin halunnut hypätä erästä estettä, vaan pysähtyi sen edessä kerta toisensa jälkeen niin, että minä humpsahdin useamman kerran hepan kaulalle jo tutuksi tulleeseen halausasentoon. Mikä siinä on etten viihdy tänään satulassa ollenkaan!


Uljas esteratsuni, jota ei voisi vähempää kiinnostaa kuvattavana oleminen.

Tunnin lopuksi vuorossa oli vielä leikkimieliset leirikisat kahdeksan esteen radan muodossa. Ei hyvä, ei todellakaan.. Minä ja melko kokematon esteratsuni ei selvittäisi tästä millään ilveellä, ehdin ajatella ja sitten sitä jo mentiin, kovaa vauhtia kohti esteitä. Ja ylikin, ihme kyllä, jopa siitä pelottavasta esteestä, jota heppa ei ollut aiemmin halunnut hypätä ennen kuin noin kymmenennen kieltäytymisen jälkeen. Alkuun rata sujuikin yllättävän hyvin, joskin vauhdikkaasti, kunnes viidennellä esteellä heposeni päätti jyrätä esteen läpi ja lopulta sen ohi niin, että jouduin torjumaan estetolpan kädelläni ja silti se mäjähti päin polveani.

Hurjasta tilanteesta johtuen minulla oli pasmat aivan sekaisin ja hevonen pois hallinnastani, kun tajusin kiltin suomenhevosjyrän muistavan radan ja suuntaavan parhaillaan täyttä vauhtia seuraavalle esteelle. Vauhtimme oli aivan liian kova, mutta hepo suoriutui esteestä hienosti ja minäkin pääsin jotenkin aivan viime hetkellä mukaan hyppyyn. Kaksi viimeistä estettä tuli ilmeisesti myös hypättyä, vaikken muistakaan niistä mitään, niin pelästynyt olin. Mutta hei, me selvittiin! Enkä mä tippunut! Tähän onkin sitten hyvä päättää leiri ja suunnata välipalan jälkeen kohti kotia.

Vauhdikkaasta viimeisestä päivästä ja sen aiheuttamista ruhjeista huolimatta olo oli leirin jälkeen ihanan levännyt, rentoutunut ja myös väsynyt, mutta onnellinen. Viikonloppu oli niin antoisa, että seuraava leiri on jo suunnitteilla syksylle, samaan paikkaan tottakai, sillä Jatilassa todellakin tiedetään, miten järjestetään hyvä ratsastusleiri.

Tätäkin kaveria on jo vähän ikävä. Jos se saa joskus pentuja, toivon, että Maajussin morsian saa mieheltään luvan ostaa niistä yhden. Nyt tarvittaisiin vinkkejä miten aivopestään yksi kappale miehiä suostumaan siihen, että perheeseen tulee koiranpentu.

Previous Post Next Post

4 Comments

  • Reply Huli keskiviikko, kesäkuu 13, 2012 at 14:09

    Olipas siinä touhua yhdelle viikonlopulle! 🙂
    Mä tahtoisin kanssa joskus savusaunaan, oikein sellaiseen vanhaan ja mustaan.

    • Reply Martina torstai, kesäkuu 14, 2012 at 07:28

      Savusauna oli kyllä kiva kokemus, vaikka Jatilan sauna olikin hieman uudempaa mallia. Musta se oli silti ja pimeä, enkä olisi arvannut sen olevan vasta muutaman vuoden vanha ellei meille olisi kerrottu.

  • Reply Taina keskiviikko, kesäkuu 13, 2012 at 16:08

    Ihana viikonloppu teillä oli, huoh. Olen vihreä kateudesta :). Olen ollut hevosen selässä viimeksi n. 6 vee sitten, ja vielä tulee se päivä jolloin taas sinne nousen. Some day.

    • Reply Martina torstai, kesäkuu 14, 2012 at 07:32

      Hei Taina, nyt vaan sitten hepan selkään ja samanlaista leiriä varailemaan! Itseäni harmittaa siinä, että nousin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen takaisin ratsaille vain se, etten tehnyt sitä aikaisemmin. Kypsyttele ajatusta kaikessa rauhassa, ehkä olet jo syksyllä ilmoittautunut johonkin kivaan ratsastusryhmään. 🙂

    Leave a Reply