Yearly Archives

2011

il Capodanno e la Befana

Tässäpä olisi lupaamaani jatkoa Italialaiselle joulupostaukselleni ja tällä kertaa vuorossa ovat Uusivuosi sekä Loppiainen, eli il Capodanno ja la Befana. Kuten joulupostaus, on tämäkin kirjoitettu Italian opettajani kertoman pohjalta. 31.12. on la viglia di Capodanno eli uudenvuoden aatto, jolloin kokoonnutaan jälleen 20-30 hengen porukalla (eli la famiglian kesken) sen luokse, jolla on isoin koti.


lo zampone

Perinteinen uudenvuoden aaton ruoka on lo zampone e le lenticchie eli sian jalka linssien kera. Sisilialainen italian opettajani ei pidä tästä ruoasta ollenkaan sen rasvaisuuden vuoksi ja jättääkin sen siksi väliin, vaikka linssit symboloivatkin rahaa ja vaurautta. Sian jalan jälkeen jälkkäriksi tarjoillaan samoja sokerisia kuivakakkuja il Panettonea ja il Pandoroa kuin joulunakin, kuohuviinin kera, luonnollisesti.


lo spumante

Uutenavuotena italialaiset pukeutuvat punaisiin alusvaatteisiin, sillä punaisen uskotaan tuovan onnea uudelle vuodelle. Keskiyöllä kippistetään kuohuviinillä (lo spumante) ja todetaan ”Anno nuovo vita nuova!” (Uusi vuosi, uusi elämä!).

Napolissa uudenvuoden viettäville pieni varoituksen sana: Kaupungissa on tapana heittää keskiyöllä ikkunasta ulos kaikki vanhat huonekalut ja tavarat (myös vanha vaimokin kuulemma), joten kaduilla on vaarallista olla noin parin tunnin ajan keskiyöllä. Tavaroiden heittelyn taustalla on ajatus vanhan hylkäämisestä uuden vuoden kynnyksellä, eikä sitä saisi tietenkään tehdä näin konkreettisesti. Mutta Napolissa eivät päde samat säännöt kuin muualla Italiassa ja tavaroita heitellään kielloista huolimatta.


Pasta al forno

Uudenvuoden päivänä (il Capodanno) syödään taas perheen kesken esimerkiksi uunipastaa. Eräs opettajamme suosittelema ja tyypillinen Capodannon ruokalaji on uunipasta, johon tulee makaronia, bolognese-kastiketta, parmesaania sekä mozzarellaa. Eli vähän niin kuin vanha tuttu makaronilaatikko, mutta italialaisittain.


Tuoko noita sinulle Loppiaisena karkkia, hiiliä vai kenties hiilen näköistä karkkia?

Loppiaista (L’Epifania, la Befana) vietetään 6.1. ja tuolloin todetaan, että ”L’Epifania tutte le feste porte via”, eli Loppiainen vie pois kaikki juhlat. Loppiaisena seimeen eli italialaisten joulukalenteriin lisätään viisaat tietäjät heti aamulla, ja illalla koko seimi korjataan pois. Kiltit lapset saavat Loppiaisena karkkeja, kun taas tuhmat saavat vain hiiliä (il carbone) tai hiilin näköisiä karkkeja, joita myydään kojuissa pitkin Italiaa.

Mutakakku ja mango-mascarponevaahto

Kuten allaolevasta viikonlopun pikapostauksesta käy ilmi, myös minut kelpuutettiin Pauligin Makuparit-kilpailuun melkoisen kovaan seuraan Kinuskikissan ja muiden leipurisankareiden kanssa. Olinkin enemmän kuin otettu saadessani kisakutsun sähköpostiini, ja kun pahvilaatikollinen kahvipaketteja saapui kotiin maisteltavaksi, kävi aivoissani sellainen kuhina ettei ole ennen nähty kisaleipomusta miettiessäni.

Maisteltuani saamiani kahvinäytteitä ihastuin Paulig Papua New Guinea alkuperämaakahviin niin totaalisesti, että valinta käyttää sitä kilpailussa oli helppo. Halusin yhdistää runsasaromisen kahvin johonkin todella suklaiseen jälkiruokaan, mutta halusin korostaa myös kahvin vienoa mangovivahdetta käyttämällä kyseistä hedelmää reseptissäni.

Hetken pähkäiltyäni päätin tehdä Paulig Papua New Guinea -kahvin kaveriksi syntisen suklaisen mutakakun sekä pehmeää mango-mascarponevaahtoa. Makean mausteinen kahvi täydensi upeasti tahmean mutakakun ja keveän vaahdon liittoa tehden makunautinnosta täydellisen. Kahvissa maistuva tummaksi paahdettu kaakao sopii hyvin yhteen suklaisen kakun kanssa ja mango-mascarponevaahto tuo esiin kahvin ihanan mangoisen vivahteen.

Mutakakku:

– 200 g voita
– 4 kananmunaa
– 4 dl sokeria
– 3 dl vehnäjauhoja
– 6 rkl kaakaojauhetta
– 2 rkl vaniljasokeria
– 1 tl suolaa
– 1 tl leivinjauhetta
– 130 g suklaata rouheena

Sekoita kananmunat ja sokeri keskenään ja vatkaa ne vaahdoksi. Sulata voi ja sekoita se munasokeriseokseen. Lisää kuivat aineet sekä puolet rouhitusta suklaasta, sekoita hyvin ja kippaa taikina voideltuun irtopohjavuokaan. Paista kakkua 175-asteisessa uunissa 25-30 minuuttia, niin että sen reunat kovettuvat, mutta keskus jää löysäksi. Anna kakun jähmettyä kunnolla, mieluiten yön yli, ja koristele se ennen tarjoilua lopulla suklaarouheella.

Mango-mascarponevaahto:

– 1 purkki mangososetta (Piltti)
– 2,5 dl mascarponea
– 2,5 dl vispikermaa
– 1 tl sokeria

Vatkaa kerma vaahdoksi ja mausta se sokerilla. Sekoita mascarpone ja mangosose kermavaahdon joukkoon ja vatkaa seos kuohkeaksi vaahdoksi. Tarjoile mutakakun kanssa.

Iso kiitos kakun onnistumisesta kuuluu työkavereilleni, jotka olivat tukena reseptin kehittelyssä ja jotka ovat kakun kukkakoristeiden takana. Eivätkö ne piristäkin kivasti ruskeaa mutakakkumöhkälettä? Vielä isompi kiitos kuuluu kaikille kakkuani äänestäneille ja heille, jotka rientävät tästä linkistä sitä äänestämään. Tuntuu hurjalta että minun pienen bloggaajan kakku on kilpailusivustolla kaikkien nähtävillä aivan mielettömän upeassa seurassa. Oikeasti, MINÄ mukana leivontakilpailussa, kukapa olisi uskonut?

Valkosipulinen rahkalevite aka maailman paras levite

Yksi elämän virstanpylväs on nyt saavutettu: Kokkasin ensimmäistä kertaa anopin reseptillä jotakin. Enkä edes ihan mitä tahansa, vaan maailman parasta rahkalevitettä, johon ihastuin heti ensimaistamisella. Levite saa jopa minut hienon ja sivistyneen juhlavieraan (kröhöhöm..) seisomaan pitopöydän vieressä rohmuten aina uuden patonginpalan, jonka päälle levitän ison kasan valkosipulista rahkan ja margariinin seosta. Tämän jälkeen ahmin koko herkun kerralla edelleen sen pöydän vieressä hengaillen. Miten niin muka pitäisi ottaa ruokaa omalle lautaselle ja mennä muualle syömään? Levite todella on niin herkullista ja koukuttavaa, etteivät hyvät ruokatavatkaan pysy enää mielessä.

Tänä kesänä Henkan veljen valmistujaisissa uskalsin pyytää pelottavalta anopilta levitteen reseptin ja kokeilin sitä kädet täristen heti seuraavana viikonloppuna. Oikeasti anoppini on maailman paras, mukavin, kiltein, hyväsydämisin ja rennoin anoppi, joten meidän kohdalla puheet pelottavasta miehen äidistä eivät pidä paikkaansa. Siksipä uskalsinkin kokata anopin levitettäkin hyvillä mielin, ilman pelkoa punaisena huutavasta tädistä, joka syyttää minua reseptinsä, poikansa ja koko elämänsä pilaamisesta. Oikeasti, onkohan sellaisia anoppeja edes olemassa?

Sen pidemmittä puheitta mennään itse reseptiin.

Rahkalevite

– puoli pakettia voita tai margariinia
– purkin Ehrmannin rahkaa
– valkosipulia
– persiljaa

Pilko valkosipuli ja persilja. Kippaa voi tai margariini ja rahka kulhoon valkosipuli- ja persiljasilpun kanssa. Survo sörssäimellä, jota joskus myös sauvasekoittimeksi kutsutaan, kaikki sekaisin ja kas, valmista on! Ihan helppoa!

Tällä levitteellä on hurmattu monta juhlavierasta niin Keravalla Henkan vanhempien kotona, kuin ensikokeiluni myötä myös meillä kotona juhannuksena, jolloin tarjoilin tätä patongin kanssa. Patongin lisäksi olen syönyt herkkua ainakin lihapullien kanssa, dippaamalla sipsejä levitteeseen ja ihan vain suoraan kulhosta lusikalla. Törrrkeän hyvää!

Miami Beach



Vietettyämme kolme yötä Nykissä, heräsimme aamulla aikaisin lentääksemme aurinkoiseen Floridaan. Kurkistus hotellin ikkunasta ulos kertoi Manhattanilla satavan lähes kaatamalla, joten ajoitus oli mitä parhain siirtyä vesilätäköiden keskeltä Miami Beachin lämpöön. Laskeutuessamme Fort Lauderdalen kentälle, otimme innolla vastaan kuuman ja kostean lämpöaallon, riisuimme takit, istuimme vuokra-avoautoon ja lähdimme ajamaan kohti Miamia ja South Beachia. Fiilis oli aivan mieletön kun popitimme radiota täysillä, aurinko lämmitti autossa istujia ja tiesimme lomaa olevan edessä vielä rutkasti.



Päästyämme perille heitimme kamat hotellihuoneeseen, vaihdoimme kevyemmät vaatteet ja lähdimme tutkimaan hotellin ympäristöä. Pian selvisikin, että hotellimme Haddon Hall sijaitsi aivan täydellisellä paikalla. Ranta oli tien toisella puolella, Lincoln Road ruoka- ja ostospaikkoineen kävelymatkan päässä ja legendaarinen Ocean Drive päättyi juuri hotellimme kohdalla. Ukkelin kamera lauloikin lähes tauotta koko Miamissa viettämämme ajan herraseni bongaillessa toinen toistaan hienompia autoja.


Vakiopaikaksemme muodostui hotelliamme vastapäätä aivan Ocean Driven päätepisteessä oleva ravintola, jonka terassille paistoi aurinko koko päivän, ja jonka ruokalistalla oli herkkuja moneen makuun drinkkilistasta puhumattakaan. Iltapäivän happy hourkin oli mukava asia. Annokset ravintolassa (kuten muuallakin Miamissa ja ilmeisesti koko jenkkilässä) olivat järjettömän kokoisia, ja meille riittikin hyvin yksi alkuruoka puoliksi. Otettuamme ensimmäisenä päivänä alkuruokalistalta nachoja ja ranskalaisia sooseineen, emme mitenkään jaksaneet syödä molempia annoksia, vaikka olimme kovin nälkäisiä. Kolmen ruokalajin illallinen tässä jättiannosten maassa ei siis tullut mieleenkään.





Kivoja ”pieniä” alkupaloja.


Eräänä iltana Lincoln Roadilla illastaessamme otimme pääruokalistalta löytyneen paellan puoliksi, ja vaikka tuolloinkin oli kova nälkä, jäi paellasta puolet syömättä. Annoskoko oli siis todellakin ihan överisuuri, enkä ihmettele yhtään maassa vellovaa ylipaino-ongelmaa.


Lincoln Roadilla oli ravintoloita vähän jokaiseen makuun ja mekin ruokailimme siellä lähes joka ilta. Eräänä iltana astelimme Tiramesu-nimiseen italialaiseen ravintolaan pastalle, ja voi herranjestas sentään miten herkullista pastaa eteemme kannettiin! Yritämme syödä reissussa ollessamme mahdollisimman monessa eri paikassa, ja vaikka menisimme samaan ravintolaan uudelleen, emme ota ikinä samaa annosta kahta kertaa, jotta saamme varmasti maistettua mahdollisimman montaa eri ruokaa. Nyt oli kuitenkin pakko luisua näistä periaatteista, sillä Tiramesun kinkkukermapasta lumosi meidät niin, että meidän oli pakko mennä heti seuraavana iltana syömään annos uudestaan. Perhana että se olikin hyvää!



Alempi pasta on meidät lumonnut kinkkukermapasta. Eikä tuo ylempikään pahaa ollut..

Toinen meikäläisen Floridassa lumonnut ruoka-asia olivat Taco Bellin 99 senttiä maksaneet wrapit, jotka näyttävät kuvassa kaikkea muuta kuin herkulliselta, mutta joiden mausteinen jauhelihasoossi ja omituiset rapeat jutut maistuivat niin hyvälle, että wrapiakin oli pakko saada vielä toisenkin kerran loman aikana. Jos asuisin Jenkeissä lihoisin palleroksi alta aikayksikön, sillä hotkisin Taco Bellin wrapeja varmasti ainakin joka toinen päivä. Yksi wrap riitti varsin hyvin viemään nälän, joten hinta-laatusuhde oli aivan loistava. 99 sentillä maha täyteen, mahtavaa!

Tämä mössö oli aivan saiiiraaan hyvää!

Rahasta puheen ollen, ollaanpa nyt rehellisiä: Tekemämme Nykin, Miamin ja Karibian risteilyn sisältänyt parin viikon reissu on aika kallis, vaikka kuinka löytäisi hyvät lento- ja hotellitarjoukset. Teimme siis taktisen vedon ja säästimme hieman rahaa Miamissa syömällä aamiaisen ja välillä myös välipalaa hotellihuoneessa. Ostimme lähikaupasta leipää, juustoa ja leikkeleitä jääkaappiimme ja säästimme sillä pitkän dollarin, vaikka kävimmekin myös ulkona syömässä. Näin pystyimme törsäämään hyvällä omatunnolla Karibialla, sillä risteilyllä emme halunneet säästellä. Kun kerran Karibian risteilylle lähtee, ei siellä tee mieli himmailla vaan nauttia koko rahan edestä. Mutta Karibiasta lisää myöhemmin, nyt keskitytään Miamiin.

Ylemmässä kuvassa kauppareissun saldoa. Juomia kului helteisessä Miamissa ennätysmäärä ja peanutbutter Twixiä oli saatava joka kauppareissulta. Alemmassa kuvassa poseeraavat aamiaisleipämme.

Haddon Hall Hotelin sekä Tiramesun pastojen lisäksi minulla olisi vielä yksi vinkki Miamin suunnalla lomaileville: Menkää ihmeessä katsomaan Holokaustin uhrien muistomerkkiä South Beachille. Kyseinen muistomerkki on epäilemättä hienoin, koskettavin ja pysäyttävin mitä olen ikinä nähnyt. Kuvista tunnelma ei välity, sillä oleellinen osa muistomerkkiä puuttuu. Merkille johtavassa käytävässä soi nimittäin kaunis musiikki, joka kruunasi kokemuksen. Yleensä me huonon huumorintajun omaavina vitsailemme kaikesta mistä ei saisi, ja juutalaisvitsitkin ikävä kyllä kuuluvat repertuaariin. Täällä sen sijaan ei tullut mieleenkään vääntää vitsiä, vaan kiersimme muistomerkin kaikessa hiljaisuudessa kylmien väreiden mennessä pitkin selkäpiitä. Hyvä etten purskahtanut itkuun. Kokemus todella pysäytti ja pisti miettimään noitakin kauheuksia. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!


Katz’s Deli


Tiedättehän sen ohjelman, jossa hassu ukko syö kaikkea äärimmäisen herkullisen ja epäterveellisen näköistä pitkin poikin Yhdysvaltoja, ja ottaa osaa erilaisiin ruokahaasteisiin vetämällä itsensä aivan ähkyyn jättimäisillä annoksilla, polttamalla vatsansa törkeän tulisilla ruoilla tai jäädyttämällä itsensä jättimäisen jäätelöannoksen äärellä. Ukon nimi on Adam Richman ja ohjelman nimi Man versus food (suomalainen nimi Kuuluisat kuppilat). Ohjelma on yksi minun ja Ukkelin lemppareista, ja Nykissä ollessamme olikin aivan pakko päästä lounaalle erääseen ohjelmasta tuttuun ravintolaan.

Porukkaa oli paikalla ihan kiitettävästi.

Katz’s Delicatessen on perustettu vuonna 1888 ja se on tunnettu herkullisista sandwicheistaan. Adam Richman vieraili kuppilassa ohjelmansa New Yorkin jaksossa esitellen katsojille annoksen nimeltä Reuben Combo. Olikin itsestään selvää, että minä ja Ukkelikin syömme kyseisen annoksen vieraillessamme ravintolassa.



Leipä oli suurin koskaan näkemäni ja sen sisällä oleva liha jotain niin äärimmäisen hyvää, etten osaa edes kuvailla sitä kunnolla. Vaikka menimme ravintolaan hyvin nälkäisinä ja söin herkkuannostani niin paljon kuin vain mitenkään jaksoin, en saanut millään syötyä sitä kokonaan.


Lopetellessamme syömistä, ilmestyi pöytämme viereen tutun näköinen mies, joka komeili lukuisissa ravintolan seinillä olevissa tauluissa erilaisten julkkisten kanssa. Kyseessä oli paikan omistaja, joka kierteli ravintolassaan kysellen mistä tulemme, mitä söimme ja mitä pidimme annoksesta. Herra kertoi Adam Richmanin käyneen kuppilassa jo lapsena, ja ruokajuomaolusista rohkaistuneina pyysimme miestä samaan kuvaan Ukkelin kanssa, mihin hymyilevä kaljupää suostui ilomielin.


Seinältä löytyi kuva myös Adamista paikan omistajan kanssa.

Olemme ehkä vähän hölmöjä, mutta vierailu kyseisessä kuppilassa oli yksi lomamme kohokohtia, ja ajattelen vieläkin kuola valuen herkullista Reuben Comboa. Suosittelenkin ehdottomasti Katz’s Deliä kaikille Nykissä vieraileville. Sisällä ei kannata vain piipahtaa, sillä ovella otetaan pieni maksu kaikilta, jotka astuvat sisään kuppilaan, vaikkei siellä edes söisi mitään. Tämä on varmasti ihan fiksu ratkaisu, sillä viimeistään Adam Richmanin ansiosta paikasta on tullut suosittu nähtävyys ja se on täynnä niin paikallisia kuin turistejakin, jotka ahmivat hyvällä ruokahalulla herkkuleipiään.

Tässä hieman sotkuinen ja epäselvä kartta ravintolan sijainnista, josta olisi ollut meillekin apua ravintolan löytämiseksi. Ei olisi tarvinnut häiritä poliisia niinkin tärkeän asian kanssa kuin ”Apua, missä on Katz’s Deli. Meillä on nälkä!”. Sori poliisimiehet ja -naiset, mutta kun asiamme oli oikeasti kovin tärkeä…

Her name was New York, New Yoooorkk..



Oikeasti, mitä hittoa! Mitä nämä taivaaseen asti ulottuvat talot ovat? Tai nuo autot, joista yli puolet on keltaisia takseja? Tai tuo järjetön valoshow tuolla aukiolla? Entäs tämä tilaamani pieni take away -kahvi, joka riittäisi täyttämään kuukauden kofeiinitarpeeni? Miten on mahdollista, että pikkuruiseen nurkkakioskiin mahtuu enemmän valikoimaa kuin lähi-Alepaani? Entä miksi kaikki sanovat minua guyksi? Pitäisikö tästä metrokartasta saada jotain selvääkin? Ja miksi kaikki näyttää kuitenkin ihan tutulta?? Juu-u, oli pienellä tytöllä vähän pää pyörällä ensi hetkinään New Yorkissa.

Kulmakuppilan valikoimassa oli todellakin valinnan varaa:




Oli hassua tallustaa kaupungissa, joka on tullut tutuksi niin monesta tv-sarjasta ja elokuvasta, mutta joka on kuitenkin ihan vieras. Pilvenpiirtäjät olivat ensimmäinen asia, jotka saivat silmäni pyörylöiksi. Joo kyllä mä tiesin että ne on isoja, mutta että ihan oikeasti NOIN isoja! Huippaa kun katsoo ylös. Tai kun katsoo alas Empire State Buildingin näköalatasanteelta (oli muuten hurja hissimatka hissikammoiselle). Joka kadunkulmassa myydään hodareita tai niitä rinkelirinkuloita, joiden nimeä en muista. Joka toisessa kadun kulmassa on Starbucks. Joka korttelissa on vähintään yksi aamiaispaikka. Joka tien varresta saa taksin ottamalla yhden askelen kohti autotietä. Ei tarvitse edes heilauttaa kättä kun lähin keltainen auto tuuttaa jo kysyen ”Saisiko olla kyyti jonnekin?”.





Aikamoinen paikka. Aikamoista oli myös Nykin ruokatarjonta. Aamiaispaikkoja oli tosiaan joka kadun kulmassa, ja ehkäpä tärkein aamupala-asia olivat bagelit. Meidän lähikuppilassa oli ainakin kahdeksaa eri bagel-laatua, joista hurjin oli vihreän värinen. Bagelin täytteeksi sai valita mieleisensä lukuisista täytteistä, joista ainakin tuorejuusto tuntui olevan pop. Ja nyt täytyy nolona tunnustaa, etten kuitenkaan syönyt Nykissä yhtäkään bagelia.. Katsoin kyllä kun muut tilasivat niitä, lasketaanko se? Niin ja Karibian risteilyllä söin yhden bagelin, jonka väliin tungin tuorejuustoa, lohta ja sipulia. Se oli hyvää.


Ensimmäisen aamun aamiaisleivät, kahvi sekä tuorepuristettu appelsiinimehu.


Ja viimeisen aamun aamiaisleivät. Kuten kuvasta näkyy, rakkaus Dr. Pepperiin oli jo roihahtanut.


Sen sijaan, että olisin tilannut bagelin aamiaiseksi, tykästyimme Ukkelin kanssa ihaniin lämpimiin aamiaisleipiin, joiden välissä oli juustoa, kananmunaa sekä pekonia. Juomaksi otimme kahvia ja Dr. Pepperiä, joista jälkimmäiseen ihastuimme täysillä lomamme aikana. Kahviinhan olemme jo ihastuneet aiemmin koti-Suomessa, vaikken saisikaan juoda sitä kovin paljon. Toisaalta nyt kun verenpainemittarini on äidillä, en näe missä lukemissa paineeni huitelevat. Ja sitä mitä ei näe, ei ole olemassa, joten voin juoda kahvia niin paljon kuin haluan, ja leikkiä että verenpaineeni pysyy silti matalalla. Ai että mä olen ovela.


Joka kadun kulmassa oli myös hodarikoju, josta oli toki pakko saada suuhunsa perinteinen hodari sinapilla ja ketsupilla. Hyvää oli, mutta vielä parempaa olivat Philly Cheese Steak -nimiset hodarin sukulaiset, joita sai samaisista kojuista kuin perinteisiä kuumia koiriakin. Phillyt vetelimme ensimmäisen kerran naamariimme Central Parkissa kevään ensimmäisellä piknikillämme. Maistui. Rabies-oravallekin olisi varmaan maistunut, mutta sitä ei saanut syöttää vaikka se olikin ihan kesy.


Tekisi mieli jo haukata..


Phillyt mamin syleilyssä.


Ehdoton lempparini ja kuolaamisunieni kohde Nykissä olivat kuitenkin iiiiihanat juustokakut ja etenkin suklaan makuinen juustokakku. Se oli valehtelematta parasta mitä loman aikana söimme. Tilasimme samaan aikaan tavallisen New York cheesecaken sekä suklaaversion syödäksemme molemmat palat puoliksi. Minä aloitin tavallisesta versiosta ja jo se oli jotakin niin hyvää, että olisi tehnyt mieli hotkaista koko pala kerralla suuhun. Vaan suklainenpa olikin vielä sata kertaa parempaa, enkä osaa edes kuvailla sen mahtavuutta kunnolla. Koostumus oli ihanan suussasulava, täyteläinen, pehmeä ja tahmainen. Ja se maku, oijoijoi. Sitä en osaa kuvailla muuten kuin sanalla: Ihanaaaaaaa (Leijonat, ihanaa)!! Maistoimme Nykissä vielä mansikkaistakin juustokakkua, ja kuten arvata saattaa, myös se oli herkullista.


Maailman parasta herkkua.


Mansikkaisessa versiossa oli ihanan raikas kuorrute.


Nykin ruokakauppojen tarjonta oli myös omaa luokkaansa. Jo erilaisia juomia oli ainakin miljoona erilaista ja minä ihastuin eniten ihanan vaaleanpunaiseen greippiveteen, joka todennäköisesti oli täynnä lisäainemyrkkyjä, mutta niin suloinen ja raikas kaveri, että häntä tuli ikävä. Kertokaa terkkuja vaaleanpunaiselle greippijuomalle kaikki Nykkiin suuntaavat!


Staten Island Ferryn eväät. Oikealla suuri rakkauteni vaaleanpunainen greippivesi. Myös cheddarin makuisia sipsejä tuli ahmittua useampi pussi.


Mehua ja jääteetä.

Yksi mieleenpainuvimmista ruokakokemuksista isossa omppupompussa olivat myös osterit, joita tuntui olevan tarjolla joka toisessa ravintolassa. Pitihän meidän päästä niitäkin maistamaan. Osterien kanssa tilasimme varman tapauksen, eli friteerattuja meren otuksia jos osterit eivät jostain syystä uppoaisikaan (hahaa, osterit uppoaa, tajusittekste). Vaan kyllähän ne upposivat, vaikkeivät mitään maailmaa mullistavia makuelämyksiä olleetkaan. Osteri oli kylmää, raikasta, veden makuista ja vähän saman tuntuinen suussa kuin etana. Ihan hyvää, mutten kehittänyt niihin riippuvuussuhdetta ainakaan vielä.


Raikkaita ostereita suoraan merestä.


Ihanat friteeratut kaverit ja niiden herkullinen soosi.


Näiden lisäksi haukkasimme Nykissä myös ainakin hampurilaista ja pizzaa. Niin ja erään teeveestäkin tutun herkun, joten Kuuluisien kuppiloiden eli Man vs Foodin ystävät, pysykäähän kuulolla. Jatkoa nimittäin seuraa.


Pikapizzaa.


Hampparia.