Monthly Archives: tammikuu 2012

Viime viikosta ja matkapäivistä

Kirjoittanut sikrit - 31/01/2012 - klo 20:59

Viimenen viikko Seelannissa on mennyt niin, että hujahti.

Sisältönä päivillä oli ne paljon puhutut polttarit, jotka ainakin morsian tunsi vahvasti nahoissaan seuraavan päivän ajomatkalla Wanakaan, jossa häät pidettiin. Ja olipa kyllä nättiä ja kovin hienoa. Kuvia ehkä joskus myöhemmin. Ainakin Wanakasta. Häistäkin yritän, mutta pitää kroolata ensin kuva-arkisto läpi, josko sieltä löytyy jotain käyttökelpoista. Säät helli ensimmäisen päivän jäisyyden jälkeen ja yhtenä parhaista puolista oli kyllä morsiamen vanha koulukaveri, joka oli minun huonetoverina hostellissa. Löytyi monen monta yhtäläisyyttä ja pääsin pelaamaan capoeiraakin (jota joskus Jykylässä asustaessa harrastin ja nyt kovasti kaipaan), kun C oli harrastuksen aloittanut noin vuosi sitten. Eri tyylilajit ja minun puolentoistavuoden tauko vähän takkusi pelaamista, mutta oli ihanaa. Pelipaikkakin oli juuri oikeanlainen; laaja nurmikenttä lähellä järveä ja vuorten sylissä. Auringon paisteessa siis varsin mukava ulkoilutuokiopaikka. Pitänee katsoa, että pääsee taas harrastamaan, jos etsiydyn jonnekin kaupungin tapaiselle paikkakunnalle asustamaan.

Wanakasta siirtyminen Christchurchiin tapahtui mukavasti saksalaisen liftari-pojan pitäessä häähumusta toipuvalle seuraa käytännössä koko matkan ajan. Tuostakin ajomatkasta kuvia sitten myöhemmin. Oletettavasti Aucklandin lentokentältä tai jostain muualta kotimatkan varrelta, kun pitäisi olla ihan kiitettävästi aikaa tapettavana lentojen aikana ja välillä. Ainakin Mt. Cook on sen verran vaikuttava kuvauskohde, että eiköhän minun ole pakko päästä jakamaan sen mahtavuutta teän kanssa.

Chch:ssä odotti uusi iloinen jälleen näkeminen, kun eräs vanhoista hyvistä ystävistä majoitti minut luokseen ja toimi päivän ajan turistioppaana varsin muuttuneessa kuapungissa. Koko keskusta on nyt suljettu toissa vuoden marraskuun ja viime helmikuun isojen (ja jatkuvien jälkijäristysten) vuoksi. Liikkeet, kahvilat ja kauppatoiminta on siirtynyt kokonaisuudessaan lähiöihin tai sitten keskustan laitamille kontteihin. Siis niihin metallihökötyksiin, joita seilaa maailman merillä ristiin rastiin. Ne on nyt koteja ihan virallisten standardien mukaan ympäri Seelannin toiseksi suurimman kaupungin katuja. Mulle tuli muuten yllätyksenä, että Chch olisi isompi kuin Windy Welly (eli maan pääkaupunki), mutta näin tanssiopettajana toimiva kaverini mulle väitti.

Eilinen sisälsi sitten ajomatkan Chch:sta Pictoniin ja lauttailun Cook Straitin yli paljon rauhallisemmalla merenkäynnillä kuin viimeksi ja nauttiessa CookieTimen kekseistä kun pitihän Chch:ssa käydä tyhjentämässä tuo tehtäänmyymälä.

Nyt Wellingtonissa aamiaista nauttiessa oli hyvää aikaa muuten tarkistaa lennot kotia. Aiemmat kerrat ovat osoittaneet, että minun pää on onneton tarkan tiedon tallennukseen ja tottakai olin tälläkin kertaa muistanut kaiken päin honkia. Mukavia yllätyksiä oli siis luvassa; odotteluaika AKL:ssa lyheni seitsemästä tunnista neljään ja lentoaika kokonaisuudessaan tuon ekan kenttäajan jälkeen 37 tunnista mukavaan 33,5 tuntiin. Toivottavasti Emeritaksesta kuulemani puheet osoittautuvat todeksi, sillä ensimmäisenä matkana Dubaihin on edessä riemastuttavat (not) 19,5 tuntia lentokoneessa. Ilman koneesta poistumista..

 

Kirjoita kommentti

Lintuhommia

Kirjoittanut sikrit - 24/01/2012 - klo 22:45

Tänään se koittaa; minun elämän ekat polttarit. EI siis mulle suunnatut, mutta sellaiset joihin osallistun. Nämä juhlallisuudet (tämän iltaiset ja häät) onnistuu kyllä aiheuttamaan harmaita hiuksia ihan tämmöiselle tavalliselle tallaajalle (vieraalle), joka ei ollut ajoissa ymmärtänyt (eli juhlakamppeita hommatessaan), että juhlissa todella on p.u.k.u.k.o.o.d.i. Damn. Olihan mulla tarpeeksi hieno mekko, mutta kun päätin, että haluan käyttää kevyempää kesäisempää kampetta niin lähetin sen sitten kotia Cairnsista.. Double Damn. Ja toinen mekkoni kävisi tämän päivän cocktail-tilaisuuteen, mutta jos pistän sen häihin niin voiko sitä pitää polttareissa….? Ei varmaan. PPrhuuuh. Ihmiset kiltit, pukeutuminen juhliin on hauskaa, mutta ei jos sitä varten pitäisi valmistautua puoli vuotta ennen ja sitten kannella näitä tavaroita mukanaan ympäri Aasiaa.

Edellisinä päivinä olen kulkenut pitkin poikin kaupungilla, tavannut vanhoja ystäviä ja muistellut menneitä. Ihania aikoja siis. Tosin tänäänpä tajusin, että kuvia olen ottanut kaupungilla kai kokonaiset kaksi…. Pöhkö lapsi.

Otagon niemimaalle (siis kärkeen, ei tänne niemimaan puoleen väliin biitsille) tein retken toissa päivänä kun oli sopivasti tuulista ja kirkasta. Sää oli siis ihanteellinen albatrossien bongailuun. Niemimaa on tunnettu eläimistään ja linnuistaan; merijellonia, sinipingvineejä, mitälielintuja. Viime kierroksella en yhtään albatrossia onnistunut bongaamaan, mutta tällä kertaa oli onni mukana (ja rahakin helpotti). Maksoi siis ylihintaisen opastetun kierroksen reservaatissa, jotta pääsisin bongausasemalle ja katselemaan albatrossin pesää ihan lähietäisyydeltä. Olin valitettavasti vain päivän etuajassa; pesän poikasen oletettiin kuoriutuvan seuraavana päivänä. Toisaalta kuoriutumaton muna tarkoitti sitä, että pesässä oli aikuinen albatrossi 100% todennäköisyydellä. Siistiä, jotten sanoisi. Vielä siistimpää oli kylläkin se, että sään ollessa ihanteellinen linnut lentelivät taivaita. Miespuolisen albatrossin siipien väli saavuttaa 3m pituuden, joten kohtuullisen majesteettisesta otuksesta on kyse. Huippunopeus on 120km/h luokkaa, mutta oppaamme kertoi jonkun paikallisen kovalla tuulella kellottaneen nopeudeksi 170km/h.. Tuota kierrosta ei ole maksettava, jotta lintuja pääsisi katselemaan, mutta reservaattiin ei ole asiaa ilamn opasta. Lintujen lentoa ei kuitenkaan tietenkään voida rajoittaa, joten parkkipaikalla tai reservaatin laitamilla seisoskelu riittää.

Kierros oli onneksi kuitenkin mahtava lisätiedon hankintaan ja opas varsin asioista perillä. Ja perustelinhan mie tuon kierroksen luonnonsuojeluntukirahoituksenakin. Niitä lisätietoja;

- Albatrossit munivat vain kerran kahdessa vuodessa.

- Pesää vartioivat molemmat vanhemmat, mutta tietysti vuorotellen. Toinen saattaa olla poissa 11-14 vrk ennen vahdinvaihtoa. Tänä aikana pesässä pysyttelevä vanhempi ei poistu kertaakaan pesältä. Edes syömään.

- Kun poikaset lähtevät pesästäään ne ovat paksuimmassa kunnossaan. Ne eivät lennä yhtään harjoituskierrosta ennen kotoa lähtöä. Ensimmäisellä lennollaan niitä on seurattu Chileen, joko suoraan Dunedinista tai Christchurchin kautta. Suoraan tuo lento kestää 18 vuorokautta. Ilman kummempia lepotaukoja.

Muita otuksia (siis pingviinejä tai merijellonia) en käynyt katsastamassa, sillä jellonia on näkynyt pitkin poikin saarten rannikoita ja pingviinien paras tiirailuaika on illan hämärtyessä, kun ne palaavat ruokkimaan lapsosia tai nukkumaan. Nämä niemimaalla olevat sinipingviinit ovat erityisen lutusia otuksia pienen kokonsa vuoksi. Toisaalta harvinaiset keltasilmäpingviinitkin (näistä suomennoksista mulla ei ole tarkaa varmuutta, kun olen kekseliäästi vain kääntänyt ne suoraan englannista..) ovat lutusia hypellessään maalla, vaikka näistä ”trooppisten” ilmastojen pingviineistä isoimpia ovatkin 70cm pituudellaan. Keltasilmiä voi ihastella Catllinseilla ja esimerkiksi Curio Baylla, jossa mie istuskelin juuri sopivasti iltaa kello 19, juuri ennen illan hämärtymistä, reilu viikko sitten.

Kirjoita kommentti

Dunedin {D’niidin}

Kirjoittanut sikrit - 21/01/2012 - klo 05:17

Etelä-Saaren itärannikolle Dunedinin eläväiseen opiskelijakaupunkiin eli minun vanhaan Seelannin kotiin saavuin pari päivää sitten. Asuin täällä vuoden 17-vuotiaana viettäessäni maassa vaihto-oppilasvuottani ja viimeiset päivät ovatkin kuluneet ihanassa nostalgia-huumassa ja monien tärkeiden ihmisten ja paikkojen uudelleen näkemisessä.

The Old House

Majapaikkana on Seelannin perheen koti, joka on tosin vaihtanut paikkaansa ja ulkoasuansa varsin radikaalisti. Vanhemmat kun ostivat pari vuotta sitten palan maata ja ovat rakentaneet itselleen uuden talon tänne kaupungin ulkopuolella olevalle niemimaalle. Kaunis paikka, joskin vihonmoinen tuuli välillä. Onneksi ei kuitenkaan ole talvi – että täällä osaakin olla silloin kylmä, jos muistini pelaa oikein.. Olohuoneen ikkunat katselevat lahdelle ja sen toisella rannalla olevalle kaupungille, jonka valot iltapimeällä ovat kerrassaan hurmaavat. Tytötkin ovat molemmat kumppaneineen paikalla ja monet muut perheenjäsenet saapuvat maanantaihin mennessä, sillä isosiskoni häät ovat seuraavan viikonlopun suuri ohjelmanumero. Kaikenlaista härdelliä edessä (ja takana). Keskiviikkona mie osallistun elämäni ensimmäistä kertaa minkäänlaisiin polttareihin. Saa nähä.

Home Beaches

Ensimmäisenä päivänä ajelin kaupungilla ja totesin monien tärkeiden paikkojen olevan vielä paikallaan ja hommasin rantaa tallustellessani sen välttämättömän Seelannin polttaman ihon. Aurinko on täällä vain niin kamala tuon turkasen ohuen otsonikerroksen takia, että +30 UVA-suojattu aurinkorasva ja villatakki (!) eivät onnistuneet suojaamaan rintakehääni. Dekoltee väritykseltään kevyen, rapsakan punakka illan tullessa, mutta onneksi se alkaa olla jo haalistunut. Eipä sillä, että mulla ei olis näitä rusketus-/polttouhrirajoja ties missä ja ties kuinka monia. Ne ja ihanat ötökänpuremat kintut ja reissussa kerätyt extra-kilot ja uusi, kamala tukka tekevät minusta kyllä varmasti häiden hauskimman näköisen vieraan, mutta ei välitetä pienistä kun ei pienetkään meistä.

Asiasta kukkaruukkuun ja takaisin eli eliseen päivään ja sen ihanuuksiin. Lainasin Seelannin äidiltä polkupyörää, ettei minun tarvitsis stressailla kaupunkiajelusta väärällä puolen tietä, parkkimaksuista ja turhista päästöistä ja olipa vain pojat mukavaa. Miksihän mie en pyöräillyt enempää silloin vuosia sitten näillä alueilla? Tai kyllä mie tiän; ne mäet, ne mäet. Nyt kun ei tarvitse mennä kouluun (joka sijaitsi kohtuullisen jyrkänpuoleisen kukkulan laella) kotoa (joka sijaitsi toisen hillittömän kukkulan laella) vaan voi vain polkea kaupunkiin tasaista rallia ja vain lopussa joutua luovuttamaan, kun kotia palatessa loppuu reisistä yläjuoksussa voima, niin onhan tuo  polkeminen paljon hauskempaa. Ja tietysti ei ole niin sidottu aikoihin, kun lomalla on ja kesäsääkin on kivempi kuin Antarktikselta puhaltava tuuli ja jäätyneet napit mustalla jäällä sutiessa. (Selityksiä, selityksiä; mutta kun niin se on ihan oikeasti!)

Kohteena oli polkuretkellä oli maakuntamuseo ja yliopisto-alue, jonka asumukset ovat saavuttaneet jokseenkin legendaarisen statuksen maassa. Dunedinissa sijaitsee siis yksi maan suurimmista, vanhimmista ja arvostetuimmista yliopistoista ja täällä opiskelijoilla on usein tapana vuokrata kokonainen omakotitalo porukalla (kaikki asuvat muutenkin omakotitaloissa, kun ei noita kerrosrakennuksia ole oikeastaan lainkaan). Vuokralaiset usein asettuvat samoille alueille, joten kadut ovat rohki ihania kävelyretkikohteita.

Pink Flat

Monet talot on nimetty ja ei ole lainkaan epätavallista nähdä sohvia katoilla, jonne voi hyvällä kelillä ottamaan aurinkoa oluttölkin kanssa tai koko kadun yhteisiä grillijuhlia tai vesisotia. Tällä hetkellä asumustot ovat tietysti varsin rauhallisia, kun elellään kesäloma-aikoja ja taloja ympäröivät lähinnä rojuvuoret ja avolava-autoarmeijat, kun vuokranantajat parantelevat taloja seuraavalle kaudelle. Omituinen piirre näissä opiskelijoissa on, että usein talot jätetään kammottavaan kuntoon vuokrasuhteen päätteeksi. Ei ole epätavallista, että talon sisällä on seinien kohdalla itse tehtyjä, viimeistelemättömiä oviaukkoja.. Tai siis reikiä, joita joku kännipäissään rupesi tekemään.. Pitääpähän ainakin alueen puusepät ja erilaiset korjausmiehet leivässä. En kyllä käsitä, miten nämä opiskelijat sitten marras-/joulukuussa korjaustyöt maksavat, mutta jostain syystä ilmiö ei lievenny yhtenäkään vuonna.

Eilinen ilta puolestaan jatkui jälleennäkemisellä vanhojen kavereiden kanssa. Jännittävä nähdä naamoja, joista ei ole oikein edes kuullut mitään viimeisiin 7-8 vuoteen. Illallinen japanilaisravintolassa ja sen jälkeinen totaalinen jumiutuminen yhden kaverin olohuoneeseen muutamaksi tunniksi kuluivat älyttömän nopeasti ja naurulihaksiakin sai taas harjoituttaa. Mikä ei kyllä ole lainkaan epätavallista tässä maassa :D .

Nyt mie häivyn nauttimaan totaalisen harmaasta niemimaasta pienen pyörälenkin verraksi ennen kuin illalla on ilmeisesti tiedossa toinen illallistaminen siskojen ja muutamien muiden tuttavien kanssa. Sopiva päätös laiskalle lauantaille, jonka suurimmat jännittävyydet on koettu kaupungilla hurvistellessa etsittäessä sitä ja tätä pikkujuttua naisten juhlavarustuksiin. Kaikenmaailman laukkukaupat ja koruliikkeet tulikin haravoitua. Tietenkin päivänä jolloin minua ei jaksanut innostaa, mutta hyvä niin kun rinkka on jo muutenkin turhan täynnä kantajalleen.

Kirjoita kommentti

Milford

Kirjoittanut sikrit - 18/01/2012 - klo 01:42

Milford Sound on varmastikin Uuden-Seelannin ”The sight”. Se yksi paikka, jonne jokaisen olisi ainakin päiväksi matkallaan etsiydyttävä. Toinen mahdollisuus Fjordlandinssa (eli meille norjaa taitamattomille Vuonojen maassa) olis Doubtful Sound, jonne eivät jalkani minua (tälläkään kertaa) vieneet.

Milford Sound

Milford on vain niin ihana; parin tunnin ajomatkalla läheisimmästä Te Anaun kaupungista vuonon pohjukkaan pysähdyksiä tuli tehtyä useampia, jotta varmasti ehtisi ihailla kunnolla vuoria ja laaksoa niiden keskellä ja useita lampia ja jokia ja vesiputouksia, joita matkanvarrelle osuu. Tie kulkee yhdessä osassaan ylhäällä vuorilla, joissa minua odotti l u m i s a d e. Ihana, ihana räntäinen hiutalepilvi. Viereeni pysähtyneet australiaanot olivat myös innoissaan. Tosin, kun minulla (räntäinenkin) lumi paransi talvenkaipuuta ja koti-ikävää niin yhdelle seurueesta lumi oli ensikokemus. Siis n. 60-vuotias mies näki ja kosketti ensimmäistä kertaa eläessään lunta.

Yes, it's snowing. Even if the picture might not look like it is..

Samalla parkkipaikalla olivat myös nämä Kea-papukaijat. Omaisuuden kanssa kannattaa olla varovainen niiden lähettyvillä. Lintujen tiedetään syövän jopa autonikkunoiden tiivisteitä. Täytyy olla kyllä aikamoinen sulatusuuni tuo niiden ruanpolttojärjestelmä.

Kea

Milfordissa ohjelmani mudostui melontaretkestä. Ja millaisesta! Ne kaksi muuta turistia, jotka retken olivat varanneet olivat peruneet, joten mie pääsi vesille kahden ”paikallis”oppaan ja kahden paikkakunnalla majailevan kaverin kanssa. Yksi näistä ”paikallisista” oli Uusi-Seelantilainen, eikä kukaan ollut asunut kylässä paria kuukautta pidempään. Porukkani muodostui siis toisinsanoen sesonkityöntekijöistä, mutta porukalla oli kuitenkin jonkin verran jo kokemusta takanaan alueesta ja varmasti retkeni oli aivan erilainen kuin, mitä se olisi ollut muiden, itseni kaltaisten, hölmistyneiden turistien kanssa. Tai ainakin näin voin huijata itseni uskomaan.

The Backseat Crew

Heti ensi alkuun kajakkeihin siirtyessämme ”Seelannin hylje” päätti tulla kalastelemaan nokkamme alle ja sen seuraksi liittyi epämääräinen joukkio lokkeja, jotka parhaansa mukaan yrittivät varastaa jellonan saalista. Hylkeitä näkyi enemmänkin, sillä ilmeisesti vuono on poikamieshylkeiden aikuistumispaikka sen jälkeen kun ne ovat kasvaneet liian isoiksi asuakseen enää kotirannoillaan, ja niiden vanhemmat (tai lauman ainoa aikuinen mies) ovat ajaneet ne pois laumasta. Täällä ne sitten odottelevat aikuistumista ja sen erityisen naisen löytymistä.

FurSeals

Merimelonta oli tällä kertaa paljon fyysisesti rankempi kokemus, kuin viimeksi Golden Baylla viikko sitten. Tällä kertaa meri ei todellakaan ollut peilityyni ja keli pelkkää auringonpaistetta. Parempi niin, eipähän nokka kärventynyt (vaikka mie kyllä laitan näillä asteilla +30 sinkki uv-suojat naamaan oli keli mikä tahansa..). Vesillä olo aikana ehti päästä yllättämään kaksi raekuuroa, rankka vesisade, pilvetön taivas, järjetön tuuli ja ties mikä muu. Oikea Milford Sound sää siis; 10 kelinvaihdosta yhdessä päivässä.. Eikä melontaa helpottanut lainkaan määrätietoisuutemme kastumisen suhteen. Kävimme testailemassa käsivoimiamme parin vesiputouksen alla. Suurempi näistä eli Stirling Falls on itse asiassa korkeudeltaan suurempi kuin Niagaran putoukset..

One of Them Water Falls

Tuuli oli siitä onnekas sattumus, että ensimmäistä kertaa pääsin kokeilemaan purjehtimista kajaakilla. Eipä ole tullut moista ihmettä ennen vastaan. Kaikki kolme kajakkia lautaksi ja purje ylös! Sinänsä helppo matkustusmuoto, eipähän rasitu hauikset ja rintalihakset, mutta oh, boy tulipa tuntupa näpeissä. Kajaakkilautalla ollessahan täytyy pitää naapurista kiinni, ettei lautta hajoaisi ja tuon tuulen kanssa sitten kyllä näpit hyytyivätkin aika nopeasti… Ainakin mulla, jolla ääreisverenkierto on heikko ja näppivoimia ei käytännössä ole lainkaan.

Illan päätteeksi oli ajettava takaisin Te Anauhun sillä edellisyön horroksesta varpaat jäässä heränneenä oli ensi töikseni varannut petipaikan yhdeksi yöksi paikallisesta hostellista. Milfordiin päästyäni tätä harmittelin, sillä en oikein voinut enää petiä peruakaan kun avaimetkin olin jo saanut. Peruutuksen vuoksi minulle olisi tarjottu puolen päivän sijaan koko päivän retkeä seuraavalle päivälle tai ainakin olisin illasta voinut uusien kavereiden kanssa jäädä päivällistämään, mutta no can do. Pakko oli ajella takaisin kaupunkiin illasta, mikä sekin kyllä sitten osoitti puolensa. Ajelin laaksossa juurikin parhaimpaan auringonlaskun aikaan ja vuoret olivat niin kauniita kullanvärissään, että sydämeen sattui. Siis ihan kirjaimellisesti. Taisin jopa päästää pienen melodramaattisen huudahduksen; ”Voi!”

Fjordland <3

P.S. Jos Te Anaussa viettää useamman kuin yhden illan (tai vaikka silloinkin) niin ehdottomasti kannattaa mennä katsastamaan leffa. Elokuvateatteri tässä pienessä kaupungissa oli paras, jossa olen koskaan ollut. Valtavat, pehmeät nojatuolit, joiden vierellä pienet pöydät, joille voi asettaa viinilasinsa tai sen tarjoilijan sisäänkantaman kuuman kaakaon tai kahvin. Elokuva jopa keskeytettiin väliajalle :) . Eikä se Woody Allenin uusin (eli isojen ketjuteatterien listoilla jo kauan sitten haudattu Midnight in Paris) ollut lainkaan huono.

4 kommenttia

For adrenalin junkies

Kirjoittanut sikrit - 17/01/2012 - klo 15:22

Queenstownin adrenaalipläjäyksen sain istumalla hurjimmilleen viritetyssä moottoriveneessä, joka kapeassa kanjonissa teki 360 asteisia pyörähdyksiä täydessä vauhdissa. Tämä ei ollut kyllä lainkaan niin hauskaa kuin muistin ja oli minusta ylihinnoiteltu täysin. Harmitti, etten käyttänyt rahojani järkevämmin esim. 160m joen yläpuolella killuvan keinun kokeilemiseen. Muita vaihtoehtoja olisi tietysti myös ollut käytönnössä lähes rajattomasti, mutta ilma ei oikein suosinut miettimääni riippuliitoa ja rakastamani laskuvarjohyppy olisi ollut järjettömän kallis (kokonaisen yhden tandem-hypyn olen siis saanut tehtyä) ja jokin tuossa Queenstownin klassikossa eli benji-hypyssä ei vain oikein kiehdo. Jotenkin ajatuksena nilkoista killuminen narusta ja jojona oleminen vain kuulostaa varsin epämiellyttävältä. Ei sillä, ettenkö luulisi myös pelkääväni. Varmasti kyllä, mutta se epämukavuustekijä tuntui kuitenkin painavan ainakin tuossa maksuvaiheessa enemmän…

Queenstown

Huomattavasti kivempaa oli iltapäivän muutaman tunnin mittainen jokimelonta 6 hengen lautalla (+ ohjaaja) 4-5 luokan koskessa. Upea Skippers-kanjonikin tuli samalla koettua sekä korkeuksista, että vesitasosta.Vanha kullankaivajien rakentelma tie kulkee vaikuttavan kanjonin yläreunoja, eikä tie ole mitenkään maailman turvallisimmalta vaikuttava. Vuokra-autosopimuksissa lukee ihan erikseen, ettei tielle ole autolla mitään asiaa tai ainakaan sitten vakuutus ei mitään korvaa.

Me ajelimme lauttamatkaamme varten rotkon keskivaiheille. Bussimatkaan sisältyi mm. kohta, jolloin tien mutka on niin jyrkkä, että bussin eturattaan on väistämättä oltava jonkin aikaa ilman maallista kosketusta. Muutoin toisen puolen ikkunat särkyisivät. Alapuolella pudotusta vain joku 60 m.. Toisella kohdalla oven edessä seisten matkannut oppaamme aukaisi oven, jotta me kohdalla olleet (eli minä ja 4 muuta sopivassa kulmassa ollutta) voisimme ihailla maisemia täysin rinnoin. Bussiin portaan kohdalta maahan asti matkaa oli 100m suoraan rotkon pohjalle. Hulluinta, että tiellä asuu nykypäivänäkin todistettavasti ainakin yksi kullankaivajaperhe. Vuoden ympäri. Ja tämähän ei ole siis mitään ”kesä ainainen”-seutua vaan aluetta, joka on kuuluisa suksistelumahdollisuuksistaan. Toisin sanoen tuota kuivalla kesäkelilläkin vaarallista matkaa kulkevat perheenjäsenet kunnon lumimyrskyissä, liukkailla mustan jään keleillä ja muilla ihanuuksilla.

Shotover River

Koskenlaskumme varsinainen koskenlasku-osuus alkoi turvallisuus briiffauksella, jonka päätteeksi sanottiin; ”Jos joku tuntee, ettei uskalla lähteä vesille, niin nyt on viimeisin mahdollisuus niin sanoa. Veneestä ei enää pääse pois muutoin kuin uimalla. Se henkilö pääsee sitten takaisin bussikuskien kyydissä Skippers Kanjonintietä takaisin lähtöpaikalle.” Kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, vaikka useita jännittyneitä katseita ympärillä olikin.

Queenstown

Kuvia melonnasta ei harmikseni ole, kun kameraa ei oikein kannattanut ottaa mukaan varman kastumisen vuoksi (bussissa vieressäni istuneen amerikkalais-tädin ”vedenkestävän” olympuksen ruutu oli muuttunut digitaaliseksi akvaarioksi retken päätteeksi) ja yhtiön tarjoamat kuvat maksoivat 45NZD muutaman kuvan paketilta… Tässä kuitenkin linkki kaupallisiin otoksiin yhtiön sivuilla.

Luge

Vielä ennen poistumistani kaupungista kuluttelin aamupäivän lugessa eli käytännössä  mäkiautoilemalla näköalapaikalta rakenneltuja ratoja pitkin kaupungin yläpuolella. Aurinkokin rohkeentui esiin ja kaupunki näytti taas todelliset houkuttimensa.

Queenstown

 

Kirjoita kommentti