Aurinko häikäisee <3 Katsokaa nyt kuinka mun pallero on kasvanut!
Paras ruoka valmistuu kotona (tosin toivon, ettei näitä makuja tarvitse ikävöidä, eiköhän se vietnamilainen ruoka valmistu hyvin Suomessakin)
ja kun vietnamilaista ruokaa ei lasketa…
Ranta, aurinko ja meri
Tuoreet hedelmät ja vihannekset
Ystävät, tuttavat ja yksi kokonainen suku
Kirjoita kommentti
Pakko nyt vähän oikaista omia kirjoituksiani, kun aiemmin sanoin ettei joulu näy täällä juuri mitenkään, lähinnä vain turistialueilla. Satuin eksymään eilen oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, joulukadulle Phan Thietissä.
Ihmettelin, kun ei turisteja näkynyt missään ja piti vielä varmistaa aiemmin kuulemaani informaatioon vedoten, että onko nämä joulujutut siis vain turisteja varten. No eihän ne olleet. Alue oli katolilaisten asuttama ja heillä joulu kuuluu vuoden juhliin, ihan niin kuin meilläkin. Koko Phan Thiet ei siis ollut jouluvaloja täynnä, ainoastaan tämä alue, mutta toisin kun aikaisemmin kirjoitin, kyllä joulu näkyy myös joidenkin vietnamilaisten kotona. Internetin mukaan katolilaisia täällä on kuitenkin vain 6,7 %.
Koristelut olivat hyvin massiivisia, Jeesuksen syntymää kuvaavia rakennelmia. Joulun vietossa on uskonnolla paljon näkyvämpi merkitys kuin Suomessa.
Ostettiin myös sitä kinkkua ja pikkuinen kuusi vähän tunnelmaa tuomaan. Ja kyllä siis Joulun vietto Hieunkin perinteisiin kuuluu, etten minä väkisin sitä yritä tuputtaa. Jostain syystä hän nyt ei vaan ole kovin kiinnostunut koristeluista tai muusta hömpästä, taitaa olla ihan vaan näitä sukupuolieroja.
Ja joululahjaksi ostettiin toisillemme 9 euron kaulakorut.
Jouluherkuksi keksejä, jotka on valmistettu ”jostain perunan tapaisesta jutusta”. Mielestäni maku on verrattavissa suomalaisiin kaurakekseihin.
Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä ostoskärryyn päätyi vietnamin kielen oppikirja + cd. Ihan loistava! Kirjassa on tehtäviä, joita tehdään cd:n mukana. Nyt on odotukset korkealla, jospa vihdoin oppisi edes muutaman kunnon lauseen.
Hyvää Joulun odotusta!!! ♥
2 kommenttia
Onpas ollut pitkästä aikaa jotain ohjelmaa, ettei ole edes blogia ehtinyt kirjoittaa. Kaikkea tärkeää tekemistä, kuten rannalla makoilua, kun kerrankin on ne hyvät säät, ja illat mennyt ystävien tapaamiseen. Kävin myös Phan Thietissä ostamassa itselleni muutaman uuden vaatteen joululahjaksi. Sitten varmaan tästä kaikesta aktiviteettien paljoudesta johtuen on pari päivää mennyt flunssaisena. Pientä kuumeilua ja totaalinen väsymys. Lepäilyt on silti jäänyt vähän vähemmälle, mutta siihen on erityisen mukava syy.
Vietin pari päivää vietnamilais- siskosten kanssa, jotka ovat asuneet koko elämänsä Suomessa ja nyt reppureissulla piipahtivat täälläkin. Hauska jutella ihmisten kanssa, jotka samaan aikaan ymmärtävät niin suomalaista kuin vietnamilaistakin kulttuuria. Puheeksi tuli erilaisia uskomuksia, joista aionkin tehdä paremman kirjoituksen myöhemmin. Tarkoitukseni oli kirjottaa niistä jo aiemminkin, mutta suurin osa niistä kuuluu Buddhalaisille ja se kun ei ole täällä mitenkään erityisen vallitseva uskonto, niin en ole viitsinyt yleistää puhuessani nimenomaan vietnamilaisesta kulttuurista. Kylläpä niitä meille hassulta kuulostavia juttuja silti löytyy Hieunkin ajatusmaailmasta. Varsinkin siinä kohtaa, kun puhutaan erilaisista sairauksista ja niiden hoidosta, lääketieteellä tuntuu olevan hyvin pieni merkitys. Itselleni tuli kirkkaan punainen läntti silmäluomeen ja samalla, kun minä paniikissa etsin netistä, mistä se voi johtua ja mikä lääke auttaisi, niin Hieu kuittaa sen olevan Paholaisen purema ja mitään lääkettä ei kuulemma ole. Ei siinä sitten auttanut muu kuin odotella ja niinhän se purema sitten hävisi muutaman päivän kuluttua. Sille en kuullut mitään selitystä, että miksi se paholainen juuri minua puri.
Flunssalääkkeenä Hieu saa keitellä minulle tänään vahvasti pippurilla ja parilla yrtillä maustettua riisivelliä, jotta ei joulunpyhät menisi sairastellessa. Itse hän nakertelee raakaa chiliä päivittäin, joka kuulemma estää kipeeksi tulon. Saattaisi se auttaakin, mutta itselleni kuitenkin riitti, että avasin sormilla yhden chilin ja koskin ajatuksissani kasvoihini. Sen seurauksena pesin saippualla tulessa olevia huuliani, huuhdoin vedellä silmiä ja hinkkasin puhtaaksi kirveleviä kynnenalusia. Sama jatkui seuraavat kaksi päivää. Tämän kokemuksen perusteella taidan toistaiseksi jättää ne chilin nakertelut Hieulle ja vain sairastaa flunssani.
Näin Joulun alla kaipaus Suomeen on taas valloillaan. Tekisi mieli leipoa pipareita ja joulutorttuja ja nähdä kynttilämeri hautausmaalla. Syödä kaikkea niin paljon, että tulee huono olo. Ja viettää pyhät mummolla perheen ja koiran kanssa, tekemättä mitään erityistä. Meillä ei ole kotona yhtäkään joulukoristetta, äidiltä saamaa lumiukkoa lukuunottamatta. Ja työnalla on koittaa selittää Hieulle, että eihän Jouluna tarvitse mennä töihin, eihän?! Olemme kyllä aiemmin syöneet yhtä Hieun kokkaamaa ruokaa, joka maistuu ihan joulukinkulle, joten taidanpa tilata sitä aatoksi. Joulukinkkua ja kirkko, onhan sitä kai jo siinäkin. Ei kirkossa käynti varsinaisesti perinteisiini kuulu, mutta tuleepahan jotain joulutunnelmaa. Olen toivonut joululahjaksi koiranpentua, mutta myös jo käsitellyt tulevan pettymyksen.
Ainiin. Herkkää mieltäni järkyttänyt tapahtuma. Oltiin yhdessä ravintolassa syömässä ja siellä oli maailman suloisin koiranpentu. Sanoinkin Hieulle, että juuri tuollaisen haluaisin. Kun siinä vuorotellen ystävieni kanssa pidimme pentua sylissä, niin lupasi tarjoilija myydä koiran 5milj. dongilla. Kun tarjoilija yritti hieroa kauppoja, ystäväni kertoi hänellä olevan jo kaksi kissaa. ”Koira maistuu paljon paremmalle kuin kissa!” totesi tarjoilija.
Melko onnistuneesti karkoitti pienimmätkin joulumielen rippeet.
No, riisivelliä odotellessa uppoudun kotilieden joulunumeroon ja huomenna ostamaan (luomu)kinkkua. Eiköhän se tästä 
Vierailin tänään orpokodissa Phan Thietissä. Kodissa oli 2 hoitajaa ja 6 lasta, joista 4 n.1-2 vuotiaita ja 2 hieman vanhempaa, joilla oli huomattavasti suurempi päänympärys ja he vain makasivat selällään, ainoastaan silmiä liikutellen. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla hieman lasten tarinoita, kuinka ovat lastenkotiin päätyneet ja yleensäkin kaikkea heidän toiminnastaan, mutta kun kukaan ei puhunut sanaakaan englantia, niin kuvat puhukoon puolestaan.
Sisustus oli hyvin pelkistettyä, eikä leluvuoria näkynyt nurkissa. Saapuessani paikalle oli lasten kylvetyshetki, jolloin hoitaja otti yhden lapsen ammeeseen pesulle, toinen hoitaja puki vaatteet päälle samalla, kun oli seuraavan vuoro kylpeä. Tunnelma oli hyvin rauhallinen, hiljainen, toiminta lähinnä rutiininomaista. Kuitenkin samalla välittyi lapsekas ilo ja onnellisuus, karusta olemuksesta huolimatta. Paikka ei ollut yhtään niin ahdistava, kuin aluksi pelkäsin.
Lapset olivat hymyileväisiä ja ilmeisesti tottuneet vierailijoihin, ainakaan eivät yhtään vierastaneet. Yhtä lukuunottamatta, joka purskahti itkuun heti minut nähdessään ja sama jatkui lähes koko vierailun ajan. Hänet nostettiin omaan sänkyynsä ja pää meni piiloon jos vähänkään katseemme kohtasivat. Muut olivat jopa suorastaan takertuvaisia. Koko ajan joku lapsista oli sylissä ja välillä kaikki kolme samaan aikaan. Jos yritin laskea alas, tarrautui pikkusormet minuun niin lujasti, ettei lapsista olisi raaskinut luopua ollenkaan.
Ulkona puitteet olivat varsin miellyttävät..
Edellinen kuva on samassa pihassa sijaitsevasta vanhusten kodista. Kävin kyllä sielläkin, mutta tunnelma ei jotenkin ollut niin vapautunut, että olisin kehdannut alkaa kuvia räpsimään. Hoitajat olivat kyllä ystävällisiä ja mielissään vierailusta. He istuttivat minut muovijakkaralle keskelle huonetta ja keräsivät vanhukset ympärilleni istumaan. Siinä sitten istuin ja katselin, kun kukaan ei puhunut mitään, eikä juurikaan hymyillyt, tuijottelivat vain. Tuntui vähän epäkorrektilta alkaa heitä kuvaamaan. Sen verran sain selville, että vanhukset olivat iältään 80-90 vuotiaita. Itse en ole edes tullut ajatelleeksi täällä olevan tuollaisia vanhainkoteja, koska yleensähän lapset pitävät huolta vanhemmistaan kuolemaan asti. Kuulemma joillekin vanhuksille, jotka ovat olleet sodassa, valtio maksaa kyseisiä palveluita heitä auttaakseen, tai sitten heillä vain ei ole perhettä.
Minulla oli mukanani vietnamin kielellä kirjoitettu lappu, jossa kerroin haluavani antaa lapsille joululahjan ja pyysin hoitajia kirjoittamaan, mikä olisi kaikkein tärkein ja hyödyllisin lahja. Vastaukseksi tuli: Riisi, öljy ja sokeri. Sekä jotain nimetöntä jauhetta, mistä valmistetaan puuroa. Nämä siis tarttuvat mukaan seuraavalla kauppareissulla ja taidanpa ostaa muutaman lelunkin.
Vietimme eilisen päivän Hieun ystävän perheen luona Phan Thietin maaseudulla. On se vaan aina niin eri maailma, kun vertaa näihin turistialueisiin. Maaseudulla tulee esiin se aito ja oikea Vietnam ja niin vilpittömän ystävälliset ja hyväntuuliset ihmiset. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään, omalla terassilla voi riippukeinusta katsella, kuinka lehmä jolkottelee katua pitkin pieni poika selässään. Lapset kirmaavat pellolla kera ankkojen, kanojen, koirien ja kissojen.
Länsimaalaisia näille alueille harvemmin eksyy, mutta se ei tarkoita, etteivätkö he olisi erityisen tervetulleita. Maaseudulla ollaan hyvin otettuja, mikäli ”rikas ja paremman elämän omaava” länsimaalainen haluaa tutustua heihin ja heidän tapaansa elää, huolimatta siitä, ettei puitteet olisi ihan niin luksusta, mihin monet ovat tottuneet. Heillä on usein käsitys, että ovat jollain tavalla huonompia kuin valkoihoinen tai lähinnä, että me pitäisimme heitä jotenkin huonompina ihmisiä. Olematon englannin kielen taito vain estää syvällisemmät keskustelut ja se minua harmittaakin, kun tuntuu että on ihan mahdoton tosissaan syventyä kulttuuriin ja ihmisten elämään, kun ei pysty keskustelemaan tai ymmärtämään, mistä he keskenään puhuvat. Kova halu silti heilläkin olisi keskustella ja mikäli jonkun sanan osaavat, tätä hoetaankin kymmeniä kertoja. Mikäli mitään muuta ei osata, usein suusta tulee kuitenkin ”number one”, täällä on sen niminen juoma ja useimmat tietävät mitä se tarkoittaa. Niinpä yleensä tätä käytetään kun minulle esitellään perheen äiti. Hoetaan ”mom number one, mom number one” näytetään peukkua ja naurun remakka päälle. Parin tunnin tarkkailun jälkeen joku saattaa rohjeta kysymään ”was joo neim, was joo neim??” Voi että, kun oppisin sen kielen nopeasti.
Otimme mukaan myös tämän ystävän tyttöystävän ja lähdimme kohti maaseutua. Kun minulle kerrottiin, että menemme sinne nauttimaan ankkaa päivälliseksi, olisihan se pitänyt arvata, että siellä pihassa ne ankat edelleen juoksee perille päästyämme. Nautimme kupilliset teetä, jonka jälkeen tytöt lähtivät vihannesostoksille ja miesten tehtävä oli valmistaa ankka. Kyllä minullekin annettiin valinnan mahdollisuus kumpaan haluaisin osallistua, uteliaisuus kuitenkin voitti ja päätin seurata ankan pyydystyksen.
Ei minulla Suomessa tulisi mieleenkään seurata kyseistä toimenpidettä tai yleensäkään ajatella mitään eläinten tappamista, mutta täällä se vaan saa ihan uuden merkityksen, koska eläimiä tapetaan puhtaasti henkiinjäämis tarkoituksena. Oli se eläin mikä hyvänsä, niin täällä se on ravintoa, ei lemmikki tai ”ihmisen paras ystävä”.
(Huom! Kuvamateriaali saattaa järkyttää herkimpiä katsojia.)
Ensimmäisenä oli valittava parhaimmat (en tiedä millä perusteella), jonka jälkeen ankoista otetaan talteen veri. Veri on kuulemma erityisen hyvää ja terveellistä, uskomuksen mukaan se tekee ihmisestä vahvan ja siksipä kyseinen herkku on suosittua miesten keskuudessa. Sekä raskaana olevat naiset sitä mielellään nauttivat ajatuksena saada syntyvästä vauvasta terve ja vahva.
Ankka kastetaan kuumaan veteen ja irroitetaan sulat.
Tämä sulkien nyppinen oli sen verran hidasta touhua, että koin mielenkiintoisemmaksi tutkia perheen kotia ja muutama kuvakin tuli räpsittyä. Kodit eivät täällä sisustukseltaan juuri poikkea toisistaan. Tietysti sen mukaan, jos varallisuutta on enemmän tai vähemmän, mutta tyypillinen sisustus näyttää tältä:
(pahoittelen joidenkin kuvien huonoa laatua) Teinitytön nurkkaus:
Noniin, nyt on sulat nypitti, ankka avattu ja sitten vaan kattilaan kiehumaan. Ajattelin että on parempi jättää julkaisematta kuvat tästä avaamisprojektista. Joka tapauksessa ihan kaikki osat sinne kattilaan laitettiin.
Osa ankasta luineen päivineen murskattiin ja tarjoillaan veren, sisäelinten ja pähkinän kera. Joo tiedän, vähän hankalaa saada tätä kuulostamaan mitenkään ruokahalua nostattavalta touhulta, mutta täällä kyseinen ruoka on suurta herkkua.
Mainitsin myös asiasta Hieulle ja hän ihmetteli, että mitä tässä nyt on, ihan normaalia. Ja sanoin että taidan olla ainoa tuntemistani ihmisistä joka oikeasti aikoo syödä tuota veri-sisäelinkeittoa. Siihen Hieu totesi, että kirjoita sinne blogiin sitten että se oli hyvää, muuten kukaan ei ikinä maista sitä!
Joo, olihan se vallan herkullista Ja varmasti vielä enemmän, mikäli ei näe tätä projektia alusta asti.
