Amsterdam etelästä päin

Yövyttiin Amsterdamissa kolme yötä kaupungin eteläpuolella, alueella nimeltä De Pijp. Nyt jälkeenpäin lukemani perusteella, aluetta pidetään ilmeisesti suht trendikkäänä lukuisten ravintoloiden ja kahviloidensa ansiosta. Amsterdamin eteläpuolella sijaitsee myös Museumkwartier eli museokortteli, joka on myös yksi kaupungin suosituimmista nähtävyyksistä. Eikä mikään ihme, sillä museokorttelin alueelta löytyy upeita puistoalueita, viihtyisiä kuppiloita ja lisää ainutlaatuista Amsterdamille ominaista arkkitehtuuria.

Tykkäsin kyllä tosi paljon De Pijpin sekä museokorttelin alueista: pahimmasta hulinasta kymmenen minuutin sporamatkan päässä ja kivenheiton päässä viihtyisiä puistoja joka puolella. Haluttiin käydä myös Van Goghin museossa, joka sijaitsi myös majoituksemme lähettyvillä ja näin puistorakastajana ehdotin äitille Vondelparkia ja hienohan se oli sekin. Puisto ei ollut ehkä ihan priimassaan näin syksynä, mutta kaunis ja viihtyisä siltikin.

Van Goghin museo oli mun mielestä ihan näkemisen arvonen ja sisääntulo muistutti Louvresta, mutta en rehellisesti sanottuna mitään säväreitä kyseisestä paikasta saanut. Tykkään kyllä historiasta ja taiteesta, mutta jostain syystä sytyn harvoin maalauksille tai museoille ylipäätänsä. Arkkitehtuurille ehdottomasti, mutta muuten nääh. Oli toki mielenkiintosta nähdä aitoja maalauksia, mistä itekin joutunut väkertämään kopioita kuviksen tunneilla lukiossa ja lukea tarkemmin miehestä, joka on yksi esimerkki nerouden ja hulluuden kapeista raja-aidoista.

Amsterdamin pyöräilykulttuuri on kyllä aivan mahtava! Viime talvisen pikapyörähdyksen ansiosta osasin varottaa äitiä, että katsothan sitten aina oikealle ja vasemmalle ettei tule pyöriä. Ensimmäinen päivä siinä meni pyöriessä ja aina välillä sai älähtää *PYÖRÄ* minkä jälkeen oppi aina muun liikenteen lisäksi tsekkaamaan pyörät.

Oon ite julkisen liikenteen ja hyötyliikunnan suuri kannattaja ja itekin yrittänyt välillä aina pyöräillä Helsingissä, mutta se ei oikein arkena meinaa olla mulle. En tiedä oonko liian mukavuudenhalunen vai laiska, varmaan molempia, mutta julkinen liikenne it iiz rather than pyöräily. Mutta tosi hienoa, että pyörien vuokrauskulttuuri rantautui vihdoin myös Suomeen ja jengi ruvennut pyöräilemään enemmän Alepa-fillareiden ansiosta.

Näissä kuvissa onkin vielä blondi tukka, mutta nyt se on jo brunette äitin magic skilzzien ansiosta. Huomaan, että kesäisin tykkään vaaleammasta ja talvisin hiukan tummemmasta ja tällainen tuuliviiri ja nopeasti kyllästyvä persoona kun olen, saan olla kiitollinen siitä, että oma mama on kampaaja niin ei tarvitse tyhjentää lompakkoa joka kerta, kun tyvi kasvaa ja mieli tukkatyyleistä muuttuu. Anyways, lisää muutoksia kaipaan myös kodin saralla sillä oon nyt jo puolisen vuotta haaveillut muutosta isompaan asuntoon. Sitä ei kyllä tiedä, että milloin se tulee tapahtumaan mutta toivottavasti ensi vuoden puolella. :)

Näihin tunnelmiin, ciao! Adios! I’m done. Susa

Kirjaimellisesti korvessa – Päivävaellus Sipoonkorvessa

Marraskuu.

Ah se jokaisen suomalaisen lempikuukausi, kun sataa viistoon puolet kuukaudesta ja auringonvalosta saa nauttia pääosin vain toimiston ikkunoiden läpi. Tänä aamuna sain kyllä nauttia auringonvalon sarastuksesta ikkunoiden läpi, kun menin lääkärin takia myöhemmin töihin. Mutta tosiaan, marraskuu on täällä ja joulukin lähestyy jo kovaa kyytiä. Sormia ja nenänpäätä paleltaa ja korvat pitää suojata kylmältä viimalta. Itselleni henkilökohtaisesti marraskuu on kuitenkin mieluisampi kuin esimerkiksi lokakuu.

Lokakuussa valon vähentyessä kärsin pahasti kaamosväsymyksestä ja masennustakin on ajoittain ilmassa, mutta nyt taas kun kroppa ja pää on saanut tottua tähän loputtomaan pimeyteen, jaksaa hiukan paremmin. Ja aamutreenit rulaa! On ihanaa kun saat itsesi revittyä sängystä ylös ja tekemään treenin ja iltapäivällä ihmetteletkin, että mitä kaikkea kivaa sitä tekisi kun on koko ilta vielä aikaa! Pitää koittaa myös viikonloppuisin ulkoilla ja nauttia vähäisistä valonsäteistä niin paljon kuin mahdollista.

Niinpä siis Nuuksiopäivästä innostuneena suunnattiin äitin kanssa Sipoonkorpeen pari viikonloppua sitten. Goretex-vaatteet esiin ja metsälle! Juoksutrikoot olivat varusteena hiukan liian ohuet, mutta kyllä ne reidet siinä lämpisivät kun lähti liikkeelle. Kierrettiin reitti nimeltä Kalkinpolttajanpolku, joka lähti Vantaan puolelta ja sen seikkailemiseen meillä meni noin kolme tuntia. Eksyttiin kyllä hetkellisesti – kun kaksi kuvailijaa ja haahuilijaa liikenteessä, polulta poikkeamisen mahdollisuus kasvaa.. Haluttiin hiukan haastavampi reitti ja kaikessa mutaisuudessaan ja suomaisuudessaan, sitä tämä kyllä oli. Eli lastenrattailla ei tälle reitille ehkä kannata lähteä, mutta peruskuntoinen pärjää kyllä aivan loistavasti.

Reitti oli tosiaan aika mutainen ja vetinen sateiden jälkeen, mutta meistä oli ihan hauskaa pomppia lätäköiden ja suokuoppien yli, varsinkin kun aurinko pilkotteli puiden välistä. Reitin huono puoli oli kuitenkin sen yksisuuntaisuus, sillä päästessäsi toiselle puolelle parkkipaikalle, joudut palaamaan samaa reittiä takaisin, mikä oli ehkä hiukan tylsää. Toisaalta kun oltiin lönkötelty menomatka ja syöty rauhassa eväät, oli ihan kiva palata autolle hiukan ripeämmällä askeleella. Tuolla reitillä oli myös ilmeisesti tarkoitus olla jonkinlainen näköalapaikka nousun takana, mutta sellaista ei löydetty. Kivoja pikkupuroja ja kirkkaanvihreitä mättäitä kyllä riitti. Ja illalla pitkän kävelyn jälkeen maistui uni!

Oon nyt koittanut viime aikoina ulkoilla muutenkin enemmän aina kun mahdollista. Toki iltaisin kun on pimeää ja kylmää ei hirveästi huvita, mutta hyötyliikuntaa oon koittanut lisätä kävelemällä työmatkoilla enemmän ja esimerkiksi valitsemalla hissin sijaan portaat. Mulla on syyskuun flunssan jälkeen edelleen limaa kurkussa ja nyt uimahallille paluun jälkeen se varsinkin korostuu. Tosi ällöä kun kertyy limaa kurkkuun ja pitäis käydä räkimässä aina uinnin lomassa. :D oh human bodies. Mutta oon kuitenkin päätellyt että ulkoilu ei voi tehdä ainakaan pahaa mun vastustuskyvylle, kun näitä flunssia tuntuu jostain syystä aina välillä pukkaamaan. Viime vuonna niitä oli kyllä jatkuvasti koulun ja duunin aiheuttaman stressin takia, mutta onneksi nyt oon osannut yrittänyt relata vähän enemmän ja menemään enemmän kropan ja pääkopan ehdoilla.

Oon muutenkin pohtinut paljon masennusta ja muutenkin mielenterveyttä viime aikoina. Nyt kun itsekin ollut vaikeiden asioiden äärellä tässä kesällä ja syksyllä, oon miettinyt että meistä varmaan jokainen käy ainakin kerran elämässään keskusteluja itsensä kanssa omasta minäkuvasta, arvoista, elämän valinnoista ja muusta vastaavasta. Mikä on mielestäni hyvä asia, koska itse ainakin pyrin olemaan mahdollisimman rehellinen siitä millainen ihminen olen, mutta se voi välillä olla aika raskasta ja mennä joillain liian pitkälle. Jo heti lähipiirissänikin on ihmisiä, jotka ovat kamppailleet tai kamppailevat masennuksen tai ahdistuneisuuden parissa. Kun hiukan kauemmas mennään, löytyy myös henkensä riistäneitä. Onneksi omassa lähipiirissäni ollaan säilytty vielä aika ehjinä eikä esimerkiksi itsemurhia tekeviä tai harkitsevia ole tiedossa. Masennus on kuitenkin erittäin vaikea sairaus, jota esiintyy joka puolella eri muodoissa ja joka tulee ottaa vakavasti. Eikä kenenkään, jolla ei ole henkilökohtaista kokemusta tulisi näitä tuomita.

Jokainen meistä varmaan joskus miettii kuolemaa ja sen vaikutusta esimerkiksi perheeseen ja ystäviin. Olen myös joskus miettinyt kuinka itse reagoisin jos joku elämäni keskeisimmistä ihmisistä lähtisi äkisti. Vielä olen itse suurilta menetyksiltä lähipiirissä säilynyt, isopappaa lukuunottamatta, mutta ajatus menetyksestä on todella pelottava ja koskettava. Ehkä musta on todella tulossa vanha, kun elämää ja sen ainutlaatuisuutta oppii arvostamaan vuosi vuodelta enemmän. Mutta vaikka itse olenkin vielä aika hukassa, ja tulen varmasti olemaan joskus uudestaankiin jos se minulle pitkäikäisyyden ansiosta sallitaan, koitan kuitenkin keskittyä parhaani mukaan niihin pieniin ja hyviin asioihin ympärillä, sillä koska ei tiedä mitä huominen tuo.

Tämä kääntyi nyt ehkä hiukan tällaiseksi masistelutekstiksi, mutta ehkä se sopii vuodenajan teemaan. En kyllä kauheasti ihmettele Suomen itsemurhatilastoja; ehkä valon vähyydellä ja D-vitaaminin puutteella on oikeasti vaikutuksensa. Mutta onneksi ulkona paistaa tällä hetkellä siniseltä taivaalta aurinko ja saas nähdä saadaanko nähdä yhtä hieno pinkki taivas kun eilen. Piis änd lööv!

xx Susa

Share this post

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Follow

Follow this blog

Get every new post delivered right to your inbox.

Email address