• Matkatarjoukset:
Valikko

Yö Yosemitessa

Hups, heräsin kesäkoomasta! Olis vaikka mitä kirjoitettavaa, mutta aloitetaan yhdellä vanhalla jutulla.

Kirjoitin keväällä telttailusuunnitelmistani hollantilaisilla kesäfestareilla (tuokin reissu on jo tehty, mutta siitä lisää myöhemmin). Väitin, etten ollut nukkunut teltassa sitten vuoden 2001, mutta sittemmin huomasin että tavallaan olen. Okei, en itse kiskonut telttaa pystyyn enkä edes auttanut sen pystytyksessä, ja siellä oli puulattia, mutta eikö tätä nyt voi melkein kutsua teltaksi?

Neljä vuotta sitten olin moottoripyöräroadtripillä Kaliforniassa, ja päätimme ajaa Yosemiten kansallispuiston halki. Ja kun sanon ajaa, niin minä en ajanut vaan otin nokkaunia nojatuolimaisella takaistuimella… Lähdimme Tahoe-järveltä kohti Yosemitea, ja matkassa menikin ehkä hivenen kauemmin kuin olimme aavistelleet. En tiedä teistä muista, mutta minulla on tapana joskus ignoorata kilometrifaktoja ynnä muita tylsiä yksityiskohtia jos todella haluan tehdä jotain. (”Oon varma että sinne ajaa hetkessä!”)

Ajoimme kauniita kiemuraisia teitä, joista tienviitat osoittivat paikkoihin, joilla oli sellaisia hurmaavia nimiä kuin Hermit Valley. Jossain vaiheessa väsynyt kuski alkoi osoittaa kaikkia ärtymisen merkkejä, joten huh helpotus kun vihdoin pääsimme perille Yosemiteen! Siis majapaikkaa etsimään! Paitsi että… syyskuun alussa Yosemiten kansallispuistossa olisi ehkä pitänyt varata se majapaikka vähän aiemmin.

Kun aloimme lähestyä kansallispuistoa, ilmestyivät karhuvaroitukset tienvarsilla tiuhaan tahtiin. Samaan aikaan ympärillä näkyi telttaa toisensa perään. Ihmettelin mielessäni, että kuka hullu haluaisi telttailla keskellä karhuvaaraa, ja hykertelin itsekseni sillä tiedolla, että minun ei tarvitsisi kokea moista typeryyttä.

Mutta. Kierrettyämme jokaisen täyden motellin ja hotellin, ei meidän auttanut kuin suunnata Curry Villageen ja asettua järkyttävän pitkän jonon jatkeeksi kuulemaan mitä vaihtoehtoja oli jäljellä. Siinä vaiheessa kun vihdoin selvisimme vastaanottotiskille, en voi sanoa että olisin yllättynyt kuullessani, että ainoa majoitusvaihtoehto oli canvas tent, puupohjan päälle nostettu teltta. Saatoin saada pienen väsymyksenhuuruisen paniikkikohtauksen – en varsinaisesti ollut ajatellut aloittaa camping-harrastusta paikassa, jossa jokaisessa kulmassa lukee Bears are very active. Seuralaiseni mielestä olin naurettava. Hänhän ei karhuja pelännyt!

Telttamajoitus Yosemitessa tarkoittaa sitä, että karhujen takia kaikki mahdollinen ruoka ja juoma on varastoitava teltan ulkopuolella olevaan lukolliseen boksiin. Sama koskee kaikkea tuoksuvaa, kuten hajuvesiä, deodorantteja ja hiustenhoitotuotteita. Myöskään autoon ei sovi jättää mitään tällaista tavaraa – karhujen automurrot ovat ongelma Yosemitessa!

Niin että hyvää yötä vaan!

Hauska iltahan siitä loppujen lopuksi tuli, heti kun aloin nähdä oman panikointini huumorilla. Söimme illallista ulkona miljoonien tähtien alla (en ole missään koskaan nähnyt sellaista tähtitrafiikkia taivaalla kuin Yosemitessa) ja joka puolella vilistävät herttaiset maaoravat saivat minutkin hetkeksi unohtamaan karhut.

No kuinka se itse yö sujui? Aamulla heräsin makeiden yöunien jälkeen, venyttelin ja näin vieressäni väsyneen ja nuutuneen matkatoverin, joka oli kuulemma ollut valveilla lähes koko yön ”kuunnellen jotain laukauksien ääniä ja karhujen tuhinaa, kylmettymispisteessä”. Ilmoitin, että jos hän olisi herättänyt minut, olisin voinut välittömästi kertoa lukeneeni jostain kansiosta, ettei metsänvartijoiden laukauksia kannata säikkyä. Ja toiseksi: enkö minä jo eilen sanonut, että yöllä tulisi kylmä?

Aika on tietysti lisännyt oman mausteensa näihinkin muistoihin: nykyisin kun näemme tai juttelemme puhelimessa, keskustelu kääntyy väistämättä minun ”hysteeriseen kohtaukseeni” kun ”melkein itkin ja poljin jalkaa” (no en nyt sentään!), mistä minä käännän jutun matkakumppanini yöhön teltassa, jolloin hän ei ”nukkunut silmäystäkään” ja ”makasi hievahtamatta kylmän hien vallassa kuunnellen karhujen ääniä”.

Yosemiten canvasteltta ei ole mikään budjettivaihtoehto sekään. Kahden hengen telttamajoitus maksoi vuonna 2007 sesonkiaikaan lähes 100 dollaria (plus verot), ainakaan hinta ei liene laskenut vuosien aikana. Kansallispuiston halvin vaihtoehto se on silti.

Kun olimme aamulla selvinneet teltta-alueen suihkujen kautta takaisin moottoripyörälle, näimme parkkipaikalla yhden käpälänjäljen erään auton konepellillä. Se oli hyvä hetki loikata ajokin selkään ja karauttaa pienelle ajelulle kansallispuiston halki.

Kokemukseni Yosemitesta oli todellinen pintaraapaisu, joten mitäpä siitä voisi sanoa? Maisemat olivat mahtavat, joka paikassa oli puhdasta ja kirkkaat vuoristojärvet pilkistivät puiden lomasta. Karhuja ei näkynyt.

Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin ehdottomasti halunnut lähteä opastetulle vaellukselle näkemään Yosemiten parhaat palat. Ehkä ensi kesänä?

Seuraava yö tienvarsihiltonissa oli ehkä miellyttävämpi, mutta ei kyllä yhtään niin hauska kuin puolihysteerinen telttayö. Mistä tulikin mieleeni, että ehkä pitäisi telttailla enemmän…

TV-sarjojen ja matkakuumeen välitön yhteys

Huh, että on ollut kiirettä. Viikonloppuna jouduin työstämään koulua varten kuvitteellisen tv-sarjan avausjakson käsikirjoitusta, ja ei ollut muuten helppoa. Inspiraationa toimi 90-luvun alun kulttihitti Twin Peaks. Kulmabistrossakin tiedetään, että deadlinet painavat päälle, kun hiippailen illallisaikaan tilaamaan anteeksipyytelevänä ihan vaan take away -kahvia, vaikka tiedän kyllä ettei paikka ole mikään Starbucks.

Olenkin tässä pohtinut kuinka paljon tv-sarjat oikein vaikuttavat matkahaaveisiin. Aina on ollut tiedossa, että mielenkiintoni nähdä Yhdysvallat syvästä etelästä Kanadan rajalle saakka on täysin amerikkalaisen tv-tarjonnan syytä. Pitkäaikainen pakkomielteeni etelävaltioihin ei ole ainakaan True Bloodin myötä lieventynyt. Tässä on niin sitä tunnelmaa! Seuraava road trip Louisianaan!

Minä vartuin katsoen sellaisia sarjoja kuten Beverly Hills 90210, Niinsanottu elämäni ja Dawson’s Creek. Olihan niitä muitakin: Roswell, O.C., Viiden juttu, ja ties mitä muita. Teininä haaveilin, että omakin kotikaupunkini olisi yhtä idyllinen kuin Dawson’s Creekin fiktiivinen Capeside. Olisihan se ollut vähän eri juttu hengailla siellä joen rannalla fairy lightsien alla eikä paikallisen Hesburgerin kulmilla.

Kun ensimmäisen kerran kävin Los Angelesissa neljä vuotta sitten, päällimmäisenä mielessäni oli se, miten yhtäkkiä olin astunut lapsuuteni ja nuoruuteni tv-ruutuun – aivan niin kuin Brenda ja Dylan ja muut! Nykyään saan Kalifornia-annokseni Californicationin muodossa.

Ehkä ikonisin New York -sarja on Sinkkuelämää. Minä tunnustaudun SATC-faniksi – en ole säikähtänyt edes niitä elokuvia, joista viimeisin oli kiusallista katsottavaa. Sarjahan on edelleen hauska ja hyvin kirjoitettu. Oli se sitten miten noloa hyvänsä, niin kavereiden kanssa siteeraamme repliikkejä ulkomuistista ja naureskelemme sille, miten monet sarjan tilanteet ovat tapahtuneet ainakin jollekin joskus tosielämässäkin. HBO:n sivuiltä löytyy mielenkiintoinen video, Writer’s Roundtable: I Love New York, jossa sarjan käsikirjoittajat juttelevat New Yorkin heille tarjoamasta inspiraatiosta.

Viime syksynä kävin New Yorkissa ensimmäistä kertaa elämässäni. Monet nähtävyydet jäivät näkemättä, kolmena päivänä satoikin. Keskityin enemmän ruokaan kuin kulttuuriin. Mutta yhden jutun näin, nimittäin Sinkkuelämän Mirandan eli Cynthia Nixonin hakemassa lapsiaan koulusta yhdessä naisystävänsä kanssa. Jäin ihan pöllämystyneenä tuijottamaan niitä, varmaan minulla oli karttakin kädessä ja suu auki. Teki mieli mennä sanomaan, että et usko miten monta kertaa olen katsonut sun sarjan ja halunnut tulla New Yorkiin, ja miten voitkin olla siinä! No en tietenkään mennyt. Ensinnäkin perisuomalaiseen tyyliin en kehdannut, ja toiseksi olisihan se nyt ollut vähän noloa. Kun se oli lastensa kanssa ja kaikkea.

Carrien talon kulmillakin kävin. Se vasta noloa olikin. West Villagessa osoitteessa 66 Perry Street sijaitsevasta komeasta rakennuksesta tuli sarjan kulta-aikoina faneille sellainen pyhiinvaelluskohde, että rappusten eteen jouduttiin laittamaan este. Kyllä hävetti kun yritin silmäkulmastani tsiigailla, että missä se nyt on, kävellessäni coolien newyorkereiden ohi. Halusin kuvan, mutta ensin piti odottaa, että kukaan ei ollut lähimailla. Siinä sitten norkoilin tovin jos toisenkin, ja varmaan joku katsoi ylhäältä asunnostaan, että voi helvetti siellä on kohta taas joku idiootti syömässä cupcakea meidän rappusilla.

Ensimmäisen tilaisuuden tullen osoitin sokkona kameralla rakennusta, painoin nappia ja lähdin vetämään. Lopputulos oli tämä:

Tämän kirjoituksen pointti oli ehkä se, että jos joku törmää ensi vuonna Louisianassa haahuilevaan turistiin, joka yrittää turhaan etsiä navigaattorista Bon Tempsia, niin se olen sitten varmaan minä.

Löytyykö muita, joilla on tv-sarjojen aiheuttamia matkahaaveita?

Work America – kesätöissä Yhdysvalloissa

Päätin jo pari vuotta ennen yliopisto-opintojen aloittamista, että otan taatusti hyödyn korkeakouluopiskelijoille tarjottavasta J-1-viisumista, jolla voi koulun loma-aikana työskennellä korkeintaan neljä kuukautta Yhdysvalloissa.

Suomessa Allianssilla oli ennen valikoimassaan Work America -ohjelma, mutta se näyttää sittemmin kadonneen. Täällä Englannissa jenkkiviisumeita tarjoavat CCUSA sekä BUNAC, joista valitsin jälkimmäisen. Suomesta voi lähteä Yhdysvaltoihin CCUSA:n kautta.

Koko viime kevään jahkailin mahdollisen lähdön kanssa, kunnes sitten aloin tehdä vähän enemmän töitä ja huhtikuun lopussa viime hetkellä laitoin hakemuksen eteenpäin. Kovin edullinen viisumi ei ole – kokonaiskustannuksia tuli reilut 700 euroa. Näin jälkikäteen vähän järkytyinkin tuota hintaa, sitä nimittäin maksettiin osissa (esim. registration fee, insurance jne.) ja viime kevät oli omalla kohdallani niin kiireinen, että tuskin edes ikinä tulin laskeneeksi kokonaissummaa! Hintaan sisältyy siis viisumi, järjestön palvelut sekä pakollinen vakuutus, ja tuohon saa sitten vielä budjetoida päälle lennot ja muut matkakulut ja sen verran käteistä että pääsee paikan päällä alkuun.

BUNACilla on oma job directory, josta voi etsiä kesätöitä kotoa käsin. Tuo kovin kattavaksi mainostettu manuaali ei omasta mielestäni ollut kummoinen, ja siihen mennessä kun itse sain hakuprosessin käyntiin olivat kaikki varteenotettavat paikat jo menneet. Useimmat BUNACin tarjoamat paikat ovat itärannikon sesonkikohteissa tai vaikkapa Michiganin järvialueella, ja yleensä niiden puolesta järjestetään majoitus.

Minä halusin Kaliforniaan – olin jo ihastunut paikkaan parin vuoden takaisella roadtripillä, eikä mieltäni saanut muuttumaan edes järjestö, joka varoitti että sieltä en kyllä töitä löydä. Jääräpäisesti kuitenkin buukkasin lennot Los Angelesiin, ja vasta oikeastaan maatessani valveilla ylihinnoitellussa hostellissa Hollywoodissa mieleeni juolahti epäilys: apua, mitä jos en löydäkään?

Töihin päädyin San Diegoon, Meksikon rajalle, ja olin tarjoilijana kiireisessä ravintolassa. BUNAC oli kuitenkin ihan oikeassa siinä, että ympärivuotisen sesongin Kaliforniassa työnantajat eivät ole kovin halukkaita palkkaamaan neljän kuukauden viisumilla kesänviettoon tulleita eurooppalaisia. Aika monet CV:t sain jättää ympäri kaupunkia ennen kuin tärppäsi. Työnhaussa Kaliforniassa kannattaa siis olla paljon työkokemusta ja parin suosittelijan yhteystiedot – vaatimattominkin ravintola tai baari kaivaa esiin viiden sivun hakemuksen ja referenssit ovat ihan ehdottomat.

Minä uskon kuitenkin, että ahkeralle ja osaavalle työnhakijalle löytyy aina jotain, ja kyllä Kaliforniassakin on kesän huippusesonki. Sen aloittaa toukokuinen Memorial Day ja päättää syyskuun Labor Day.

Työpaikkani San Diegossa downtownin siluettia vasten.

Työpaikka oli itselleni nappivalinta: ikinä en ole mennyt ystävällisempään työympäristöön. Työkaverit olivat amerikkalaisia ja meksikolaisia; minä ja pari irlantilaistyttöä olimme paikan ainoat ulkomaalaiset. Juomarahaa saavan työntekijän tuntipalkkaus on Yhdysvalloissa tunnetusti heikko, mutta reilut tipit tasoittavat tilannetta. Rahan suhteen pärjäsin Kaliforniassa hyvin.

Kokemus oli niin hieno, että haluaisin ehdottomasti kokea toisenkin Amerikan-kesän. Tänä kesänä se ei onnistu, mutta ehkäpä sitten ensi vuonna uudestaan… J-1-viisumilla voi hakea töitä mistä tahansa 50 osavaltiosta – mahdollista on siis niin kaupunkikesä New Yorkissa kuin vaikkapa rantabaariduuni Havaijilla. Ja tietysti neljän kuukauden aikana ehtii työnteon lisäksi myös reissata!

Suklaasyöpön New York

Kun Amerikan-kesän päättäneen road tripin viimeisenä päivänä hyvästelin reissukaverini, he kauhistelivat että mitähän siitä oikein seuraa kun minut päästetään yksin New Yorkiin. Kuinka suuren osan matkabudjetistani oikein laittaisin ruokaan! Ja jälkiruokabaareihin! Ajeltuamme yhdessä kuuden osavaltion halki yksi juttu oli käynyt selväksi: uudet ystäväni kuuluivat siihen mystiseen ihmistyyppiin, joka syö koska jotain nyt kerran pitää syödä – ei sillä sitten niin väliä, että mitä. Minä taas en voi ymmärtää miksi kukaan haluaisi koskea niihin huoltoasemilla myytäviin valmiiksipakattuihin harmaisiin sandwicheihin, jos muutaman lisäkilometrin ajamalla saisi eteensä kunnon ruokaa samaan hintaan.

Oli haikeaa hyvästellä tärkeiksi käyneet reissukaverit, mutta samalla hihkuin mielessäni: Nyt kyllä syön kakkua!

En muistaakseni ollut lukenut Max Brenneristä (841 Broadway) etukäteen – siinä taisi käydä niin, että olin menossa leffaan Union Squaren liepeillä sijaitsevaan elokuvateatteriin, ja kadun toiselta puolelta bongasin mielenkiintoisen kyltin: Chocolate By the Bald Man. Poikkesin välittömästi sisään suklaapuodin puolelle (jossa on muuten varsinainen huumaava suklaantuoksu!), ja palasin seuraavana päivänä testaamaan paikan jälkiruokalistaa. Vaikka Max Brenner onkin ruokaravintola, niin tämä israelilainen ketju on lähinnä tunnettu suklaaherkuistaan. Kuuluisin jälkkäri lienee suklaapizza, josta löytyy pizzapohjan päältä kaikkea suklaapaloista vaahtokarkkeihin ja hasselpähkinöihin. Itse valitsin vähän perinteisemmän suklaakakun, joka oli kylläkin hyvää, mutta siitä en ole varma oliko ylihinnoiteltu Max Brenner hintansa väärti. Turistien suosimaan suklaaravintolaan kannattaa tehdä pöytävaraus jos haluaa päästä herkuttelemaan tiettynä päivänä ja tiettyyn aikaan. Jälkkärilistalta löytyy herkkusuulle valinnanvaraa vohveleista jäätelöannoksiin ja suklaakekseihin.

Soho/NoLiTan alueella sijaitseva The Best Chocolate Cake in the World (55A Spring Street) on pikkuruinen kahvila, joka on laittanut itselleen sellaisen nimen että yksikään sokerihiiri ei varmasti kävele ohitse! Kahvila tarjoilee yhtä ainoaa kakkua – sitä parasta – jota tosin löytyy perinteisenä ja tummempana versiona. Minä tilasin oman kakunviipaleeni tuoreilla marjoilla höystettynä, sillä epäilin että tämä jälkkäri olisi aika tuju ganacheineen ja marenkeineen. Paikasta voi tilata myös aamiaista, sandwicheja tai jäätelöannoksia, mutta veikkaisin että suurin osa asiakkaista kävelee sisään juuri tuon kakun takia! Itse en kaupoissa juuri pyörinyt, mutta panin merkille että Spring Streetillä ja sen ympäristössä on kivoja liikkeitä, joten suklaakakkua voi käydä maistelemassa vaikka shoppailukierroksen lomassa.

Yllätys oli, että viikon paras suklaaherkku löytyi Grand Central Stationin (87 East 42nd Street) food court -tyyppisestä ravintolarykelmästä. Tutkin Dishes -nimisen kahvilan tarjontaa ja iskin välittömästi haukankatseeni belgialaiseen suklaavanukkaaseen. Täydellinen vanukas: paksu koostumus, täyteläinen maku ja hintaakin vain alle kolme dollaria! Hieman noloa, että vielä lähtöpäivänä minun piti sännätä Brooklynista asti keskusasemalle hakemaan lisää vanukasta… Ruokaintoilijoiden kannattaa muuten poiketa ylemmän kerroksen Grand Central  Market -kauppahallissa, josta voi napata mukaan kaikenlaisia herkkuja kakuista juustoihin ja salaatteihin.