Monthly Archives: marraskuu 2011

Ja karttaa, Jakarttaa

Kirjoittanut sikrit - 23/11/2011 - klo 14:28

Jakarta

Ensimmäinen pysäkkini Javan saarella oli Jakarta – Indonesian elämäntäyteinen pääkaupunki. Ison Omenan sijaan kaupunki tunnetaan Isona Durianina: haisevana ja jokseenkin luotaantyöntävänä hedelmänä, joka on kuitenkin palan haukatessasi herkullinen.. En tiedä olenko aivan samoilla linjoilla, mutta paljon se on. Ja vähän päälle.

 

Tässä vähän faktaa netin ihmeellisestä maailmasta ennen kuin annan oman mieleni tuottamille jorinoille vallan vallan:

- Indonesian virallinen pääkaupunki ja asukasluvultaan maan suurin ja maailman 11. suurin pitäjä – se itse asiassa ei edes teknisesti ole kaupunki vaan tosiaan provinssi, jolle on myönnetty erikoisstatus kaupunkina. Koko seudulla arvioidaan asuvan n. 23 miljoonaa ihmistä ja kaupungissa itsessään n. 8,5 miljoonaa.

Ethnographic expo in the National Museum and sensorship

Kulttuurillisesti ihmeellisen orvon (onhan maa täynnä mitä kirjavimpia kulttuurielämyksiä) pääkaupungin parasta antia minusta olivat kansallismuseo, jonka etnografinen näyttely oli mitä mainion, rujon kaunis vanhakaupunki ja elämän täyteinen, joskin romahtamaisillaan oleva china town. Niin ja oh, boy do they love to shop. Kaupungissa on maailman suurin ostarikeskittymä ja toisaalta kauppahallien ilmastoiduista käytävistä en voi kieltää nauttineeni, sillä kaupunki ei todellakaan näin ”talvellakaan” (eli sadekaudella) ole mitenkään vilpoisa.

 

 

The last monuments of the late king and the folks of Jakarta

 

Majoituin Jalan Jaksalla – reppureissareiden yhdellä pääkaduista, sillä sieltä kuulemani mukaan löytyi helpoimmin budjetti-reissaajalle mieluisia majapaikkoja. Katu olikin sitten sitä, mitä voi kuvitella, mutta majapaikka löytyi kohtuulliseen hintaan ja pääsin nauttimaan elävästä musiikista ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Beatles- ja Santana-coverit olivat juuri sitä mitä tarvitsin. Muuten en kaupungin laajasta yöelämästä nauttinutkaan ja täytyy myöntää, että hieman jäi harmittamaan. Yksin ei kuitenkaan tehnyt mieli lähteä tanssilavoja metsästämään, vaikka kaupunki on ilmeisesti yksi maailman parhaista paikoista säveliä tarvitsevalle ja jalkojansa ulkoiluttamaan haluavalle.

Old Quarters

Se onkin tämä yksinäisen reissarin ongelma – ei se, että yksin matkailevan naisen tarvitsisi pelätä tai muuten katson olkansa yli joka hetki (huomioiden sen, että ollaan tietysti miljoonakaupungissa, missä aina pitää vähän tarkkailla), mutta siis se, että hostelleja ei oikeastaan ole – eikä siis dormeja – ja monesta gh:sta puuttuvat myös yleiset oleskelutilat, missä muihin voisi luonnollisesti törmäillä. Näin ollen monet illoista kuluvat itsekseen. Yleensä minua ei ole se juurikaan suoraan sanottuna haitannut, mutta nyt täytyy myöntää, että olisi mukava taas hengailla porukassa. Turhaan kyllä valitan, kun itsestähän se on kiinni. Eilenkin kutsuttiin yhteiselle illalliselle, mutta kun rytmini on kääntynyt vähän eriksi kuin kotona, niin yli yhdeksän valvominen on usein kammottavin ajatus, mitä maa päällään kantaa.. Tarkemmin ajatellen; unohtakaa koko juttu – itse olen erakoitumiseni valinnut.

4 kommenttia

Summa Sumatrum

Kirjoittanut sikrit - 20/11/2011 - klo 17:21

Danau Tobalta matka taittui mukavasti ilmastoidussa matkatoimiston kautta varatussa bussissa Bukittingiin, jossa vietin kolme päivää. Itse kaupunki ei mieleeni jäänyt mitenkään ihmeellisenä, vaikka monia mukavia sattumuksia tapahtuikin. Kaupunki täyttyi viikonloppuna ”turistin metsästäjistä” eli paikallisista opiskelijoista, jotka kovasti halusivat harjoitella englantiaan. Tai ainakin olivat siihen pakotettuja. En kyllä ikinä haluaisi olla julkisuuden henkilö. Yhdessä iltapäivässä oli liiaksi huomiota, kun piti hymyillä nätisti kaikille ja poseerata sadoissa kuvissa, eikä saanut viittä minuuttia rauhassa kaupungin katuja tallata kun aina jostain ilmestyi joku uusi porukka. Kävi ilmi, että läheisin Padangin kaupungin yliopiston englannin laitoksella oli uuden lukuvuoden aloitusjuhlallisuudet ja meidäthän sitten sinne Tsekkiläisen matkakaverin kanssa saateltiin juhlasaatossa. Ja kunniapaikoille. Päästiin poseeraamaan ison kultaisen pokalinkin kanssa, kun meidät juhliin haalineen porukan luokka voitti päivän kilpailut. Saivat isoimmat pisteet ”Turist Huntista”..

Hunting Tourist

Muina päivinä kävimme kaupungin laitoja kiertävällä kanjonilla käppäilemässä ja 35km päässä olevalla järvellä kyläelämää ihmettelemässä. Noh, ruoka (Lontong-keitto nam, nam) ja seura oli hyvää, niin kaupungissa jaksoi viihtyäkin. Ja majapaikan omistajan saksalainen mies oli varsinainen Indonesia-tietouden vinkkipankki. Hänen ohjeidensa perässä siirryin sitten aikanaan Bengkuluun, josta tarkoitukseni oli jatkaa matkaa vielä Kruin rantakaupunkiin. Matka oli kohtuullinen. 23h bussissa, jonka sisällä kastui sateella ja jonka keskikäytävällä kulkiessa kulki penkkien niskatukien korkeudella, kun jokainen kolo oli täynnä tavaraa ja käytävä täynnä hiekkasäkkejä.. Linja-autossa on tunnelmaa, vai miten se meni. Istuin kyllä suloisimman perheen vieressä; isä, äiti ja maailman kaunein nelivuotias pikkupoika. Harmitti kovasti, kun indonesian kielitaitoni on niin rajoittunut. En muuten ymmärrä ollenkaan, miten nämä aasialaiset lapset voivat olla niin älyttömän taitavia ja jänteviä. Siellä ne keikkuivat risti-istunnassa penkkien selkänojilla, kun bussi liikkuu mutkaisella rallitiellä. Tai isänsä jalkojen välissä pyörän tangolla seisten, kun vanhemmat puikkelehtivat kaupungin tukkoisilla kujilla vieden lapsiaan hoitoon tai minne ikinä. Hurjia ovat.

BusBusBus

BusBusBus

Aiheesta kukkaruukkuun ja takaisin. Menin siis Bengkuluun, mutta kun en tunnin etsinnän jälkeen löytänyt yhtään mitään infoa mahdollisesta majoitustilanteesta (ei nettiyhteyttä, kukaan paikallinen ei ymmärtänyt kysymyksiäni, eikä yhden yhtä mahdollisesti majoitusta tarjoavaa paikkaa tullut vastaan) niin väsyneet aivoni alkoivat käydä ylikierroksilla ja päädyin varaamaan matkatoimistosta istuinpaikan samana päivänä Bandalampungiin jatkavaan autoon. Tunsin kyllä itseni niin luovuttajaksi (ja hölmöksi) noustessani autoon, mutta siitä muodostui yksi matkan parhaista päätöksistä. Etupenkin nainen puhui englantia ja puolen tunnin sisällä olin tullut kutsutuksi viettämään seuraavan yöni hänen olohuoneensa lattialle.

Hosts

Belly oli ihana. Eikä se matkakaan niin kamala ollut. Surkeiden sattumusten sarja vain. Ensin eräs letkamme (ajoimme siis kolmella pikkuautolla peräkanaa koko matkan) autoista osui pimeällä kylätiellä lehmään. Juu, lehmään. Eläinrukka jouduttiin lopettamaan ja auton puskurista tuli entinen. Niitä muovimalleja. Bellylta opin, että lehmän omistajalla oli ainakin huono päivä. Provinssin lakien mukaan karjaa ei saa pitää tienpientareilla, joten omistaja joutuu maksamaan auton korjauksen, eikä se eläinkään mikään kehärääkki ollut vaan hyvä lypsykäs. Pysähtyessämme odottamaan perussäätöä naiset tietenkin käyttivät kaikki fasiliteetteja. Mie kans. Menin ja hukkasin sillä reissulla sitten päivää aiemmin hommaamani kihlasormuksen. Niin minkä? Tosiaan, love is in the air ja sillä lailla. Sopivien sulhasehdokkaiden puuttuessa kihlasin itse itseni. World of Difference tuossa paikallismiesten huomion keruussa.. Olipa hommaa sitten selittää, että joo etsin vihkisormustani, mutta ei teidän kaikkien tarvitse uhrata sille aikaa, kun ei se oikeastaan ole minkään arvoinen. Mutta joo, olen siis naimisissa. Kehittelin sitten perusjenkkifilmi-imelyyden karkkiautomaatista saadusta sormuksesta, jolla on tunnearvoa, mutta ei rahallista sellaista.. Upposi kuin vääräraha. Rankka oli kuitenkin tuo narraus – lopetin kihloissa olemisen siihen kun autosta pääsin pois. Vaikka sormuskin löytyi taas Jakartaan saapuessani ja eväspussini tyhjentäessäni. Se oli pudonnut leipien sekaan naposteltavaa autosta hakiessani. Ainakin Bellyllä oli hauskaa minulle ja tarinoilleni naureskellessaan, kun tiesi totuuden. Ei tuntunut hyvältä kertoa valheita ihmiselle, joka hyvää hyvyttään minut kattonsa alla majoitti.

Love is in the air

P.S. Ei kahta ilman kolmatta. Kaksi tuntia ennen Lampungiin saapumista autostamme puhkesi rengas. Muita harmitti, mutta minua ei olisi voinut vähempää. Muuten olisi jäänyt kokematta pimeällä aamuöisellä tiellä seisonta keskellä Sumatralaista viidakkoa kuunnellen kaikkia niitä jännittäviä ääniä, mitä vain pimeässä viidakossa voi kuulua. Omituisia kiekaisuja ja kaikuja ja kaiken maailman sirkkojen sirityksiä. Se oli siistiä.

Kirjoita kommentti

Danau Toba

Kirjoittanut sikrit - 14/11/2011 - klo 14:22

Tuktuk to TukTuk

Ensimmäinen varsinainen stoppini Sumatralla (joka on muuten VALTAVA saari) oli TukTukissaToba-järvellä. Matka oli aikamoinen, mutta onneksi sen arvoinen. Useimmat saapuvat Samosirin saarelle Medanista (4 tuntia Medanista Parapatiin), mutta meikäläinenhän suuntasi sinne tosiaan vähän toisesta suunnasta. Vieläkin on takamus hellä, kun soppelit 17 tuntia kuluivat kuunnellen ihanaa aasia-karaokea paikallisbussissa, jossa miehet polttavat tauotta tupakoitansa (tämä on valehtelematta maa, jossa ihmiset polttava eniten tupakkaa ikinä) ja torakat valtaavat penkinvälit pimeän saapuessa ja, jonka penkeissä ei voi oikeastaan edes haaveilla pehmukkeista.Kuskissa oli myös jonkin verran torirällääjän vikaa, joten joka kerta kun silmäni ummistuivat jostakin ilmestyi epämääräinen pomppu, johon osumisen seurauksena ohimoni onnistui iskeytymään ikkunanpieleen. Olen aika komea näky vasemmalla ohimollani komeilevan kuhmun kanssa. Bussimatka vaihtui vielä lisäksi ektra-minipaku matkaan kolmeksi tunniksi, joten kun viimein pääsin saarelle ja onnistuin erääseen majataloon asettumaan laskin olleeni liikkeellä kevyet 29 tuntia. Uni maittoikin sitten seuraavana yönä.

Kaveri kopasi pari tuoretta kookosta puusta sairaalle, jotta tama saisi parantavaa maitoa nauttia

Good place to be sick and get better

Nukkumisesta muodostui itse asiassa saarilla oloajan pääaktiviteetti, sillä mitä muuta tekisi ihminen ensimmäiseksi Indonesiaan saapuessaan kuin sairastuisi perinteiseen flunssaan. Yksi kuumeinen päivä ja muutama Ibuprofeiini ja nenäliinapaketti myöhemmin sain itsestäni sentään sen verran irti, että jaksoin kävellä kokonaiset viisi kilometriä seuraavaan kylään ja takaisin. Muuta ei ohjelmaani saarilla sitten sisältänytkään. Tai no, jos syömistä ja puutarhassa makaamista lasketa. Osaanpa ainakin valita paikat sairastaa (edellisen kerran olin potemassa Lijiangissa, Kiinassa). Tällä kertaa potilaspaikkani oli kaunis saari kraaterijärven keskellä, jonka keskellä vihreät kukkulat lepäävät. Oli poka kaunista. Itse asiassa mielikuvat liikkuivat lähinnä viktoriaanisissa romaaneissa, joissa sairastavat lähetetään meri-ilmastoon lepäämään esimerkiksi Madeiralle.

Surrealistisen osuuden DanauToballa olemisesta mudosti se, että ensimmäistä kertaa kuulin suomea ei-suomalaisen puhumana. Madventuresin jälkeen (tai sitten jo ennen sitä, en tiedä) suomalaiset reppumatkailijat ovat löytäneet tiensä tänne hollantilaisten paratiisiin ja muutama paikallinen puhui ainakin jonkun sanan suomea. Lähinnä tietenkin osasivat kysyä, että mitä kuuluu. Parin pojan kanssa lauleskeltiin Zen Cafén Todella Kaunis-biisiä tummenevassa illassa verannalla istuskellessamme. ”Surreal, butnice” lainatakseni Hugh Grantia Notting Hillissä.

"We have mushrooms"

Sunset on Danau Toba

 

Kirjoita kommentti

Sumatralle ja ne miehet, ne miehet

Kirjoittanut sikrit - 14/11/2011 - klo 13:58

Scrabble

Melakan tarkoitus oli siis siirtyminen Sumatran saarelle Indonesiaan. Muitakin vaihtoehtoja olisi toki ollut, mutta kun halusin Sumatralle ja käydä kuitenkin KL:ssa ajelematta takaisin Pedangiin, niin viisumittoman ja lentoja-välttelevän matkalaisen vaihtoehdot rajoittuivat jonkin verran. Alun perin matkan piti jatkua jo samana päivänä, mutta ennakkotietoni olivatkin väärät ja lauttoja kulki vain kerran päivässä. Aamu kymmeneltä. Toisin sanoen, jos saapuu satamaan vasta klo kaksi iltapäivästä, niin on auttamatta myöhässä. Liput lautalle järjestyivät agentin kautta ja samalla vaihtuivat ylimääräiset ringetitkin rupioiksi. Kohtuulliseen hintaan. Kai. Ilta meni mukavissa merkeissä Melakaa kierrellessä ja havaitessa, että, jos joskus haluaisin ihan vain shoppailu-matkan, niin se suuntautuisi varmaankin tänne. En kyllä usko, että tapahtuu ihan heti.

Lauttamatka oli mukavan leppoisa; poikaset järjestivät minut kannelle ja merituuli oli mukava aamumuffinsin kera. Kamalan mukavia nämä indonesialaiset. Välillä vähän turhankin.. Ennen kuin pääsin Dumaissa läpi kaikista tullimuodollisuuksista olin onnistunut keräämään viisi avioliittotarjousta.Sanoin, että menevät väärään osoitteeseen. Isältähän sitä kättä pyydetään, eikä tyttäreltä :D . Ensimmäistä kertaa Aasian kierroksella, kun on tarvinnut kaksilahkeisista vaivautua. Eivät kuitenkaan onneksi ole mitenkään yli-innokkaita asian suhteen, vaan pitävät kunnon muslimikasvatuksen opetukset usein mielessään. Kameran varustin sopivalla kuvalla, niin on helpompi kertoa tuota tarinaa kotona odottavasta avokista. Harkitsen myös vakavasti itse itseni rengastamista, mutta se on kuitenkin vielä toistaiseksi saanut odottaa. Tällä hetkellä kanssani matkaava Rosie Hollannista on jo itselleen sopivan keksityn sulhon ja hopeasormuksen löytänyt.

Tullijutut noita sulhasehdokkaita lukuun ottamatta olivat rennon letkeät. Viisumi kustansi 25USD ja vei aikaa puolisen tuntia. Dumain kaupunki itsessään ei ollut mitenkään mieltäylentävä, mutta siellä viruinkin vain nelisen tuntia pelaillen Scrabblea englantilaisen miehen kanssa bussiasemalla (joka muuten on aivan todella kaukana itse kaupungista.. Tai sitten meitä huijattiin ja kuljetettiin jonnekin muualle kuin bussiasemalle). En oikein tiedä. Matkani jatkui edelleen Toba-järvelle, jonka Madventuresin pojat toivat jossakin jaksossaan tietoon suomalaiselle yleisölle ja oh boy – kyllä sen huomasikin. Lisää aiheesta seuraavassa postauksessa.

Kirjoita kommentti

Malay

Kirjoittanut sikrit - 11/11/2011 - klo 10:22

Kuvia tulossa, kunhan nettiyhteys jaksaa otoksia latailla….

Malesiassa vietin viikon päivät kulkien Penang-saaren Georgetownista Cameron Highlandsin kautta maan pääkaupunkiin ja edelleen Melakaan, jonne minun ei kyllä alun perin ollut tarkoitus jäädä yöksi, mutta olosuhteiden pakosta nukkumapaikakseni valitsin. Maan rajamuodollisuuksista ensin sen verran, että paljon helpommalla ei varmasti voi ainakaan skandinaavisen (ja monen muun maan) passin omaava päästä. Malesia myöntää saman tien 90 vrk:n oleskeluluvan ilman mitään maksuja rajalle saavuttaessa. Kokonaisuudessaan rajamuodollisuudet Thaimaan ja Malesian välillä kestivät minulla ehkä 25min – mukaan lukien jonotuksen ja junasta poistumisen ja sinne takaisin paluun. Olisipa se aina noin kevyttä kauraa.

Itse maasta parhaiten jäi mieleen ”Ylämaiden” kevyt aamukävely viidakon halki teeplantaaseille mukavassa pikkusateessa. Eipä ollut enää iltapäivällä hostellille palatessamme minulla tai seuralaisillani (eli kahdella kovin kivalla saksalais-tyttärellä) yhden yhtä kuivaa vaatekappaletta yllämme. Ihana oli kuitenkin kuljeskella metässä ja kuuluuhan tietysti sademetsä kokemukseen myös se sade. Muutenhan se olisi ollut pelkkä metsä (tai no aika erikoinen sellainen, mutta kuitenkin). Onneksemme saimme plantaaseilta liftikyydin bussipysäkille, emmekä onnistuneet saartamaan itseämme sillä rankkasateella, mikä pari minuuttia pysäkille saapumisemme jälkeen alkoi. Ikävänä juttuna täytyy kyllä mainita, ettei pitkään pitkään aikaan ole ollut noin kylmä kuin Tanah Ratassa. Villasukat ja farkut ja pipo ja kuoritakki saivat käyttöä taas pitkästä aikaa. (Villasukat olen muuten onnistunut ilmeisesti jättämään Kuala Lumpurin bussiin. Ne oli mun lempparit – ihanat mummon kutomat punaraitaset – surku.)

Kuala Lumpurin lempijutuksi valikoitui puolestaan itseoikeutetusti Pikku Intia. Ihania bazaareja ja naisia kauniissa sareissa ja etenkin ruoka. Oli niin herkuttelua kyllä tuo elo. Harmikseni satuin juuri islamilaispyhinä kaupunkiin, joten kaikki sen moskeijat olivat kiinni ei-muslimeilta. Malesiahan on siis islamilainen valtio, joskin maallinen sellainen. Ja uskonnonvapaus on sitten se juttu täällä. Taisinpa jostain lukea tai kuulla, että maassa on eniten palkallisia vapaita maailmassa, kun täällä juhlitaan islamilaisten että kristittyjen että hindujen ja vielä buddhalaistenkin juhlia kaikki yhdes koos. Jos joku tietää asiasta enemmän tai voi korjata minun olevan väärässä, niin ollos hyvä; sanaa on vapaa ja palauteboxi sitä varten varsin mainio väline. KL:ssa yritin myös päästä taas kiinni sohvasurffailusta, mutta valitettavasti olin liian myöhään liikeellä. Viime tippa ei aina ole hyvä asia. Olin kuitenkin iloinen, kun paikallinen Joyce kutsui minut perheensä luokse syömään, vaikkei minua voinutkaan majoittaa koska peti oli jo luovutettu toiselle. Herkullinen isoäidin valmistama kiinalaisateria tarjoiltiin perheen kattohuoneistossa (enpä ole ennen astunut suoraan hissistä asuntoon, mutta nyt tuli sekin koettua) ja illallisen jälkeen siirryttiin ihastelemaan kaupungin valoja J:n ja sen majoitetun surffarin kanssa katolle uima-altaan reunalle. Lievästi jäi hämmentynyt jälkimaku tuosta kaikesta.

Melakaan tosiaan jäin yöksi, kun onnistuneesti jätin kamerani akun latautumaan hostellille ChinaTowniin Kuala Lumpuriin, kun itse olin edennyt jo bussiasemalle. Tietysti huomasin, että olin oikeassa ajatellessani, että olen unohtanut jotain vasta 10min ennen bussin lähtöä.. Kaupunkiinhan kuitenkin menee minimissään puolisen tuntia, joten ei ollut mitenkään päin mahdollista ehtiä hakemaan sekä akkua, laturia, että adapteria ja ehtiä bussiin. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tulee halvemmaksi ja mukavammaksi säätää nyt ne unohtuneet kapineet takaisin haltuuni kuin yrittää hommata uusia kamppeita tilalle Sumatran kätköissä. Etenkin tuo adapteri suomalaisille sähkölaitteille voisi tuottaa hankaluuksia. Tai näin ainakin voisin kuvitella. Jos edellisessä postauksessani (ei nyt lasketa noita rahatylsyyksiä) haukuin bussiyhtiön niin nyt ei ainakaan ole muuta kuin kehuja tarjottavana. Ensin lipputiski kokeili saada minun lippuni myydyksi ja kun se ei onnistunut, he vain siirsivät minun seuraavaan saman yhtiön autoon vaikka bussilippuni ei ollut periaatteessa edes korvattava. Metrolinesin edustaja jopa saattoi minut itse bussiin ja varmisti, että kuski päästää minut bussiin, vaikka lipussa luki väärä lähtöaika. Todella hyvää palvelua ja halvalla. Kahden tunnin linkkarimatka maksoi n. 2€. Nuo Melakaan (ja myös Singaporeen) lähtevät bussit siis kulkevat Talek Selatanin ”metro”asemalta ja kaikkien bussiyhtiöiden liput saa samalta tiskiltä, toisin kuin kaupungin keskustassa olevalta bussiasemalta, mistä useimpiin muihin kohteisiin on kuitenkin kuljettava.

Kirjoita kommentti