Rakkaudesta Helsinkiin: Puu-Käpylä

Kevään vihdoin saavuttua ilahduttamaan meitä kaikkia lämpimillä ulkoilukeleillään, olen aloittanut taas työmatkakävelyt, joihin olen saanut ihan uusia ulottuvuuksia vaihtelemalla kävelyreittiäni. Viime kesänä kävelin melkein aina samaa reittiä Arabianrannan ja Vanhankaupungin kosken ohi jokea pitkin aina kotiin saakka, ja vaikka reitti kauniita maisemia sisältääkin, alkoi samat tutut kulmat pikkuhiljaa tylsistyttää.

Tänä keväänä olen seikkaillut kotia kohti eri reittejä Kumpulan ja Käpylän läpi, ja voi että miten ihania katuja olenkaan löytänyt. Limingankatu on yksi lemppareistani, sinne voisin muuttaa sitten mummona kun haluan olla lähellä palveluita. Söpöjä eri värisiä ihan vieri vieressä nököttäviä puutaloja on ihana katsella (anteeksi vaan asukkaille, en tuijota ikkunoistanne sisään, vaan ihailen talojenne vanhahtavaa ulkoasua) ja Limingankadulla on poikkeuksetta hyvin hiljaista. Ihan kuin kävelisi jossain ihanan utuisessa unessa.

Eräänä päivänä päätin lähteä seikkailemaan Puu-Käpylään kotimatkallani, vaikka sää olikin lupaillun auringonpaisteen sijaan viileä ja harmaa. Samalla hetkellä kun astuin puisten talojen reunustamalle kadulle, alkoi aurinko kuitenkin paistaa ja ihana hiljaisuus valtasi koko tienoon. Siellä minä sitten vaeltelin taloja ihastellen, kun yhtäkkiä huomasin tulleeni tuttuun kadunkulmaan. Tässä minä olen seissyt joskus todella kauan aikaa sitten.

Kyseessä oli kummitätini- ja setäni vanha kotikatu. Kävelin hitaasti tietä pitkin ihanan nostalgisen tunteen vallatessa koko kehoni. Tuossa leikkipuistossa oli tosi kiva karuselli, jossa pyörimme isoveljen kanssa päivät pitkät. Ja tuohon kadunkulmaan oli tosi pitkä matka silloin pienenä, ja tästä kävelimme eräänä jouluaattoyönä taksia vastaan. Tultuani tädin ja sedän vanhan kotipihan eteen, pysähdyin katsomaan tuttua rakennusta. Lapsuudenmuisto toisensa perään tulvi mieleeni ja katselin tuttuja maisemia hämmentyneenä lähes liikuttuneesta olotilastani.

Ihmettelin, miten osuinkin juuri tälle tielle, ja miten tunnistinkaan tutut paikat heti, vaikka viimeksi kun täällä vierailin, olin ihan pieni tyttö. Siitä on ainakin 15-vuotta aikaa, todennäköisesti vielä enemmänkin. Tädin ja sedän vanha kotitalo näytti aivan samalta kuin silloin aikoinaan, hieman kuluneemmalta ehkä ja pienemmältä kuin muistin. Mittasuhteet ovat todella muuttuneet vuosien varrella. Silloin pienenä niin pitkältä tuntunut matka pihan poikki leikkipaikallekin on todellisuudessa vain muutaman aikuisen askeleen mittainen.

Hidasteltuani niin paljon kuin kehtasin tutulla kadunpätkällä kaikki aistit avoimina, jatkoin matkaani valtavan nostalgia-aallon hyökyessä ylitseni. En tiedä oliko ilmassa tuona päivänä tavallista enemmän silmiä ärsyttävää pölyä, vai liikutuinko todella ihan kyyneliin asti yhtä lapsuuteni lempipaikkaa katsellessani. Tämä oli ihan paras kyläilypaikka. Tarjolla oli aina röppörieskaa (jotkut kutsuvat niitä myös mokkapaloiksi), serkun huoneen lattialla oli ihanan pehmeä matto ja vanhan puutalon ikkunoista kurkistelimme jouluaattona, tuleeko kauan odotettu joulupukki jo.

Aikuiset viipyivät muuten jouluaattoisin ihan liian pitkään ruokapöydän ääressä. Minun mielestäni ruokailun olisi voinut jättää lautaselliseen mätiä, ja sitten voisi tulla jo joulupukki lahjasäkkeineen. Kyllä vain, olin hulluna mätiin jo pikkupirpanana, tosin tuolloin söin sen usein sellaisenaan ilman smetanaa ja sipulisilppua. Siis pelkkiä niitä palleroita, yhh…

Mietin kotiin päin tallustaessani, johtuvatko nämä Helsinkiä kohtaan tuntemani nostalgiset tunteet lähestyvästä muutosta, vai olenko vaan niin vanha, että minun kuuluu muistella lapsuutta kyyneleet silmissä ”Oi niitä aikoja..” soidessa päässä. Vielä ennen Järvenpäähän kotiutumista täytyisi käydä kävelyllä ainakin Maunulassa. Jospa löytäisin sieltä mummin ja vaarin vanhan kotitalon, jossa kyläilimme niin ikään ihan pikkumuksuna. Muistoissani on iso keltainen kerrostalo, jonka pihalla olleessa kaaren muotoisessa matontamppaustelineessä oli kiva kiipeillä.

Saa nähdä vievätkö askeleeni minut itsestään tuttuun paikkaan Maunulassa, ja tunnistanko sen yhtä suvereenisti kuin tutun talon Puu-Käpylässäkin, vai kävelenkö vain sokeana paikan ohitse. Olikohan se talo oikeasti edes keltainen? Asiasta täytyy ottaa selvää tämän kevään ja kesän aikana.

Previous Post Next Post

4 Comments

  • Reply satuvw keskiviikko, toukokuu 9, 2012 at 08:44

    Oi, ihana Käpylä, vanha ”kotikyläni”. Ei tosin lapsuusajoilta vaan Helsingissä vietettyjen neljän vuoden asuinpaikka. Ja itse en ikävä kyllä asunut puutalossa, vaan kerrostalossa aivan puutaloalueen laitamilla. Parvekkeella istuskellessa pystyi kuitenkin hyvin kuvittelemaan asuvansa itsekin puutalossa… 🙂 Kiva oli palata vanhoille tutuille paikoille noiden kuvien muodossa!

    • Reply Martina keskiviikko, toukokuu 9, 2012 at 10:37

      Mä katselin just eilen taas Käpylässä kävellessäni, että asuisin melkein mieluummin juuri niissä puutaloalueen reunassa olevissa kerrostaloissa, niin että parveke olisi puutaloihin päin ja mielellään mahdollisimman korkealla, jotta maisemaa näkisi kauemmaksikin. Toisaalta silloin kotoa jäisi puuttumaan se vanhan puutalon tunnelma, mutta pärjäisin varmaan ilman sitäkin. Vanhat talot kun on jotenkin vähän pelottavia..

  • Reply Insinööri keskiviikko, toukokuu 9, 2012 at 09:28

    Heh, aikanaan vein inssityöni kansitukseen jonnekin tonne Käpylään, ja homman valmistumista odotellessani lähdin kanssa haahuilemaan siinä toivossa että löytäisin ton sedän ja tädin vanhan kämpän. Ja löysinkin sen. En nyt ihan itkemään ruvennut, mutta mullekin tuli kyllä jännät ja nostalgiset fiilikset siitä paikasta, samat röppörieskat ja karusellit muistin itsekin. Mattoa en muista, mutta sen sijaan muistan kuinka serkulla oli aina ihan sairaan hienoja tietokonepelejä joita olisin voinut pelata vaikka kuinka kauan.

    Tuolla oli kyllä aina kivaa.

    • Reply Martina keskiviikko, toukokuu 9, 2012 at 10:46

      Mä muistan ku kerroit silloin, et olit seikkaillu Käpylässä ja löytäny tuttuja paikkoja. Siitä lähtien munkin on pitänyt mennä sinne ja vasta nyt sain aikaiseksi. 🙂

      Se matto oli muistaakseni joku talja tai ryijy. En muista ihan tarkkaan muuta kuin sen, että se oli pehmeä ja sillä oli mukava lueskella Akkareita. Tietokonepelien lisäks leikittiin muistaakseni ainakin jossain vaiheessa myös semmosilla tinasotaukkeleilla, joissa oli muistaakseni joku heppakin mukana. Tai ehkä vaan mä leikin niillä samalla kun sä olit tietokoneella.

      Jänniä yksityiskohtia sitä muistaakin lapsuudesta, samalla kun jotkut isommat jutut on ihan unholassa. Esimerkiks pikkuveljen syntymästä mä en muista juuri mitään. Yhtäkkiä meillä oli vaan joku vauva. Ai kamala, nyt mä saan varmaan jonkun maailman huonoin isosisko -tittelin. 😀

    Leave a Reply