Browsing Category

Ravintolat ulkomailla

Fuengirolan viikonloppu: tapaksia, viiniä ja kotitekoista gurmeeta

Aurinkoa, valoa ja lämpöä! Voi ihanuus kuinka hyvältä tuntuu istua marraskuussa parvekkeella ja nostaa naamaa kohti moltsua. Ensimmäisten koleiden ja sateisten päivien jälkeen Andalusian aurinko on pannut parastaan ja jälleen on tarennut päiväaikaan hipsutella kesähepenissä.

Rusketuksesta minun on turha haaveilla, sillä omistan englantilaisen ihotyypin, joka saavuttaa korkeintaan eri tasoisia punaisen sävyjä. Ihan sama mitä suojakertoimia lataan ihooni, lopputulos on aina sama: punainen. Mutta siitäkin huolimatta aurinko tekee NIIN hyvää.

Fuengirolassa alkoi viikonloppuna Ruta de la Tapa -tapahtuma. Reilut 70 kaupungin ravintolaa tarjoilee 2,5 euron hintaista settiä, johon kuuluu paikan oma erotiikkateemaan valmistettu tapas sekä viini tai olut.

Idea on, että asiakkaat keräävät kustakin ravintolasta leiman tapahtumapassiin (saa ravintoloista ja matkailutoimistosta) ja arvostelevat tapakset asteikolla 1-5. Palauttamalla passin matkailutoimistoon osallistuu erilaisten palkintojen arvontaan. Tapahtumaan osallistuvat ravintolat tunnistaa ikkunassa olevasta julisteesta ja punaisista sydämenmuotoisista ilmapalloista.

Jottei meidän elo nyt menisi ihan kotisohvalla nysväämiseksi, päätimme ryhdistäytyä ja viettää oikein ”bileperjantain”. Suunnistimme iltapäivästä lempikaupunginosaani Constitucion-aukion liepeille, jota kutsun Fuengirolan oikeaksi keskustaksi. Näiltä kulmilta löytyy mukava paikallinen meininki ja rypäs hyviä ravintoloita.

Tapaskierroksemme lähti käyntiin Mercado La Galeriasta, ruokaan ja juomaan keskittyneestä kauppahallista. Jo iltapäivästä jengiä oli mukavasti liikkeellä ja tässä kohden aina huomaa, ettei Espanjassa tarvita musiikkia nostattamaan desibelejä. Paikallisista lähtee huomattavan paljon enemmän ääntä kuin mihin olemme tottuneet.

Koko illan paras tapas-annos meistä löytyi Galerian Myó Sushi -nimisestä ravintolasta. Tócame el puntito (tarkoittanee kosketa minua tai jotain sinne päin) -nimisen annoksen itämaiset maut olivat kertakaikkisen loistavat.

Tänäkin vuonna ihmettelin viinien hyvää laatua. Joimme annosten kanssa niin valko-, puna- kuin roséviinejä, eikä yhtään heikkoa viiniä tullut eteen. Helposti voisi kuvitella, että tähän hintaan saa sitä huonointa ja halvinta laatua.

Melko hyvä turnauskestävyys meillä oli: seitsemän tapasta tuli kierroksen aikana maistettua. Seuraavana aamuna tuli mieleen, että ehkä jossain kohdassa olisi voinut valita alkoholittomankin juoman. Mutta kun ei tullut illalla mieleen… Pääasia kuitenkin, mukavaa oli. Lieventävänä asianhaarana: viinilasilliset olivat monessa paikkaa vajaampia kuin normaalisti.

Löysimme muuten kierroksellamme mielenkiintoisen kahvilan, nimeltään Costa del Sol. Kiinnitin huomiota siihen, että kahvila oli paikallista väkeä täynnä kuin nuijalla lyötynä. Hetken jonotettuamme saimme pöydän ja voin sanoa, että tässä kahvilassa sain parasta kahvia, mitä olen täältä mistään saanut. Panin merkille myös, että tämä on ilmeisesti SE paikka, mihin kannattaa suunnistaa, jos haluaa kunnon churroja suklaakastikkeella.

Huomioni kiinnittivät myös kahvilan kymmenet eläkeläiset, erityisesti mummoryhmät, jotka istuskelivat kahvilassa toistensa seurassa. On niin hienoa nähdä, että iäkkäilläkin ihmisillä on täällä ilmiselvästi vilkasta sosiaalista elämää ja samalla myös harmillista todeta, että meillä mummot istuvat yksin kotonaan perjantai-iltaisin.

Poikkea, jos näet Fuengirolan keskustassa tällaisen kahvilan.

Tästä viikonlopusta näytti nyt kehkeytyvän kovin ruokapainotteinen. Lauantaina suuntasimme Mercadonan jo tutuksi tulleelle kalatiskille. Ostoskoriin valikoitui pieniä simpukoita (oisko suomenkielinen nimi hietasimpukka?) ja jotain isokokoisia katkarapuja. Scamppeina vai langusteinako ne täällä tunnetaan, tietääkö kukaan?

Mies otti vallan keittiössä ja hetken hallinnoi siellä pannujen ja kattiloiden äärellä. Illan menu käsitti valkoviinissä keitettyjä simpukoita, valkosipulissa ja öljyssä tiristettyjä ravunpyrstöjä, villiparsarisottoa ja pullon omenaista cavaa. Perfecto, sanoisinpa.

Edelleenkin naurattaa tuon cavan kanssa. Lähikaupan tarjouksesta nappasin ostoskoriin epäilyttävän halvan cavapullollisen. Otimme pullon lähinnä testiin todetaksemme voiko oikeasti 2,60 euron hintaan saada mitään kelvollista juotavaa. Testin tulos oli selvä. Oikeasti voi. Itse asiassa kyseinen cava osoittautui melkoiseksi hinta-laatusuhdelöydöksi.

Päivät menevät täällä ihan sekaisin. Aamulla piti pinnistää mieltä muistaakseen mikä viikonpäivä tänään oikein. Ystävääni lainaten: ”ei sille voi mitään, että vähän tuntuu joka päivä siltä kuin olisi perjantai”.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Matkojeni mieleenpainuvin ruokakokemus

Mitä yhteistä on kirjailija Peter Maylella ja matkojeni parhaimmalla illallisella?

Jokaiselta reissulta odotan innolla hyviä ruokakokemuksia. Huononkin matkapäivän voi herkullinen ateria kääntää hyväksi tai hyvänkin matkapäivän voi surkea ruoka notkauttaa. Sillä on todella merkitystä, mitä syö ja missä syö.

Kuulun niihin, jotka käyttävät ennen matkaa rutkasti aikaa löytääkseen matkakohteen kiinnostavimmat ravintolat. Joskus itseänikin huvittaa, että käytän tähän jopa enemmän aikaa kuin kohteen nähtävyyksien tutkailuun.

Matkoilla on tullut syötyä jos jonkinmoisissa ihmeellisissä paikoissa mitä kummallisimpia aterioita. Osa näistä on hädin tuskin enää hiipunut muisto vain. On tullut syötyä illallinen unkarilaisessa linnassa takkatulen loimussa, nautittua syntymäpäivädinneri Prahassa kallion sisään louhitussa ravintolassa, herkuteltua Lissabonissa 12 ruokalajin menu Michelin-tähditetyssä huippupaikassa, lounastettua Pohjois-Thaimaassa keskellä sademetsää ja nautiskeltua katalonialaisessa maalaiskylässä täydellistä lähiruokaa.

Siltikin yksi matkojeni ruokakokemus on selkeästi ylitse muiden. Tuota järisyttävän huikeaa illallista en tule koskaan unohtamaan, vaikka siitä on kulunut jo lähes 15 vuotta.

Matkojeni (ehkä jopa koko elämäni) paras ruokakokemus vie Ranskaan Provencen sydämeen Avignoniin. Tästä huikeasta ateriasta saan täysin kiittää englantilaista kirjailijaa Peter Maylea. Monet muistavat Maylen parhaiten hänen esikoisteoksestaan ja sen pohjalta tehdystä tv-sarjasta Vuosi Provencessa.

Teimme miehen kanssa 2000-luvun alussa viikon mittaisen Provencen kiertomatkan. Pohjustin matkaamme lukemalla Maylen Etelä-Ranskasta kertovaa tuotantoa ja tykästyin erityisesti hänen elämäniloiseen kirjaansa Provence nyt ja aina. Siinä Mayle jakaa elämänmakuisia tarinoita ja sattumia oman asuinympäristönsä pikkukaupungeista ja kylistä.

Eräässä tarinassa Maylen ystävä Régis, vie Maylen lounaalle lempiravintolaansa Hiélyyn (nykyisin Hiély-Luculles). Régis, armoton kulinaristi, halusi viedä englantilaisen oppitunnille ravintolaan, jonka hintalaatusuhde on erinomainen ja näyttää, mitä ranskalainen keittiö parhaimmillaan on.

Koska tiesin, että tulisimme käymään Avignonissa, kirjoitin muistiin kirjassa mainitun Hiély nimisen ravintolan ja päätin, että sinne mennään, kun kaupunkiin tullaan.

Pienestä olikin kiinni, ettemme missanneet koko ravintolaa. Olimme viettäneet Avignonissa koko päivän kierrellen Paavien palatsit, ”tanssineet” laulusta kuuluisalla Avignonin sillan pätkällä, nähneet kaupungin jykevän katedraalin ja jossain vaiheessa lounastaneet pidemmän kaavan mukaan kuin alunperin oli tarkoitus. Ruokamaassa mopo karkaa niin helposti käsistä.

Puolikuolleina väsymyksestä raahauduimme jossain vaiheessa hotelliimme ja päätimme hetkeksi oikaista itsemme ennen illan kohokohtaa: illallista Hiélyssä. Sillä seurauksella, että heräsimme iltayhdeksältä. Ja sillä seurauksella, että hetkeä myöhemmin lähes tukka pystyssä läähätimme hengästyneinä ravintolan ovella.

Hieman tuima tarjoilija oli kahden vaiheilla ottaisiko meidät vielä sisään. Keittiö sulkeutuisi vartin kuluttua ja sillä ehdolla saimme tulla, että tekisimme tilauksemme saman tien. Eipä siinä sen kummempia neuvotteluja tarvittu. Pöytään ja ruokalistat eteen.

Nopeaa valintaa ei yhtään helpottanut se, että ruokalistat olivat ranskankieliset. Hädissämme päätimme valita valmiin menukokonaisuuden. Valintaan vaikutti eniten se, että tunnistin pääruuan: lapin – jänistä olisi tarjolla. Muusta meillä ei sitten ollutkaan mitään käsitystä.

Hiély oli sisustukseltaan hyvin pelkistetty ja minimalistinen, jopa vanhanaikainen. Ei turhia kruusailuja, kristallikruunuja tai kummempia koristeluja. Yksinkertaisuus viesti kuitenkin omalla tavalla arvokkuutta. Valkoisia tärkättyjä pöytäliinoja ja pöydillä kattaus pöytähopeilla ja nimikoiduilla lautasilla. Kokeneet miestarjoilijat näyttivät siltä kuin olisivat olleet talossa sen perustamisesta lähtien. No ehkei kuitenkaan, sillä ravintola näytti vuosiluvusta päätellen toimineen jo vuodesta 1938.

Mutta mennäänpä ruokaan. Meitä odotti sellainen tykitys, että tässä kohtaa olisin toivonut, että olisin jättänyt lounaan väliin. Tai itse asiassa toivoin, etten olisi syönyt muutamaan päivään.

Ankkasalaattia alkuun. Mukava yhdistelmä lämmintä lihaa ja rapeita ja raikkaita kasviksia. Oivallinen aloitus.

Hetken päästä saapuivat jänisannoksemme. Täydellinen kypsyys, täydellinen mureus, täydellinen maku. Tämä annos jätti jalkoihinsa kaikki maailman lautasilla olevat jänikset. Yrteillä siivitetty punaviinikastike täydensi kokonaisuuden.

Ainut negatiivinen puoli oli, ettei tämän jälkeen ollut enää yhtään nälkä.

– Tuliks tähän jotain jälkkäriäkin, kysyi mies? Näyttää tulevan, vastasin, sillä keittiöstä kärrättiin kohdallemme mittavan kokoista juustokärryä. Kolmessa kerroksessa kymmenittäin tuoksuvia ja valuvia ranskalaisia juustoja. Kuin viereemme olisi tuotu ranskalainen juustopuoti. Ja kyytipojaksi maalaisleipää, keksejä, hilloja ja hedelmiä.

– S’il vous plaît, sanoi tarjoilija. Ai, että tästäkö voi vapaasti valita? No, otetaan hieman tuota brietä, palanen tuota sinihomejuustoa, Camembertiä tietysti, ehkä ihan pieni pala tuosta valuvasta vuohenjuustokakusta, jotain voimakkaan makuista kovaa juustoa, tuo yrttijuusto näyttää myös houkuttelevalta, ai tämäkö on pitkään kypsytettyä paikallista vuoristojuustoa…. Olimme astuneet juustonystävän taivaaseen.

Upposimme syvälle ranskalaisten juustojen täyteläiseen ihanuuteen. Oikein hekumoimme jumalaisten juustojen pyörryttävässä tuoksu- ja makumaailmassa. Kun huuhtelin täyteläisellä punaviinillä lautaseni viimeisetkin juustonrippeet alas, olin varma, ettei minuun uppoaisi enää yhtäkään murusta.

Kunnes katseeni naulautui keittiön ovelle. Sieltä nimittäin pikkuhiljaa meitä lähestyi äskeistä suurempi tarjoilukärry, joka oli lastattu täyteen kakkuja, torttuja, piiraita, keksejä, mousseja, jäädykkeitä, vanukkaita… Koska olimme tässä kohtaa ravintolan ainoat asiakkaat, pahaa aavistin, että olisimme tuon jälkiruokabakkanaaliviritelmän kohde.

– S’il vous plaît, sanoi tarjoilija. Kohdallamme oli pysäköinyt ranskalaisen jälkiruokamaailman läpileikkaus suklaamoussesta crème brüléehen. Please, armahtakaa. Rakastan jälkiruokia ja olen aina sanonut, etten koskaan voi olla niin täysi, etten jaksaisi jälkiruokaa. Ja nyt meidän odotettiin siirtyvän ylenpalttisen juustoherkuttelun jäljiltä jälkiruokataivaaseen.

Päätin olla syömättä seuraavan viikon, sillä en missään nimessä voisi jättää väliin tätä ihanuutta. Tuskin koskaan minulle tultaisiin tarjoamaan vastaavanlaista ranskalaisen jälkiruokauniversumin koko kattausta samalla kertaa.

Kuin huumattuna kauhoin suuhuni suklaamoussea, tarte tatinia, sitruunaparfaita ja päälle florentiini-, madeleine- ja financierleivoksia sekä muutama suklaahuppumansikka.

Tuona iltana pystyin uskomattomaan suoritukseen. En ole varmaan koskaan sen jälkeen syönyt elämässäni yhdellä kertaa niin paljon. Mutta voin sanoa, että tämä ylensyönti oli jokaisen suupalan arvoista. Joskus vieläkin näen unta noista taivaallisista kärryistä.

Ranskalainen ruokataivas oli näyttänyt meille kirkkaimmat tähtensä.

Kuvat: pixabay.com

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Ravintolayllätys Tallinnassa – onko tässä kaupungin paras ravintola?

Älä mene tänne, jos kaipaat suuria annoksia. Sen sijaan, jos sinua kiinnostaa yllätyksellinen makumatka, Parrot MiniBar tykittää täysillä.

Torstai-ilta Tallinnassa ja hurja nälkä usean tunnin matkustamisen jälkeen. Pieni kierros Vanhassa kaupungissa ja silmiin osuu tuntemattoman ravintolan vihreä kyltti: papukaijan kuva ja teksti MiniBar. Jostain muistin sopukoista yhdistin ravintolan johonkin blogijuttuun, jossa Parrot MiniBar sai aika tavalla ylistävää palautetta.

Vaikka Minibar kuulosti meistä enemmän drinksupaikalta kuin vakavasti otettavalta ravintolalta, päätimme siltikin kurkistaa sisälle. Paikan hauskasti viidakkomaiseen tunnelmaan sisustettu pääsali oli aivan täynnä, mutta tilaa löytyi toiselta puolelta, mikä ilmeisemmin toteutti enemmän baarin virkaa. Palmut huojuivat täälläkin.

Hyväntuulinen tarjoilija ojensi ruokalistat ja kertoi ravintolan konseptista. Ruuat oli jaettu kolmeen kategoriaan: kevyisiin sormisyötäviin, jaettaviin pääruokiin ja jälkkäreihin. Sopiva määrä oli kuulema noin 5-6 annosta ruokailijaa kohden.

Menu oli ihan uudenlainen ja erityisen kiinnostava. Hieman Aasiaa, hieman Ranskaa, paljonkin Etelä-Amerikkaa…. valinta oli vaikeaa. Onneksi ruokalistan lopussa oli Milky Way menu, jonka ”kolme lentoa” käsittivät kaikkiaan 12 ruokalajia eli aika hyvän kattauksen koko menusta.

Kun ei mitään erityistä odota, ehkä silloin yllättyy kaikista eniten. Sillä nyt kävi juuri näin. Tästä alkoi sellainen makujen tykitys, että ruokalajien välissä ihmettelimme kuinka pitkään tällainen taso pystyy kantamaan ja mitä ihmettä ne ovat seuraavalle lautaselle keksineetkään. Mielikuvitukselle oli annettu tässä ravintolassa tilaa muussakin kuin sisustuksessa. Vasta vajaan vuoden toimineen Parrot MiniBarin nuoret kokit loihtivat melkoisen makujen ilotulituksen.

Ensimmäinen lentomme käsitti neljä erilaista pientä sormisyötävää. Ensimmäinen macarons-keksiä muistuttava mätikeksi suli suussa. Seuraava hapankorpulle koottu tomaattihilloke ja rapsakka sipuli olivat sopivasti samaan aikaan suolaista ja makeaa.

Hanhenmaksaa sisältävä minihampurilainen oli yksi mieheni suosikeista. Itse en juuri maksasta pidä ja kaikkein vähiten hanhenmaksasta, joten tämän syötävän olisin voinut jättää väliin. Mutta sitten napsahti minullekin jälleen. Kuumilla sipsien päällä tarjoilluissa karamellisoiduissa perunoissa maistui tryffeli ja pehmeä kermainen tuorejuusto. Nam.

Seuraavaksi noustiin kuusi ruokalajia sisältävälle toiselle lennolle. Tonnikala mango-ananassalsan kanssa oli jumalaista ja se ylsikin yhdeksi molempien suosikiksi. Mutta niin olivat herkkua myös hummerikastikkeessa kylpevät kampasimpukat, cevichekala maissin ja sipulin kanssa, suolaheinän kera tarjoiltu helmikana kuin myös kevysti grillattu naudanliha. Yllättävintä oli, että itse sain ehkä suurimman kiksin grillissä vähän kärtsytetystä romaine salaatista, jota komppasi lime, omena ja avokado. Niin maukasta, raikasta ja sopivan hapokasta.

Kolmas lento oli jälkiruokaliito. Ensin pari argentiinalaista pikkuleipää ja sitten sellainen kupponen, että voisin varmaan muutaman päivän elää syömällä ainoastaan tätä taivaallista komboa. Vadilla oli suklaalla kuorrutettua kookosta, guacamolen tapaista moussea ja sitruunasorbettia. Tämä oli samettia suulle, aivan täydellistä!

Kaiken tämän ihanuuden jälkeen olimme lähinnä sanattomia. Tupsahdimme sattumalta tuntemattomaan ravintolaan tarkoituksenamme saada jotain mahan täytettä. Mistään mitään tietämättöminä tulimme juuri nauttineeksi parhaimman Tallinnassa koskaan syömistämme aterioista, makumaailmaltaan huikean maistelumenun.

Jottei nyt ihan suitsuttamiseksi menisi, ainut miinus tuli viimeisten ruokien pitkistä tarjoiluväleistä. Ravintola täyttyi viimeistä pöytää myöten nopeasti ja keittiö oli selvästi kovilla. Tässä kohtaa jouhevasti alkanut tarjoilu vähän notkahti, mutta annettakoon tämä anteeksi, sillä ruoka vaan oli niin loistavaa.

Parrot MiniBar on täynnä yllätyksiä. Ei riittänyt, että ruuan taso aiheutti meille jymy-yllärin, vaan vielä lopuksi ravintola onnistui lyömään meidät ällikällä. Asiaa tarkemmin paljastamatta, annan vain vihjeen. Kiinnitäpä huomiota pääsalin puolella olevaan valtaisaan lintuhäkkiin. Miten kummassa sieltä kiipeää ihmisiä ulos, mutta kukaan ei näytä menevän sisälle? Mistä noita ihmisiä oikein tulee?

Parrot MiniBar, Vana-Posti 7, Tallinna

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Pari mukavahintaisen ravintolan vinkkiä Tallinnaan

Tallinna kiinnostaa ruokakaupunkina, eikä vähiten edullisen hintatasonsa ansiosta. F-hoone, Rataskaevu 16, Salt, Kaks Kokka ym. luottomestat näyttävät keikkuvan vuosi toisensa perään edullisten ja keskihintaisten ravintoloiden kärkikastissa. Ja toki myös kymmenien bloggaajien kiinnostuksen kohteena.

Rataskaevu-kadun uusin tulokas

Uusia ravintoloita nousee Tallinnaan tiuhalla tahdilla, jos sitten samalla aiempia tuttavuuksia katoaa katukuvasta. Tällä reissullamme illastimme ehkä kaupungin uusimmassa ravintolassa. Matkailoja-blogin innoittamana varasin pöydän lauantai illalle vasta parisen kuukautta toimineeseen Tabula Rasaan.

Vanhassa kaupungissa, Small Luxury Hotels -ketjuun kuuluvan St. Petersbourg hotellin ryhteydessä, toimiva Tabula Rasa oli sisustukseltaan oikein viehättävä. Tummaa puuta, kynttilänvaloa ja kristallikruunun loistoa. Sellaista sopivaa kevyttä fiiniyttä, mutta helposti lähestyttävästi. Kokonaisuutta kevensivät humoristiset koiramaalaukset, jotka saivat väkisinkin hyvälle tuulelle. Ihastuttavat taulut, jollaiset huolisin omalle seinälleni milloin vain.

Lauantain myöhäisiltana ei tunkua näyttänyt olevan. Loppuillasta olimme ravintolan ainoat asiakkaat. Ehkä tämä kertoo siitä, miten kovaa kilpailu noilla kulmilla on.

Ravintolan ruokalista oli lupaavasti tiivis, mutta ehkä jotenkin linjaton. Menusta löytyi niin klassikkoannoksia kuten wieninleike ja sisäfilepihvi, mutta myös useampi aasialainen viritelmä.

Alkuruuan valinta oli vaikeaa, sillä kiinnostavia vaihtoehtoja oli useampikin. Siksi päädyimme gourmee lautaseen, joka tarjosi läpileikkauksen kaikista alkuruuista. Kaunis ja maistuva kokoonpano platte olikin, erityisesti rapsakat tiikeriravut ansaitsevat silkkaa suitsutusta.

Simpukan ystävinä valitsimme pääruuaksi kilon verran paikan sinisimpukoita. Kermaiset valkoviinissä keitetyt simpukat olivat saaneet lisämakua chilistä ja korianterista. Maistuvia, voin vakuuttaa. Niin hyviä, että noita olisi voinut syödä lisääkin. Kilon annos kahdelle menisi vaikka alkuruokana.

Ateria täydentyi Vana Tallinn tiramisulla. Sopivan kosteaa ja ihanan mehevää. Yhdestä annoksesta tässäkin kohtaa riitti kahdelle.

Yleensä hotellien ravintolat ovat jonkin verran kalliimpia, mutta Tabula Rasan hintatasoa voi pitää hyvin kohtuullisena. Menun kalleinkin ruoka jäi alle kahdenkympin. Mistä enää  saa sisäfilepihviä tähän hintaan?

Paikka on myös oiva mesta pistäytyä drinksulle. Drinkkilista oli mielenkiintoinen ja oma baariosa löytyy ravintolan toisesta puoliskosta.

Hyvän ruuan lisäksi hyvää mieltä toi ihastuttava tarjoilija. Sen lisäksi, että tämä nuori nainen oli tarjoilijana ihan huippua, hän puhui vielä sujuvaa suomeakin. Hyvä illallinen kivaan hintaan.

Telliskiven gluteeniton

Toisen tämän reissun mukiinmenevistä ruokakokemuksista tarjosi Kalamajan Telliskiven alueelta löytyvä Kivi Paber Käärid -ravintola. Olen joskus käynyt ovella pyörähtämässä tässä ”Kivi, paperi, sakset” leikistä nimensä saaneen mestan ovella, mutta tuolloin pieni ravintola oli niin täynnä, ettei vapaata pöytää löytynyt. Nyt päiväaikaan ravintolassa oli tilaa, tosin paikka alkoi pikku hiljaa täyttymään, kun teimme lähtöä.

Kivi Paber Käärid raflan erikoisuus on täysin gluteeniton ruoka. Kellä ongelmia on tällä puolella, voi turvallisesti tilata listalta mitä vaan.

Ravintolan sisustus oli Telliskiveen sopivasti mukavan rouheinen ja pelkistetyn loft-henkinen. Niin sisustus kuin paikan tyyli yleisestikin viestivät rennosta otteesta. Meidän syödessämme baaristiskille tuli pari nuorta miestä olusille koirineen. En meinannut muistaa syödä, kun jäin seuraamaan noiden koiraystävysten ylitsepursuvia rakkaudenosoituksia toisilleen. On niin hienoa, että koirat ovat tervetulleita ravintoloihin.

Niin, mitä sitten söimme. Alkuruuaksi jaoimme raikkaan mozzarellasalaatin. Annos oli maukas: kunnon buffalamozzarellaa ja tosi hyvää paikan omaa pestoa. Tuore ananas annoksessa toi joukkoon sopivasti makeutta.

Pääruuaksi mies otti tartarpihvin terveellisten ranskiksien kanssa (voivatko ranskalaiset koskaan olla terveellisiä?) ja minä söin kermaista lohi-katkarapurisottoa. Hyviä molemmat, tosin omaan annokseeni olisin kaivannut himpun makua lisää.

Hintatasoa tässäkin ravintolassa voi pitää edullisena. Pari reilua lasillista punaviiniä ja ruuat kustansivat noin neljänkympin verran. Perusvarmaa hyvistä raaka-aineista tehtyä ruokaa, vaikka ei nyt mitään tajunnan räjäyttävää makuiloittelua tarjonnutkaan.

Rento mesta, joka ruuan lisäksi tarjoilee musiikki-iltoja.  Olutlistalla oli muuten sen verran pituutta, että oluenystävälle myös vahva suositus.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Herkuttelijan Épernay

Ruuan ja viinin liitto on vahva. Missä viini, siellä myös ruoka. Jos olet kiinnostunut viineistä, olet usein kiinnostunut myös hyvästä ruuasta.

Ei siis ihme, että pienestä Épernayn samppanjakaupungista Champagnen maakunnassa löytyy mukava kattaus ravintoloita, joissa ymmärretään ilmiselvästi hyvän ruuan päälle. Jo pieni kierros kaupungin keskustassa antoi osviittaa siitä, että illallispaikan valinta tulisi olemaan vaikeaa. Tällä kertaa vaikeaa yksinkertaisesti siitä syystä, että kiinnostavia ravintoloita tupsahti esiin vähän sieltä täältä.

Samppanja on Épernayssa pääroolissa, mutta nautintoja on tarjolla myös ruokapuolella.

Le Table Kobus oli meille nappivalinta. Päädyimme tähän ravintolaan Paul-Etienne Saint Germain samppanjatalon rouvan suosituksen perusteella. Onneksi ymmärsimme varata illaksi pöydän etukäteen ja saimmekin sen nipin napin. Muuten olisi odottanut sama kohtalo kuin meitä edeltävää pariskuntaa: non table.

Ravintola itsessään oli melkoisen tylsä sisustukseltaan, voisipa sanoa jopa kolkko. Ääni kaikui kumeasti kiviseinistä, -lattiasta ja korkeasta huonetilasta. Ravintolasali oli pikemminkin riisutun oloinen.

Henkilökunnasta ainostaan yksi tarjoilijoista osasi englantia, mutta onneksi hän jelppi meitä mm. ruokalistan kanssa, joka oli ainoastaan ranskaksi. Vaikka kieliongelmaa vähän olikin, tarjoilu kaiken kaikkiaan oli hyvin ystävällistä.

Samppanjakaupungissa kun oltiin, ainut ajateltava ruokajuoma oli samppanja. Oli jälleen ilo katsella paikan kohtuuhintaista samppanjavalikoimaa. Ja kuten kaikki samppanjan ystävät tietävät: champagne is always a good idea. Tämä kuplivien juomien helmi sopii hyvin juotavaksi läpi ruuan. Tosin jos ollaan ihan tarkkoja, en keksi mihin samppanja ei sopisi.

Alkuruokani lohitartar aiheutti ehkä hieman huolestumista. Periaatteessa kaikki oli ihan ok, mutta annos jäi jotenkin vaisuksi, peräti mauttomaksi. Ystäväni kyyhkysannos oli selvästi parempi valinta.

Mutta sitten kuulkaa räjähti. Pääruuaksi tuli nimittäin sellainen kampasimpukka-annos, että oksat pois. Rakastan yli kaiken kampasimpukoita, mutta tässä oli parhaat coquilles Saint-Jacques ikinä. Mehevät, täydellisesti paistetut kampasimpukat, joiden kastikkeessa maistui ihanasti fenkoli.

Jälkiruuan osalta luotin tarjoilijaan ja valitsin Sable Bretonin tietämättä yhtään, mitä tuleman piti. Jonkinlainen kauniinpuoleinen hasselpähkinäkerma-annos heinäjäätelöllä (?) oli kyseessä. Hyvää, sen voin vannoa. Vaan eipä näyttänyt huonolta ystäväni jälkiruokalautanenkaan.

En enää muista, mitä meidän ruokailumme maksoi, mutta sen muistan, että hintataso paikan ruuan tasoon nähden oli kovin kohtuullinen. Jos näillä kulmilla liikut, tämä ravintola ei ole ollenkaan hassumpi vaihtoehto.

Toinen pieni yritys, joka Épernayn herkuista jäi mieleen, oli Chocolat Vincent Dallet. Olimme juoneet aamukahvimme croisanttien kera jo muualla, mutta huomatessamme tämän pienen herkkupuodin oli suorastaan pakko poiketa sisään.

Kyse oli suklaakaupasta ja konditoriasta, jonka tiskejä ei voi noin vain sivuuttaa. Jo 23 vuoden ajan paikan suklaamestari ja konditori on valmistanut artesaanisuklaata, kakkuja, leivoksia ja täydellisiä macaronseja. Tämän paikan samppanjamacaronsit ovat kuulkaapas niin herkullisia, että jo pelkästään näiden takia kannattaa tänne suunnistaa. Väkisinkin paikasta tuki mieleen ranskalainen elokuva Pieni suklaapuoti.

Kirjoittelin aiemmin, että pidin Épernaysta paljon. Toki samppanjalla oli oma osuutensa asiaan, mutta muutenkin minusta tämä pikkukaupunki on ehdottomasti käymisen arvoinen. Kun parin neliökilometrin alueella on noin kymmenen samppanjataloa, saman verran hyviä ravintoloita ja samppanjabaareja, muutama herkkukauppa ja ilmiselvästi ymmärrystä hyvän elämän päälle, eihän täällä voi olla viihtymättä.

Varhaisena sunnuntaiaamuna hymyilytti paikallisen torin vihanneskauppias. Taivaalta vihmoi vettä, keli oli aikamoisen surkea, mutta se ei estänyt kauppiasta aloittamasta päiväänsä pienellä pullolla samppanjaa. Päivästä oli ilmiselvästi tulossa hyvä päivä.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Ravintolavinkit Budapestiin osa 2: näissä paikoissa syöt edullisesti

Halutessasi Budapestissä syöt halvalla. Ateria irtoaa jopa muutamalla eurolla, eikä se tämän kaupungin osalta tarkoita, että pitäisi tyytyä huonoon ruokaan.

Vaikka haluankin matkoilla välillä syödä fiinimmin ja olen siitä valmis maksamaan enemmän, se ei kuitenkaan tarkoita, että matkoillamme yhtenään hifistellään fine dining mestoissa. Jotta matkabudjetti pysyy aisoissa, väliin tarvitaan edullisia ravintoloita, joilla tasapainotetaan matkakustannuksia.

Olen aina iloinen siitä, jos pystyn matkoilla löytämään ravintoloita, joiden hinnat eivät päätä huimaa, mutta joissa saa kuitenkin kohtuullista ruokaa. Kokosin tähän muutaman Budapestin ravintolavinkin; kolme erityyppistä ravintolaa, joiden hintataso sopii penninvenyttäjälle. Ohessa kattaus street foodia, perinteistä unkarilaista keittiötä ja etnistä itämaista.

Kauppahallin street foodia

Näyttää olevan trendi, että jokaisesta Euroopan vähänkään suuremmasta kaupungista löytyy kauppahalli, johon on koottu yhteen pieniä street food -tyyppisiä ravintoloita. Tällaisen vastikään remontoidun kauppahallin löysin myös Budapestistä siellä asuvan ystäväni vinkin perusteella.

Keskustan Belvárosi Piac kauppahalli (Hold utca 13) on ollut toiminnassa jo 1800-luvun lopusta palvellen lähialueen maataloustuottajia. Normaali kauppahallimeininki myyntikojuineen löytyy täältä edelleenkin, mutta suuntaus on selvästi ravintolatarjonnassa.

Kauppahallin toinen kerros on pyhitetty ainoastaan ruokapaikoille. Ravintoloita on kymmeniä ja ruokatarjonta laajaa perinteisestä unkarilaisesta keittiöstä aina etniseen street foodiin. Täältä todella löytyy jokaiselle jotakin.

Hintataso on ilahduttava. Pikaisen vilkaisun perusteella keittolautanen irtoaa parilla eurolla, tuhdimpi annos viidellä eurolla. Turistit suuntaavat yleensä Budapestin pääkauppahalliin, joka on toki nähtävyys jo itsessään, mutta sanoisinpa, että tässä kauppahallissa syöt ja ostat ruokatuliaisia halvemmalla.

Olimme menossa illalla syömään pitkän kaavan mukaan, joten tällä kierroksella söimme enemmän silmillämme. Tosin Kobesausage kojun makkara-annokset näyttivät sen verran herkullisilta, että niitä oli pakko maistaa. Tuuttimaisen siemenleivän väliin tulee haluamasi määrä makkaroita ja toivomasi täytteet. Kiva kokonaisuus ja makkarat olivat kerrassaan maukkaita.

Vanhan ajan perinteinen unkarilainen

Tyhmää varmaan kaihota vanhoja aikoja, mutta siltikin Budapestin muutoksessa tulee kaivanneeksi sen somia vanhanaikaisia periunkarilaisia ravintoloita. Tuppaa nykyään olemaan, että nämä entisen ajan sörözööt (oluttupa) ja börözööt (viinitupa) saavat väistyä trendikkäämpien ravintoloiden tieltä.

Mies bongasi keskustasta tällaisen mutkattoman sörözöön. Ei muuta kuin sisälle tutkimaan minkälainen Itävalta-Unkarin keisarin mukaan nimetty Ferencz József -ravintola (Nagymezö utca 12) oikein olikaan.

Sisältä paljastui kodikas tunnelma. Seiniä koristivat vanhat taulut, hyllyillä somistuksena vanhaa antiikkia ja henkilökunta lienee samaa perhettä useassa ikäpolvessa. Tällä erää pysähdyimme nauttimaan vain kahvit ja pikarilliset unkarilaista yrittilikööriä Uniqumia. Siinä sivussa satuin tutkailemaan tapani mukaan myös ruokalistaa.

Ferencz József osoittautui täydelliseksi paikaksi, mikäli haluaa maistella perinteistä unkarilaista ruokaa perinteisessä miljöössä. Listalta löytyivät niin gulassit kuin pörköltit ja jälkkärilistalta oma suosikkini túrógombóc eli lämpimät rahkapallerot sekä sómloi galuska, joka vastaisi ehkä lähinnä meidän pappilanhätävaraa. Keittoja oli unkarilaiseen tapaan useita, mukana myös omat lempparini limpun sisällä tarjottavat keitot.

Sitä en osaa sanoa minkälaista ruoka täällä on, mutta ainakin, jos olet kiinnostunut perinteisestä unkarilaisesta keittiöstä, sitä saamasi pitää. Jos vanhat merkit paikkaansa pitävät, se tarkoittaa suuria annoksia ja noh, ehkei niin kevytkeittiötä. Hintataso oli hyvin inhimillinen: alkuruuat 3-5 euron luokkaa, pääruuat pääosin alta kympin.

Ruokaa Välimereltä Kaukasukselle

Kiinnostava etninen ravintola Dodrumba (Dob utca 5) on jonkinlainen sekoitus marokkolaista, israelilaista, libanonilaista, turkkilaista ja georgialaista keittiötä, näyttipä mukana olevan joitain tuttuja ruokia myös Espanjasta.

Listalta löytyi useita erilaisia hummuksia, salaatteja, mausteisia keittoja ja liharuokia. Pääpaino oli vegeruuassa, mutta kyllä täällä lihansyöjäkin tyydyttyy, esimerkiksi lammasta oli monessa muodossa.

Valitsimme listalta viiden kylmän alkuruuan valikoiman leipineen (n. 13 euroa).  Huomasimme, että tämä kokonaisuus olisi hyvin riittänyt kahdelle koko ateriaksi. Koska kuitenkin halusimme maistaa vielä jotain muutakin, tilasimme lammasmakkaroita, jotka olivat herkullisia nekin (ilmiselvästi olemme makkarakansaa). Jos haluat jaksaa vielä pääruokaa, alkuruokia kannattaa tilata maltillisemmin. Tai sitten pysyä alkuruuissa, joita löytyikin pitkä lista niin kylmiä kuin lämpimiä. Annoskoot olivat melkoisen suuria ja kaikki annokset näyttivät olevan jaettavissa.

Alkuruuat olivat noin 3-5 euron hujakoilla, pääruuat 10 euron molemmin puolin. Mielenkiintoinen oli myös arkisin klo 12-16 tarjoiltava lounasmenu, jonka hinta vaihteli viidestä eurosta ylöspäin.

Ravintola näytti olevan kovin suosittu. Menimme alkuillasta ja onnistuimme saamaan pöydän sillä ehdolla, että ennätämme syödä iltakahdeksaan mennessä. Hieman myöhemmin emme olisi enää mahtuneet, vaikka kyse oli maanantai-illasta. Pöytävaraus kannattanee tehdä.

Ravintolalla oli kiinnostava ja monipuolinen ruokalista, etenkin jos Lähi-idän mausteiset maut viehättävät. Rakastan itse yli kaiken korianteria ja ilokseni sitä näytti olevankin useimmissa tilaamissamme ruuissa. Vahva peukku tälle raflalle.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Ravintolavinkit Budapestiin osa 1: ne vähän paremmat ravintolat

Budapest on ihana ruokakaupunki. Uusia ravintoloita syntyy tiuhaan tahtiin. Intohimoa, innovatiivisuutta, kunnianhimoa ja kovaa yritystä on selvästi ilmassa.

Iloinen asia on myös, että hintojen noususta huolimatta Budapestissä voi syödä huippuhalvalla muutamalla eurolla tai nauttia gourmet-illallisen viinipaketteineen vieläkin melko miellyttävään hintaan.

Parhaat ravintolat reissussa löytää aina, jos pystyy käyttämään hyväksi paikallisten vinkkejä. Kummasti sitä meidän pidennetty viikonloppumatka taas kerran kehkeytyi tuonne ruuan ja viinin ympärille. Ystävien vinkeillä löytyi muutama mielenkiintoinen ravintola. Tässä teille lukijat ensimmäiseksi gourmet-maistiaisia. Nam, sanoisin.

Fáma osui ytimeen aika useasti.

Rentoja fine dining elämyksiä

Että mä tykkään siitä, että nykyisin ns. fine dining -ravintolat ovat muuttuneet rennoiksi ja helposti lähestyttäviksi. Kauas on tultu ajasta, jolloin syödäkseen pitkän kaavan mukaan piti pukeutua parhaimpiinsa ja pönöttää tärkättyjen pöytäliinojen ja hopeisten ruokailuvälineiden äärellä.

Hyvänä esimerkkinä Budapestin uuden aikakauden tasokkaasta ravintolatarjonnasta ovat Budan puolella sijaitseva ravintola Fáma ja Pestin ydinkeskustassa sijaitseva edellistä asteen rennompi Mák Bistro.

Yhteistä molemmille ravintoloille on, että kauhoissa hääräävät nuoret keittiömestarit, joille molemmille on sadellut arvostusta ja palkintoja jo usealta taholta. Luovuus, kekseliäisyys ja yllättävien raaka-aineiden yhdistäminen näyttävät olevan tunnusomaista molemmille chefeille.

Fáman miljöö oli tyylikkään rento.Viinit, viinit!

Fáma – lähes täydellistä

Näistä kahdesta gourmet-keitaasta Fáma nousi mielestämme aavistuksen ylemmäs. Unkarilais-aasialaiseksi fuusioravintolaksi itseään luonnehtiva ravintola täytti odotuksemme lähes täysin.

Ilta-aikaan ravintola tarjoilee ainoastaan 4-6 ruokalajin menukokonaisuuksia viinipaketilla tai ilman. Valitsimme viiden ruokalajin menun, johon sai valita ruokalistan alkuruokavaihtoehdoista kaksi, pääruuista kaksi ja jälkkäreistä yhden. Otimme myös viinipaketit, jolloin jokaiselle ruokalajille tuli oma viininsä. Mielenkiintoiseksi ruokailun teki se, että menu oli suppea ja kun miehen kanssa valitsimme eri annokset, pystyimme käymään listan lähes kokonaisuudessaan läpi.

Meille kumpaisellekin tuli jokaiselle ruokalajille eri viinit, joten samalla pääsimme maistelemaan aika laajaa viinirepertuaaria. Pakko mainita, että viinipakettien viinit olivat kertakaikkisen laadukkaita. Ravintolan korkea taso näkyi ilmiselvästi myös viinivalinnoissa.

Pöytävaraus kannattaa tehdä. Olimme varanneet pöydän puoli seitsemäksi, ja olimmekin ravintolan ensimmäiset asiakkaat. Vaan ei mennyt kauaa, kun koko ravintola oli aivan täysi.

PARASTA: Kauniita annoksia. Mielenkiintoista, jopa yllättävää makumaailmaa, joka useasti vei Aasian suuntaan. Loistavat viinit. Viihtyisä miljöö ja ystävällistä, huomioivaa palvelua. Ehkä paras koskaan syömäni jälkkäri. Hintalaatusuhde erinomainen: koko menu kahdelta viineineen kustansi 170 euroa.
MISSÄ NOTKAHTI: Miehen toinen pääruoka, Mangalica-possun siivut, oli kuulema sitkeää.

Ensilumi satanut syksyn lehtien päälle? Ei vaan Fáman loistava suklaajälkkäri.

Mák Bistro – nuoruuden kokeilunhalua

Mákin keittiötä luotsaa vasta 24-vuotias kokkilupaus, joka on saanut huomiota myös kansainvälisesti, kuten New York Timesissa, Michelin Guidessa, Time Outissa ja Lonely Planetissa.

Ravintola keskittyy sesongin raaka-aineisiin ja luinpa jostain, että myös selkeä skandinaavinen keittiö on yhtenä inspiraation lähteenä. Nuoren chefin sydäntä lähellä ovat kokeilunhalu ja leikkisyys. Ruokaa ei tehdä niinkään pikkutarkasti vaan enempi maku ja raaka-aineet edellä.

Hyväntuulinen bistrofiilis.

Myös Mák Bistroon kannattaa tehdä pöytävaraus etukäteen, sillä lauantai-illaksi pöytä irtosi meillekin vasta puoli kymmeneksi. Vastaanotto oli kertakaikkisen lämminhenkistä. Saimme heti alkuun talon tarjoamat skumpat ja ylenystävällinen tarjoilijamme järkkäsi meille vielä paremman pöydän hetken odottelun jälkeen. Olimmekin muuten ravintolan viimeiset asiakkaat, kun lähdimme pois.

Ruokalista ei ollut kovin pitkä, mikä minusta on aina hyvä merkki. Valittavana oli kuuden ruokalajin maistelumenu tai sitten listalta yksittäin tilattavat annokset. Tällä erää päädyimme alkuruoka + pääruoka komboon sekä minulle tietty jälkkäri.

Kolme viiniä, kaksi alkuruokaa, kaksi pääruokaa ja jälkkäri maksoivat yhteensä 113 euroa. Huomasin, että ravintolassa on arkipäivisin myös lounasmenu. Kolmen ruokalajin lounas maksaa vain noin 14 euroa (+ 12,5 %:n palvelupalkkio).

Onkohan tässä paras koskaan syömäni alkuruoka?Kissakala oli liian porkkanaista.Kyyhkylle toivottiin vähän enemmän kypsyyttä.

PARASTA: Ehkä koskaan paras syömäni alkuruoka. Lautasella oli jotain vaaleaa kalaa, endiiviä, villiparsaa ja vaahdotettua pistaasipähkinäkastiketta. Lisäksi pohjalla oli jonkin sortin vihreä voinen yrttikastike, jossa maistui ilmiselvästi kesä. Lusikoimme loput kastikkeen jämät miehen kanssa jälkkärilusikoilla :). Palvelu oli suorastaan sydämellistä. Kiva lisä talon tarjoamat skumpat ja lopussa pöytään tuotu keksilajitelma.
MISSÄ NOTKAHTI: Omassa pääruuassani hallitsi liiaksi porkkana. Mies olisi toivonut pääruokansa kyyhkylle hieman enemmän kypsyyttä. Kieltämättä se näyttikin aika veriseltä.

En ole ennen saanutkaan kaksiosaista jälkkäriä.Lopuksi vielä talon tarjoamia herkkuja.

Mikä muuten on, että jos ravintolassa joku sakkaa, usein se on pääruoka? Taidanpa jatkossa siirtyä tilaamaan vain alku- ja jälkiruokia 🙂 Menut näyttävät molemmissa ravintoloissa vaihtuvan tiuhaan, joten seuraavalla viikolla tarjonta on todennäköisesti  ihan jotain muuta. Tosin hyvän ravintolan tunnistaa siitä, että taso kestää menusta, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Saapa nähdä kurkotellaanko kohta jo tähtiä kohden?

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Fuengirolan Ruta de la Tapa – gourmet-tapaksia pilkkahinnalla

Jos satut törmäämään Ruta de la Tapa -mainokseen ravintolan ikkunassa, älä jätä maistamatta teemapäivien kiinnostavia erikoistapaksia.

Olen törmännyt eri puolilla Espanjan kaupunkeja Ruta de la Tapa eli tapaskierros teemaviikkoihin. Jutun ideana on, että tapahtumaan osallistuvat ravintolat suunnittelevat oman erikoistapaksen, jota on saatavana vain teemapäivien aikana.

Vuonna 2017 Ruta de la Tapa järjestetään Fuengirolassa jo yhdeksännen kerran. Jälleen kerran tapahtuman teemana on erotiikka. Tosin ihan kaikkien testaamieni tapasten erotiikka ei minulle ihan auennut, mielikuvituksen puutetta ilmeisesti. Mutta se täytyy sanoa, että viisi maistamaani tapasta olivat kerrassaan hyviä. Omaksi suosikikseni nousi Charolais Bodegan tapas, joka oli herkullinen kuin mikä.

Hinta laatusuhde näillä tapahtuman pikkuannoksilla on käsittämättömän hyvä. 2,5 euron hintaan saa sekä tapaksen, että valitsemansa juoman (olut tai viini). Normaalisti viinilasillinen maksaa tuon 2,5 euroa, joten itse tapasta voi pitää lähes ilmaisena.

Tapahtumaan osallistuu Fuengirolassa tänä vuonna peräti 77 ravintolaa. Ruta de la Tapa- ravintolat tunnistat oheisesta ikkunamainoksesta ja monilla ravintoloilla näytti olevan myös ulkopuolella punaisia sydämenmuotoisia ilmapalloja merkkinä mukanaolosta.

Turistitoimistosta sekä tapahtumaan osallistuvista ravintoloista voit pyytää Ruta de la Tapa passin (tapaporte). Jokaisesta maistamastasi tapaksesta saat ravintolan leiman passiin. Kun olet kerännyt kymmenen leimaa, passin voi palauttaa Fuengirolan matkailutoimistoon. Passin palauttaneiden kesken arvotaan melkoisen hyviä palkintoja, kuten esim. moottoripyörä tai kahden hengen Välimeren risteily.

Ruta de la Tapa päättyy Fuengirolassa 19.11., joten eroottisia tapaskierroksia ennättää vielä hyvin tekemään.

Ennätin tänä vuonna maistelemaan myös Malagan vastaavan tapahtuman luomuksia. Malagassa tapahtumaa sponsasi ilmeisesti Victoria olut, sillä juomaa ei voinut valita, vaan kaikkiin annoksiin sisältyi pikkupullo kyseistä juomaa.

Yksi Malagan suosikikseni nousi La Medusan osteriannos. Tosin paljoa eivät jääneet jälkeen myöskään Puro Pescaiton chilisimpukat.

Malagassa tapahtuman nimi on Málaga de Tapeo ja sitä vietettiin 26.10. – 5.11.2017 välisenä aikana. Tämän vuoden teemana oli ”Finger Food”. Myös Malagassa tämä tapahtuma on jokavuotinen.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.